Marko Hautala: Kuokkamummo

Marko Hautala: Kuokkamummo
Kustantaja: Tammi 2014
Kansi: Mika Tuominen
Sivuja: 328
Kustantamosta
Kotimainen kauhuromaani

Te mietitte, mitä Kuokkamummo tekee. Kuokkomummo tappaa lapsia.
Se on vanha kuin meri ja taivas. Se hiipii rantametsissä ja niiden isojen kivien välissä ja kaatuneitten puiden takana. Paljain jaloin se menee kuin minkki. Ja jokainen, joka käy sen talon pihalla ilman lupaa, joko kuolee tai tulee hulluksi. Se odottaa, että joku liikaa kiroillut jää joukosta jälkeen, kuselle tai tekstaamaan tai katsomaan perhosta tai pelastamaan linnunpoikaa. Se odottaa, että sille käännetään selkä. Se humauttaa kuokan lapaluiden väliin niin, että ilmat menee pihalle ja jaloista häviää tunto.

(Tämä on samanaikainen bloggaus ystävieni Hannan ja Saran kanssa, joten kurkatkaa myös heidän ajatuksensa.)

Tiedättehän paikallistarinat, etenkin kummitustarinat? Kertomukset katoavasta liftarista tai, kuten omissa lapsuusmuistoissani, Kummitussalon koirasta, joka nousee haudastaan. Paikkallistarina on myös Vaasassa kerrottu Kuokkamummo, johon Marko Hautala pohjaa tuoreimman romaaninsa.

Kuokkamummo tappaa lapsia. Se haistaa ihmiset ja odottaa että sille käännetään selkä. Sitten se iskee kuokkan uhrinsa lapaluiden väliin, näyttää mustaa kieltään ja se on menoa sitten. Se saattaa syödä uhrinsa sydämen. Se näkee kaiken, mutta sitä itseään ei juuri kukaan näe. Kauhu on läsnä kaikkialla Vaasan Patteriniementiellä, josta on lyhyt matka Bonsdorffien huvilalle, jonne ei saa mennä. Tarina Kuokkamummosta yhdistää nykyajan teini-ikäistä Sagalia sekä jo aikuisia Maisaa, Samuelia ja Juliaa. Julia on kadonnut, Samuel palaa muistoihinsa ja Maisa tekee väitöskirjaa paikallistarinasta.

Lapsuuden kummitustarinat ovat pohjimmiltaan usein melko herttaisia, todellinen kammottavuus on aikuisten mielessä kaukana, mutta oikeanlainen tunnelma voi herättää pelon. Kuokkamummo ei ole herttainen ja Hautala onnistuukin kirjoittamaan tarinan, joka paikoin hyytää ja iljettää - ja pitää koko ajan otteessaan. Kuokkamummo pelottelee kaikenikäisiä aikuisia lukijoita, mutta minulle teos oli osin myös sukupolviromaani. Pieni googlettelu paljasti, että Marko Hautala on syntynyt samana vuonna kuin minäkin, Samuelin ja Maisan muistoissa suurin osa tapahtuu 1980-luvun loppupuoliskolla, aikana jolloin olin yläasteikäinen. Ei siis ihme, että löysin tarttumapintaa ajan elokuvajulisteista, muodista ja jossain määrin myös ajan poliittisesta ilmapiiristä.

Romaanina Kuokkamummo on keskinkertainen, mutta raikkaasti kikkailematon, sen funktiona on viihdyttää ja pelotella. Kuten Morre kirjoittaa, tarina tuntui loppuvan kesken. Kuokkamummon loppu onkin jossain määrin sekava, mutta vetää kyllä lankoja yhteen. Sanon vielä, etten lue kauhukirjallisuutta, en ollenkaan. Olen toki nuorempana lukenut kauhukirjallisuutta: pelännyt Stephen Kingin Uinu, uinu lemmikkiäni ja viehättynyt Anne Ricen vampyyreistä, mutta aikuisena olen pitänyt kauhukirjallisuutta jossain määrin turruttavana ja siksi hivenen tylsänäkin. Hautalan Kuokkamummo poistaa osin näitä epäilyksiäni, sillä se tempaisee mukaansa ja saa aikaan kiitollisuutta siitä, ettei meillä ole häkkivarastoa eikä kellaria: Siellä on vain yö ikisyöjä ja perunakellarin haju. Siellä on myöhäistä katua mitään.

Loppujen lopuksi löysin romaanista myös paljon huumoria. Ja vaikka välillä säikyin, ei kokonaisuus ollut liian pelottava -  vai oliko sittenkin... Luin kirjan loppuun torstaina, minkä jälkeen siivosin. Roskia ulos viedessäni pälyilin ympärilleni, talomme nimittäin sijaitsee katuvalottomalla tieosuudella; Myöhemmin muun perheen jo nukkuessa kävin vielä keittiössä hakemassa puhelimeni pois laturista. Viereisen kodinhoitohuoneen ovi oli auki ja siellä oli pimeää... Yhtä nopeasti olen poistunut huoneesta viimeksi varmaankin lapsena, jolloin kuvittelin että kotimme vaatehuoneessa asui noita. Nyt kodinhoitohuoneen pimeys tuntui vaanivalta. Eikö se olekin osoituksia tehokkaasta kauhukirjasta!

--

Kuokkamummo aloittaa puolittaisen kauhukuukauden blogissani. Minun oli tarkoitus viettää pelottavan kirjallisuuden viikkoa, mutta päätinkin tarjota lukijoilleni kauhukirjan kerran viikossa lauantaisin tai sunnuntaisin nyt neljän viikon ajan.