Peter Sandström: Valkea kuulas

Peter Sandström: Valkea kuulas
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2014
Alkuteos: Transparente blanche
Suomennos: Outi Menna
Graafinen suunnittelu: Anders Carpelan
Sivuja: 239
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Me joimme kahvia vaitonaisina keittiön pöydän ääressä. Tauko tuli totisesti tarpeeseen pihakeinussa pidetyn esitelmän jälkeen.
Kuinka lähelle toisiamme me juuri silloin pääsimmekään.
Ajattelin että äiti oli nyt saavuttanut pisteen, jossa moni aiemmin epämääräisen häälyvänä leijunut asia oli vihdoin mahdollista nivoa yhteen; irralliset ajatukset, lapsuudesta saakka mieltä painaneet pelot, pimeys ja valo jotka vuorottelivat päivästä toiseen.

Äiti on saanut kutsun, joka vaivaa hänen mieltään. Aikuisella, jo keski-ikäisellä pojalla olisi ollut muitakin suunnitelmia: hän oli Visbyn kirjailijakeskuksessa tullut palkatuksi alkoholinmyyjäksi Pärnuun. Nyt hän on kuitenkin lapsuudenkodissaan Keski-Pohjanmaalla, koska äiti ei ole usein pyytänyt apua. Äitiä kaivataan parantajan tehtäviin ja pojan on määrä kuskata äitiään määränpäähän vanhalla Ford Caprilla. Mennyt palaa mieleen ja sekoittuu nykyhetkeen: muistot ensirakkaudesta, hevosten lopettajana toimineesta isästä ja luopumisesta - kaikki ne kysymykset, joihin ei ehkä olekaan vastausta.

Joskus - tai varmasti lähestulkoon aina - lukuhetki vaikuttaa siihen, mitä kirjasta saa irti. Luin Peter Sandströmin Valkean kuulaan omissa lapsuusmaisemissani ja sain jotenkin niin hyvin kiinni kirjasta, jossa moni entinen palaa mieleen ja kaikki kuitenkin muuttuu. 

Omalla kohdallani tämä toteutui suorastaan konkreettisesti, sillä Sandström kirjoittaa kuinka kaikki tuhatyhdeksänsataaseitsemänkymmentäluvun uudisrakennukset olisivat pian vanhoja ja rapistuneita, ne purettaisiin ehkä ennen kuin minun aikani olisi ohi - ja juuri näin on lapsuuteni kotikaupungissa käymässä: hieman kolho, tasakattoinen kaupungintalo aiotaan purkaa. Kaiken lisäksi Sandströmin kirja sopii kuin täydelliseksi jatkoksi viime viikolla lukemalleni Per Pettersonin romaanille En suostu, jossa samoin liikutaan keski-ikäisten miesten muistoissa ja nykyhetkessä, kaivataan ja hapuillaankin - ja jossa kieli on kaunista, mutta tunnelma paikoin viiltävän melankolinen. Aivan kuten Valkeassa kuulaassa.

Sandsrtömin teksti nostalgisoi mennyttä ja arvostaa sitä, mutta ei kuitenkaan ihannoi. Asiat eivät olleen paremmin aiemmin, mutta hyvin ne eivät ole nytkään. Mennyt ja nykyisyys vertautuvat tuon tuostakin. Päähenkilö antaa muistojensa nousta pintaan: isänsä laukussa on koko entinen maailma, ennen ruoka oli yksinkertaista ja silti maukasta, sitten jo vuosikymmeniä sitten sähkövatkaimet alkoivat vispata kerman. Maailma, johon ihminen on kerran syntynyt ei ole enää olemassa, ja runouskin löytyy netistä.

Valkea kuulas on tunnelmaltaan rauhallinen romaani, joka poukkoilee menneestä tulevaan ja takaisin. Sandström kirjoittaa taidokkaasti, samalla kertaa kuulaasti ja tahmeasti ikään katsoisi kaikkea jonkinlaisen suodattimen läpi - tai kuten päähenkilö muistelee, miten aina oli välissä lasi, ja huulemme ja sormenpäämme tavoittivat sen. Teksti toisaalta tarjoilee lukijalle ilmaa ja tilaa hengittää, toisaalta se tukahduttaa tämän hapen. Kerronnan kauneutta rikkoo myös paikoittainen rajuus, joka iskee vasten kasvoja miltei shokkiefektin tavoin. Eräskin kohtaus tuntuu julmuudessaan miltei hurjalta, mutta toisaalta se kertoo siitä menneisyyden lastista, josta ei ole ulospääsyä edes tekojen kautta. 

Valkea kuulas kysyy enemmän kuin vastaa ja tämä hämmensi minua ainakin osin, kaikki tuntui olevan samalla kertaa lähellä ja kuitenkin niin etäällä. Esimerkiksi päähenkilön nykytilanne, eräänlainen ajelehtiminen, käy ilmi vain satunnaisista viittauksista ja ajatuksista. Lopulta huomasin pitäväni niistä kysymyksistä, joita Valkea kuulas jättää jälkeensä: millaisia jälkiä kontaktit jättävät sieluun ja mieleen, millaisia varpaille pudonneet talviomenalaatikot? Romaanin kipuisa ja huikean kaunis loppu myllertää paitsi päähenkilön, myös lukijan sielussa.