Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet
Kustantaja: Tammi 2014, Keltainen kirjasto
Alkuteos: Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi 2013
Suomennos: Raisa Porrasmaa
Kansi: Jussi Kaakinen
Sivuja: 330
Arvostelukappale
Japanilainen romaani

Ne neljä kiinnostavat minua henkilökohtaisesti. Haluaisin tietää heistä enemmän. Ihmisistä joita et vieläkään ole saanut karistetuksi harteiltasi. Saran sanat pitivät luultavasti paikkansa, Tsukuru ajatteli käytyään kyljelleen vuoteelle. Nuo neljä olivat yhä kiinni hänessä. Luultavasti tiekemmin kuin Sara arvelikaan.
Mister Red.
Mister Blue.
Miss White.
Miss Black.

Tsukuru Tazaki on yksinäinen mies. Hänen elämänsä on periaatteessa ihan hyvää. Hän on hyväkuntoinen 36-vuotias mies, joka työskentelee asemarakennussuunnittelijana ja seurustelee fiksun Saran kanssa. Menneisyys ei kuitenkaan koskaan päästä Tsukurua otteestaan. Hän oli nuoruudessaan osa tiivistä viiden nuoren porukkaa, mutta aivan yhtäkkiä ja ilman selityksiä ystävät hylkäsivät hänet, hänet suljettiin pois porukasta. Tämä hylkääminen on varjostanut Tsukurun elämää, hän on ikuisesti vailla persoonallisuutta, hän on oman elämänsä väritön mies. Saran kehotuksesta Tsukuru alkaa selvittää, miksi hänet hylättiin. Hän lähtee entisten ystäviensä jäljille - aina Suomeen saakka - kohdatakseen menneisyytensä.

Joitakin vuosia sitten lukemani Kafka rannalla teki minusta kertaheitolla Haruki Murakamin fanin ja olen ollut jossain määrin ihastunut kirjailijan jokaiseen teokseen, vaikka jotkut ovat hämmentäneetkin. Murakami kirjoittaa vetäviä romaania, joissa on yleensä enemmän tai vähemmän outoa twistiä. Värittömän miehen vaellusvuosissa tätä twistiä on vähemmän. Murakamin romaaniksi teos suorastaan henkii realismia, vaikka paljon tuttuakin on jäljellä. Kyseessä on ensimmäinen suoraan japanista suomeksi käännetty Murakamin romaani, Raisa Porrasmaa tavoittaa käännöksessään hienosti murakamilaisen hengen.

Tuttuun tapaansa Murakamin päähenkilö on jonkinlainen oman elämänsä matkailija, etsijä tai haahuilija, muttei kuitenkaan vailla päämärää. Tsukurun päämääränähän on selvittää, miksi hänet jätettiin ystäväjoukon ulkopuolelle. Jälleen kerran Murakami sukeltaa nuoruuteen, musiikkiin - nyt kuunnellaan teoksen henkeen sopivasti Lisztin Vaellusvuosia, niin tokiolaisessa kerrostalossa  kuin suomalaisen järven rannallakin - seksuaalisiin uniin ja ajatukseen identiteetistä. Mahdollisuutta toiseen todellisuuteenkin vilautetaan, mutta keskiössä on värittömän Tsukurun matka, joka henkii tietynlaista ulkopuolisuutta, pohdinnoissaankin ehkä tarkoitushakuista hengettömyyttä. Murakamin toinen suomennettu realistissävytteinen romaani Norwegian Wood sai itkuttomankin lukijan kyynelkanavat auki, tällä kertaa siltä säästytään. Tämä kytkeytyy irrallisuuden tunteeseen: lukija on vähintään yhtä irrallaan Tsukurusta kuin Tsukuru itse. Kaikkea katsotaan jostain kaukaa, mikä ei välttämättä ole ollenkaan huono kerronnallinen ratkaisu. Murakamille tyypillisesti kerronta vetää koko ajan ja kirjan lukaiseekin varsin nopeaan.

Entä sitten Suomi? Onhan se toki monin osin tunnistettava: Tsukurun mielestä suomalaiset ovat melko iloisia ja juttelevat vilkkaasti ja äänekkäästi. Tämä tietenkin tuntuu hupaisalta suomalaisesta lukijasta, sillä olemmehan tottuneet ajatukseen hiljaisista suomalaisista. Mutta jos suomalaisia vertaa (mielikuvien) japanilaisiin, niin ehkäpä me olemmekin hilpeitä ja puheliaita? Sen sijaan haitarinsoittajaa pienen koiransa kanssa tuskin tapaa kovinkaan monessa ravintolassa ja se, että ravintolassa poltetaan tupakkaa sisällä on tietenkin selkeä virhe, sillä googleineen ja prepaid-liittyminen romaani sijoittuu kuta kuinkin nykyaikaan. En oikein usko siihenkään, että taksi olisi vanhanmallinen Mercedes. Joka tapauksessa Suomessa talvi on pitkä, mutta ehtiipä lukea kirjoja. Suomi erään Tsukurun entisen ystävän uutena kotimaana on hauskaa eksotiikkaa tuova lisämauste, mutta Suomen sijasta kaikki voisi tapahtua missä tahansa Tsukurulle vieraassa maassa.

1Q84:n ja Kafkan rannalla omituisuuksista viehättyneet eivät välttämättä ihastu Tsukurun kohtaamiseen menneisyytensä kanssa, sillä nimensä mukaisesti romaanikin on melko väritön. Tapahtumia vailla se ei kuitenkaan ole ja juonessa on aineksia jonkinasteiseksi jännityskirjaksi, vaikka osa arvoituksia ratkeaa heti, osa jää lukijan tulkittavaksi. Luin kirjan jo kolmisen viikkoa sitten ja luulen, että Värittömän miehen vaellusvuodet on salaviisas kirja, jonka merkitys kasvaa pikkuhiljaa. Siinä on paljon filosofiaa, joka ei onneksi painotu coelhomaisesti valmiiksi pureskeltuihin vastauksiin, vaan jättää (ei niin omaperäisiä, mutta alati kiinnostavia) kysymyksiä: onko jokaisessa ihmisessä pimeä ja valoisa puoli? Ihmisen rehellisyys itseään kohtaa nousee niin ikään keskiöön. Minua puhutteli erityisesti tämä: Paljonko elämän ajasta katoaa, kun se riistetään tuohon (ilmeisesti) merkityksettömään paikasta toiseen siirtymiseen? Miten paljon se kuluttaa ja hiertääkään ihmistä? Kysymykset tuntuivat puhuttelevan sen vuoksi, että matkustan itse miltei päivittäin 30 kilometriä suuntaansa kotini ja työpaikkani väliä. Toisaalta juuri työmatkan ansiosta minulla on ruhtinaallisesti lukuaikaa.

Kuten jokaisessa Murakamin romaanissa, myös Värittömän miehen vaellusvuosissa melankolinen perusvire viehättää minua. Kaikki on jotenkin etäännytettyä ja kuin vesiväreillä huuhdottua tai sumuisen lasin läpi suodatettua ja silti oudolla tavalla selkeää. Omaksi Murakami-suosikseni tämä uutuus ei vielä nouse, mutta en ehkä osaa vielä sijoittaa sitä kirjailijan muihin teoksiin. Sen tiedän, että pidin kirjasta kovasti. Kokonaisuus on haikeankirpeä, ja sellaisen luomisessa Murakami onnistuu melkein yhtä hyvin kuin reaalifantasiankin parissa.