Kate Atkinson: Elämä elämältä

Kate Atkinson: Elämä elämältä
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2014
Alkuteos: Life after Life 2013
Suomennos: Kaisa Kattelus
Sivuja: 595
Lahja
Brittiläinen romaani

Elämä jatkui. Ylen kaunis elämä.
Yksi henkäys, muuta ei tarvittu, mutta sitä ei tullut.
Pimeys lankesi nopeasti, ensin kuin vihollinen mutta sitten ystävä.

Luminen helmikuu vuonna 1910: Sylvie Todd on synnyttämässä kolmatta lastaan. Napanuora on kiertynyt vauvan kaulan ympärille, lääkäri ei ehdi paikalle ja tyttövauva syntyy kuolleena. Tai: Luminen helmikuu vuonna 1910, Sylvie Todd synnyttää, napanuora on kiertynyt vauvan kaulan ympärille, lääkäri ehtii juuri ennen lumimyrskyä ja Ursula-niminen tyttö syntyy. Mitä jos Ursula kuolee lapsena? Entä jos hän menehtyy Lontoon pommituksissa? Tai elää vanhaksi saakka? Pimeys lankeaa: Ursula kuolee aina uudelleen ja uudelleen - tai jatkaa elämäänsä aina vaan uudelleen, sattuma, sallimus tai ihmisen omat päätökset määrittävät ihmiselon suuntaa.

Kuluneen vuoteni parhaita lukemiani käännöskirjoja ovat olleet Taiye Selasin Ghana ikuisesti ja Jeffrey Eugenideksen Middlesex. Nyt luin jotain, joka taitaa ylittää nämä kaksi:  Kate Atkinsonin romaani Elämä elämältä taipuu moneksi. Romaani on kuin kaleidoskooppi tai peilipöytäleikki, jossa sama kuvajainen heijastuu monta kertaa ja monessa kerroksessa. Siinä on lyhykäisyydessään romaanin idea, mutta englantilaisiin puutarhoihin, Lontoon pommituksiin, Hitlerin Saksaan, josta romaani alkaa, tai avioliittohelvettiin, itsenäisen naisen valintoihin ja yläluokkaiseen perhe-elämään kurkistava romaani on paljon enemmän. Se liikkuu jossittelun ytimessä, mutta laadukkaasti ja otteessaan pitäen.

Nyt kaikille on varmasti selvää, että koin suurta kirjarakkautta äitienpäivälahjaksi toivomani romaanin kanssa. Myönnän, että teoksen koko ajan samanlaisena toistuva alku voi herättää ajatuksen murmelipäivästä ja kaiken toisteisuudesta, sillä kaikki alkaa aina uudelleen. Tämä kuitenkin katoaa, kun Ursulan elämä jatkuu ja romaanin idea kasvaa - idea nimittäin kantaa loppuun saakka voimallisena, täyteläisenä ja moniteemaisuudessaan ja -kerroksisuudessaan kiehtovana.

Elämä elämältä on laadukkaasti suomennettu. Suomalainen kansi sen sijaan on (minunkin) mielestäni turhan tumma, jopa tunkkainen, vaikka kertoo toki hyvin kirjan idean kaiken moninkertaistumisesta tai monistumisesta. Kirjaa voimakkaasti suosittelevan Karoliinan blogista voitte kurkata englanninkielisiä kansia. Minua viehättää erityisesti kettukansi, sillä Fox Corner -niminen tila on paikka, josta Ursulan elämät alkavat ja jonne hän usein palaa joko fyysisesti tai mielessään. Lisäksi peribrittiläinen kettu tarkkailee toisinaan Ursulaa ja toisen maailmansodan aikaisissa pommituksissa ihmiset ovat kuin kettu kolossaan.

Atkinsonin romaani on niitä kirjoja, jotka sisältävät kaiken, josta romaaneissa pidän ja miksi lukemista niin rakastan. Ensiksikin Atkinson kirjoittaa tietenkin hyvin: tarkkanäköisesti, älykkäästi, liikoja selittelemättä. Kirja jättää jälkeenä lukuisia kysymyksiä ja tulkintamahdollisuuksia. Rakenteeltaan Elämä elämältä on monikerroksinen, mutta silti tarinavetoinen romaani. Se kuljettaa brittiläisyyden ytimeen, kuten sherrylasillisten äärelle, teekupposen pariin, ylä- tai ylemmän keskiluokan odotuksiin ja kohteliaisuussääntöihin sekä Lontoon vihreisiin puistoihin, joissa totta tosiaan voi kulkea kilometrejä St. Jamesin puistosta Kensington Gardensiin astumatta lainkaan jalkakäytävälle - koiratkin ovat labradorinnoutajia tai terrierejä! Kaltaiseni anglofiili ei voi saada tästä tarpeekseen. Romaanissa on myös hiljaista huumoria; sellaista brittiläisen kuivaa, joka ei naurata, mutta tekee teräviä huomioita ihmisluonteesta, perhe-elämästä ja yhteiskunnasta - toisinaan hyvinkin rankasti, sillä sota-ajan kokemukset Englannissa ja Saksassa eivät ole herttaista luettavaa.

Ennen kaikkea Elämä elämältä kuvaa elämän haurautta, valintojen merkityksiä. Pieni teko tai tekemättä jättäminen voi vaikuttaa siihen, lankeaako pimeys vai jatkuuko elämä - ja millaisena se jatkuu sitten, kun... Minussa Elämä elämältä sai aikaan voimakkaan ja vaikeasti selitettävän pakahtumisen tunteen, jonka jälkeen on vaikea tarttua seuraavaan kirjaan. Ursulan tarina - tai tarinat - ei jätä heti rauhaan ja tiedän jo nyt, että tulen lukemaan kirjan joskus uudelleen. Lumi sataa, pimeys lankeaa, mutta silti kirjan kannet suljettuaan voi tuntea kiitollisuutta siitä, että saa lukea tällaisia romaaneja.


P.S. Kuten Kirjasiepon Marin ja P.S. Rakastan -kirjoja blogin Saran, minunkin mielessäni Ursulan isä Hugh sai Downton Abbeyn Robert Crawleyn kasvot. Tämä voi johtua siitäkin, että Granthamin jaarlia näyttelee Hugh (!) Bonneville. Myös Laura piti kirjasta.