Astrid Lindgren: Meidän Marikki, WSOY 1986
- yhteisnide kirjoista Marikki 1962 (suomentanut Laila Järvinen)
ja Marikki ja Kesäkummun Tuikku 1977 (suomentanut Kristiina Rikman)
Kuvitus Ilon Wikland
Sivuja 373
- Sinä olet ihan hassu, Marikki, sanoo Liisa.
- Nukut aina vaan, vaikka minä kuinka hakkaan vasaralla. Sinä et varmaan kuulisi vaikka tänne tulisi...
Liisa miettii, mitä kamalaa keksisi.
- Vaikka tänne tulisi kannibaali, hän sanoo aikansa mietittyään.
Astrid Lindgren on kirjailija, jonka tuotantoa ihailen enemmän kuin kenenkään toisen lastenkirjailijan - tai voisin varmaan sanoa, että enemmän kuin kenenkään muun kirjailijan. Se on paljon sanottu, mutta Lindgrenin kirjat ovat kulkeneet mukanani lapsuudesta aikuisuuteen ja surusta iloon. Olen kirjoittanut blogiini useista Lindgrenin kirjoista, niistä ihanimmista, siitä ainoasta ärsyttävästä ja yhdestä kauniista, mutta itselleni ristiriitaisestakin. Olen usein kertonut, että oma suursuosikkini on Marikki - tai kaksi Marikki-kirjaa, Marikki sekä Marikki ja Kesäkummin Tuikku, joiden yhteisniteestä Meidän Marikki nyt kirjoitan.
Marikki on alakouluikäinen tyttö, joka asuu perheensä kanssa pienessä ruotsalaisessa kaupungissa 1900-luvun alkupuolella. Marikilla on Liisa-niminen pikkusisko, jonka kanssa hän keksii kaikenlaisia hassutuksia ja ajautuu usein pieniin vaikeuksiin. Hän esimerkiksi hyppää sateenvarjon avulla katolta, myy Liisan orjana ja kiipeää koulun katolle. Marikin isä on paikallislehden toimittaja ja äiti nokkela kotirouva. Perheeseen kuuluu myös Alva-piika sekä kissa ja koira. Marikin oma elämä on turvattua ja mukavaa, mutta naapureidensa ja koulutoveriensa elämää seuratessaan Marikki oppii yhtä sun toista erilaisesta arjesta. Marikin on kuvittanut Ilon Wikland, jota parempaa kuvittaja en Lindgrenin kirjoille keksi. Wiklandin ilmeikkäät hahmot ja idyllisyydessäänkin reippaat miljöö- ja tuokiokuvat tuovat lisää ilmeikkyyttää alkujaankin eloisaan tekstiin:
Marikkia voi pitää koko perheemme yhteisenä kirjasuosikkina silläkin uhalla, että vain tyttäreni ja minä olemme täysverisiä faneja. Mieheni suosikki olisi varmastikin Vaahteramäen Eemeli tai Ronja Ryövärintytär, joka on itsellenikin rakas. Poikani taas pitää melko tasaisesti kaikista, hän on oivaltanut lindgrenläisyyden ytimen ja tuntuu samastuvan kirjojen tapahtumiin. Marikki on se Lindgrenin kirja, jonka olemme lukeneet kaikkein useimmin. Kun automatkalle valitsemme äänikirjaa, on voittaja melko tasaisesti Eemeli tai Marikki, vaikka tarjolla olisi niin Peppi Pitkätossu kuin Andersenin Kauneimmat sadut, Norosen Supermarsu tai Disneyn versioita satuklassikoista.
Miksi Marikki? Voi hyvänen aika, tietenkin Marikki! Aloitanko siitä, miksi Marikki on oma suosikkini vai siitä, miksi se on eräs koko perheemme yhteisistä suosikeista? Nämä kaksi lähtökohtaa toki liittyvät toisiinsa, sillä lapsiperheessähän kirjat ovat usein vanhempien valintoja ja minulle oli itsestäänselvää, että Marikki on yksi niistä kirjoista, jonka tarinan haluan siirtää omille lapsilleni.
Marikki on tyypillinen Lindgrenin realistisen vaiheen kirja. Se koostuu pienistä arkisista episodeista, kuvaa pienen perhetytön elämää eri vuodenaikoina, kurkistaa kodin ja koulun arkeen, vie tappeluihin ja eväsretkille, kertoo toisaalta uusista sannikkaista ja toisaalta toivottomasta köyhyydestä. Se on tunnelmaltaan lämmin ja herttainen olematta lälly tai ylikiltti. Lindgrenin kerronnassa on mukana sopivasti huumoria ja pienesti vakavuutta. Jos Marikki olisi tuoksu, se olisi sekoitus syreenejä, omenia, täimyrkkyä ja joululahjapakettien lakkasinettejä. Mutta Marikki on myös paljon enemmän:
Kun Marikki iloisena ja kiihdyksissään juoksee kohti Rauhalaa, hän törmää portilla Nilssonin setään. Tämä tulee kotiin yhtä selvänä ja happamana kuin lähtikin. Marikki ei ainakaan huomaa mitään eroa.
- Elämä on taistelua, sanoo setä. - Mutta siitä sinä et tiedä vielä mitän, pikku Marikki. Ja ihmiset ovat armottomia. Tässä kaupungissa ei ole ketään, joka lainaisi köyhälle piruparalle kaksisataa markkaa vaikka hän polvillaan rukoilisi.
Lindgren on monissa kirjoissaan varsin yhteiskunnallinen. Vaikka Lindgrenin kirjojen lasten maailma on usein huoleton ja aurinkoinen, monenlaisista sattumuksista koostuva, kuvailee kirjailija usein köyhyyttä, yksinäisyyttä ja kuolemaakin. Kuka voisi unohtaa Eemelin pitämät kestit vaivaistalon asukkaille tai olla myötäelämättä Mio, poikani Mion yksinäisyydessä? Marikki on mielestäni Lindgrenin kirjoista yhteiskunnallisin, sillä Marikissa Lindgren näyttää köyhyyden ja alkoholismin kasvot varsin suoraan, kuitenkin niitä kauhistelematta. Marikin oman perheen elämä on toki suojattua ja turvattua: Kesäkumpu on ihana talo ja kotiarjessa kaikki on juuri niin kuin pitääkin. Marikissa yhteiskunnan epäkohdat tulevat liki monelta suunnalta: naapurista, jossa Nilssonin setä on alvariinsa juovuksissa ja jossa täti myy sisäelimensä perheen talouden hyväksi, vaikka Abbe-poika leipookin rinkeleitä sen sijaan, että kävisi koulua; koulusta, jossa pöpö-Miian perheellä ei ole varaa isään; pyykki-Maijalta, jonka pienen kodin seinällä taulut varoittavat viinavirrasta ja Alvalta, joka ei kelpaa pormestarin tanssiaisiin, mutta pääsee sittenkin valssaamaan ihastuksensa, naimisissa olevan nuohoojan kanssa. Isäkin ilmoittaa töissään sanomalehdessä taistelevansa "ihmiskunnan vapauden ja totuuden ja oikeuden puolesta".
Idyllin ja yhteiskunnallisen liitto toimii. Marikki puhuttelee niin lapsia kuin aikuisiakin, muttei kadota lindgrenmäistä uskoa ihmisiin. Marikki tarttuu reippaasti toimeen, mutta kuten kenen tahansa lapsen, hänen on etsittävä oma tiensä toimia oikein. Se ei ole aina helppoa eivätkä kaikki ongelmat koskaan ratkea. Marikki ja Liisa saavat silti koko ajan olla lapsia. He voivat liukua jäätä pitkin Omenakumpuun, pelätä naapurissa asuvaa kummitusta ja harmitella päänsä menettäneen suklaapojan kohtaloa.
Kun olin lapsi, lainasin Marikin kirjastosta niin monta kertaa, että äitini ihmetteli luenko minä mitään muuta. Luin kyllä, varmaan puolet lastenosaston tarjonnasta. Jos minun pitäisi valita maailman paras lastenkirja, valintani olisi selvä. Ja jos Marikin leikkisyys ja yhteiskunnallinen omatunto säilyvät lasteni tulevaisuudessa edes hitusen, koen olevani onnistunut kasvattaja.
Mikä on teidän Lumiomenan lukijoiden oma Lindgren-suosikki?
Marikkia meillä on vain luettu muistaakseni Lindgrenin Satuja kokoelmasta, mutta sitten senkin edestä on suosikki koko perheelle ollut Vaahteramäen Eemeli. Poikani jopa lapsena vastasi puhelimeen, että Eemeli Vaahteramäki, mutta koko kylä tuntui tietävän assian eikä siitä tullut muuta kuin hauskaa.
VastaaPoistaMerin kanssa luettaessa Lindgrenin yhteiskunnallinen ote tuli hyvin selvästi esille kirjassa Soittaako lehmus, laulaako satakieli?, jossa pieni orpotyttö Malin joutuu vaivaistaloon kunnan elätiksi. Siellä ei ole muita lapsia ja olot ovat mitä ovat. Kirjan lopussa Malin kuolee ja ilmestyy sitten takaisin soivana lehmuksena ja laulavana satakielenä. Tämän kirjan kohdalla sitten saattoi lapselle kertoa, että Suomessakin on ihan oikeasti ollut vaivaistaloja, jonne vietiin kunnan elätit.
Lindgren on ihan ylittämätön lastenkirjailija!
♥
Leena, Marikki ei ole mukana Satuja-kokoelmassa, mutta Marikin lumi-kertomus (Marikki katso, lunta sataa!) on joissakin muissa kokoelmissa. Vähän yllätyin, ettei Marikki ole sinulle tuttu, koska jotenkin olisin voinut kuvitella tämän olleen sinun ja Merin yhteinen kirja. :) Mutta kaikkia kirjoja ei tietenkään koskaan ehdi lukea. :)
PoistaLindgrenillä oli tosiaan noita ns. Päivärinne-satuja, kuten Soittaako lehmus... ja Päivärinne. Marikissa ajanjakso on toinen, 1900-luvulle sijoittuva ja siinä köyhyys ilmenee mm. siten, että pöpö-Miian perhe saa apua huollosta ja että Nilssoneilla setä juopottelee tai etteivät työläiset kelpaa mukaan pormestarin juhliin. Lindgrenillä oli sydäntä ja näkemystä!
Minä en ole lukenut Marikkia mutta enköhän vielä ehdi kun lapseni kasvavat :). Mietin juuri, että viikko voisi olla myös Lindgren viikko, sillä hyvin paljon hänet on nyt mainittu! Mahtava juttu ja onpa itsellänkin viikolle varastossa oma postaus, joka -yllätys, yllätys- liittyy Lindgrenin kirjaan. Saa nähdä julkaisenko sitä.
VastaaPoistaKiitos ihanan innostuneesta postauksesta. Aika mielettömiä tasoja lastenkirjailijat kirjoihinsa oikeasti saavatkin, kun näin tarkemmin miettii. :)
Bleue, toivottavasti löydätte Marikin! Lindgren on varmasti melkoinen itsestäänselvyys lastenkirjaviikolle. Hän kirjoiti niin paljon - ja niin hyvin!
PoistaVoi ihana Marikki, jonka innoittamana minunkin pikkusiskoni kerran kesällä mummolassa työnsi herneen nenäänsä.
VastaaPoistaSuosikkini on silti aina ja ikuisesti Ronja, Ryövärintytär, jonka olen lukenut useasti (ja katsonut leffana rahisevalta videokasetilta sitäkin useammin). Ronjassa on paljon ihan supertärkeitä juttuja: rohkea ja oikeudentuntoinen sankaritar, vuodenaikojen kierron ja luonnon kunnioitusta, maahisten ja männäisten taikaa, ystävyyttä, konfliktien ratkaisemista väkivallattomin keinoin ja kertakaikkisen mainioita kasvatusfilosofioita. Jos tiukka paikka, niin mietin vieläkin, 34-vuotiaana, että what would Ronja do, heh.
Laura, Liisan hernetemppu on varmasti innoittanut monia! Ja toisille, kuten omille lapsilleni, se toimii hyvänä varoitustarinana. :)
PoistaRonja on yksi omistakin suursuosikeistani. Pidän eniten Marikista, Ronjasta ja Saariston lapsista, vaikka melkein kaikki Lindgrenin kirjat ovat rakkaita. Ronjalla on tosiaan vahva oikeudentunto, mikä taitaa olla yhteistä kaikille Lindgrenin sankareille Katto-Kassista lukuun ottamatta.
Ihanasti kuvaat sitä, miksi Marikki on niin ihana. Marikki ja Ronja Ryövärintytär ovat omat Lindgren-suosikkini; jos olisi ihan pakko valita, niin ehkä valitsisin Ronjan, vaikka vaikeahan noita on verrata.
VastaaPoistaMaria, meinasin kirjoittaa sinulle että Marikki. :) Meillä on sama Lindgren-maku, joskin minulle Marikki on se rakkain. Mutta vaikea noita tosiaankin on verrata!
PoistaMarikki on niin ihana hahmona ja kirjoina:)
VastaaPoistaJael, niin on! <3
PoistaLapsena minun ehdottomia suosikkejani olivat Melukylän lapset. Niissä ei koskaan tapahtunut mitään kovin ikävää, ainakaan sellaista jota ei olisi saatu oikaistua, ketään ei kiusattu (kuin ohimennen ja vähän aikaa) ja kaikki tykkäsivät toisistaan. Ihan kuin satua, mutta silti "oikeaa". Se kuulosti aivan paratiisilta :)
VastaaPoistaVähän vanhempana tykästyin Kerstin ja minä -kirjaan, joka on takuuvarma lohtukirja edelleenkin. Vähän kuin Melukylästä pari vaihetta iässä eteenpäin, ihana lämmin yhteisö eikä taaskaan huolia, joita ei saisi ratkottua. Paljon samaa on minusta Kati-kirjoissa, jotka luin/löysin vasta aikuisena (Kati Amerikassa, Kati Italiassa, Kati Pariisissa).
Mutta tykkään minä Ronjastakin, ja Pepistä, ja Marikista, ja Veljeni Leijonamieli, josta täällä olikin postattu aiemmin, on yksi kauneimmista kirjoista joita tiedän. (Minäkin muuten luin/luen sen lopun aina jälleensyntymänä ja satumaailman tapahtumana, ikinä en ole sitä itsemurhana ajatellut :) ) Lindgren on siinä mielessä vähän kuin Shakespeare, että ihmettelee, miten yhden ihmisen kynästä on niin paljon viisasta ja hienoa onnistunutkin lähtemään. Joillakin kirjailijoilla vain on Taito, meidän lukijoiden onneksi.
Kirjekatja, Melukylän lapset on samalla tavalla ihana kuin Saariston lapsetkin! Pidän kirjojen realistisesta arkikuvauksesta, sitä samaahan Marikissa on, hieman pitemmin kerrottuna vain. Minäkin olisin lapsena halunnut asua Melukylässä. :)
PoistaKerstin ja minä on ihana. Kati-kirjoja en ole lukenut, mutta sain jokunen aika sitten jonkun Kati-kirjan, pitää siis lukea se! Veljeni, Leijonamieli on minulle ristiriitainen kirja. Lapsena luin sen eri tavalla, iloisemmin, mutta nyt oikein osaa pitää kirjasta, vaikka se onkin hieno ja koskettava.
Minä rakastan Melukylän lapsia, se on ehdottomasti yksi lapsuuteni lempikirjoja. Ajattelin lukea sen tällä viikolla ja kirjoittaa siitä pari sanaa :)
VastaaPoistaIida, täällä onkin monia Melukylä-faneja! Minäkin pidin Melukylä-kirjoista paljon ja nyt lapseni nauttivat niistä.
PoistaEn oo kyllä lukenu läheskään kaikkia, mutta Ronja Ryövärintytär säilynee silti aina nämbör-van-feiförittinä.:) Kai tälle Marikilleki pitää silti vissiin antaa mahollisuus.;)
VastaaPoistaJuhani, Ronja on hieno ja nyt kevätaikaan tuntuu, että se pitäisi lukea taas. Ja kyllä, Marikille pitää antaa mahdollisuus. Kuten kaikille Lindgrenin kirjoille. ;) Onhan niissäkin epätasaisuutta, mutta kokonaisuutena tuotanto on huikea.
PoistaVoi miten ihanasti kirjoitat Marikista! Marikki ja Kesäkummun Tuikku on minunkin lempikirjani lapsuudesta. Minulla oli ja on se omana ja muistan vieläkin, miltä tuntui tarttua siihen, uudestaan ja uudestaan. Yhteiskunnallisuutta en silloin ymmärtänyt, mutta valtavaa myötätuntoa tunsin. Olen lukenut kirjan kertaalleen lapsilleni, mutta taidan lukea pian uudestaan. Kiitos ihanasta muistelosta!
VastaaPoistaElina, ihanaa että sinunkin! Minullekin nimenomaan tuo toinen Marikki-kirja oli se rakkain. Itse en lapsena omistanut kirjaa, mutta opiskeluaikaan ostin Marikkien yhteisniteen omaksi ja se onkin paljon luettu kirja se. :)
PoistaVoi, Marikki oli kertakaikkisen ihana! Leikkikaverin kanssa näitä lainailtiin vuorotellen kirjastosta ja luettiin kuin pienet apinat. Pitäisi hankkia Tuo Marikkien yhteisnide, mutta pelottaa lukea uudestaan...
VastaaPoista