Anni Kytömäki: Kultarinta

Anni Kytömäki: Kultarinta
Kustantaja: Gummerus 2013
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 644
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

- Missä nukuit?
Totuudet sumenevat. Pysähdyn metsän saartamalle aukiolle enkä keksi mitään. Mökki odottaa ovi auki, paljastanko sen. Suuri kuusi levittää oksansa katon päälle. Puu oli iso jo silloin kun rakentajat saapuivat, havusormet ovat hyväilleet jokaista pärekertaa. Se ottaa tuulen vastaan rehellisesti, yltyy tanssiin oksanhaara kerrallaan, kokonaan, mitään salaamatta, kuten kuusten tapana on. Niiden ansiosta maailmassa ei tarvitsisi valehdella, sen kun vain liikkuu tuulessa, ymmärtää kuka ymmärtää.
- Kuusen alla.

Keväällä 1917 metsänomistajan poika tutustuu uudelleen Lidiaan, korpimökistä kaupunkiin muuttaneeseen työläistyttöön He ovat tavanneet aiemmin lapsina, jolloin Lidia oli jäkälätukkainen otus. Nyt Erik uskoo metsään ja Lidia työväenaatteeseen. Aika ja kaikki Suomessa tapahtuva yhdistää ja erottaa heidät. Vuosia myöhemmin Erik elää tyttärensä Mallan kanssa. Heillä on paljon koettavaa ja jaettavaa, mutta polut risteilevät enemmän kuin kukaan osaa aluksi aavistaa.

"Isä, tytär ja metsästä nouseva voima", kiteyttää Anni Kytömäen Kultarinnan takakansiteksti romaanin, jonka lukemista olin odottanut jo viime syksystä saakka. Odotin kirjaa, koska olin kuullut siitä paljon jo ennakkoon ja koska sen teemat - metsäluonto, omaa tietään kulkevat ihmiset, väkevyys ja runollisuus - ovat sellaisia, joista jatkuvasti viehätyn. 1900-luvun ensimmäisiin vuosikymmeniin sijoittuva tarina tarjosikin metsässä risteileviä polkuja ja temaattisesti laajan kertomuksen, josta voi aistia niin sammaleen pehmeyden kuin ihmisten hyvyyden ja raadollisuudenkin.

Sitten tulee syksy. Se kitisee vaaransyrjää kahden renkaan varassa ja heiluttaa valkoista lippua, vaikka rauhanviestistä ei ole tietoakaan.

Kultarinta nivoo komeasti yhteen mahdottoman rakkauden miehen ja naisen välillä, se pohtii isän ja tyttären välisiä kipupisteitä, ja kiertää kaupungissa sekä kulkee metsissä - samoaa soilla ja saloilla, tutkii sammaleita. Se käsittelee myös edelleenkin vaikeaa historiallista ajanjaksoa, Suomen sisällissotaa. Kaiken lisäksi Kultarinta kirjoittaa jonkinlaista fiktiivistä historiaa suomalaiselle luonnonsuojelulle. Kirjassa on muutamia kohtia, joiden uskottavuutta jäin pohtimaan, mutta pohdinnat unohtuivat nopeasti hyvän tarinan viedessä mukanaan.

Kytömäki osaa yhdistää ihmismielen ja luonnon: ihminen rakastaa, kaipaa, epäröi, kokee ja vetäytyy maailmasta. Luonto tarjoaa suojan, mutta se on samaan aikaan alati tuntematon, yrityksistä huolimatta mahdoton kesyttää. Kytömäki luo metsältä tuoksuvia kielikuvia: metsä on joskus arka villieläin; toisinaan se painaa selkää maailmansuurena reppuna. On myös se viimeinen kultarintainen karhu, johon aseet eivät pysty. Jonkun toisen kynästä lopputuloksesta voisi tulla tukahtunut ja imelä, mutta Kytömäen kielessä on keijun kepeyttä, kevätillan raikkautta ja lumisateen painoa. Kokonaisuus on onnistunut yhdistelmä Suomen historiaa, folklorea ja sukutarinaa.

Pääsääntöisesti en ole tiiliskivien ystävä, mutta hyvä kirjapaksukainen pitää monesti sisällään oikean aarteen. Juuri sellainen on Kultarinta. Se ei ole täydellinen romaani, sillä makuuni se on paikoin turhan pitkä ja verkkainen, mutta kun luettuani aloin pohtia, mistä kirjaa voisi lyhentää, en keksinyt mitään pois leikattavaa tai tiivistettävää. Lopulta huomasin ajattelevani, että vaikka epämääräisesti kaipasin jonkinlaista tiivistämistä, en sittenkään muuttaisi kirjasta sanaakaan. Luin Kultarintaa hitaasti, kirja otti minulta puolitoista viikkoa enkä tuskastunut kertaakaan. Halusin viipyillä Erikin, Mallan ja metsän maisemissa, josta oli miltei vaikea palata arkeen.

Kirjan luettuani minun tuli ikävä metsään. Kultarinnasta välittyy rakkaus metsäluontoon. Sellainen rakkaus ja kokonaisvaltainen kunnioitus tuohon vihreään vapauttavaan voimaan, jonka soisi elävän meissä jokaisessa.

--

Minnalle kirja oli täydellinen, Maijan mielestä huikean hieno. Maria löysi Kultarinnasta jotain taianomaista. Kuten Maria, minäkin uskon että kirja kestää aikaa. Kirjailijan veli Pekka siirtää viestikapulan meille muille lukijoille.