Antti Hyry: Uuni

Antti Hyry: Uuni
Kustantaja: Otava 2009
Kansi: Juha Markula
Sivuja: 400
Mistä: Ostos
Kotimainen romaani

- Vielä hetki, sanoin. Ihmisen elämä on yhtä odottamista, mietin. Vaikka uuni olisi kuinka kuuma ja leivät leivottu, niin vielä hetki.

Mies rakentaa uunin ja miettii maailmanmenoa: Pietari ja Hanna ovat eläköitynyt aviopari, joka on muuttanut takaisin kotiseudulle Iijoen maisemiin Perämeren äärelle. Heidän talonsa, entinen kesäviettopaikka, kaipaa uunia. Pietari haluaa ison, hyvän uunin. Uunintekijän tulee tietää ja osata monenlaista, hankkia tarvikkeet, määrittää mitat ja osata muurata. Pietari rakentaa ja pohtii siinä samalla asioita menneestä tulevaan, vuodenajat vaihtuvat, mansikat kypsyvät, pääskyset lentävät, syysmaitikki kukkii ja lunta sataa. Elämää etenee ja uuni rakentuu.

Antti Hyryn Uuni on muutaman vuoden takainen Finlandia-voittaja, Hyry puolestaan kotimaisen modernismin pitkäaikaisia ja keskeisiä nimiä. Jokunen aika sitten pelkäsin, että Hyryn teokset ovat makuuni liian pitkäpiimäisiä, sitten kävin muutaman bloggaajan kanssa innostavaa keskustelua Uunista ja lopulta töiden puolesta luin Kiviaholinna-teoksesta Vesa Haapalan artikkelia Hyryn Aitasta. Haapalan teksti innoitti minua niin, että päätin lukea Aitan, mutta sain Uunin käsiini aikaisemmin - ja jo varsin suurin odotuksin.

- No tulithan sinä, Hanna sanoi.
- Tulin.
- Tässä olisi nyt vain tällaista, keitettyjä perunoita ja lihahyyteöä ja viiliä, sitten kyllä tomaatteja ja salaatinlehtiä ja tuoreita mansikoita. Mansikoitten kanssa on kyllä jäätelöä. Hannu soitti että huomenna saa lisää. Otan saman verran, kaksi laatikkoa Honeoyeta ja neljä Polkaa. 
- No hyvä. Saako tähän istua, kun voi olla vähän pölyinen.
- No tämän kerran, Hanna sanoi.

Nimensä mukaisesti Uuni on tarina uunin rakentamisesta, mutta vain pinnaltaan. Hyry luo Uuninsa kautta kokonaisen miehen, parisuhteen, suvun sekä osin ammatillisen ja uskonnollisen yhteisönkin maailman. Pietari rakentaa uunia ja hankkii uunin rakentamiseen kuuluvia tarvikkeita, mutta myös marjastaa, syö kalakeittoa, orsileipää ja jäätelöä. Hän keskustelee vaimonsa kanssa: marjasoppa ja sämpylä ovat ihan hyvää, mihin Hanna vastaa, että niin on. Hanna on se, joka istuu pöydän päässä. Pietari tapaa lapsiaan ja lapsenlapsiaan, käy lestadiolaisten seuroissa, pohtii ystäviään ja vierailee Ruotsissa. Hän myös vaipuu haaveisiinsa ja tarkkailee luontoa: miten yksinäinen pensas puistelee itseään tuulessa niin kuin koira tai kana. Rivien väleihin mahtuu monenlaisia merkityksiä ihmiselosta: Miten liikkuu savu, vesi, aika,  ääni, ihmisen mieli; uuni on kaunis, vähän vino, mutta niin on ihminenkin.

Rakenteellisesti Uuni etenee kronologisesti, mitä uunin muuraukseen tulee, mutta kulkee muistoissa ja kurottautuu myös tulevaan. Kertoja on koko ajan Pietari, aluksi minä-muotoisena, myöhemmin yhä enemmän ja enenmmän kolmannessa persoonassa. Hyryn kieli on yhtä konstailematonta kuin romaanin arkinen aihepiirikin. Kerronta on niukkaa ja toteavaa. Silti se on kaunista, sulavaa ja piilohumoristista (vaikka vitsejäkin kerrotaan, muun muassa savolaisista). Uunia lukiessani minut valtasi kotoisa olo. Kokonaisuudessaan Hyryn tekstiinon helppo heittäytyä ja romaanin rauhallinen tempo välittyy lukukokemukseenkin lumoavalla tavalla - kuin lukisi pitkää haikua.

Ostin Uunin syksyllä, mutta säästelin kirjaa tänne joulunalusviikolle saakka. Toivoin, että Hyryn romaani olisi minullekin yhtä suuri elämys kuin Minnalle ja Saralle, joiden lukumakuun luotan melkein täysin. Ja se oli. Kyllä osa ihmisen onnea on siinä, kun on uuni ja uunissa paistettua leipää. Uuni on yksi kirjavuoteni aarteista, kirja joka kertoo tapahtumiaan enemmän. Uunista jää rauhallinen olo, hyvä mieli - kirjan luettuani huomasin, kuinka paljon olin tietämättäni kaivannut jotain tällaista.