Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu
Kustantaja: Teos 2011
Kansi: Nina Leino
Sivuja: 390
Mistä: Ostos
Kotimainen romaani

Tarkoitan, että kun kuvat alkavat välähdellä valkokankaalla (miten vaikea sitä olikaan pystyttää hallin peräseinälle), minä astun itse kankaalle, elämään jälleen näkymättömänä ihmisten ja esineiden keskellä, niin kuin kauan sitten. En ymmärtänyt silloin kohtaloani ollenkaan - rakensin vain maailmani parhaani mukaan, ja toiveeni olivat kohtuuttomat. Nyt tiedän sen kyllä.

Ainutlaatuinen elokuva esitetään vain yhden kerran. Elokuva kertoo, millaista elämä todellisuudessa oli marsalkka Mannerheimin kodissa. Kyse ei ole mistä tahansa elokuvaesityksestä, vaan totuuden, muistojen, elokuvan, faktan ja fiktion spiraalista, jossa euroajan Helsinki kohtaa vuoden 1935 marraskuun kolmannentoista päivän Kalliolinnantiellä Kaivopuistossa. Kalliolinnantien talossa asuvat Mannerheim, vuokralainen, ja hänen tyttärensä, kävelyille kaipaava Sophie. Huvilassa on kiire: rouva Lehtinen valmistelee illallista, jonne on kutsuttu muun muassa laulaja Aulikki Rautawaara, Juho ja Alli Paasikivi sekä Gerda ja Risto Ryti. Nykyajassa elokuvan tekijä kommentoi filminsä tapahtumia.

Elokuva on kaiken alku Eeva-Kaarina Arosen Kallorummussa, muutaman vuoden takaisessa Finlandia-ehdokkaassa. Kahdessa aikatasossa liikkuva tarina kuljettaa lukijansa Mannerheimin lähipiirin yksityisimpien asioiden äärelle, kaikkea todistaa vain elokuvantekijä. Mutta kuka elokuvaohjaaja on, kuka toimii kaiken kertojana?

Olen käynyt sen yön mielessäni niin moneen kertaan, että että luulisi kertomuksen ottavan jo alkuperäisten tapahtumien paikan. Silloinhan syntyy tarina, joka on usein alkulähdettään mielenkiintoisempi. Sanat niittaavat paikoilleen ohimeneviä tunnelmia, epämääräisiä aavistuksia ja jopa asioita, joita ei ollenkaan ollut. Kaikki ne tähtäävät samaan, totuuden muodostamiseen, ja niin totuus saa muunnelman avulla uuden hahmon, joka alkuperäistä suurempi, tarkempi ja vahvempi.

Kallorumpu on romaani, jollaista en ole ihan heti lukenut. Se ei vertaudu muihin, vaan on ihan omaa luokkaansa. Sanonpa näin heti alkajaisiksi. Se on omaa luokkaansa, koska se on vaikea ja silti koukuttava, koska se uskaltaa katsoa palvottua kohdettaan uusin silmin ja koska se on kirjoitettu hyvin, lukijaa arvostaen.

Kirjoittaessaan Aronen taiteilee eri aikatasojen, kaikkitietävän kertojan ja lukuisten henkilöiden pään sisällä toisaalta tajunnanvirtaisesti, toisaalta tarinaa kuljettaen ja arvotusta kasvattaen. Hänen tekstinsä näyttää ihmisen paljaimmillaan, mutta muistuttaa myös tähtipölystä, hän ei kohota ylhäisiä eikä unohda alhaisempiakaan. Ennen kaikkea Aronen ei riko eikä luo Mannerheim-myyttiä, vaan kuvailee marraskuisen päivän tapahtumia rikkaasti: tunnelma on vuodenaikaan sopivasti hämyinen, hieman samettiverhojen raskas; Salongissa vieraana olevat rouvat juovat kahvia Meissen-kupeista; Sophie on juonut kolme lasillista sherryä; Mannerheim seisoo alasti ja toisaalla itävaltalainen kamaripalvelija Hans Köpf haaveilee ompelemisesta. Toisaalta kertoja tarkkailee myös elokuvasalinsa yleisöä. Oman itsensä hän pitää salaisuutena. Aronen kirjoittaa kertojansa ja tämän näkemänä koko Mannerheimin illallisseurueen tarkkanäköiseksi, toisaalta nostalgiaan taipuvaksi, toisaalta pistäväksikin: laulatar Rautawaara on verenimijä, Sophie Mannerheim ylvään pintansa alla homssuinen, Mannerheim itse kaikkien rakastama - niin ihailtu, että huvilan ruokalistojakin varastetaan muistoksi ihmeellisestä vuokralaisesta.

Kallorumpu on aluksi hidas ja fragmentaarinenkin. Kirjaan ei pääse heti sisälle, mutta sitten kun Arosen kerronnan lumo tavoittaa lukijan, avautuu ihmeellinen maailma. Alkuun pysähtynyt tunnelma muuttuu, romaani imaisee mukaansa kaikkiin kerroksiinsa. Rikkonainen rakenne selittyy: romaanin maailma on samanlainen kuin elokuvantekijän kuvaama haitari-todellisuus: Välillä se on kokonaan auki levitettynä, niin että soittimen uumenista kuuluu yksi ainoa pitkä ulvaisu, diskanttia ja bassoa, ja näen yhdellä kertaa kaiken. Toisinaan haitari on supussa, ja laskoksista pilkahtaa milloin mitäkin. Molempia tarvitaan - ja molemmat näkyvät Kallorummussa, joka pala palalta ja säie säikeeltä avaa itseään lukijalle yhä enemmän ja enemmän aina yllättävään ja harvinaisen hienoon loppuunsa saakka.

---
Kallorummusta ovat kirjoittaneet myös Sara, Arja ja Erja.