Katja Kallio: Syntikirja

Katja Kallio: Syntikirja
Kustantaja: Otava 2009
Kansi: Katja Kaskeala
Sivuja: 303
Mistä: Ostos
Kotimainen romaani

Synti? Tiedätkö, mitä minä ajattelen todellisesta synnistä? Perisynti on itsensä peittelyä ja etäisyyttä. Sitä se oli, ja on, eikä mitään muuta. Synti on sitä, että aletaan suojautua ja hävetä ja väistellä ja valehdella ja syytellä toinen toistaan, erkaantua, juuri niin kuin paratiisissa kävi. Se oli kaiken pahan alku ja juuri. Rakastavaiset voivat paljastaa, heidän pitää paljastaa, itsensä toiselle kokonaisuudessaan, ehdoin tahdoin, ilman verhoja ja valheita. Se on paratiisi. Ja siihen puutarhaan minä yritän päästä, nytkin, ymmärrätkö, rakkaani.

Tuulikki ja Henri ovat korkeasti koulutettu aviopari, jonka elämään kuuluu teatteria, akateemisia keskusteluja, Sofia-tytär sekä lapsenlapsi Kerttu. Tuulikki on hurmaava ja Henrin pitäisi olla kiitollinen vaimostaan. Kaikki alkaa kuitenkin siitä, kun Henri kolmenkymmenenviiden avioliittovuoden jälkeen jättää Tuulikin ja muuttaa asumaan tasapaksun Denisen luo. Tuulikilla on kuitenkin menneisyys, vuosia sitten tehty synti, joka ei olekaan painunut unholaan. Sofialla on omat syntinsä hänelläkin, ja eräänä päivänä hän löytää kainalostaan kyhmyn.

Katja Kallion Syntikirjan lieveteksti kysyy, miksi joskus rakkaus on synti, ja joskus se, ettei rakasta tarpeeksi? Syntikirja on kertomus perheestä, jonka jokainen jäsen joutuu miettimään kysymystä. Ketä rakastaa - puolisoaan, rakastettuaan, lastaan, vanhempaansa, vapauttaan - vai rakastaako ollenkaan?

"Millainen on huono tytär?" hän kysyi.
"Sellainen, joka ei rakasta äitiään."
"Eikö se ole että kunnioita isääsi ja äitiäsi", kysyi Tema.
"Minusta on suuremoi syntyi, ettei rakasta", vastasi Sofia.

Syntikirjassa Kallion ote on näennäisen kepeä, mutta pintansa alla viisaasti parhaimpiin arjen perhedraamoihin yltävä. Aluksi mukavalukuiselta vaikuttava romaani lisää kierroksiaan ja yllättää. Tuulikki, Henri ja Sofia ovat jokainen hankalia, mutta heille toivoo hyvää. Asioista katsotaan heidän kaikkien näkökulmasta vuorovedoin, mutta läheisimmiksi muodostuvat Tuulikki ja etenkin Sofia, Henri jää tarkoituksellakin kaukaisimmaksi. Hahmot ja teidän tekonsa eivät ole kaikilta osin uskottavia, mutta Kallio saa kokonaisuudesta paljon irti. Hän ujuttaa romaaniinsa monia teemoja ja keskiluokkaisen perheen kipupisteitä, muttei liikaa eikä väkinäisesti.

Vaikka koettaisi ja ennen kaikkea haluaisi olla analyyttinen kirjabloggaaja, ei voi mitään, että joskus huokailuttaa. Kallio nimittäin kirjoittaa ihanasti, ja kuitenkin yllättävän rankasti. Ensin sykähdyttävät nämä: miten vaikea on kestää pionien suurta kauneutta, vaikkei tuo kauneus kestäkään kauaa; Miten ilma on lämmin ja makea kuin omenapiiras; Ja miten on mahdollista elää onneton elämä. Helsinki-kuvaus suorastaan hivelee, Savo sen sijaan jää anonyymiyteen saakka vieraaksi. Sitten ihmisten teot ja puheet iskevät päin kasvoja, yllättävänkin rumasti ja loukkaavasti. Sanat sylkäistään, uhkaillaan niin, että lukijakin tuntee repliikin lausujan ajatukset - eikä välttämättä ole niiden kanssa samaa mieltä.

Rumuus, tai synnit, elää Syntikirjan ihmisissä syvällä. Ottaako Syntikirja kantaa perisyntiin? Ainakin se näyttää se, että jokainen ihminen on ilkeä ja loukkaa läheisiään tahallaan - ja juuri sen vuoksi kukaan ei pääse helpolla, mutta eräänlainen vapautuksen tunne kirjasta kuitenkin välittyy.

Syntikirja osoittaa, että Katja Kalliossa on ainesta suureksi perheen ja arjen kuvaajaksi. Hän on samalla kertaa hauska, vakava ja tarkkanäköinen.  Olen ihan myyty. Olen lukenut nyt kaikki Kallion romaanit, ja Syntikirja on niistä toistaiseksi paras.