Sanna Isto: Tinka ja Taika. Noidanruohon salaisuus

Sanna Isto: Tinka ja Taika. Noidanruohon salaisuus
Kuvitus: Julia Vuori
Kustantaja: WSOY 2013
Mistä: Arvostelukappale
Sivuja: 181
Kotimainen lastenromaani

"Taio, kun kerran osaat!" Lilli sanoi.

Tinka rypisti otsaansa miettiessään. Hän ei halunnut myöntää, että häntä epäilytti. Ei taikominen sinänsä vaikeaa ollut, mutta joskus taikoihin vain tuli vahingossa vähän liikaa puhtia, eikä lopputuloksesta siksi aina oikein voinut olla varma.

Tinka ja Taika tietävät nyt olevansa noitia. Tavalliseen elämään pyrkivän perheen tyttäret opiskelevat noituutta mumminsa avulla. Tytöillä olisi paljon opeteltavaa, mutta opiskelu onkin tylsää: kasvilajien pänttääminen uuvuttaa ja taikojakin saa kokeilla vain rajoitetusti. Lilli-pehmohevosella on kuitenkin omat toiveensa ja kiusaus taikojen tekemiseen voittaa. Pienet taiat muuttuvat suuremmiksi, kun vanhasta tutusta näkyy jälkiä siellä täällä. Voiko se tosiaankin olla Montonen?

Sanna Iston Tinja ja Taika ilahdutti suuresti vajaat kaksi vuotta sitten. Noitasiskoksista kertova lastenromaani vei toisaalta nostalgiseen tunnelmaan, toi paikoin muistumia Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin tunnelmista ja ennen kaikkea riemastutti lempeällä noituudellaan. Toivon kirjalle jatkoa ja sellaista on nyt luvassa Noidanruohon salaisuuden myötä. Julia Vuori on tälläkin kertaa kuvittanut kirjan.

Silloin he pysähtyivät. Kummankin mieleen tuli eräs tietty ihminen - Montonen - mutta kumpikaan ei rohjennut sanoa nimeä ääneen.

Montonen tulee tyttöjen mieleen useammankin kerran. Kuten Sinisen Linnan kirjaston Maria, minäkin olisin pärjännyt lukijana vähemmälläkin Montosella, mutta seitsenvuotiaani mielestä juuri Montonen toi kirjaan jännitystä ja vaarallisia juonenkäänteitä. Ehkäpä lasten sarjakirjoissa (tosin en tiedä, tuleeko Tinkaan ja Taikaan vielä jatkoa vai ei) tarvitaan jonkinlainen vihollisen arkkityyppi ja sellaisena Montonen on mainio. Mistä tällä kertaa on kyse ja miten itse kullekin käy, sitä en toki kerro.

Noidanruohon salaisuus toimii aika lailla samalla kaavalla kuin ensimmäinen Tinka ja Taika -kirjakin eikä tarina tarjoa juurikaan uutta. Suurin ero on se, että nyt tytöt tietävät olevansa noitia ja osaavat näin ollen yhtä sun toista. Elämä on silti salaisuuksien opettelua, muodonmuutoksia, onnistuneita ja pieleen menneitä taikoja sekä tietenkin jännitystä. Tytöillä on sopivasti lojaalisuutta ja luonnetta. Julia Vuoren värikylläinen kuvitus sopii kirjan tunnelmaan paremmin kuin hyvin.

Sanna Isto malttaa pohjustaa tarinansa huolella. Vaikka kirjaan mahtuu paikoin liikaakin vauhtia ja toistuvia muodonmuutoksia, on mukana myös suvantokohtia, kuten tarkkaa luonnonkuvailua. Itse pidin eniten - uumoilen, että linkittämäni Marian tavoin - Tinkan ja Taikan kotielämän kuvauksesta: äidistä, joka koettaa peittää oman noituutensa tavallisuuden valepukuun, kaikkea ymmärtävästä isästä ja elämänkokemusta omaavasta mummosta. Jo ensimmäisessä kirjassa ihastuin perheen boheemiin turvallisuuteen, puutarhaan ja yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Olenkin iloinen, että ne ovat mukana tässäkin kirjassa kaiken vauhdin rinnalla.

Kirjan lukemisen jälkeen tyttäreni ja minun täytyi mennä ensin omalle pihalle ja sitten lähimetsään tutkimaan saniaisia. Lapseni piti kirjasta niin, että luki sen miltei yhdellä istumalla ja minä sain lukea sen vasta myöhemmin, mikä kertoo varmasti parhain siitä, että romaani on löytänyt kohdeyleisönsä. Hänen mielestään "se oli kokonaisuudessaan hyvä kirja". Minäkin toivon, että Tinka ja Taika seikkailevat vielä uudelleen, mutta jotain uutta heidän taikoihinsa voisi tuoda.