Nils-Olof Franzén: Aganton Sax ja kaksi roistoa
Kustantaja: Weilin + Göös 1973
Alkuteos: Agaton Sax och Byköpings gästäbud 1963
Suomennos: Riitta Valajärvi
Mistä: Lahjaksi
Sivuja: 102
Ruotsalainen lasten jännityskirja
Asukkailla ei ollut aavistustakaan, että heidän hiljaiseen kaupunkiinsa oli tulossa kaksi henkilöä erityisen tärkeissä, melkein pelottavissa asioissa. Muukalaiset istuivat vaiteliaina junan numero 3743 yksinäisessä osastossa, kun juna lähestyi Byköpingin asemaa.
Silmäys matkamiehiin olisi saanut lukijan heti huudahtamaan:
- Pahus, siinä on selvästi kansainvälisiä suurrikollisia!
Mutta junan henkilökunta ei aavista mitään, sillä matkustajilla on irtoviikset. Mahtavatkohan Scotland Yardin etsintäkuuluttamat suurrikolliset, Julius Mosca ja Octopus Scott, olla matkalla Byköpingiin? Ja mitä roistojen täydelliset kaksoisolennot, kananpojankasvattaja Absalom Nick ja ikkunanpesuliikkeen omistaja Charlie MacSnuff voivat tehdä? Scotland Yard antaa suurhälytyksen saadakseen roistot kiinni. Scotland Yardin lisäksi vain ruotsalainen sanomalehtitoimittaja ja yksityisetsivä, pyylevä Agaton Sax voi auttaa samaan roistot kiinni.
Nils-Olof Franzénin kirja Agaton Sax ja kaksi roistoa tuli lukulistalleni työni kautta. Toivottavasti kukaan ei tulkitse tätä mainoksena, vaikka kaipa sen voi sellaisenakin nähdä: keväällä työskentelin Ismo Loivamaan toimittaman Miten minusta tuli lukija -teoksen parissa. Kirjassa kotimaiset lastenkirjailijat muistelevat oman lapsuutensa ja nuoruutensa lukukokemuksia. Timo Parvelan mainitsemasta fiktiohahmosta Agaton Saxista en ollut koskaan kuullutkaan, mutta sain nyt lukemani kirjan lahjaksi ja tottahan minun piti jännityskirjaviikollani tarttua kirjaan, jossa etsitään kansainvälisiä suurrikollisia.
- Mitä minä teen, Agaton?
- Tädin täytyy... Hetkinen... Minä...
Juuri sillä hetkellä Tilda-tädin vastaanotin vaikeni. Radioyhteys Agaton Saxin ja Tilda-tädin välillä oli katkennut.
Kammottavia aikeita ja vaaratilanteita. Julius Mosca ja Octopus Scott ovat päättäneet kukistaa perivihollisensa Agaton Saxin, ja liemeen joutuu myös Agatonin Tilda-täti sekä koko Byköpingin pikkukaupunki. Franzénin lastenromaani tarjoaa lukijoilleen hurjaa jännitystä, mutta myös suurta komediaa, joka äityy farssiksi saakka.
Miten minusta tuli lukijassa Timo Parvela kertoo, ettei ole palannut Franzénin hahmon pariin sitten lapsuusvuosiensa, mutta hän muistelee kirjoja lämmöllä, ennen kaikkea kurittomuudessaan erilaisina kirjoina, jotka poikkesivat muiden lasten etsiväkirjojen kaavasta. Tässä olen ihan samaa mieltä Parvelan kanssa. Agaton Sax ja kaksi roistoa on peräti lennokas kirja, jossa mitä tahansa voi tapahtua. On roistoja, jotka johtavat koko melkein koko kansainvälistä rikosmaailmaa. On Rock-Viran, joka tutustutti varmasti monia aikakauden nuoria popmusiikkikäsitteisiin, on unilääkettä nimeltä hypnodiafragmasomniumperkominalmultidormatolinfermatolan (vau!) ja ennen kaikkea on tietenkin kaikkitietävä salapoliisi. On nuortenromaani, jonka luvut päättyvät melkoisiin cliffhangereihin. Agaton Sax ja kaksi roistoa on todella vetävästi kirjoitettu raikas ja hieman ilkikurinenkin kirja, jota tekee mieli lukea ääneen.
Toisaalta juoni on sen verran vauhdikkaansekava, että nauttiakseni kirjasta olisin kaivannut omakohtaisen lukumuiston Agaton Saxeista. Kirja on suomennettu 1973, itse olisin (ehkä) ollut otollista yleisöä kymmenkunta vuotta myöhemmin, mutta en syystä tai toisesta löytänyt pyylevän salapoliisin tutkimusten äärelle. Ehkä Franzénin kirjat eivät olleet muodissa enää 1980-luvulla? Nostalgia on se asia, jota vaille jäin enkä ilman sitä saanut kirjasta kovinkaan paljon irti. Aikuiselle lukijalle kun Agaton Sax ja kaksi roistoa ei tarjoa edes yllätyksiä. Siksi mietinkin, että mitä nyt 11-vuotias kummipoikani pitäisi kirjasta. Olisiko se hänen mielestään jännittävä? Ehkä anarkistinen? Vai olisiko se hassu, vanhanaikainen ja tylsä?
Päätän blogijuttuni Agaton Saxin huuhahdukseen kautta Jupiterin! ja kyselen, että ovatko Agaton Saxit tuttuja teille blogini lukijoille? Ja millaisia nuorten salapoliisikirjoja te luitte lapsuudessanne? Olisi hauska lukea teidän lastendekkarimuistojanne. Itse kahlasin läpi tietenkin kaikki Enid Blytonin sarjat ja luin - vaikken erityisemmin pitänyt - useita Neiti Etsiviäkin, varhaisteiniä siirryin lukemaan Agatha Christien tuotantoa. Enid Blytoneista tulen varmasti kirjoittamaan hieman lisää, koska 7-vuotias esikoiseni on ollut kesän ajan melkoisessa SOS-koukussa.
Neiti etsiviä en koskaan lukenut, vaikka niitä serkulta saatuna pitkä rivi koristi kirjahyllyä. nyt aikuisena vasta ovat alkaneet kiinnostamaan sen verran että pitäisi käydä vanhempien varatoja penkomassa :) Enid Blytonia tuli luettua; salaisuus-sarjaa ja viisikkoja, olin "hivenen" ihastunut Pullaan, ja ruinasin Skotlanninterrieripentua. Nyt kun aikuisena luin ensimmäisen salaisuus kirjan, ei se oikeastaan herättänytkään sellaisia tuntemuksia kuin nuorempana, niin se vaan aika muuttuu. Jotkin kirjat-ja kirjamuistot onkin ehkä parempi jättää vain muistoiksi, ettei sitten jää paha mieli, kun koittaa niitä herätellä uudestaan :) siitä huolimatta en hävitä lapsuudenaikaisia kirjojani (mukaanlukien ne salaisuudet ja viisikot), vaan saavat koristaa kirjahyllyni nostalgia osastoa vastakin.
VastaaPoistaHanna, mukavaa että mainitsit Salaisuus-sarjan. Se oli omakin suosikkini Blytonin tuotannostaan, vaikka pidin kaikista hänen kirjoistaan. Lainasin tyttärelleni nyt yhden Salaisuus-kirjan ja toivon, että hän innostuisi niistä. Samalla tiedän, ettei kirja tule herättämään suurta ihastusta. Kuten kirjoitit, niin se aika muuttuu! Mutta olen tyytyväinen, jos saan kokea nostalgiaa. :)
PoistaEnpä muista tällaisesta Agaton Saxista kuulleeni koskaan. Kuulostaa varsin veikeältä kirjalta, mutta nostalgia-aspekti on monen lastenkirjan kohdalla kyllä tärkeä, vaikka parhaat toimivat tietysti ilmankin.
VastaaPoistaMinä en lukenut lapsena(kaan) kovin paljon salapoliisijuttuja. Tai luin kyllä esimerkiksi Viisikoita ja Neiti Etsiviä, mutten pahemmin niistä pitänyt. Mutta rakastin lapsena Elina Karjalaisen kirjaa Sapotillit, jossa lapset ratkaisevat jotakin mysteeriä - en muista mitä, ja muutenkin muistan kirjasta vain sen, että se oli minusta joskus ennen kouluikää yksi maailman ihanimmista kirjoista. :)
Liisa, veikeä tämä kirja nimenomaan on. Mutta sellainen, ettei aikuislukijana voi täysin nauttia ellei omaa omakohtaisia lukumuistoja.
PoistaMinä pidin hurjasti Viisikoista, mutta Neiti etsiviä luin vain sosiaalisesta "pakosta", kaikki lukivat niitä. Sapotilleja en ole lukenut, mutta kiinnostuin heti. :)
Kun sain ekaluokkalaisena oman kirjastokortin, en ensin lainannut kirjastosta mitään muuta kuin Neiti Etsiviä. Olen lukenut ainakin melkein kaikki suomeksi ilmestyneet, ja Dana-tyttöjä luin myös. Enid Blytonin kirjoittamista sarjoista pidin kanssa (erityisesti tykkäsin Seikkailu-sarjasta), ja 3 etsivää -sarja kuului suosikkeihini (Alfred Hitchcockin nimellähän niitä myytiin, vaikka eihän hän niitä kirjoittanut ole). Olen kyllä lukenut muitakin nuorten salapoliisikirjoja, mutta nimiä en nyt saa päähäni. Ala-asteen loppupuolella tai aivan yläasteen alussa pidinkin sitten jo esim. Christieistä ja Sue Graftonin aakkosdekkareista.
VastaaPoistaAnnami, nyt muistin Dana-tytöt! Ne olivat hieman Neiti Etsiviä parempia, vai olivatko? Minäkin pidin Seikkailu-sarjasta, vaikka Salaisuus oli suurin suosikkini. 3 etsivälle en koskaan lämmennyt, mutta mieheni kertoi pitäneensä niistä. Ja niin se meni minullakin, että ala-asteen lopussa kuvioon astui jo Agatha Christie. :)
PoistaMinustakin ne olivat parempia kuin Neiti Etsivät. Niitä ei vain niin paljon ollut ilmestynyt suomeksi eikä varmaan kaikki suomennettujakaan ollut lapsuuteni lähikirjastossa, joten siksi luin Neiti Etsiviä enemmän. Luin jonkin Neiti Etsivän uudestaan yläasteikäisenä ja ihmettelin suuresti, mitä niissä lapsena näin. Jotenkin unohdin tuon Salaisuus-sarjan, koska se kyllä taitaa minullakin mennä ainakin Seikkailu-sarjan rinnalle Blytonin kirjoista.
PoistaKolmea etsivää äitinikin luki minulle ahkerasti, kun en vielä osannut lukea. Joskus mummonikin luki jotakin Kolme etsivää -sarjaa ja sai sitten osakseen valitusta siitä, miten hän lausui Peten väärin. Äitini lausui sen oikein ja mummoni sanoi sen niin kuin nimi kirjoitetaan. Pikkujuttuhan tuollainen on, mutta jostakin syystä minua pienenä häiritsi tuo asia suuresti. :D
:D pienet asiat voivat häiritä ihmeen paljon. Mukavia lukumuistoja <3
PoistaOlen joskus jonkun Agaton Saxin lukenut muttei kyllä oikein mitään muistoja herätä.
VastaaPoistaBlytoneita tuli luettua iso nippu ja Kolmea etsivää tottakai, parhaat useaan kertaan, ja Etsiväkaksosia ja joitain Neiti Etsiviä myös. Ja Perry Cliftonia ja varmaan myös joitain muita jotka saattaisin muistaa jos näkisin.
hdcanis, minulle Agaton Sax oli aivan uusi tuttavuus. En muista edes kuulleeni hahmosta aikaisemmin. Jostain syystä kirja sai minut kaipaamaan Nikke Knatterton -sarjaa, ehkä huumorissa on jotain samaa, vaikka Knatterton on kyllä parempi. :)
PoistaMuistan näitä lukeneeni, mutta salapoliiseista pidin enemmän Åke Holmbergin Totte Svenssonista. Lentävä matto ja laskiaispullat - muistatteko?
VastaaPoistaMiia, joku muisteli Totte Svenssonia Lumiomenan FB-sivulla. Itse en ko. kirjoja lukenut, mutta mainio nimi tuo Lentävä matto ja laskiaispullat!
PoistaLuin Agaton Saxit juuri oikeassa iässä, noin kymmenen vanhana, alkaen teoksesta Agaton Sax ja Oy Atomi-Kolan arvoitus. Useimmat suomennokset olivat hyllyssä ja muutamat kai vieläkin jossain muuttolaatikossa. Tajusin kirjat toki parodisiksi, mutta ne oli niin maukkaasti kirjoitettu, että luin ne useaan kertaan. Niissä oli samaa vanhan hyvän ajan dekkarin tuntua kuin Holmbergin Totte Svensson -sarjassa, jännitystä ja huumoria ilman raakuuksia.
VastaaPoistaSen ajan salapoliiseille tuntuu olleen ominaista liioiteltu pedanttisuus, niin Agaton Saxillakin: on torstaipiiput ja valepuvut ja monia hiottuja taitoja, kuten vatsastapuhuminen, vedenalainen jiu-jitsu tai brosnian kielen sujuva taito.
Täytyypä lukea taas, kun löytyvät jostain!