perjantai 9. marraskuuta 2012
Ilpo Rantanen: Vuonna 85. Manserockin lyhyt oppimäärä
Ilpo Rantanen: Vuonna 85. Manserockin lyhyt oppimäärä
Kustantaja: Siltala 2012
Graafinen suunnittelu ja taitto: Kari Lahtinen
Kotimainen tietokirja, Suomirockin historia + cd-levy
Sivuja: 286
Se oli silloin, vuonna 1985. Tuon ajan tyylin tuntevat nykyäänkin kaikki. Alaspäin kapenevien housujen sisään tungetut pastelliväriset collegepaidat, takatukat, hiuspehmennykset, olkatoppaukset, ja valtavan kokoiset silmälasit. Tyylivinkkejä tarjoilivat Music Televisionin välityksellä aikakauden tunnetuimmat ulkomaiset artistit WHAM, Modern Talking, Duran Duran ja Cindy Lauper.
MTV ei enää juurikaan soita musiikkia. Isot tukkapehkot ovat kadonneet katukuvasta. Takatukkaa pitävät enää tsekkiläiset jääkiekkoilijat eikä sen paremmin Neuvostoliittoa, Suomen Yhdyspankkia kuin Radio 957:kaan enää ole. Mutta vuosi 1985 elää edelleen, musiikin ansiosta.
Kun kuulen sanat "Vuonna 85", en voi olla ajattelematta Eppu Normaalin samannimistä kappaletta. Vuosi 1985 oli itselleni merkityksellinen ainakin siksi, että elin lapsuuden viimeisiä vuosia - miten ne sitten määritelläänkin. Olin hieman toisellakymmenellä, olin löytänyt kotimaisen populaarimusiikin ja Dingon vuotta aiemmin, ja neljännen ja viidennen luokan välisenä kesänä ostin säästöilläni elämäni toisen c-kasetin suonenjokelaisesta valokuvaus(!)liikkeestä. Kasetti oli Popedan Harasoo. Lisäksi kummisetäni oli aina näyttänyt (nuorelta) Juice Leskiseltä ja viimeistään Eppu Normaalin Vihreän joen rannalla sai minut tuntemaan Dingon Autiotalon tylsäksi. Kasvoin kuunnellen suomirockia - Manserockia.
1980-luvulla Tampere, Manse, oli suomalaisen rockmusiikin kiistatta tärkein kaupunki. Kaupungissa vaikuttivat niin Juice Leskinen, Ilona, Popeda, Pyhät nuket kuin Eppu Normaalikin. Tamperelaisen Poko Recordsin artisteja olivat myös porilainen Yö sekä joensuulaislähtöisen Ismo Alangon eri yhtyeet. Vuonna 1985 moni artisti oli vakiinnuttanut asemansa suomalaisen rockin kentällä ja monen ura jatkui vuosia ja vuosikymmeniä sen jälkeenkin. Ilpo Rantasen tietokirja Vuonna 85. Manserockin lyhyt oppimäärä (2012) on kirja, jonka ilmestymistä odotin siitä saakka, kun sen Siltalan syyskuvastosta huomasin. Rantasen teos kulkee muistoista nykyisyyteen ja kuuluisasta Aulabaarista keikkapaikkojen takahuoneisiin sekä äänitysstudioihin. Kirjaansa kirjoittaessaan Rantanen on tutustunut Tampereen Työväen Teatterissa esitettyyn Vuonna 85 -musikaaliin sekä ensi vuonna ensi-iltansa saavaan samannimiseen elokuvahankkeeseen, joita molempia käsitellään myös kirjassa.
Mutta Manserock on poikaa
vaikka selkään roikaa
Se on kiukun patinoimaa
reteetä ja roimaa
räjähtävää voimaa
tää rock'n'roll!
Rantasen kirjansa loppuluvussa nostama lainaus Juicen Leskisen kappaleesta kertoo sekä Juicen keskeisestä roolista manserockin vaikuttajana - Juice antoi Manserockille sen koko kasvot - että siitä, kuinka merkittävä rockkaupunki juuri Tampere 1980-luvulla oli. Tamperelaisen rockin juuret olivat nähtävissä jo aiempina vuosikymmeninä, Juicekin tuli kaupunkiin 1970-luvulla, eikä Manserockista voi puhua pelkkinä juurina, sillä esimerkiksi kitaristi Costello Hautamäen poikien Rockwalli-yhtye jatkaa kunniakasta tamperelaista linjaa. Muihin Suomen kaupunkeihin ei vastaavaa ilmiötä syntynyt. Rantanen sivuaa Poria, jossa oli muutaman vuoden ajan vireää musiikkielämää, Helsinki sen sijaan on aina ollut liian suuri ja sikäli musiikkiskeneltään hajanainen, jotta yhtenäistä stadirock-ilmiötä olisi voinut tai voisi syntyä.
Rantanen on tehnyt mittavan työn kirjansa kanssa. Hän on haastatellut lukuisia Manserockin vaikuttajia, kulkenut keskeisillä tapahtumapaikoilla, ottanut selvää niin äänitysstudioista, laulujen teosta, fanituotteita myyneestä kasarimuodin mekasta X-Dreamsista kuin Soundi-lehden vaikutuksesta Suomen rockkulttuurin kentällä. Vuonna 85 on kiitettävän moniääninen, vain naisten äänet ovat vähemmistössä, mutta sille syynä ovat sekä aikakausi - 1980-luvulla suomalaiset naisrocktähdet olivat harvassa - että tamperelaiseen rockkulttuuriin liittynyt äijäfiilis.
Moniäänisyys aiheuttaa kirjaan pientä toisteisuutta, mikä on yleistä kerroksisessa tekstissä. Rantasen teoksen rakenne on rikkonainen, mikä sopii hienosti moniäänisyyteen. Samaa asiaa, etenkin Aulabaaria ja Juice Leskisen vaikuttavaa uraa ja henkillöhahmoa, on mahdollista katsoa melkein teeman kuin teeman yhteydessä. Silti ihmettelen hieman sitä, miten eri asiat toisiinsa kirjassa ketjuttuvat. Esimerkiksi Juicea käsittelevän luvun loppupuolella, yhdellä ja samalla sivulla, viitataan ensin Tampereen kaupungin Juice-kulttuuriraittiin, sitten hypätäänkin pikaisesti Juiceen ja uskontoon - aiheeseen, josta saisi irti vaikka mitä - ja viimein koko luvun päätää (edit. 12.11., Juicen oma) kommentti Juicesta sanataiturina. Kirjan kirjoittamiseen ja viimeistelyyn kuuluu aina joukko erilaisia valintoja, mutta kenties uskontopohdinnat olisivat toimineet paremmin Juicen pohdiskelevaa luonnetta tai laajaa kirjallisuudentuntemusta käsittelevässä kohdassa. Tekstiin on jäänyt myös myös pieniä huolimattomuusvirheitä, kuten vaikkapa ensimmäisessä nostamassami lainauksessa Cyndi Lauperin nimeäminen Cindiksi. MTV ei näkynyt Euroopassa vielä 1985, vaan MTV Europe aloitti toimintansa vasta 1987, mutta Sky ja Super Channel -nimiset kanavat näkyivät ja näyttivät Duran Durania ja Modern Talkingia. Nämä esiin nostamani esimerkit ovat kuitenkin virheinä pieniä eivätkä ne vie kirjasta pois sen lukemiseen kohdistuvaa iloa eivätkä sitä populaarikulttuurista merkitystä, joka Rantasen teoksella kiistämättä on. Kirjan ydinhän on tamperelainen rock, ei MTV.
Kun ääneen pääsevät Martti Syrjän, Pate Mustajärven, Tiina "Toni" Lähteenmäen, Mika Sundqvistin ja Kari "Epe" Heleniuksen kaltaiset tekijät, on Manserockin kuvaus rikasta. Siinä, kuten Rantasen tavassa kirjoittaa, on sydän mukana. Kokonaisuudessaan Vuonna 85 vaikuttaa ja vakuuttaa. Mainiota teosta on ilo lukea. Se tarjoaa paljon vanhaa ja tuttua, mutta myös runsaasti uutta sisäpiiritietoa niin jo legendoiksi kasvaneista rocktähdistä kuin muistuttaa myös monista nykykuulijoille tuntemattomammista nimistä. Kirjan mukana tuleva cd antaa hyvän läpileikkauksen siitä monipuolisuudesta, jolla musiikkia tehtiin. Levy osoittaa, että Suomessakin totta vie osattiin. Vaikka esimerkiksi suomirockin huipuista koostuneen Apua! Orkesterin Maksamme velkaa on hieman pateettinen, on se yhteiskunnallisuudessaan huomattavasti puhuttelevampi kuin Amerikan ihmeiden We are the world.
Vuonna 85 tuo mieleen muistoja, naurattaa ja saa aikaan pientä haikeutta suomirockin, Manserockin, kultakauteen. Suosittelen kirjaa kaikille, joille muodin huipentuma oli MicMac-merkkiset stretch-farkut ja otsapermanentti, joiden mielestä takatukassa ei ole (vuonna 1985 ollut!) mitään naurettavaa, joiden tarvitsee kuulla vain sana "kaasua" ja päässä alkaa heti soida komisaario Peppone sekä ennen kaikkea kaikille (1960- ja 1970-luvuilla syntyneille), joiden muistoissa suomirockin keskus todellakin oli Rantasen niin hyvin kuvailema Tampere. Kiitos tästä kirjasta.
****
Vaikka kirjan mukana olevan cd-levyn kappaleista itselleni rakkaimpia ovat Juicen ja Eppujen kappaleet, ja Popeda John Holmesinsa kanssa saa myös aikaan nostalgisia tuntemuksia, linkitän teidät kaikki katsomaan tämän videon. En ollut muistanutkaan, miten paljon pidin Pyhistä nukeista - bändistä, joka Rantasen mukaan halusi erottua muista tamperelaisyhtyeistä - noin 12-vuotiaana.
Mahtava nostalgiapostaus! Minä näin toissapäivänä kaupassa nuoren pojan (16?) jolla oli takatukka ja otsapermanentti... aika vaikutuksen teki!
VastaaPoistaElma, mahtava on kirjakin! Ainakin kaikille, jotka ovat kuunnelleet tampererokkia. Muistelen muuten, että takatukkaa on sanottu tamperetukaksi... 80-luku taitaa tosiaan olla muodissa. ;)
PoistaMinäkin pidin tästä kirjasta kovasti (mutta postaus on vielä vähän vaiheessa). Paljon asiaa, uutta ja vanhaa :)
VastaaPoistaCD on mainio lisä, vaikka toivoisinkin että sisäinen jukeboxini pääsisi jo eteenpäin Klmen mnuutin munasta ;)
Maija, kiva että sinäkin olet lukenut tämän. Odotan innolla postaustasi. Asiaa on tosiaankin paljon, ehkä juuri siksi noita asioita putkahtelee niin erilaisissa paikoissa (kuten nostamani esimerkiksi Juicen uskontoaiheisista mietteistä), mutta kokonaisuus on hieno.
PoistaJa Kolmen minuutin muna. :D
Se on muuten oikeasti Cyndi Lauper. :)
VastaaPoistaYlöjärvellä kasvaneena en voinut välttyä Epuilta enkä Popedaltakaan, mutta nykyään kuuntelen mieluummin Dingoa.
Pekka, apua! Tein itse lyöntivirheen, kun arvostelin toisen työtä. No, kirjoitin tätä yli 38 asteen kuumeessa. Se selittänee ;) Cyndi Lauperia kuuntelin jo 80-luvulla.
PoistaPuhelin meni jumiin, pakko kirjoittaa pätkissä. Minä en kykene kuuntemaan Dingoa. Enkä Popedaakaan. Eppuja aloin kuunnella uudelleen pari vuotta sitten ja Juicesta pidän kovasti.
PoistaTuo C
Tuo C -> Tuo Cyndi-asia jäi harmittamaan ja heti ensimmäiseksi nyt aamulla kävin korjaamassa. :D
PoistaTämä odottaa minulla hyllyssä. Ajattelin vähän säästellä tätä joululomalukemiseksi, jos maltan. Vaikka minä olen syntynyt 1980-luvulla (en sentään vuonna 85, vaan vähän aiemmin!), tämä on minulle nostalgista aikaa ja sieluni lempimusiikkia. Johtuu varmasti siitä, että kiitos vanhempien sisarusten, sain iltatähtenä kuunnella eppuja ja kumppaneita jo kehdossa :) En ole myöskään varma, täytänkö kriteerit Kaasua -kohdassa: toisaalta päässä alkaa kyllä soida komisaario Peppone, mutta mieleen tulee kyllä yhtä aikaa myös komisaario Palmu! Ehkä tässä olikin meikäläisen sielunelämä tiiviissä paketissa :D
VastaaPoistaKiitos tästä, oli kiva lukea postauksesi, sormet oikein syyhyävät, että pääsen tätä lukemaan!
Amma, tämä varmaan menisi joululomallakin, mutta ymmärrän hyvin jos et malta odottaa. ;) On totta, että isommat sisarukset ohjaavat musiikkimakua. Vuonna 1985 olin itse keväällä neljäs- ja syksyllä viidesluokkalainen. Silloin oikeastaan koko luokka kuunteli tamperelaisbändejä, lisäksi Dingoa, Yötä, Zero Ninea ja Hanoi Rocksia. :)
PoistaJuicea ja Popedaa olen vähemmän kuunnellut, Eppu Normaalia enemmän, minulla on aika paljon heidän tuotantoaan, ja Tiimalasin santaa kirjakin.
VastaaPoistaTämä sinun postaus oli hyvä ja mukava. Kirjan nimikin on osuva. Eppujen biiseistä tuo Vuonna 85 on jäänyt mieleen, ja koko albumi kahdeksas ihme on eheä ja hyvä :)
Jokke, minä kuuntelen nykyisinkin melko paljon Juicea, Eppuja jonkin verran, mutta Popeda on osa lapsuuttani.
PoistaOlen samaa mieltä siitä, että kirjan nimi on onnistunut. Vuonna 85 tapahtui kaikenlaista ja 80-luvun puoliväliin sijoittuvana se kertoo niin paljon koko vuosikymmenestä.
Tunnustan jälleen julkisesti sivistymättömyyteni. En ollut nimittäin aiemmin kuulutkaan näistä Pyhistä nukeista. No, minä en kuunnellut edes Eppuja vielä tuolloin, olin vähän outo lintu musiikkimakuni takia nuoruudessa. Eput iskivät muutamaa vuotta myöhemmin, kun rakastuin mieheen, joka diggasi Eppuja :)
VastaaPoistaKirjailijatar, ei se sivistymättömyyttä ole, et vain kuunnellut tuollaista musiikkia. :D Minä olin neljäsluokkalainen, kun vuosi 1985 alkoi ja Pyhät nuket näyttivät hieman Hanoi Rocksilta, mutta lauloivat selvemmin suomirockia, mikä vetosi minuun. Itse löysin oman musiikkimakuni vasta myöhemmin, lukiossa ja yliopistossa. :)
Poista