Katja Kaukonen: Vihkivedet

Katja Kaukonen: Vihkivedet
Kustantaja: WSOY 2012
Kansi: Anna Makkonen
Sivuja: 219
Kotimainen novellikokoelma

Ei minusta koskaan tulisi heikäläistä, vaikka olinkin alkanut saada samoja piirteitä, kasvoin vauhdilla ja ääneni käväisi satunnaisesti heidän matalassa maailmassaan. Vesi erotti meidät, piti loitolla toisistamme. Lopulta se veisi minut heiltä kokonaan. Ehkä osasin uida, en ollut koskaan kokeillut. En halunnut mennä veteen makaamaan. Seisoin paikoillani, annoin joen tunnustella tulijaa, kävelin hitaasti syvemmälle. Jäin siihen, missä pinta kosketti napaa. En antaisi sille enempää itsestäni.

Poika uskoo, että ihmisen poikana oleminen saa loppua ja katsoo, kuinka kiukaalle heitetään vettä. Joki tunnustelee kulkijaa, ehkä ihminenkin voi saada pyrstön. Lokakuun viimeisenä viikonloppuna perhe ajaa maaseudulle, lattia narisee viimeisen kulkijan perässä: kuka siellä kulkee? Siivoojana työskentelevä mies veistää itse morsiamensa: veneen. Mies ja kissa katsovat toisiaan. Keskellä järveä ei ole enää korentoa, mutta aurinko siellä on. Joku hukkuu, toinen vain uppoaa, ja joskus syvä muuttuu matalaksi.

Odelmallaan minua suuresti ihastuttaneen Katja Kaukosen toinen teos Vihkivedet (2012) on novellikokoelma, joka piirtää kielikuvia lapsuudesta aikuisuuden kautta aina kuolemaan saakka, kuljettaa lukijansa välillä kirkkaiden, toisinaan sameiden vesien ääreen. Kolmeen osaan jaetun kokoelman 13 novellia ovat kaikki kytköksissä ihmismielen pinnan alla piileviin voimiin, ihmeelliseen valoon ja veden kiertokulkuun.

"KUOLINPAITAKURSSI

Kursilla tehdään itselle hyvissä ajoin persoonallinen oma paita viimeiselle matkalle ja mahdollisesti arkussa käytettävät liinavaatteet. Peruspaidan (valkoista puuvillaa) yksityiskohdat voit ommella toiveittesi mukaan."

Juuri tällaista olin etsinyt. Soitin lehdessä mainittuun numeroon numeroon ja ilmoitin itseni kurssille. Mitähän vaimo sanoisi?

Niin, mitähän vaimo sanoisi? Vaimo, joka on alati sairas ja jonka kanssa mies ei koskaan löydä yhteyttä - edes jotain ääntä pitääkseen mies vain kilkuttelee lusikkaa kahvikupin reunaa vasten. Novelli, jossa on mies tekee kuolinkoston, kuolinpaidan, kuvastaa hyvin sitä suomalaisesta folkloresta ponnistavaa arkisuutta, jolla Kaukonen osan novelleistaan kirjoittaa. Tämä arkisuus on Odelmaan verrattuna uutta, sillä nyt lukija saa tarttumapintaa parvekelasien avaamisesta, rappukäytäväkohtaamisista ja junamatkoista; asioista, jotka ovat kaikille tuttuja. Uutta Odelmaan nähden Kuolinkosto-novellissa on sekin, että se sisältää annoksen hirtehishuumoria, kuten muutama muukin Vihkivesien tarina. Esimerkiksi kirjan niminovelli, joka kulkee nimellä Vihkivesille, on niin ikään humoristinen, vaikkakin samalla pohjimmiltaan traaginen.

Vihkivedet on kuitenkin enemmän maaginen kuin arkinen ja Kaukonen tavoittaa paitsi tarinan, ennen kaikkea tunnelman ja kielen tasolla niin paljon. Hänen kertomaan hiljaiset ja unohdetut saavat oman äänensä, niin tämän- kuin tuonpuoleinen väki, niin lapset kuin aikuisetkin. Luin Vihkivedet jo muutama viikko sitten, mutta Keltaisen kirjan viikko "kiilasi" väliin ja ehdin kirjoittaa Kaukosen kirjasta vasta nyt. Tämä pieni ajallinen etäisyys antaa oman perspektiivinsä blogiarviooni: nyt huomaan, kuinka osa novelleista on jäänyt mieleeni vahvasti, osa unohtunut. Saman kokoelman novellit ovat mielestäni aina väistämättä hieman epätasaisia, joskaan yhtää heikkoa lenkkiä ei Vihkivesiin mahdu. Kirjan jokainen novelli on hyvä, mutta on varmasti selvää, että eri lukijat löytävät niistä omat, erilaiset suosikkinsa. Toiset jäävät mieleen, toiset unohtuvat. P.S. Rakastan kirjoja -blogin Saran tavoin pidin eniten ensimmäisen kolmanneksen maagisista, suomalaisesta kansanuskosta aihionsa saavista novelleista, joissa kaikissa maailmaa tarkastellaan lapsen silmin. Kirjan aloitusnovelli Lauteille mahtui vain kolme sisältää jo heti ensimmäisessa kappaleessaan paljon sellaista, joka upotti minut kirjan vetiseen maailmaan: saunan lauteet ovatkin ruumislautoja, joilta kaikki ylösnousseet istuvat huutelemassa novellin nuorta minäkertojaa luokseen. Elämän ja kuoleman, lapsuuden ja aikuisuuden raja on tosiaankin kuin veteen piirretty.

Vaikkei novellikokoelma voi varmaan koskaan olla minulle napakymppi, tiedän, että kahdella kirjallaan Katja Kaukosesta on tullut ehdottomasti yksi kotimaisista lempikirjailijoistani. Hän saavuttaa maagisen ja arkisen tavalla, joka viipyy lukijan sielussa kauan.

****

Vihkivesiin ovat Saran ja itseni lisäksi sukeltaneet myös Elma Ilona, Sanna, Peikkoneito ja Riina.