Alice Hoffman: Punainen puutarha

Alice Hoffman: Punainen puutarha
Kustantaja: Gummerus 2012
Alkuteos: The Red Garden 2011
Suomennos: Raimo Salminen
Kansi: ?
Sivuja: 292
Ulkomainen kertomuskokoelma, Yhdysvallat

Yhtenä iltana hän meni takaovelle saadakseen virvoitusta viileästä tuulesta. Silloin hän näki heidät puutarhassa. Hallie Bradyn ja karhun. Karhu oli nyt jo vanha. Vähän matkan päässä Hallie Brady näytti samalta kuin vuosia aiemmin, silloin kun hän ja Harry olivat antaneet nimiä puroille ja vesiputouksille, silloin kun kaikki oli ollut yhtä ilmestystä ja arvoitusta ja kaikki joet ja niityt ja lumikinokset olivat vaatineet kesyttämistä.

Blackwellin kaupungissa Massachusettsissa sijaitsee puutarha, jossa kasvaa vain punaisia kasveja: tummanpunaisia ruusuja, rubiininsävyistä lehtikaalia, mehukkaita tomaatteja, punamehuisia retiisejä. Kaupungissa kerrotaan, että puutarhasta löytyy totuus, jos sitä vain osaa etsiä. Ainakin puutarha on vuosisatojen aikana pelastanut nälkäkuolemalta, antanut ja ottanut. Puutarhan perustaja, mustakarhujen rinnalla 1700-luvulla elänyt Hallie Brady on kaupunkilaisten kantaäiti, jonka jälkeläiset asuttavat Blackwellin seutua muistaen menneiden aikojen haamuja ja eläen omaa pikkukaupunkilaista arkeaan.

Amerikkalaisen Alice Hoffmanin kertomuskokoelma Punainen puutarha (2011) on blogissani esittelemäni toinen arkista ja maagista yhdistelevä kirja muutaman päivän sisällä. Siinä, missä Katja Kaukosen hieno Vihkivedet ponnistaa suomalaisesta folkloresta, kunnioittaa Hoffmanin kirja amerikkalaista uudisraivaaja- ja kyläyhteisöperinnettä. Pääosassa ovat niin ihmiset, karhut kuin kaiken keskellä sykkivä puutarhakin.

Nyt, Katen juosta töpötettyä takaisin pöytään, he antoivat hänen maistaa palan, vaikka jotkut ehkä sanoivatkin että lasten on parasta panna suuhunsa vain yksinkertaista syötävää. Heidän kokemuksensa mukaan mikään ei ollut yksinkertaista.

Blackwellissä mikään ei tosiaankaan ole yksinkertaista. Jokainen pikkuseikka tuntuu olevan merkityksiä täynnä: savupiipuista satavat kalojen kyyhkysenharmaat suomut, kesäkuinen pakkanen, hihansa käärivät ja toimeen tarttuvat naiset, kaikkien paitsi omistajansa toiveet täyttävä puutarha.
 
Hoffmanin kirjan yksittäiset kertomukset ovat parempia kuin teoksen kokonaisuus. Tällä tarkoitan sitä, että oikeastaan mikä tahansa kirjassa oleva tarina on joko viehättävä, kaunis, aavistuksen hurja, surullinen, synkkä tai humoristinen - ja aina ehjä, hieno, jonkinlaiseen luonnon ja arjen taikaan johdattava. Mutta ehjät tarinat eivät aina vuoropuhele keskenään, vaan ne jäävät usein hienoiksi yksittäisiksi kertomuksiksi, jotka kaikki sattuvat tapahtumaan Blackwellissä. En kirjaan tarttuessani tiennyt, että aloin lukea kertomuskokoelmaa. Kuvittelin lukevani romaania, minkä vuoksi asennoituminen toisiinsa löyhästi linkittyviin tarinoihin otti oman aikansa. Toki kaikki kiertyy ihmeellisen puutarhaan, mustakarhuihin sekä Hallie Bradyyn, mutta etenkin puutarhaa olisi voitu hyödyntää vieläkin enemmän. Muutamat henkilöt kulkevat mukana tarinasta toiseen, mutta silti olisin kaivannut hieman enemmän sidoksia kertomusten välille.

Punaisessa puutarhassa on kaikuja muista viihteenlajeista tutuista lämpimistä, mutta aavituksen omituisista piirteistä. Esimerkiksi kertomus Blackwellin hirviöstä voisi olla Tim Burtonin elokuvasta Big Fish, kirjan aloittava Karhun talo taas kuin 1700-luvulle siirretystä Luolakarhun klaanista. Kokonaisuuden yleinen tunnelma on kuin jostain Villin Pohjolan ja Twin Peaksin välisestä maastosta ripauksella samanlaista Yhdysvaltain itärannikon tunnelmaa kuin  Gilmoren tytöissä. Hoffmanin yhteisökuvaus, jossa mukana on annos mystiikkaa tai luonnonvoimia, on vahvaa, aistivoimaista ja sujuvasti kirjoitettua. Kirjan ensimmäisessä tarinassa säikähdin ihmisiä imettävää mustakarhua, pelkäsin saaneeni käsiin jotain hörhöä, mutta onneksi Punaisen puutarhan kertomukset ovat arkisen elämän, erikoisten sattumusten ja pienen maagisuuden sulavaa kuvailua. Raimo Salmisen suomennos on pääosin onnistunut, kielikuvat hienoja, luonnon ja eri aikakausien kiertokulun hyvin sisäistäneitä.

Hoffman katsoo synkeitäkin asioita lempeästi, kauheaakin suoraan silmiin. Kaiken tuon ansiosta Punainen puutarha on ihastuttava kirja, täydellinen kaunokirjallinen välipala, jonka parissa viihtyy paremmin kuin hyvin. Punaisessa puutarhassa luonto ja ihminen ovat erottamattomat; Hoffmanin teos sykkii samalla tavalla kuin Blackwellissä kieroonkasvanut Look-No-Further -lajikkeinen omenapuu - elämänpuu.

****