Juha Itkonen: Hetken hohtava valo

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo
Kustantaja: Otava 2012
Kotimainen romaani
Sivuja: 511 (ennakkopainos)

Toistaiseksi on tylsä sana, mutta sen sanan takana on tulevaisuus. Onhan tämäkin jo tulevaisuutta. Tulevaisuus on tapahtumia, jotka hetki sitten kuvitteli mahdottomiksi. Kerran kuviteltu tulevaisuus muuttuu nykyisyydeksi ja nykyisyydestä versoo uusi tulevaisuus, miten siihen voisi olla uskomatta? Miten siitä junasta voisi jättäytyä?

Hitachin radiot ja Anton Tšehovin tuotanto, vanhat Marimekon lakanat ja Yhdysvaltain avaruusohjelma, Liisa ja Esko, Esa ja Marjaana, Kuopio, Hämeenlinna, Helsinki ja Floridan osavaltio. Ne kaikki nivoutuvat yhteen Juha Itkosen tuoreimmassa romaanissa Hetken hohtava valo (2012), joka pohtii tulevaisuuteen kurottavia unelmia, käsillä olevaa nykyisyyttä sekä menneisyyttä, josta kaikki kumpuaa.

Juha Itkonen on Joel Haahtelan ohella suurin kotimainen miespuolinen kirjailijasuosikkini. Olen ollut Itkosen lumoissa siitä saakka, kun luin Myöhempien aikojen pyhiä ja olen pitänyt hänen kaikista teoksistaan, jopa hieman välityönomaisesta Seitsemästätoista. Hetken hohtava valo on yksi niistä kirjoista, joita olen odottanut eniten koko kirjasyksyltä ja voitte arvata, kuinka onnellinen ja suorastaan jännittynyt olin saadessani kirjan käsiini. Miten kävi? Täyttikö kirja odotukseni?

Senkö takia keksin itselleni unelman? Toteutettavan unelman, tarkkarajaisen, sellaisen josta jäisi maailmaan näkyvä jälki - samanlaisen unelman kuin Eskolla oli ollut ja jonka keskellä hän nyt päivästä toiseen eli. Tietenkään en silloin omasta mielestäni ajatellut Eskoa, isän liike oli viimeinen asia jota halusin ajatella, mutta ehkä se oli mielessäni. Ja ehkä kyse tosiaan oli myös sinusta ja sinun kasvamisestasi.

Suurelta osin täytti. Suljin kirjan kannet tyytyväisenä, Itkonen on edelleen juuri niin taitava kirjoittaja kuin muistelin! Hän pukee kaiken niin hyvin sanoiksi, kauniiksi, mutta kitkeräksi kuvaukseksi. Hän rakentaa henkilöhahmonsa eläviksi, oikeksi ihmisiksi; voi miten voin nähdä reteän - hemmetti sentään! - Eskon, perhevalokuviin takertuvan Liisan tai lehtensä kanssa kamppailevan Esan mielessäni. Itkonen piirtää kaaren sukupolvesta toiseen niin hienosti, että lukija alkaa miltei elää Vuoren perheen elämää. Kaiken lisäksi Hetken hohtava valo yllättää - useammankin kerran.

Mutta, ja en voi välttää näitä muttiani, Hetken hohtava valo on liian pitkä. Vaikka se on selvästi romaani, joka ajan kanssa saattaa hyvinkin olla se, joka mainitaan Itkosen keskeisteoksena, on siinä toisteisuutta ja harhailua teemasta toiseen. Vaikka viihdyin kirjan parissa loistavasti, olisin kaivannut pientä editointia. Ehkä tosifaniuteen kuuluukin myös se, että löytää suosikkinsa kirjasta sellaista, jossa haluaakin nähdä etäännyttävyyttä: minulle kirja näyttäytyi aavistuksen pitkäveteisenä. Lisäksi jäin miettimään paria pikkuseikkaa: esimerkiksi romaanin alkupuolella Kuopiossa asuva Esko kiirehtii Helsingin bussiin. Minun on vaikea kuvitella, että Savon radan varren suurimmasta kaupungista olisi matkustettu pääkaupunkiin vaivalloisesti bussilla, koska junalla pääsi - ja pääsee edelleen - kaikkein nopeimmin ja helpoimmin. Toki linja-autollakin voi matkustaa enkä halua saivarrella, mutta tuo sinänsä pieni ja romaanin kokonaisuuden kannalta epärelevantti seikka jäi vaivaamaan mieltä.

Aavistuksen liian massiivisena ja paikoin puuduttavanakin Hetken hohtava valo nousee mielestäni Itkosen parhimmistoon. Se on laajuudestaan ja pienestä toisteisuudestaan huolimatta ehjä romaani. Se ei ole ehjä tarina, koska kirjalla ei ole alku tai loppua narratiivisessa mielessä. Romaanin ehjyys on siinä käsinkosketeltavassa todessa, jollaisena Itkonen Eskon, Liisan, Esan, Marjaanan ja kaikkien muidenkin henkilöidensä arkea kuvaa. Elämä on uskoa tulevaan, epävarmuutta, samanaikaista halua piehtaroida omissaan muistoissaan että paeta niitä; se on yhteiskunnallisten ja taloudellisten tekijöiden määräämiä kasvusuunnitelmia ja taantumaa, lastenrattaita ja vaahteranlehtiä - pitkässä ketjussa kaiken katoamattomuutta.

Itkonen on siis edelleen Itkonen, eräs suosikkikirjailijani. Vaikka hetkellisesti pitkästyin, en pettynyt, vaan ihastuin ja uskon kirjan olevan yksi oman (alkavan!) kirjasyksyni parhaita kotimaisia. Ihastuin etenkin kirjan loppuun. Romaanissaan Itkonen viittaa Anton Tšehovin ja Eugene O'Neillin teoksiin - ja aivan totta, Hetken hohtavassa valossa löytyy samanlaista impressionista kerrontaa, tarkkaa ja silti maalailevaa, keskiluokkaisen elämän arjen traagisuutta. Itkonen piirtää näkökulmia menneestä tulevaan ja nykyisestä entiseen. Hänen kirjoittamansa romaani on suuri ja arkinen sekä koko ajan juuri tässä hetkessä.

****

Hetken hohtavasta valosta ovat lumoutuneet Itkosen Suomen Lionel Shriveriksi mainitseva Minna ja Unni, joka ahmi kirjan. Helsingin Sanomien Noora Mattila löytää kirjasta pitkäpiimäisyyttä, muttta pitää Itkosen harhailua kuitenkin hallittuna. Minä olen tietenkin samaa mieltä kaikkien linkittämieni tahojen kanssa.