Claire Castillon: Kuplissa

Claire Castillon: Kuplissa
Kustantaja: Gummerus 2012
Alkuteos: Les bulles 2010
Suomentanut: Lotta Toivanen
Kannen kuva: Christine Tamalet
Ulkomainen novellikokoelma, Ranska
Sivuja: 167

On hankalaa olla sadisti, kun ei ole tottunut sellaiseen. Lempeästä liittolaisesta muutuin siis eräänlaiseksi kiduttajaksi. Lakkasin pesemästä hänen pyykkejään, ja aina kun hän aloitti yhden Ai-alkuisista lauseistaan, minä vastasin Ai ai.
Jos hän valitti asunnon kylmyyttä ja lähti sängystä, minä en syöksynyt viemään aamutakkia hänen harteilleen, vaan huudahdin: Niinpä, nyt on talvi!

Taiteilijapariskunta ei anna lapselleen värikyniä, jottei lapsi aikanaan päihittäisi heitä. Madeleleinen miesystävä meneekin naimisiin tämän sisaren kanssa ja synnyttää Madeleinelle sisarenpojan. Työ, koti ja rääkki sängyssä tuntuu yksitotiselta, minkä vuoksi voi illallisella hyvin istua puolisonsa parhaan ystävän sormet emättimessään. Hugues pyytää lastaan kiinnittämään huomiota leiriltä lähetettyjen korttien oikeinkirjoitukseen. Laurent, Florient tai Florent - ihan sama, koska naisen kaikilla kumppaneilla on erektiohäiriöitä, ei sen väliä. Jos ei varaa hotellia ajoissa, saa  nukkua sillan alla. Mutta samapa tuo, kun se hotelli kuitenkin olisi vain keskikertainen ja keskiluokkainen majapaikka. Haloo!

Ranskalaisen Claire Castillonin novellikokoelma Kuplissa (2012/2010) jatkaa käsittääkseni samalla tyylillä kuin hänen suosittu Äidin pikku pyövelinsäkin. Näkökulma maailmaan on omintakeinen, jokaisella kertojalla täysin subjektiivinen ja itsekeskeinen sekä ennen kaikkea mustaakin mustemmalla huumorilla sävytetty tapa laukoa oman elämänsä totuuksia. Castillonin ihmiset puhelevat (itsekseen) niin puolisoilleen, rakastajilleen, lapsilleen kuin itselleenkin. He sivaltavat, kuiskaavat, vihaavat ja samalla myös naurattavat. Mutta mitä sanottavaa näiden totuudentorvien monologeissa tai ajatelmissa oikein on?

Minä toivon hänen epäonnistumistaan, hän odottaa minun romahtamistani. Vaimoni ja minä panemme kapuloita toistemme rattaisiin. Hän nauttii katsellessaan päänuppini kaljuuntumista, ja minä haaveilen, miten hänen makkaroihinsa kertyy rasvaa. Toivomme puolin ja toisin, että toisen imusolmukkeet jonain päivänä muuttuvat pahalaatuiseksi lymfoomaksi. Emme sano toisillemme mitään avoimesta ja jopa nautimme kierosti suudellessamme sairaana toinen toistamme suulle. On sanomattakin selvää, että olemme toistemme vihollisia. Hän tekee minun elämäni vaikeaksi, ja minä puukotan häntä selkään.

Sitä sanottavaa löytyy paljonkin. Kuplien ihmiset tuntuvat tosiaankin elävän ihan omassa kuplassaan vailla empatian häivääkään. Suloisuus tuntuu olevan kaukana, herttaisuuden rippeitäkään ei näy. Luin kirjan hyvin nopeasti ahmien kaikki tekstit kerralla. Se oli väärä ratkaisu, sillä sorruin jonkinlaiseen lukuahmimiseen, josta seurasi ähky. Ähkyn seurauksena en erottanut sinänsä mainioita ja reipasotteisuudessaan hyvin raikkaita tarinoita toisistaan. Kaikki ihania ranskalaisia nimiä - Armande, Virginie, Célestine, Ondine, Dominique, tiedättehän nämä - vilisevät pikkukuplat sekoittuivat mielessän niin, että mieleeni jäi vain väläyksiä sieltä täältä: kuka ei välitä hampaiden rei'istä? Kenen pitää jo mennä, antaa laputtaa? Kenelle riittää jo? En muista. Nautin  kuitenkin tavattomasti Castillonin kirjoitustyylistä. Hän on tarkkanäköinen ja ennen kaikkea hauska. Hänen tekstinsä vahvistaa mielikuvaani siitä, että nimenomaan ranskalaiset hallitsevat tämän tyylilajin. Miten he osaavatkin olla samalla kertaa niin roiseja, yhteiskunnallisia ja kuitenkin kepeitä? Myös Lotta Toivasen suomennos tuntuu erinomaisen onnistuneelta.

Kaiken ilotulituksen kaltaisen tylytyksen lomassa jäin pohtimaan Castillonin  kertomusten luokittelua novelleiksi. Ovatko ne novelleja? Perinteinen haukkanovellin kaari ei täyty läheskään aika ja lyhyimmillään puolentoista sivun tarinat lähestyvät pakinaa tai kolumnia. Castillonin tekstit ovatkin ehkä pikemminkin monologeja, ajatusryöppyjä tai koskaan lähettämättömiä kirjeitä. Niin tai näin, Castillonin teksti puhuttelee, naurattaa ja pöyristyttää hyvällä tavalla. Castillon myös hallitsee tiivistämisen taidon: miksi kirjoittaakaan rönsyillyn, kun voi tiiviisti ilmaista sen mitä haluaa? Itselleni teos tuli vastaan niin tervetulleena ja fiksunkepeänä kirjallisuutena, että tunnen oloni virkistyneeksi kaikkien Kuplien jälkeen.

Castillonia lukee mielellään, vaikkei yhdestäkään hänen henkilöhahmostaan voi oikein pitää. Heistä ei voi pitää, koska he ovat karikatyyrisyydestään huolimatta aivan kuin sinä tai minä huonona päivänä. Monologeissaan ja ajatuksissaan he sanovat juuri sen, mitä itse kukin haluaa joskus laukoa. Kuplissa on ihanan tyly ja roisi meininki, kuten pitääkin. Suosittelen Castillonia ihan jokaiselle, mutta pieninä päivittäisannoksina.

-----
Ja ne tähdet? Niin, annan sovittelevat ***½. Jos olisin lukenut kirjan pienempinä annoksina, antaisin varmaankin neljä tähteä. Sen verran hyvin viihdyin näissä Kuplissa.

Kuplissa ovat leijailleet myös Minna, Jenni, Sonja ja Marissa.