Joel Haahtela: Traumbach

Joel Haahtela: Traumbach
Kustantaja: Otava 2012
Kannen grafiikka Päivi Puustinen; Kuva Jukka Mykkänen
Kotimainen pienoisromaani
Sivuja: 112

Kun istuu tässä, eikä tee mitään, Jochen ajattelee, kaikki on hyvin. Kaikki pyrkii tasapainoon ja lähestyy harmoniaa, kultaista leikkausta. Katsokaapa kättänne, mitatkaa sorminivelien suhde toisiinsa tai olkavarren suhde muuhun käteen! Entä nilkan suhde sääreen? Avaruudessa galaksit pyörivät Fibonacchin lukujonon mukaisesti ja samoin järjestyvät kukkien terälehden, simpukoiden kierteet, altaassa pyörivän veden spiraali. Kannattaako sellaiseen sopusointuun puuttua? Olisiko vain helpompi antaa olla ja kävellä pois, kirjoittaa muistikirjaan vain se minkä näkee, ei muuta.

Nuori Frankfurter Allgemainen toimittaja Jochen on saanut yksinkertaisen tehtävän. Hänen tulee matkustaa pieneen uneliaaseen kaupunkiin, löytää vanhempi virkamies herra Traumbach ja haastatella tätä. Haastattelua varten Jochen saapuu helteiseen kaupunkiin mukanaan vain herra Traumbachin osoite. Haastattelun saaminen osoittautuu kaikkea muuta kuin helpoksi, sillä herra Traumbachia ei saa millään kiinni. On kuin haastateltava pakenisi jotain samalla kun nuori, vielä elämänpölyä vailla oleva Jochen etsisi paitsi Traumbachia, myös omaa itseään.

Suosikkikirjailijani Joel Haahtelan uutuus, pienoisromaani Traumbach (2012) liikkuu parin vuosikymmenen takaisessa Itä-Saksassa, juuri rautaesiripun avautumisen jälkeisissä tunnelmissa. Kaikkitietävän kertojan näkökulmasta avautuvan romaanin tunnelma on vahva ja unenomainen. Aika kuluu; kello on ensin kolme, sekunnit ja minuutit kuluvat, iltaa seuraa perunantuoksuinen elokuinen yö, joka vaihtuu aamunkajoon. Traumbachia etsiessään Jochen harhailee kaupungilla ja merkitsee havintojaan ylös muistikirjaansa. Lukija alkaa jännittää, että kuinka Jochenin käy? Onnistuuko hänen tavoittaa herra Traumbach ja mikä merkitys on muilla hänen kohtaamillaan ihmisillä?

Nuku nuori Jochen, nuku nurmilintu. Lepää rauhassa ja kerää voimia, huomenna on taas uusi päivä. Ehkä maailma kuitenkin tarvitsee sinua ja sinä maailmaa. Mieli tekisi suojella, silittää päätä, suoristaa kaulus, mutta jokaisella on oma polkunsa ja siihen on turha liian vahvasti puuttua.

Haahtela tekee sen tälläkin kertaa; kirjoittaa sellaisia lauseita, joista jokaisen voisi säilöä pulloon tai kirjoittaa ylös omaan muistikirjaansa voidakseen palata niihin aika ajoin. Traumbachissa maailma liikkuu ja leppäkerttu kapuaa kengänviertä; miltei sattumalta kahvilassa kohdattu nainen kutsuu Jochnenin rapistuneeseen asuntoonsa, jonka seinällä katsoo Romy Scheider Sissi-keisarinnana; sattuma on mystisyydessään suuri paradoksi ja yhtäläinen mysteeri on myös rakkaus. Kaikkea leimaa samanlainen seepiansävy kuin Elenaakin. Tunnelma on vahvasti keski- tai itäeurooppalainen, juuri sellainen kuin mielikuvieni mukainen Berliinin muurin murtumisen jälkeinen itäisen Saksa: toivo korvaa monia aineellisia puutteita, vaikka melankolia on ehtinyt jo tehdä pesänsä tyhjeneviin taloihin.

Traumbachissa Haahtela ei kuitenkaan vain tunnelmoi ja luo ihmeellistä tarinaa, vaan hän leikittelee omalla kirjailijanurallaan. Hän heittäytyy suorastaan satiiriseksi! Ääneennauramista on lukukokemukselta turha odottaa, mutta kaltaiseni fani sai tälläkin kertaa nauttia lukuisista oivalluksista: Haahtelahan uskaltaa selvästi heittää peliin ison osan kirjallisista maneereistaan ja tehdä sen lempeästi ja hivenen ironisesti. Kaiken tämän vuoksi uskallan suositella Traumbachia vain Haahtelaa aiemmin lukeneille. Siten Traumbach antaa varmasti eniten, sillä ensimmäisenä luettavaksi päätyvänä Haahtelan teoksena sen intertekstuaalinen humoristisuus tai leikkisyys saattaisi mennä ohi.

Vaikka Traumbach on leikkisä, kielellisesti loistokas ja tunnelmaltaan peräti kieslowskimainen, ei se mielestäni ole Haahtelan parhaimmistoa. Tuntuu kuin kirjailija hieman sotkeutuisi oman lahjakkuutensa jalkoihin. Traumbach on nokkela. Se on kaunis ja kiehtova, virkistävällä tavalla keskieurooppalainen kotimainen kirja. Jochenille toivoo pelkkää hyvää, hän on viaton (ja ehkä osin myös viallinen). Silti Traumbach ei täytä kaikkia lupauksiaan. Kun pienoisromaani loppui, se ei muiden Haahtelan kirjojen tavoin vetänytkään minulta kirjallista mattoa jalkojeni alta, vaan pystyin aika suoraan aloittamaan seuraavan romaanin.

Olenko siis hieman pettynyt kirjaan? Olen ja en. En saanut kirjalta samaa täyttymystä (!), joka on vallannut minut kaikkien aiemmin lukemieni Haahtelan kirjojen kohdalla. Kaikesta huolimatta pidin kuitenkin myös Traumbachista, sillä Haahtelan luoma vahva tunnelma sekä hänen upeat lauseensa ja raikas leikkisyytensä riittävät pitämään minut tyytyväisenä lukijana. Tällä kertaa se riittää mainiosti.

****-

Traumbachin ovat heti tuoreeltaan ehtineet lukea jo Karoliina ja Pekka.

P.S. Samasssa yhteydessä onnittelen lämpimästä Katja Kettua, joka romaanillaan Kätilö voitti Blogistanian Finlandian 2011. Onnea!

P.S. 2. Nyt kun Traumbachin lukemisesta on kulunut aikaa jo pian puolitoista kuukautta, on kirjan arvo noussut mielessäni. Traumbachissa on jotain sellaista suloisuutta, joka lämmittää mieltä pitkän aikaa!