~Riikka Pulkkinen: Raja~

Annan kaiken voimani, kaiken valtani sinulle. Piirrä minulle ääriviivat. Pelasta minut tai yhtä hyvin hajota, hajota kokonaan. Tapa minut.

Riikka Pulkkisen esikoisromaani Raja (Gummerus 2006) piirtää nimensä mukaisesti rajat ihmisiin ja ihmisyyteen, kehoon ja mieleen. Keskiössä ovat pohdinnat siitä, kuka ottaa vastuun toisesta ihmisestä ja millaisin keinoin. Voiko ihminen haluta jotain toista liikaa ja toimia silti oikein? Onko oikeita ratkaisuja edes olemassa?

Rajassa on neljä keskeishahmoa, joiden ajatuksissa ääriviivoja oman itsen, läheisten ja maailman suhteen rakennetaan. Anja on 53-vuotias kirjallisuuden professori, joka on luvannut auttaa liian nuorena alzheimeriin sairastuneen miehensä pois maallisesta maailmasta. Mari on lahjakas lukiolainen, Anjan sisarentytär, joka on viiltelee itseään saadakseen maailmaansa jotain ihan omaa. Julian on Marin äidinkielenopettaja, poikamainen perheenisä, jonka himo Maria kohtaan kasvaa suureksi. Anni on Julianin kuusivuotias esikoistytär, mylittleponymaailmassa kasvava eskarilainen, jonka näkee aikuisten maailman tarkemmin kuin nämä sitä oivaltavatkaan.

Selvää on, että nyt liikutaan ylemmän keskiluokan tai porvariston hillityn charmin maailmassa. Pulkkinen löytää pienet ja itsestäänselvät keinot henkilöhahmojensa yhteiskuntaluokan kuvaamiseen: Marin äidin käsilaukku on kiiltelevää nahkaa; Jouluna pöydässä on Villeroy & Bochin astiat sekä alusta saakka itse valmistettu kinkku. Anja ja tämän nopea suhde, taiteentutkija Johannes juovat samettista ja aromikasta viiniä kadun arvokkaimmassa talossa. Kesämökki on vaalea huvila maalla ja aikuisten illanvietossa keskustellaan aina samoista asioista, taiteesta ja politiikasta. Onni on mahdollista saavuttaa, mutta vain hetkellisesti ennen murheen alhoa.

Hän oli silloin tulkinnut sen peloksi, mutta tiesi nyt mitä se oli ollut: hiljaista tietoa siitä että onni rehotti voimakkaimmillaan mahdollisuudessa, siinä hetkessä kun kaikki oli käden ulottuvilla mutta mitään ei ollut vielä luvattu. Ja kun onnea kohti kurkotti kätensä ja siihen uskalsi tarttua; silloin jo nosti päätään tieto sen väliaikaisuudesta.

En voi olla vertaamatta Rajaa Pulkkisen toiseen romaaniin Tottaan. Siinä, missä Totta on mielestäni kirjallinen täysosuma, kieleltään, tarinaltaan ja herättämiltään tunteilta minulle täydellinen kotimainen romaani, on Raja harjoitelmamaisempi. Raja on hyvä kirja, Pulkkisen esikoinen, jolla hän osoittaa lahjakkuutensa kielenkäyttäjänä ja henkilöhahmojen luojana. Erikoisesti Pulkkinen onnistuu Anjan kuvaajana. Anja on arkinen ruokakasseineen ja samaan aikaan hän on säkenöivä, terävä keskustelija, arvostettu professori, joka keskustelee lääkärinsäkin kanssa tieteestä, vaikka hakee depressio- ja unilääkkeitä itsemurhayritykseensä sekä eutanasia-aikeisiinsa. Anjan silmin kesäinen Helsinki näyttää kauniilta ja raikkaalta ja hänen turhautumisensa tuntuu todelta. Mari on ristiriitaisempi hahmo. Hän on toisaalta ärsyttävä teiniklisee pörrötetun tukkansa, gasellimaisten sääriensä ja surullisten, oivaltavien silmiensä kanssa. Toisaalta Marin ja Tinkan kuvitelmat siitä, miten ollaan aikuistenoikeesti, ovat varmasti tosia. Julianin ja Marin ristiriitaisia ajatuksia herättävä suhde kuvataan hyvin intensiivisesti, niin että lukiessa tulee miltei paha olo.

Silti jotkut asiat ärsyttivät minua Rajaa lukiessani. Eräs ärtymiseni kohteista, suurin sellainen, on Julianin henkilöhahmo. En tiedä, muistanko oikein, mutta onko hän vasta kahdenkymmenenyhdeksän? Jos on, niin hänen keski-iän kriisinsä ja ajatuksensa perheensä onnenvuosista valovuosien takaisena tuntuu epäuskottavalta. 29-vuotiaaksi Julian on ehtinyt paljon, mikä on toki mahdollista. Aluksi myös kuusivuotiaan Annin elämän kuvaus vaivaa minua: Kuinka mukamas yläasteikäinen naapurin tyttö voi hakea lapsen tarhasta odottaen tätä päiväkodin portin ulkopuolella? Kuinka moni kuusivuotias on avainkaulanauhalapsi, joka laittaa itse pinaattilettuja mikroaaltouuniin? Toivottavasti ei kovinkaan moni. Itselläni on viisivuotias tytär ja hänen maailmansa on niin toisenlainen kuin Annin, vai kuvittelenko vain? Ainakin meillä lapset haetaan aina päiväkodista siten, että aikuinen vaihtaa muutaman sanan lastenhoitajan kanssa. Myöhemmin Annin hahmo kuitenkin kasvaa korvaamattomaksi ja hän auttaa lukijaa näkemään aikuisten toilailut traagisessa, paljaassa valossa.

Hän laittoi kahvia ja haki lehden, käveli miehen suurilla kumisaappailla vielä rikkumattomaan valkoiseen lumeen. Saappaat jättivät valtavat jäljet koskemattomaan lumivalkeuteen. Postilaatikolla Anja katsahti varovasti ympärilleen, lumihiutaleet leijuivat hiuksille ja hän nosti kätensä ja pyörähteli hiljaa, kuin lapsi.

Pulkkisen kieli on kaunista ja rajua. Hänen lauseissaan mielihyvä valahtaa alas olkapäiltä; suihinottokokeiluissa yökötys pysyy poissa vadelmaista, hileistä ja sitruunamarenkimaista ajatellen; Helsingistä tulee uinuva talven tasku (ihanasti ilmaistu!) ja Julianin ajatuksissa tytön rytmi on tajua elämän kipeästä kepeydestä. Paneminen on kuitenkin panemista ja sukuelimiä kutsutaan puhekielisin nimityksin. Ja pian taas sylissä on turva ja valo on painokasta. Antigonen tragediasta - Julianin väitöstutkimussuunnitelman kohteesta - tuttu halu ja kuolema leimaavat ajattelua. Ja se, mikä pitäisi valita on elämä, mutta kenelle ja minkä arvoisena?

Luin joskus, muistaakseni oman blogini aiemmista kommenteista, että on Raja-ihmisiä ja on Totta-ihmisiä. Minä pidän molemmista romaaneista. Rajassa hellyys ja rajuus vuorottelevat onnistuneesti ja kaikessa paljaudessaan Raja herättää enemmän ajatuksia kuin seuraajansa; Tässä olemme, tällaisina, epäkypsinä, epäselvinä ja ymmärrykselle käsittämättöminä. Silti Totta tuli ainakin minua lähemmäksi, sillä se kantaa merkitystasollaan enemmän ja kypsemmin.

****-

Rajasta on kirjoitettu ainakin blogeissa Kaiken voi lukea, Lurun luvut, Morren maailma sekä Naakku ja kirjat.