~Johnny Cash & Patric Carr: Cash - Omin sanoin~

Kolmas kysymys on helppo: Miksi pukeudun aina mustaan?
Suoraan sanottuna en pukeutu aina mustaan. Kun en esiinny julkisuudessa, pistän päälleni mitä mieli tekee. Käytän kuitenkin mustaa asua lavalla parista syystä.

Johnny Cash (1932-2003) pukeutui mustaan, koska halusi muistaa ja muistuttaa köyhistä ja lyödyistä kaupungin laidalla asuvista ihmisistä, Vietnamin sodassa turhaan kuolleista lapsenkasvoisista nuorista sekä yhteiskunnan yleisistä epäkohdista. Kappaleessaan The Man in Black hän huomautti, että pukeutuisi mielellään kaikkiin sateenkaaren väreihin, mutta niin kauan kuin maailmassa on sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta, hän pukeutuu mustaan.

Kantrimusiikkiin liitetään yleensä stetsoneilla tai korkealla tukalla keikarointi, arvokonservatiivisuus, sydämeenkäyvät laulusanoitukset ja viskipullo. Tähän peilattuna Johnny Cashin yhdessä Patric Carrin kanssa kirjoittama kirja Cash - Omin sanoin (Johnny Kniga 2003; Cash. The Autobiography 1997) on tinkimättömyydessään raikas omaelämäkerta muusikkolegendasta, melkein kaiken kokeneesta miehestä mustissa.

Cash - omin sanoin on tyypillinen elämäkerta siinä mielessä, että se kattaa päähenkilönsä elämänvaiheet lapsuudesta vanhuuteen, vaikeuksista voittoihin ja avioliitosta eroon ja uuteen liittoon. Se vie lukijansa esiintymislavoille ja takahuoneisiin sekä osoittaa Cashin tehneen yhteistyötä niin Elviksen, Jerry Lee Lewisin, Willie Nelsonin kuin julkkissaarnaaja Billy Grahaminkin kanssa. Johnny Cash lie kantria seuraamattomillekin niin tuttu hahmo, ettei tätä arviotani lukiessa tarvitse juurikaan pelätä juonipaljastuksia. Cashin köyhä lapsuus puuvillapeltojen laidalla Arkansasissa, hänen hittinsä Walk the Line tai Ring of Fire sekä ongelmansa alkoholin ja huumeiden kanssa ovat monille tuttuja. Tutuiksi ne tekivät ainakin James Mangoldin ohjaama hieno Walk the Line-elokuva, jossa Joaquin Phoenix liikkuu ja on kuin Cash itse.

Kirjasta omaperäisen ja erilaisen tekevät sen rakenne sekä se, että Cash pääsee ääneen itse, toki toimittajan ja myöhemmin kustannustoimittajan valintojen määräämänä. Hän on oikea henkilö kuvaamaan lapsuutensa pienet kepposet ja suuret menetykset, lastensa syntymät sekä sen helvetin, johon hän päihderiippuvuutensa vuoksi joutui. Cash myös kuvaa avioeroaan Vivian Libertosta sekä voimakasta rakastumista toiseen vaimoonsa, laulaja June Carter Cashiin ja sitä kautta uskonnollista herätystään ja edelleen Carterin suvun keskinäistä lämpöä.

Uskonnon ja television, tai uskonnon ja maallisen julkisuuden yhdistelmä on aina vaarallinen, täynnä ansoja ja kuoppia, jotka on merkitty niin heikosti, että merkkejä on liian vaikea huomata, ja erityisesti tämä pätee ihmiseen, joka on julkisuuden valokeilassa. Minun pitäisi tietää se. Olen itse langennut muutamiin ansoihin ja huomannut, mitä ongelmia se aiheuttaa.

Itse pidin Cashin tuttua elämäntarinaa mielenkiintoisempana hänen ajatuksiaan politiikasta, uskonnosta sekä niistä paikoista, joihin hän elämässään kiintyi. Kirjassa Cash näyttäytyy oikeamielisenä, aatteiltaan palavana, mutta kiihkoilemattomana ihmisenä. Esimerkiksi uskonnollisuuttaan hän tuo esille paljonkin, mutta kammoksuu samalla niitä amerikkalaisia tv-evankelistoja, jotka näkevät silmissään vain muovisia jeesuspatsaita sekä dollareita (tämä on hieman ristiriidassa Cashin ja Billy Grahamin ystävyyssuhdetta ajatellen, mutta toisaalta Graham on saanut merkittävän aseman Valkoisessa talossa sen isännän puoluekannasta riippumatta). Samanlainen on kirjan mukaan Cashin suhde politiikkaankin. Hän ei ota kantaa suuntaan tai toiseen, mutta ajatukset Vietnamin sodasta ja köyhyyden torjumisesta sekä June Carterin sukulaisuus demokraattipresidentti Jimmy Carterin kanssa antavat jonkinlaista suuntaviittaa.

Ennen kaikkea kirja näyttää sen, kuinka julkisuus vaikuttaa ihmiseen. Julkisuus kohtelee samaan aikaan raadollisesti ja lempeästi. Se on välttämätöntä ja haluttavaa, mutta sitä on vaikea kestää. Myös muusikkous ja kappaleiden syntyhistoria, levy-yhtiöiden vaihdokset sekä kiertueet tulevat eläviksi Cashin muistelemina. Cash - omin sanoin on nimenomaan muistelmakirja. Vaikka Cash ja Carr kirjoittivat sitä kuusi vuotta ennen Cashin kuolemaa ja Cash itse arveli pitävänsä kitaran kädessään vielä kauan, ovat kuvaukset vanhenevan, sairaan miehen kertomaa.

Nautin näistä päivistä. Uusi elämä [raittius] sisälläni on inspiroivaa. Tunnen todella rakastavani perhettäni, joka auttoi minua, kun tarvitsin sitä. Tuulenvire kukkulallani on kaunis, ja Cinnamon Hillin jääteeni maistuu hyvältä suussani.

Rakenteeltaan kirja on kirjoitettu mukavasti paikkojen rytmittämänä. Se tuo mielestäni lisäsyvyyttä kirjalle, koska paikkoihin - taloihin, alueisiin sekä tien päällä olemisen mukanaan tuomaan paikattomuuteen - liittyy paljon muistoja, epäonnea ja rakkautta. Se saa kirjan myös raikkaamman oloiseksi kuin vuosilukukronologian mukaan junan lailla etenevä teos. Muuten Cash - omin sanoin on tyypillinen elämäkertateos. Olen aikaisemminkin kirjoittanut jonkun elämäkerran yhteydessä, että yleensä tämän genren kirjat antavat eniten niille lukijoille, jotka ovat muutenkin kiinnostuneet teoksen päähenkilön elämästä. Joskus toki harvinaisen hyvin kirjoitettu elämäkerta voi houkutella lukemaan, vaikkei sen kohteesta olisikaan ennakkotietoa. Cashia käsittelevä kirja ei mielestäni ole sellainen, mutta sen merkitys onkin nimenomaan Cashin henkilöhahmossa: karussa ja hellässä, ajattelevassa ja toimivassa muusikossa.

Jokunen aika sitten kaipasin itselleeni välipalakirjaa. Olin lukenut muun muassa Haahtelaa ja Lahiria, joiden vuoksi jäin hyvän kirjan aikaansaamaan tyhjiöön. Kovin huonolla tai kepeillä kirjoilla en totta vie jatkanut Pulkkisen, Lampelan enkä Makinenkaan kanssa. Välipalanälkä jatkoi kasvamistaan. En viihdy dekkarien parissa eikä viihdekirjallisuus anna minulle kovinkaan paljon. Jäljelle jäävät elämäkerrat ja tietokirjat. Cashin elämäkerta oli minulle juuri sopiva välipalakirja. Tinkimättömyys, vaikea elämä ja huikea ura yhdistettynä rehellisyyteen, avoimuuteen ja tietynlaiseen karuuteen takasivat minulle sen juustopäällysteisen keksin, jota olin kaivannut.

Johnny Cash ei koskaan luopunut mustista vaatteistaan. Joistakin julkisuuden henkilöistä jää jäljelle elämää suurempia tarinoita sekä hienoja kappaleita. Kuunnelkaa vaikka Johnnyn ja Junen duetto It Ain't Me.

****