Kuvittelen, että isoäiti herää aamulla ensimmäisenä. Että hän herää ja hänen ensimmäinen ajatuksensa on, että tämä on viimeinen aamu, jona hän herää.
Kööpenhaminassa asuvat Vera ja István Adorján ovat toisiinsa hitsautunut yksikkö, vetovoimainen, hauska, originelli ja lahjakas ikääntyvä, syntyjään unkarinjuutalainen aviopari. István, Pista, on parantumattomasti sairas ja haluaa jättää maailman ennen kuin hänen vointinsa käy liian huonoksi. Vera on monta kertaa sanonut, että tappaa itsensä, jos joutuu elämään ilman rakasta Pistaansa. Pariskunta päätyy tekemään kaksoisitsemurhan 71- ja 81-vuotiaina.
Saksalainen toimittaja Johanna Adorján on kirjoittanut kauniin, järkyttävän ja ennen kaikkea ajatteluttavan kirjan isovanhempiensa kohtalosta ja historiasta. Rakkaudessa erottamattomat (Otava 2010; saks. Eine exklusive Liebe 2009) kertoo Veran ja Pistan nuoruudesta porvarillisessa Unkarissa, heidän kokemuksistaan holokaustista selvinneinä uhreina, Korean sodan vuosista ja edelleen vauraan keskiluokkaisesta elämästä Tanskassa, jonka he valitsevat uudeksi kotimaakseen kuin sattuman oikusta. Kirja myös pohtii sitä, miksi holokaustin kauheudet kokeneet ihmiset päätyvät päättämään elämänsä oman kätensä kautta ja vielä yhteisellä päätöksellä.
Ennen kaikkea teos on sukellus Adorjánin omiin juuriin ja omaan identiteettiin. Hän peilaa itseään isovanhempiensa historiaan sekä pohtii, missä määrin on maallistunut juutalainen tai kristitty, saksalainen tai tanskalainen. Hän selvittelee isovanhempiensa ja samalla oman sukunsa tarinaa haastatteluin, matkoin sekä arkisto- ja poliisidokumentein.
Holokaustista ja etenkään Mathausenin keskitysleiristä, jonne István joutui, ei suvussa puhuta. Sen sijaan elämän täyttää ilo, tanskalaisuus jopa joulukuusineen, tyylikkyys, ketjutupakointi, klassinen musiikki, koirat, puutarha ja rakkaus. Vera ja István ovat iäkkäinäkin kuin pariskunta Hollywoodin kulta-ajoilta; István on hienostunut ja Vera kuin Lana Turner konsanaan. Kaikkea tätä vasten itsemurhan ajattelu tuntuu käsittämättömältä.
Onko tyypillisen juutalaista tappaa itsensä, kun on ensin selvinnyt holokaustista hengissä ja päättänyt nyt sen jälkeen, että haluaa itse määrätä omasta kuolemastaan? --
Vai onko se tyypillisen unkarilaista? Unkarissa on prosentuaalisesti maailman korkeimmat itsemurhaluvut. Onko olemassa jotain sellaista kuin unkarilainen sielu, joka ei mitenkään erityisesti yritä pysytellä kiinni elämässä?
Ajordán pohtii, voiko jonkun kansan luonteessa olla taipumusta itsemurhaan. Voiko kyse olla hurjasta itseironiasta, kylmästä naurusta? Ajordán kuitenkin huomauttaa traagisenhauskasti, että suurin osa unkarilaisista ei suinkaan tapa itseään, vaikka toivottoman surullinen ja monien popmuusikoidenkin esittämä Gloomy Sunday on unkarilainen alkujaan sekin. Rakkaudessa erottamattomat on kaiken surun, ihmetyksen ja kaihon keskellä hyvin hauska, jopa lohdullinen kirja; Että ihmiset voivat rakastaa toisiaan niin paljon!
En voi olla peilaamatta tätä kirjaa tammikuussa lukemaani hienoon Mitfordin tyttöihin. Vaikka sen kohdalla kyse on suuresta sukukronikasta ja hullunlahjakkaista englantilaisista sisaruksista, tulee juutalaisten kohtalo vastaan siinäkin etenkin Unity Mitfordin ja Adolf Hitlerin ystävyyden kuvauksissa. Vaikka Mitfordin tytöissä Hitleriä ei missään nimessä puolusteta, vaan hänen tekonsa ja Unityn ajatukset tuomitaan, kuvataan Hitler hyvänä keskustelijana. Rakkaudessa erottamattomissa on kohtaus, jossa isovanhemmat saapuvat 1980-luvulla vierailulle Müncheniin pienen Johannan perheeseen. Saksan televisio näyttää Eva Braunin kuvaamaa materiaalia, jossa Hitler silittää koiraa ja natsien lapset syövät herkkuja. Kaikki katsovat televisiota hiljaa ja lopulta Johanna sanoo neutraalisti aika mielenkiintoista, vai mitä?. Vera vastaa lapsenlapselleen: Ei minusta. Miksi ketään kiinnostaisi, millainen Hitler oli yksityiselämässä. Niin, miksi inhimillistää diktaattoria ja kansanmurhaajaa?
Adorjánin kerrontatyyli on ehkä hänen toimittajataustastaan johtuen aavistuksen lakonista, raporttimaista, osin kömpelöä. Tyyli kuitenkin sopii kirjaan, koska näin kirjasta ei tule yliromanttista tai houkuttelevaa, ainoastaan toteava ja jollain tapaa paljaan rehellinen. Vaikka kirja pohjautuu dokumentteihin, haastatteluihin ja muistoihin, lisään sen omassa blogiluokittelussani myös luokkaan ulkomainen kaunokirjallisuus. Teen sen siksi, että Veran ja Istvánin viimeisen päivän tapahtumien kulku on osin Johanna Adorjánin kuvitelmaa. Kukaan ei voi varmaksi tietää, mistä Vera ja István ovat keskustelleet tai miltä aamiaispaahtoleipä heidän suussaan maistui. Siksi Rakkaudessa erottamattomat sisältää fiktiota faktassa.
En yleensä päätä kirja-arvioitani sitaatteihin, koska sain joskus vuosia sitten kuulla sen olevan epäsopivaa. Nyt kuitenkin niin teen, koska vastaus kaikkeen on tässä:
Kuolinilmoituksessa, joka julkaistiin tanskalaisessa sanomalehdessä ja joka olisi voinut identtisen kuolinpäivän vuoksi herättää ulkopuolisissa kysymyksiä, luki: "Vastaus on heidän suuri rakkautensa".
Vaikka Rakkaudessa erottamattomat ei olekaan kaunokirja, olen yllättynyt siitä, miten vähän tästä on kerrottu blogeissa. Kannattaa kurkata anni.m:n arvio.
***+
Nyt sait kyllä kiinnostumaan kirjasta!
VastaaPoistaLuin tämän syksyllä muistaakseni jonkun syksyn uudet kirjat -listan perusteella. Kirjan juoni tiivistettynä muutamaan virkkeeseen kuulostaa paremmalta kuin mitä kirja oli. Mielestäni kirja olisi ollut parempi jos Ajordán olisi raaskinut luovuttaa aiheen jollekin joka osaa kirjoittaa. Vai pyrkikö hän niin kovasti välttelemään ylipateettisuutta että kirjan tyyli kärsi siitä? Minulla oli odotuksia tämän kirjan suhteen mutta huono kirjoitustyyli sekä faktan ja fiktion yhdistelmä jättivät tämän mieleeni pannukakkuna.
VastaaPoistaSonja: Mukava kuulla. Mielestäni kirjan tarina on kiehtova ja kiinnostava ihmiskohtalokuvaus.
VastaaPoistaRéa: Olen kanssasi osin samaa mieltä. Minä pidin tästä kirjasta, koska sen tarina tosiaan on hyvä. Ja vaikka Ajordanin oma kirjoitustyyli ei ole kovin hyvää (mainitsen sen paikoin kömpelöksi), sopii tällainen lakoninen tyyli tähän. Jonkun toisen käsissä kirjasta olisi tullut ehkä parempi, mutta minua tämä kirja kosketti jo tällaisenaan.
Ihan ensin pakko tarttua tuohon, että olet joskus vuosia sitten kuullut että ei ole sopivaa lopettaa kirja-arvosteluja sitaatteihin, että onko siis joku tuttusi niin sanonut vai onko se ihan yleinen ajatus kirja-arvostelujen maailmassa? Kuten tiedät, minähän rakastan lopettaa arvostelun usein johonkin omasta mielestä tosi tärkeään, hyvään kohtaan kirjan tekstistä:) Jäinkin sitten miettimään, että harva tekee niin ja minä taidan olla outolintu tms..Kääks.
VastaaPoistaMutta itse kirjaan sitten. Tämä taisi olla viime vuonna juuri kirjakerhon kuukaudenkirjana ja melkein annoin tämän tulla, mutta jostain syystä peruin sitten. Nyt alkoi kiinnostaa uudestaan ;)
Susa: Oikeastaan kyse ei ole kirja-arvioista, vaan yleisohjeesta, jonka sain kirjoittamiseen eräältä nyt eläkkeellä olevalta professorilta. Hän sanoi, ettei omaa tekstiään saisi koskaan päättää lainaukseen. Olen koettanut soveltaa sitä kaikessa, mitä teen, mutta en pysty siihen. Minäkin pidän siitä, että teksti päättyy lainaukseen. Joskus se on jopa tyylikästä, koska sanat jäävät ikään kuin ilmaan.
VastaaPoistaVoin joskus lähettää tämän kirjan sinulle, jos haluat!
Nyt kun mietin, ymmärrän kyllä tuon logiikan, että kun kyse kuitenkin omasta tekstistä. Onneksi kirjoitan vain harrastelijana, niin voin tuota tapaa käyttää vielä hyvällä omalla tunnolla. Toisaalta tykkään kyllä siitäkin, että jätän viimeiseksi lauseeksi jonkun oman pohdinnan tai ajatuksen. Pitäisikin ehkä kokeilla sitä useammin!
VastaaPoistaSusa: Olen sitä mieltä, että jokaisen täytyy saada pitää oma tyylinsä. Niin tekstit pysyvät elävinä ja kiinnostavina, ohjeista viis! Sinä kirjoitat hyvin, tekstilläsi on siivet ja sinulla on ilmaisuvoimaa. Ja se, joka ohjeen minulle antoi, on ollut poissa työelämästä jo joitakin vuosia. ;)
VastaaPoistaLumiomena, kiitos kun kirjoitit tästä kirjasta. Kiinnostuin tästä joskus syksyllä kun luin Adorjanin haastattelun jostain lehdestän ja nyt joululomalla ostin kirjan itselleni. Vielä ei ole ollut aikaa tai halua siihen tarttua, mutta ihan varmasti piakkoin...
VastaaPoistaMuistaakseni luin tästä täkäläisen päivälehteni viikonlopun kirjaliitteessä viime vuonna ,ja kiinnostuin,mutta olin tämän unohtanut,Nyt kiinnostuin uudestaan. Holokaustin kokeneiden joukossa on ollutkin enemmän itsemurhia kuin tavallisessa väestössä.
VastaaPoistaSamoja ajatuksia meillä paljon. Ja tuo toimittajatausta kyllä näkyy kirjassa selvästi. Tarina kantaa silti ja tässä on oma tyylinsä. Kiitos linkityksestä!
VastaaPoistaMinun täytyy varmaankin tarttua tuohon Milfordin tyttöihin.
Susa P.: Kiva, jos innostuit. Minäkin muistelen lukeeni Adojanin haastattelun jostain, taisi olla Hesarista ja kiinnostuin tarinasta. Kirja kuitenkin unohtui, mutta hyvä ystäväni luki tämän hiljattain ja suositteli kirjaa minulle.
VastaaPoistaYaelian: Adorjan kirjoittaakin kirjassaan tuosta, että holokaustin kokeneiden joukossa on suhteellisesti enemmän itsemurhia. Erääksi esimerkiksi hän nostaa kirjailija Primo Levin. Tämä kirja kannattaa lukea nimenomaan Veran ja Istánin elämäntarinan vuoksi.
Anni.m.: Huomasinkin nyt sinun arvostelusi luettuani, että kiinnitimme huomiota osin samoihin seikkoihin. En oikein tiedä, onko tuo lakonisuus ja toimittajamainen ote hyvä vai huono asia, mutta kyllä se tehokeinosta käy. Mitfordin tytöt on melkoinen järkäle, mutta kiehtova sellainen. :)
Tämä kirja jäi minulta "kahlaamatta" varmaankin tuo lakoonisuuden ja rapottimaisuuden takia. Olen siinä suhteessa valikoiva lukija, että jos tarina ei ota mukaansa... se tahtoo jäädä siihen.
VastaaPoistaAi tämä se oli!!
VastaaPoistaOlen katsonut tuota kantta kirjastossa ja ihan sen takia hylännyt! Siis kuvittelin, että kyseessä on jokin imelänromanttinen kertomus höpsöille naisille. ;)
(Enkö oo törkeä!)
No, kuitenkin. Kiinnostuin tarinasta ja luulen lukeneeni tästä joskus jostain, mutta se toimittajamainen ote kyllä vieroksuttaa... hmmm. Tuo oli hyvä, että miksi pitäisi olla kiinnostunut diktaattorin toisesta puolesta. Niin.
KIITOS! Olen puoli vuotta pitänyt kirjaa mielessä,että pitäisi lukea. Kuulin entiseltä työkaveriltani kehuja tästä kirjasta ja jo silloin päätin, että tämä on luettava. Noh,kouluhommat vievät kaiken ajan, mutta en lannistu. Kyllä minä sen vielä luen.
VastaaPoistaMaailma on täynnä tomittajia, joista on tullut loistavia kirjailijoita. Ehkä liian kauan uutistoimituksessa voi tehdä tehtävänsä ja intohimon palo muuttuu lakoniaksi...en tiedä, sillä itse jaksoin uutistoimituksessa vain vuoden ja sen jälkeen aloinkin pitää omaa pakinapalstaa toisessa lehdessä ja hyvin elätin perheeni silloin kynällä.
VastaaPoistaLuin tästä pariskunnasta jostain lehdestä pitkän artikkelin ja en pystynyt/kyennyt hankkimaan kirjaa, sillä tämän parin rakkauden määrä ja heidän lopullinen päätöksensä saa minulta niin paljon itsellenikin käsittämätöntä ymmärrystä, etten sitä kestä. Arvostelusi luettunai huomaan, että se kaikki olisi ollut potenssiin 'vie yli rajan', joten tyydyn tietämään, että tämä kohtalo on ollut. Tämä jotenkin niin majesteetillinen, ehdoton ja täynnä rakkautta.
Olen lukenut paljon lehdistä tuosta kirjasta, mutta itse kirjaa en ole vielä ostanut, kun ostan yleensä kirjat vasta pokkarina säästääkseni rahaa ja last but not least hyllytilaa.
VastaaPoistaPäivikki: Minä myös olen oppinut jättämään kesken sellaiset kirjat, jotka eivät syystä tai toisesta jaksa kiinnostaa tai joiden tarina ei kulje. Tämä kuitenkin vei mukanaan - lakonisuudesta huolimatta. :)
VastaaPoistaIlse: Minäkään en olisi kannen perusteella tähän tarttunut. Eräs ystäväni, jonka kirjamakuun luotan, oli lukenut tätä ja suositteli. Samalla muistin lukeneeni Adorjanin haastattelun Hesarista ja päätin lukea kirjan.
Törkeä olit vain sopivasti! Juuri tuollaisilla kansillahan viihdepainotteista lukemistoa usein kaupitellaan.
Hietzu: Minun mielestäni tämä kirja sopisi hyvin vaikka pääsiäisajan lukemiseksi. Se on toisaalta raskas, mutta silti se on onnellinen - erikoisella tavalla samaan aikaan.
Leena: Mietin tuota raporttimaisuutta tai lakonisuutta tässä kirjassa. Tarina nimittäin kulkee siitä huolimatta. Kyse voi osin olla siitä, että Johanna Adorjan kertoo omista isovanhemmistaan ja toteavalla kerronnalla vieraannuttaa itsensä tunnetasolla. Tässä kirjoitustavassa on etunsa ja haittansa: pateettisuudelta vältytään, mutta toisaalta tunteet eivät liiku niin paljon kuin ne voisivat. Ehdoton ja täynnä rakkautta tämä kirja on, mutta onneksi Vera ja István ovat henkilöhahmoina aika särmikkäitä.
Allu: Toivottavasti kirja ilmestyy siellä pian pokkarina. Suomessa tätä saa jo pehmytkantisena versiona, mutta varmasti parempi lukea tämä alkukielellä.
Luin pari kuukautta sitten kyseisen kirjan ja pidin siitä juuri osaksi sen lakonisen tyylin takia. Kirja oli nopea lukea, mutta tarina oli ihana (vaikka siis toisaalta tietysti aivan kamala). Kuinka suurta rakkaus voikaan olla!
VastaaPoistaMoikka! Luin vasta ton eilisen! Käsittämätöntä! Olen itse tosi sinisilmäinen ja välillä mieskin joutuu muistuttamaan, että "ilmaisia lounaita ei ole", mutta tehdä nyt jotain tuollaista. Mihin maailma on menossa!!!?
VastaaPoistaToivottavsti koko puoskarilafka saa kunnon tuomion tekosistaan, sillä toihan on aika paksua.
Tsemppiä!
Onpa mielenkiintoisen tuntuinen kirja. Minulla meni kylmät väreet tuon loppusitaatin vuoksi,koska olen kuolinilmoitusfriikki ja luen kaikki kuolinimoitukset. Tuollainen ei ole vielä osunut silmiini, kylläkin monta sellaista, joissa vanha pariskunta on kuollut melkein samaan aikaan, ensin toinen, sitten toinen. Todella järkyttävä ja ajatuksia herättävä aihe tässä kirjassa. Kiitos tästä jälleen kerran hienosta arviosta.
VastaaPoistaIhmismieli on ihmeellinen. Ikään kuin asiat, joista ei puhuta, lakkaisivat olemasta. Aihe on taas kovin ajankohtainen, sillä holokausti lisättiin esim. opetussuunnitelmiin vasta viime kesänä ja tämän talven aikana asiaa on opiskeltu ihmisoikeuksien yhteydessä ensimmäistä kertaa. Ajatella! Täytyypä painaa kirja mieleen ja katsastaa sitä seuraavalla kirjastoreissulla.
VastaaPoistaTuo sitaattisääntö on mielenkiintoinen. Viimeinen asia jää yleensä lukijan mieleen, joten sitaatilla kirja saa nostetta. Luulen, että itse lopetan sitaattiin aika usein..
Kiitos, Lumiomena! Ihan oli samat mietteet kirjasta minullakin, kun sen luin.
VastaaPoistaHeippa,
VastaaPoistamie otin tämän kirjakerhon kuukauden kirjana vastaa viime keväänä ja pidin kyllä. Kirjan kansi jo veti minua puoleensa, aiheesta puhumattakaan. Kirjoitustyyliä tms en osaa arvioda näin pitkän ajan jälkeen. Mukava lukea aatoksesi!
p.s. melkein arvasin tämän kirjan olevan tulossa, kun jossain mainitsit aiemmin unkarinjuutalaisen pariskunnan!
Minusta myös tuo kirjoitustyyli sopi tähän kirjaan, siitä tuli tavallaan myös sellainen olo, että sinne taustalle jäi tosi paljon tunteita, pelkoa ja kauhua, joka jäi syrjään, se tunnemyrsky ei edes sopinut tähän kirjoitustyyliin, ehkä kirjoittajankin oli helpompi lähestyä isovanhempiaan näin,kunnes ehkä vasta pariskunnan loppuratkaisun myötä tuoksut ja maut ja tunteet tulivat esiin, niitä tunteita ja kauheita kokemuksia ei kuitenkaan voi pyyhkiä pois.
VastaaPoistaMietin sitä, että toisaalta tämä oli tarina myös monesta tämän ajan maahanmuuttajasta, millaiset taustat monella pakolaisella on ja miten tärkeää heille on luoda uusi elämä uudessa maassa, unohtaa pahat asiat, kidutukset, sota sinne taakse, mutta voiko ihminen kuitenkaan luoda itselleen uutta elämää tai identiteettiä ilman ettei se mikä on jäänyt taakse vaikuttaisi.
Ajordánin isovanhemmillakin, varsinkin isoäidillä tuntui olevan tosi tärkeää nopeasti saada itselleen tanskalainen elämä ja pyyhkiä pois samalla kaikki jäljet pahasta.
Kiinnostava kirja tämä oli, pelkäsin vähän etukäteen lukea tätä, mutta pelottava kirja tämä ei ollut ollenkaan.
Taisin kirjoittaa vähän sekavasti, tästä kirjasta, niin käy kaikkien kirjojen kanssa :) jäi kai mieleen lähinnä vain tunteita ja kuvaus Verasta, hänen persoonansa ja tyylinsä.
Absolutely white: Niin, miten voikin kirjan tarina olla samaan aikaan niin ihanan koskettava ja kuitenkin aika kauhea? Millainen kohtalo ja mikä rakkaus. Olen nyt pohtinut tuota lakonista tyyliä ja mitä enemmän mietin, sitä enemmän siitä pidän tässä kirjassa. :)
VastaaPoistaEmilia: Eikö olekin? Ja juuri kun eilen kehustelin, ettei sitä geeällää ole näkynyt, ilmestyi se takaisin. Prkl! Blogini ei ole kiroilublogi, mutta joskus on pakko päästää pahatkin sanat ulos. No, eiköhän kaikki tuosta!
Kirjailijatar: Minäkin luen kaikki kuolinilmoitukset. Jään miettimään ihmiskohtaloita, bongailen nimiä ja uskontokuntia sekä usein myös liikutun. Sunnuntain Hesari on yksi viikkoni kohokohdista. Tämä kirja kannatata kyllä lukea, kielellisistä kömpelöyksistä huolimatta.
Joana: Luinkin siitä, että holokausti lisättiin opetussuunnitelmaan vasta hiljattain ja ihmettelin asiaa. Toki asiasta on kerrottu, mutta että vasta nyt mukana virallisessa opetussuunnitelmassa!
Minä tosiaan pidän siitä, että kirja-arviot päättyvät sitaatteihin. Joskus kuitenkin vanhat ja/tai vanhentuneet neuvot jäävät elämään.
Tikru: Kiitos itsellesi ♥ Ilman sinua en olisi tätä kirjaa löytänyt. Ajatteluttava lukukokemus-
Mie ite: Kiva, että pidit kirjasta! Tämä on kyllä niin puhutteleva kirja, että sitä jää pohtimaan. Hyvää on myös se, ettei kirja sorru minkäänlaiseen paatokseen tai turhuuteen.
Himalainen: Kiitos! Analysoit tätä tosi hyvin, et ollenkaan sekavasti. Pakolaisuuden teemaa on hyvä pohtia myös tässä, vähän samaan tapaan kuin jokunen aika sitten lukemassani Samartinin kirjassa, joka muuten on ihan erilainen.
Samoin huomiosi tuoksuista ja mausta on hyvä. Minulle jäi erityisesti mieleen kohta, jossa Vera valmisti leivonnaista ja harmitteli ensin, ettei ollut muistanut hankkia luomusitruunaa ja naurahti sitten itsekseen, että kaipa tavallinen kelpaa elämän viimeisenä päivänä.
Pahasta vaikeneminen voi auttaa ihmisiä, mutta jättää jälkipolville paljon kysymyksiä, kuten tässä.
Minä en ollut tajunnutkaan, että tämä ei ole kaunokirja. Hitsi kun tuo "to read"-lista on taas venähtänyt niin pitkäksi, ettei siihen oikein tahdo mahtua uusia kirjoja ainakaan hetkeen... Just ostin Tolstoin Anna Kareninankin ja päätin lukea elämäni ensimmäisen venäläisen tiiliskiviklassikon!
VastaaPoistaKommentoin tuohon edelliseenkin vielä jälkijunassa; oli tosiaan helpottavaa kuulla, etten (tosiaankaan!) ole yksin noiden geeällä-hyökkäysten kanssa. Jotenkin inhottavalta on tuntunut, etenkin kun en ollut tiennyt, että muillakin on sama ongelma.
Lumikko: Minäkin kuvittelin tämän ensin kaunokirjaksi, mutta vasta lukeminen paljasti, että kyse on jonkinlaisesta tietokirjan ja muistelman sekoituksesta.
VastaaPoistaOi, Anna Karenina! Kerrothan aikanaan blogissasi, mitä siitä pidit.
Geeällä on tosiaan helpompi sietää, kun on kohtalotovereita.
Minäkin kirjoitin tästä kirjasta viime vuonna täällä:
VastaaPoistahttp://kertomusjatkuu.com/blog/2574988/suurin-osa-unkarilaisista-ei-tapa-itseaan/
Reeta Karoliina: Kiitos vinkistä. En tiedä, miksei blogisi päivity linkkilistaani :( Olen lisännyt sen sinne, mutta jostain syystä päivityksiä ei vain tule.
VastaaPoistaOstin tämän luettavaksi. Ihana, että olit arvioinut. Miksi on epäsopivaa päättää arvio sitaattiin?
VastaaPoistaLöysin jo kirjoituksestasi vastauksen, olisi pitänyt lukea Susan kysymykset ja pähkäilyt ennen kuin innostuin kirjoittamaan omaa kommenttiani. Mie ostin tämän kirjan tosiaan semmoisella kansikuva-muistolla, että olin nähnyt sen blogissasi.
VastaaPoistaMuistan kun eka kerran löysin blogisi tein ulkomaalaisten kirjasuositustesi mukaan helmettiin varauksia. Yhtäkkiä tuli vain mieleeni, että edelleenkin palaan joihinkin juttuihin. Tämä oli mennyt puolestaan nopeasti ohi, mutta silti jäänyt alitajuntaan nakuttamaan.
Hanna: Onpa ihana kuulla, että kirjajutuistani on jäänyt jotain mieleesi muhimaan. :) Minä luin tämän ystäväni suosituksesta ja kirja on ehdottomasti mielenkiintoinen ja lukemisen arvoinen. <3
VastaaPoista