~Henna Helmi Heinonen: Veljen vaimo~

Päivällispöytään muut menivät edeltä. Marja tuli viimeisenä, silmät suurina ihmetellen tätä rituaalia, joka oli hänelle vieras. Lapsuudenkodissa oli syöty keittiön kerniliinan päällä kolmen kesken, mumman luona oli katettu keittiön jatkeeseen Marjalle oma ruoka. Viime vuodet Marja oli ruokaillut lähinnä seisten tai koulun kulutusta kestävissä, meluisissa pöydissä. Mutta tämä järkähtämätön pöytä oli katettu koko perheelle, raidallisine lautasliinoineen ja erilaisine laseineen. Se vaikutti ja veti luokseen.

On arkkitehtiopiskelijoita, kieltenopettajia, poliisi, taksikuski ja entinen jalkapalloilija, on sydämeltään viisas anoppi ja mieleltään järkkyvä äiti. On kaikille tuttuja ja alati kodikkaita rintamamiestaloja, uuttuttaan hohtava kivitalo, opiskelijabokseja, saunailtoja, bileitä, illanistujaisia ja kohtaamisia yössä. Henna Helmi Heinosen esikoisromaanissa Veljen vaimo (Arktinen banaani 2011) on kokonainen joukko itseään etsiä aikuisia ihmisiä, jotka joutuvat pohtimaan vastuun ja lojaalisuuden kysymyksiä suhteessa toisiinsa ja ennen kaikkea omaan itseensä.

Romaanin kehyskertomuksessa Kuusikon perheen kuopus, parikymppinen hulttiopoika Kristian palaa Suomeen nukkumaan Yhdysvaltain matkalla kertynyttä väsymystään ja ikuista krapulaansa äitinsä Tuulikikin, Tuikun, rintamamiestaloon. Tuikku on lääkärinleski, jolla on vain aikaa. Pian käy ilmi, että Kristian on mennyt naimisiin itseään kymmenisen vuotta vanhemman arkkitehtiopiskelija Marjan kanssa. Häät on pidetty Las Vegasin Elvis-kappelissa pikaisen tuttavuuden jälkeen ilman minkäänlaisia tunnesiteitä. Kristianin veljen poliisi-Santun arkkitehti(avo)vaimo Heidi on Marjan opiskelukaveri. Heidi ja Santtu rakentavat komeaa kivitaloa, mutta eivät syystä tai toisesta pääse naimisiin. Kuusikon perheen esikoinen Antti ajaa työkseen taksia ja remontoi itselleen rintamamiestaloa, Heidin lapsuudenkotia. Hänellä on takanaan opettajaopintoja sekä loukkaantumisen vuoksi keskeytynyt ura jalkapalloilijana. Antti on perheen vastuunkantaja ja juuri hänet sielultaan siipirikko Marja kohtaa - sattumalta - ensimmäisenä mennessään tuoreeseen anoppilaansa.

Runsaan henkilömääränsä vuoksi Veljen vaimossa riittää tarinanaineksia ja kohtalonlankojen pätkiä niin, että kirjaa aloittaessani olin hetken aikaa pää pyörällä kaiken runsaudesta. Kuusikon perheen ydinjäsenet puolisoineen ja taloineen tulevat helposti tutuksi, mutta sitten on sivuhenkilöitä; On puolisoiden siskoja ja opiskelukavereita, anoppeja ja näiden ystäviä. On seksikumppaneita ja seurustelusuhteita, lapsia ja muistoissa eläviä ihmisiä. Jokaisen päähenkilön tarina valottuu suhteessa näihin ihmisiin sekä heidän omiin muistoihinsa, joiden muovaavat arvet vaikuttavat heidän nykyhetkisiin tekoihinsa.

Kaiken keskellä ja takana on koti. Koti on paikka, jonne vahvat juuret omaavat Antti, Santtu ja Kristian voivat palata - tai jossa Kristian äitinsä hoivissa yhä asuu. Se on jotain, jota Marja perheen ohella haluaa niin, että jää pikaisesti solmittuun avioliittoonsakin tultuaan sen myötä osalliseksi jostain hyvästä. Itse asiassa koti on yhtä kuin perhe. Talo ei kuitenkaan ole koti, minkä Heinonen kirjassaan osoittaa. Ja joskus taas toisen talo on enemmän oma koti kuin se, josta on kotoisin:

Pakkaspojantiellä hän oli kuvitellut kaipaavansa vanhempiensa luo, mutta täällä ollessaan olikin enimmäkseen halunnut palata takaisin. Ei Heidiä nyppinyt mikään, ei äidin tuiskahtelu, isän katoamiset kellariin Santun käsipuolessa, eivät Outin loputtomat lauseenkeskeytykset, ei vauvan öinen huutokaan. Heidi vain huomasi kasvaneensa kodistaan ulos.

Veljen vaimossa on paljon aineksia hyvään kirjaan. Kaunokirjallisena tuotteena sillä on kuitenkin omat hankaluutensa, joista kieli on romaanin heikoin lenkki. Kirjan alussa Heinosen teksti oli siinä määrin rasittavaa luettavaa, että olin vähällä jättää leikin sikseen ja siirtyä seuraavaan Lundiassani odottavaan kirjaan. Päätin kuitenkin sisulla sekä lukemieni myönteisten blogiarvioiden vaikutuksesta jatkaa Veljen vaimon lukemista, mikä kannatti. 50-60 sivun tietämällä olin päässyt sisälle tarinaan ja kiintynyt jo muutamiin henkilöhahmoihin. Halusin tietää, kuinka Marja, Antti, Heidi, Santtu ja Tuikku pärjäävät ja mikä kaikki heitä elämässään kannattelee.

Palaan vielä hetkeksi kieleen. En osaa kovin objektiivisesti perustella ärtymystäni, mutta eniten lukukokemustani häiritsi se, että kerronnan kieliasu vaihtelee samassakin kappaleessa. Puhekielisyys tunkee esiin turhan usein: on darraa ja keppanaa keskellä yleiskieltä. Dialogissa nuo sanat olisivat mielestäni perusteltuja, mutta kuvailevaan kerrontaan ne eivät sovi siksi, ettei Heinonen käytä muuten slangi- tai murreilmaisuja. Sen sijaan Tuikun puheeseen miet ja siet sopivat, koska osana Tuikun vuorosanoja ne rakentavat hänen henkilöhistoriaansa. Puhekielisyyden ohella etenkin romaanin alkupuolella on kokonainen vyöry yhden sanan lauseita. Sanat kuvastavat henkilöiden ajatusten tajunnanvirtaa, mutta runsaan määränsä vuoksi ne katkoivat ainakin minun lukija-ajatuksiani. Tekstissä on myös muita kliseisiä kuvauksia, esimerkiksi Heidin raskaana oleva sisko on levinnyt ja turvonnut ja saunaillassa niin miehet kuin naiset puhuvat pesän saamisesta (minkä ylipäätään koin epäuskottavana: Kuinka moni keskustelee humalassakaan tuollaisista asioista silloin kun läsnä on uusi, vielä vieras ihminen?).

Sinänsä kaikki mainitsemani esimerkiksi ovat pieniä yksityiskohtia, mutta niiden runsas määrä häiritsi lukemiseni etenemistä. Ärsyyntyessäni kaunokirjallisesti keskinkertaiseen kieleen, mietin että pitäsikö pienet virheet, latteudet ja kuluneet ilmaisut antaa esikoiskirjailijan kohdalla anteeksi. Tulin siihen tulokseen, että ei pidä. Pyörää ei kuitenkaan tarvitse keksiä uudestaan ja viihdekirjaksi Heinosen romaani on fiksu, paikoin oikein hyvä. Tummilla sävyillään ja päähenkilöidensä moniselitteisellä kasvutarinalla se jaksaa pitää otteessaan. Mitään turhaa en kirjasta löytänyt.

Vahvimmillaan Heinonen on kuvatessaan henkilöhahmojaan, joista Kristian (Kride, miksi henkilöä muuten kutsutaan samassa kappaleessa sekä oikealla että lempinimellä?) ärsyttää, Marja liikuttaa ja Antille toivoo vain parasta. Heinosen hahmojen maailmaaan on helppo eläytyä. Onnistuminena pidän myös miljöökuvausta, johon kuuluvat etenkin taloihin, säähän ja ruokaan liittyvä symboliikka. Hauska on esimerkiksi Heidin pieni näpäytys tarjota Jamie Oliverin - sopivasti helpon ja keskinkertaisen suloisen televisiokokin - ohjeella tehtyä ruokaa pitopalveluyritystä pitävälle äidilleen. Tuo pieni sivujuonne kuvastaa ihmissuhteita enemmän kuin monet lauseet.

Veljen vaimo menee esikoiskirjana kategoriaan keskihyvä.  Kirjassa on joku vaikeasti määriteltävä koukku, jonka ansiosta halusin innokkaastikin lukea seuraavan ja sitä seuraavan luvun. Voisin hyvin kuvitella Veljen vaimon kohtalaisena televisiosarjana, vaikka en juurikaan katso televisiota. Summa summarun: Tarina ja henkilöiden sommittelu kantavat ja tunnelma on kohdillaan, mutta kieli tökkii. Savolaisena voin sanoa, että olen minä huonompaakin lukenut. Veljen vaimon henkilöt jäävät mieleen vielä kirjan sulkemisen jälkeenkin.

***-


--
Henna Helmi Heinosesta kirjallisena ilmiönä ja julkisuuteen nousevana henkilönä sekä ennen yleisemmällä kirjojen markkinnoinnista tasolla on kirjoitettu paljon seuraamissani blogeissa. Keskustelua ovat ruokkineet muun muassa Heinosen oma, nyt tiensä päähän tullut blogi sekä useat seuraamani kirjablogit, joissa on niin yleisellä tasolla kuin kirjailijakuvaa pohtien käyty läpi esikoiskirjailijuuteen, bloggaukseen sekä julkisuuspeliin liittyviä asioita. En tällä kertaa linkitä ketään, mutta hakukoneiden avulla pääsee varmasti vaikkapa Järjellä ja tunteella- sekä Sallan lukupäiväkirja-blogeihin. Itselläni on melko voimakas mielikuva kaikesta keskusteluun liittyvästä, mutta uskoakseni pystyin kirjoittamaan pienen arvioni vain kirjaan keskittyen.