Maailma oli vaiti, kun me kuolimme.
Kontrasti rauhan ajan ja sodan välillä on aina jyrkkä. Harvoin sitä osataan kuvata niin koskettavasti ja samaan aikaan mässäilemättä kuin nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien romaanissa Puolikas keltaista aurinkoa. Puolikas keltaista aurinkoa viittaa Biafran lippuun, jonka vain viisi valtiota maailmassa tunnusti 1960-luvun lopussa. Biafran nälänhätä sen sijaan on ainakin käsitteenä tuttu vielä kaltaiselleni 1970-luvun alkupuolella syntyneelle.
Kahdessa ajassa, 1960-luvun alun rauhanvuosina sekä saman vuosikymmenen lopulla sisällissodan runtelemassa maassa, liikkuva kirja kertoo kaksossiskosten Olannan ja Kainenen sekä heidän miesystäviensä yliopisto-opettaja Odenigbon ja brittiarkeologi Richardin tarinan. Odenigbon palveluspoika, kirjallisista tuotoksista haaveileva Ugwu on samaan aikaan lähellä ja etäällä nelikkoa. Nämä viisi ihmistä todistavat Biafran itsenäistymispyrkimyksiä kalliilla hinnalla.
Elämä Nsukkan yliopiston liepeillä on mukavaa. Odenigbon kodissa pidetään älymystön illanistujaisia, joissa pöydät notkuvat herkuista ja hyvää juomaa kaadetaan keskustelijoiden laseihin enemmän kuin riittävästi. Kauniissa puutarhassa on ilo käyskennellä ja ihmiset liikkuvat luontevasti Nigerian ja Iso-Britannian välillä. Sota rikkoo kaiken tämän. Sota ei tule yllättäin, sillä juuri älymystön keskusteluissa on Biafran itsenäisyyttä vaadittu ja politikoitu. Sota hajottaa kodit, saa ihmiset menettämään paikkansa yhteiskunnassa sekä ruoan pöydästään. Siitä huolimatta jotkut asiat pysyvät muuttumattomina, Beatlesin musiikki soi ja lasten ja vanhempien suhteet pysyvät ristiriitaisina.
Adichie osaa tekstillään tulla liki lukijaansa. Kun Olanna näkee junassa tyttärensä menettäneen naisen kantavan kalebassin sisällä tyttärensä irtileikattua päätä, alkaa lukijaa pakostakin itkettää: Kalebassinainen sulki astiansa. "Kyllä siinä aikaa meni, kun minä näpersin näitä lettejä", hän sanoi. "Minun tytölläni oli niin paksu tukka". Sota tekee ihmisistä pakosta myös kekseliäitä. Kun rauhanajan vauraiden kaupunkilaisten hienot juustot ja jokapäiväiset liha-ateriat ovat loppuneet eivätkä avustuspaketit tule perille, on syötävä rottia, liskoja ja sirkkoja. Pahinta on puute puhtaasta vedestä ja saippuasta sekä suolasta.
Puolikas keltaista aurinkoa on moniulotteisempi kuin vain sodan ja rauhan kuvaus. Se kertoo parisuhteista, vaikeuksista tulla raskaaksi, 1960-luvun kulttuurista, Richardin kautta toisen maailmansodan perinnöstä (jota voinee myös valkoisen miehen taakaksi kutsua) sekä Nigerian kahtiajaosta paitsi poliittisesti, myös maaseutu- ja kaupunkiväestön kesken. Odenigbon äidin syvä kansan- tai luonnonusko osoittaa, kuinka älymystön angostisuus, islam tai kristinusko eivät suoraan istu nigerialaisheimojen sydämeen ja käytänteisiin.
Olen joskus aikaisemminkin pohtinut, kuinka vaarallista on verrata kirjoja toisiina. Silti sitä ei voi olla tekemättä etenkin, kun molempien kirjojen nimetkin viittaavat aurinkoon. Siinä, missä Khaled Hosseinin hieno Tuhat loistavaa aurinkoa puistattaa naisiin kohdistuvalla väkivallaan, Puolikas keltaista aurinkoa tuo naiset esille aktiivisina toimijoina. Olanna ja Kainene molemmat ovat vahvoja naisia, eräänlaisia aurinkoja hekin. Yhteistä molemmille romaaneille on niiden vavahduttavuus ja perimmäinen kauneus sekä usko ihmisyyteen kaikkien kauhujen takanakin. Lisäksi nämä kaksi romaania saivat minut ottamaan selvää faktoista Afganistanin ja Nigerian sotien takana. Adichien romaani itse asiassa houkutteli tekemään tämän vakuuttavan lähdeluettelonsakin ansiosta. Vaikka kyse on romaanista, oli ilo huomata kirjailijan merkinneen tausta-aineistonsa muistiin. Pienenä kuriositeettina voinen vielä mainita Sibeliuksen Finlandian olleen 1960-luvun Biafran kansallislaulu.
Puolikas keltaista aurinkoa viittaa mielessäni paitsi Biafran lippuun, myös kirjan tunnelmaan. Sota on rumaa eikä siinä ole mitään kaunista, mutta Adichien tekstissä aurinko loistaa vaikka puolitehollakin. Kirjan aihe on raskas: kodit tuhoutuvat, hyvästä miehestä tulee joukkoraiskaaja ja kärpäset surisevat nälkiintyneiden lasten silmissä. Tästä huolimatta Puolikas keltaista aurinkoa ei ole raskaslukuinen kirja: ihmisessä on aina halu olla toisen lähellä, halu oppia ja olla oikeudenmukainen.
Kaipuu jää, mutta rakkaus pysyy. En varmaan koskaan unohda tätä väkevää ja kaunista kirjaa.
****½
Olen tästä kirjasta lukenut jostain äskettäin, mutta en muista mistä. Kuulostaa mielenkiintoiselta. Me käytetään muuten vieläkin sanontaa "Biafran lapsi",jos joku on kamalan laiha.
VastaaPoistaSait kiinnostumaan kirjasta, koska välttelen liian raskaita sotakirjoja niiden aiheuttaman mielipahan takia. Kuvailit kuitenkin kirjan toiveikkaaksi ja sellaiseksi, joka sai sinut kiinnostumaan oikeista faktoistakin Nigerian sodasta, joten juonen on täytynyt olla vetävä ja hahmojen kiinnostavia, jotta tulee halu tietää lisää ja lisää. Minulla on muutenkin halu lukea muitakin kuin kotimaisia, koska tartun niihin melko helposti ja käännöskirjat jäävät taka-alalle.
VastaaPoistaEnsin olin ihan varma, että hei tänhän mä olen lukenut, mutta se olikin juuri tuo toinen aurinkokirja johon viittasit :) Kuulosti mielenkiintoiselta tämä! Täytyykin ottaa seuraavaksi lukulistalle.
VastaaPoistaLuin tästä jo tovi sitten naistenlehdestä ja mietin, että haluan tämän lukea ehdottomasti! Olen kuitenkin unohtanut tämän ja ihanaa, että se oli nyt täällä sinulla arvostelussa!! Varmasti väkevä lukukokemus!
VastaaPoistaItselläni tämä kirja juuri luvussa ja aivan samanlaisia ajatuksia pyörii mielssä, mitä kuvasit postauksessa.
VastaaPoistamä arvasin, ettei näitä Nigeria-kirjoja ole paljonkaan. Mulla on sama kesken jollain sivulla 179, joten palaan lukemaan sitten, kun saan kirjan loppuun. Saattaa mennä tovi, sillä nyt voiton vei yksi mustread-kirja ja toinenkin on kesken. Jotenkin tämän kirjan tapahtumat junnaavat paikoillaan, ei jaksa keskittyä riisinpaistoon... (vaikka mietinkin, että millaista on riisi paistettuna, miten se valmistetaan - eli jään pohtimaan jotain sivuseikkoja... ehkä kuuluu kirjan luonteeseen...)
VastaaPoistaKohtahan tässä varmaan sitten alkaa tapahtua, nyt on aika iloista ja kevyttä elämää kaikilla.
Miten kiinnostavalta kuulostava kirja! Kiinnostuin heti,myös koska en ole tainnut lukea mitään joka koskettaa juuri tuota paikkaa maailmassa.
VastaaPoistaIhanaa palauttaa mieleen tämä...! Luin silloin keväällä joskus, tai alkukesästä, en muista tarkkaan.
VastaaPoistaTuo mitä sanot siitä, että vaikka aihe on rankka ja kauhea, niin kirja ei silti ole raskaslukuinen, on minustakin totta. Ja että se kertoo paljon muusta kuin sodasta. Itse asiassa nyt kun lukemisesta on jo aikaa, en edes oikein muista niitä sotajuttuja vaan enemmänkin sen toisen puolen: sen pakolaisleirin ja pianon, Ugwun ruoanvalmistustaidon, Kainenen ja Olannan suhteen, sen musiikin josta en tiennyt mitään...
Minusta, jos vertailuun aletaan, Hossein ei oikein pärjää kisassa, jossa nämä kaksi laitetaan rinnakkain. Tämä on kaunokirjallisempi, jos sellaista sanaa voi käyttää.
Niin ja tuo kalebassinaisen kohtaus on kyllä yksi mieleenpainuvimpia. Kiitos kun palautit mieleen!
Tämäkin täytyy lisätä lukulistalle! Vaikuttaa kiinnostavalta kuvailusi perusteella, mutta myös siksi, että Afrikka on minulle erityisen rakas.
VastaaPoistaIhanaa kun käyt läpi kirjoja blogissasi. Minäkin käyn läpi kirjaa "Valloittava Salaisuus", joka kertoo naiseudesta. Käy kurkkaamassa.
VastaaPoistaTämä oli vaikuttava lukukokemus ja kohta kalebassinaisesta oli myös hätkähdyttävä. Vaikka kirja olikin surullinen, siinä oli myös toiveikkuutta. Himoitsen tällä hetkellä kovasti luettavaksi Adichienin "Purppuran punaista hibiskusta".
VastaaPoistaLöysin tämän hyvällä tuurilla divarista vähän julkaisun jälkeen ja ajattelin että haluan lukea kirjan pian. Mutta edelleen se odottaa vuoroaan - ei sitten kuitenkaan ole tehnyt mieli missään välissä tarttua kuuteensataan sivuun sotaa ja nälkäisiä lapsia.
VastaaPoistaNyt kuitenkin kirjoitat tästä sen verran kiinnostavasti ja rohkaisevasti, että eiköhän tämä ihan oikeasti pidä lukea lähitulevaisuudessa!
Allun mainitsema 'Biafran lapsi'on todellakin oikein käsite. Meillä oli aikanaan koulussa kuvataiteissa kilpailu, jossa aiheena oli Biafran lapsi.
VastaaPoistaTämä on kiinnostava aihe! Joillakin ihmisillä on osa sydäntä aina Afrikassa.
Lumiomena, tiedät, että tähän en ehdi, mutta tunnen aiheet, sillä teinhän juuri mm. Sade lankeaa. Kohta olen Afrikassa taas, mutta toisella tapaa...ihan eri.
Terveisiä Prinssi Edwardin saarelta! Kupapa olisi uskonut, että...
Kirjoitin molemmista muistaakseni viime keväänä (vai onko siitä kauemmin..) - Adichiesta olen samaa mieltä, viime vuosien vaikuttavimpia kirjoja, mutta Tuhat loistavaa aurinkoa oli musta kyllä tosi kökkö ja iso pettymys, tärkeästä aiheesta huolimatta... Kiinnostava ja perusteellinen arvio joka tapauksessa, toivottavasti mahdollisimman moni lukee Adichien!
VastaaPoistaMinä pidin, vaikka oli kirjassa paikoin myös ehkä sitä Inan mainitsemaa kökköyttäkin, aika kärjistettyä ja yläluokkaistakin, luulisin. Kirja jäi siitä huolimatta vahvasti mieleen ja seuraan kiinnostuksella kirjailijan tulevaa tuotantoa.
VastaaPoistaMitä elämä olisi ilman hyviä kirjoja? On vain niin paljon luettavaa, joten paljon hyviä jää aina pimentoon. Onneksi näissä blogeissa aina muistutellaan jo unohduksiin jääneistä. Tuon yritän nyt muistaa.
VastaaPoistaMinä luin tämän viime talvena (muistaakseni), ja oli kyllä todella hyvä ja vaikuttava kirja. Luin aikoinaan Englannissa yliopistossa vuoden verran Afrikka-tutkimusta, johon kuului myös kulttuurikurssi, jolla luimme maanosan kirjallisuutta. Hyviä kirjoja jäi myös sieltä mieleen, mutta tämä on ollut paras lukemani afrikkalainen romaani tähän mennessä. Lukulistallani on muutama muukin ns. moderni romaani Afrikasta (englanniksi, kun ei ole suomennettu).
VastaaPoistaSekä tietenkin Adichien kaksi muuta teosta. :)
Karoliina
Allu: Tämä on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu kirja. Itse muuten muistan paremmin Etiopian nälänhädän, mutta käsitteenä biafralaiset on tuttu.
VastaaPoistaTomoni: Minäkin välttelen yleensä sota-aiheisia kirjoja siksi, etteivät ne jaksa kiinnostaa minua. Tämä kirja on kuitenkin aiheestaan huolimatta valoisa. Ja laadukkuudestaan huolimatta (!) nopealukuinen, joten suosittelen kyllä.
Viivu: Ota ihmeessä lukulistallesi! Tämä on vähemmän raskas kuin se toinen aurinkokirja, mutta samalla paljon parempi.
Susa: Kiva, jos palautin mieleesi :) Tämä on samaan aikaan laaturomaani ja silti niin otteessaan pitävä.
Kultsin kämppä: Hauska sattuma, että luet samaa kirjaa. Joko sait kirjan loppuun?
Mari A.: Vähän yli 200 sivun jälkeen alkaa sitten tapahtua. Minä tosin pidin tästäkin, myös ruoanvalmistuskuvauksista. Paistettua riisiä... Hmm :) Se alun iloinen elämä on aika jyrkkä kontrasti kirjan loppupuolelle.
Yaelian: Aika vähän tosiaan on Afrikan mantereelle sijoittuvia romaaneja. Nigeriaan sijoittuvia en muista muita.
Ilse: Ihanaa, että palautui mieleesi. Totta, ettei sota ole tässä päällimmäisenä, vaikka kirjassa soditaan. Se ehkä antaakin tähän tarttumapintaa. Ja siinäkin olen samaa mieltä, että Hosseini kyllä häviäisi tämän kisan. Silläkin uhalla rinnastin nämä, koska tuo aurinko-nimi saa aikaan kaikenlaisia mielleyhtymiä. Puolikas keltaista aurinkoa on parempi, vaikka minä pidin kyllä Tuhannesta loistavasta auringostakin.
Omenaminttu: Sitten sinulla olisi ainakin kaksi syytä lukea tämä :)
Marita: Tervetuloa tänne. Blogini oli alkujaan "vain" kirjablogi, nyt mukana on paljon muutakin.
Susa P.: Purppuranpunaisen hibiskuksen haluaisin itsekin lukea tämän jälkeen. Minulle Puolikas keltaista aurinkoa on yksi vuoden lukukokemuksista.
Satu: Tässä on toki sotaa ja nälkäisiä lapsia, mutta enemmän kaikkea muuta. Siksi suosittelen tarttumaan vaikka ihan piankin!
Leena: Biafran lapset tulivat minulle tutuksi yhdestä nykyperinteen (!) tenttikirjasta. Allulle taisin jo kommentoidakin, miten omasta lapsuudestani muistan Etiopian. Tämä kirja on hyvä. Vaikkei sinulla nyt ole aikaa, laita jonnekin korvan taakse muistiin!
Ja Prinssi Edwardin saari, tosiaan :)
Ina: Täytyykin käydä lukemassa sinun arviosi näistä. Minä pidin myös Hosseinista, mutta lukemisen konteksti vaikuttaa aina lukukokemukseen. Tuhat loistavaa aurinkoa luin imettäessäni kuopustani ja silloin mikä tahansa kirja olisi tehnyt vaikutuksen. Adichien soisin minäkin avautuvan monille, erinomaista kerrontaa!
Valkoinen kirahvi: Yläluokkaista elämää tässä tosiaan kuvailtiin, mutta käsittääkseni romaanin taustalla on osin kirjailijan oman suvun vaihteet. Ja toisaaalta se älymystön elämä toi tarttumapintoja ainakin minulle.
Joana: Elämä olisi aika vaikeaa ilman hyviä kirjoja! Pelottava ajatuskin. Hyvä, jos muistat tämän. Ja sinulta saan aina hyviä kirjavinkkejä, joista kiitos.
Karoliina: Kiinnostava kuulla Afrikka-tutkimuksen opinnoistasi. Olen itse - ihan vaan Suomessa - opiskellut kulttuuriantropologiaa ja meillä oli muutama afrikkalaiseen kulttuuriin viittava kurssi, aika yleistajuisia juttuja. Nigerian heimoista oli sattumalta hieman enemmän, joten tässä kirjassa esiintyneet heimot eivät olleet ihan vieraita.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaBlogger temppuili taas ja jouduin poistamaan yhden tuplana tulleen kommenttini :)
VastaaPoistaVaikuttaa todella siltä että vahvoja tunteita saa kokea kun lukee tuota kirjaa...
VastaaPoistaBiafra-käsite minullekin (1970-luvun alkupuolella syntyneelle) tuttu, täytyisi ilmeisesti tämäkin kirja lukea.. En tiennytkään tuota kansallislaulujuttua!
Luin tuon kirjan toissakesänä Saarenmaalla. Jännä, miten joidenkin kirjojen kohdalla jää niin vahvasti mieleen se, missä ne on lukenut. Pidin tuosta kovin, kovin paljon. Kuten sanoit, väkevä lukuelämys.
VastaaPoistaT: Tämä on vahva, mutta kaunis ja toiveikas kirja. Siitä jää hyvä mieli, vaikka sotaa kuvataan niin kauheana kuin se on. Sibeliuksen Finlandia on muistaakseni kansallislauluna jossain muuallakin, nyt en vain muista, että missä.
VastaaPoistaKirjailijatar: Huomiosi siitä, miten jonkun kirjan lukupaikka jää mieleen, on hyvä. Minulle Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen on lento Wieniin ja Ranskalaisen luutnantin nainen on opiskeluaikojeni kevättalvinen junamatka Joensuuhun. Puolikas keltaista aurinkoa on hyvä kirja, kiva että olet samaa mieltä.