~Syksylle~

Humanistin matematiikkaa: Syksy = kuulaus = viileys = takkatuli = hyvä kirja = englantihaaveet = sateenropina = omenapuut = juokseminen tuulessa = lehtien rapina = lempeä hämärä = runous.

Olen viettämässä syysviikonloppua "henkisessä kotikaupungissani" itäisillä mailla, vaikken farkkuja verkkarihousuihin vaihdakaan. Tässä ajatetussa päivityksessäni haluan jakaa kanssanne romantiikan ajan viimeisen suuren runoilijan, John Keatsin, runon. Kuten Keats, en minäkään välitä kevään lauluista, vaan kuuntelen syksyä.

John Keats: Syksylle

(Suomentanut Leevi Lehto)

Sä aika sumujen ja satoisuuden,

uskottu kypsyttävän auringon:

kanssansa liittoutuen lastaat, siunaten,

rypälein räystäskorkeen viiniköynnöstön,

omenoin painat oksaa sammaleista,

ydintä myöten kaiken kypsennät,

kurpitsan turvotat, ja kuoret pähkinäin

sydämin makein täytät - lisää yllytät

nuppuja mettisille myöhäiskukinnoista,

ne kunnes loppuvan ei lämmön päiväin muista,

kun Kesä kennonsa sai yli äyrähäin.

Ken sua ei nähnyt oisi, viljavarastolla?

Sut ulos mennen joskus oitis havaitsee:

istuksit huoletonna aitan lattialla,

tukkaasi tuuli varoin sormeilee,

tai kesken korjuun olet käynyt uinumaan -

unikon huumaamana kai - ja viikattees

seuraavan lakeen säästää kukkineen,

tai, tähkänpoimijana, liikkumatta pään,

sä puron poikki suuntaat askelees,

tai viininpuristimeen katsees, sees,

tunnista tuntiin osuu, tihkuun viimeiseen.

Nyt missä Kevään laulut? Missä niin?

Sä mitä niistä, on sävel oma sulla

kun riekaleiset pilvet päiviin häipyviin

ruusuisen hohteen valaa sänkivainiolla,

kun sääsket kuoroon valittavaan yhtyy,

kohoten joenvarren pajuin alta,

vaipuen taas kun viri vaimenee,

ja mäkirinteen pulskat lampaat määkyy,

ja pensas-sirkka laulaa, ja vienon-korkealta

viheltää punarinta tarhanperukalta,ja yllä pääskyt visertäen kaartelee.