Alkuluku, 2, 3, 5, 7, 11 tai 2760889966651, voidaan jakaa vain itsellään tai ykkösellä, muuten niihin tulee kauneusvirheitä, desimaalipilkkuja. Italialaisen Paolo Giordanon esikoisromaani Alkulukujen yksinäisyys tarkastelee eksyksissä olevia nuoria aikuisia, Alicea ja Mattiaa 1980-luvulta vuoteen 2007.
Alice ja Mattia ovat alkulukukaksosia. He ovat lähellä toisiaan, mutta heidän välissään on joku este, ei-alkuluku, joka estää heitä pääsemästä oikeasti lähekkäin. Sekä Alice että Mattia ovat lapsuutensa traagisten kokemusten vuoksi erilaisia kuin muut ja tuo erilaisuus on määräävä heidän elämäänsä lapsuudesta aikuisuuteen.
Alice joutuu hiihtokouluun isänsä painostamana ja loukkaantuu onnettomuudessa saaden pysyvän haitan jalkaansa. Mattia jättää kehitysvammaisen kaksoissiskonsa Michaelan puistoon luokkatoverinsa syntymäpäivien ajaksi, minkä seurauksena sisar katoaa. Alice ja Mattia molemmat tuntuvat ajelehtivan läpi kaiken, mutta tunteakseen edes jotain kumpikin kehittää pakko-oireita. Mattia syyttää itseään, Alice isäänsä. Edellinen viiltelee itseään, jälkimmäinen sairastuu anoreksiaan. Mattian vanhemmat elävät surua, Alicen vanhemmat ovat vieraita ja etäisiä. Vuosien vieriessä Alice menee naimisiin ja Mattia muuttaa Pohjois-Eurooppaan, josta saa tutkijanpaikan. Kuinka he selviävät, kun he eivät koskaan kohdata toisiaan edes ollessaan kasvokkain?
Giordano kirjoittaa hienosti. Hänen tekstinsä on kuin taitavalla siveltimellä vedettyä, kuulasta ja täsmällistä. Erikoista romaanissa on se, etteivät Alice ja Mattia varsinaisesti kehity romaanihenkilöinä. Jäinkin miettimään Juha Itkosen kirjan yhteydessä kommenteissa herännyttä kysymystä siitä, että täytyykö romaanihahmojen olla miellyttäviä, jotta kirja tuntuisi hyvältä. Alkulukujen yksinäisyys vahvistaa sen, ettei tarvitse. Minulle Alice ja Mattia eivät kuitenkaan ole epämiellyttäviäkään, he vain ovat. Kysymystä voisi jatkaa pohtien sitä, tuleeko henkilöhahmojen muuttua tarinan edetessä ja ympäristön vaihtuessa; Onko kirjan oltava (ainakin osin) kehityskertomus?
Vaikka Alice ja Mattia omalla tavallaan lipuvat elämänsä halki, on heihin helppo samaistua, ainakin minun oli. Esimerkiksi anorektisen Alicen kokema täyden tunne tyhjässä vatsassa toi muistumia jostain kaukaa. Mattian syyllisyys siskon katoamisesta leimaa hänen koko elämäänsä, hän itse on hukassa jopa yliopiston ruokalassa.
Kaunista tekstiä kirjoittava Giordano itse on viimeistelemässä väitöskirjaansa hiukkasfysiikan alalta. Vaikka kirjan matemaattinen sisältö on pitkälti alkukaksosteorialla leikittelyä sekä Matteon lahjakkuuden kuvausta, osoittaa se matematiikan kauneuden sellaisella tavalla, että kaltaiseni humanistikin ymmärtää sen olevan jotain elämää suurempaa. Jotkut kirjan kohtaukset, kuten Alicen näkymä sairaalan oven takaa tai valokuvauskeikat, lähenevät elokuvallisuutta.
Minä vakuutuin tästä hienosta kirjasta. Alkuluvuilla on alku, koska ne ovat lukua 1 suurempia kokonaislukua, mutta äärettömään jatkuvina niillä ei ole loppua. Giordanon kirja loppuu, mutta tarina ei. On vain kuulaasti hengittävä teksti sekä kaipuu johonkin saavuttamattomaan.
****
Kiitos hienosta arviosta, taas! Tämä on ollut lukulistallani pitkään, mutta kuuluu vähän niihin liian kehuttuihi...! Tiedät varmaan. :)
VastaaPoistaJa kieltämättä minua humanistina matematiikkaan viittaaminenkin on hieman pelottanut, mutta ehkä olisi syytä uskaltautua.
Tykkään tuosta kuulaasti hengittävän tekstin käsitteestä. <3
Ilse: Oltiinpa tosiaan metkan simultaanisesti toistemme luona :) Alkulukujen yksinäisyyden lukeminen venähti minullakin tänne saakka osin liian kehumisen vuoksi, vaikka olen lukenut toisenlaisiamin arvosteluja. Kirja kuitenkin yllätti minut: se oli melkein kehujaan parempi. Ainakin minä pidin tekstin soljuvuudesta ja tietystä sivullisuuden tunteesta.
VastaaPoistaHieno arvostelu! Herätti kyllä kiinnostukseni lukea tämä(kin) kirja:)
VastaaPoistaTodella hieno arvostelu. Minä luin tämän kirjan kesällä ja tykkäsin myös kovasti!:)
VastaaPoistaSinä osasit muotoilla hyvin tuon kysymyksen henkilöiden kehittymisestä. Kaikkea lukee kasvukertomuksena ja kyllähän se suuttutikin kun nämä Alise ja Matt eivät vaan menneet eteenpäin eikä mikään muuttunut. Mutta se tuntui todelliselta, omassa arviossani kirjoitin että tarina näyttää sen, miten asiat monesti oikeasti menevät: mikään ei ratkea, asioita ei saada puhuttua, ihmiset jäävät vieraiksi toisilleen.
VastaaPoistaTuon kasvukertomuksen lisäksi voi kysyä pitääkö henkilöistä tykätä tykätäkseen kirjasta. Itse ainakin olen lukenut yllättävän paljon hyviä kirjoja, joiden henkilöt ovat kamalia.
Susa: Kiitos. Alkulukujen yksinäisyys kannattaa lukea. Se on kaunis kirja, vaikka paikoin aika raskaistakin asioista ja sen kieli on hyvää.
VastaaPoistaSaSo: Kiitos. Tulenkin heti katsomaan, mitä kirjoitit tästä kirjasta :)
Anni.m.: Sinulla oli hyvä huomio siitä, miten asiat eivät usein "oikeassakaan elämässä" ratkea, vaan jäävät ilmaan.
Juha Itkosen "Seitsemäntoista" kohdalla tuli saamissani kommenteissa esille juuri tuota pohdintaa, että pitääkö henkilöistä tykätä tykätäkseen kirjasta. Olen samaa mieltä, että ei tarvitse.
Lumiomena, määrittelit juuri elämäni: On vain kuulaasti hengittävä teksti sekä kaipuu johonkin saavttamattomaan.
VastaaPoistaElän nyt vaihetta, johon tämä kirja ei 'istu'.
(Onneksi Bessun kanssa vietettiin taas Robertsin suklaakahvihetki suunnitellen, unelmoiden ja nauraen. Sovimme, että sillä hetkellä, kun jompaankumpaan meistä sopii sana arvokas, olemme vanhoja!)
Hyvin asian sivusta liippaava kommentti, mutta halusin vain sanoa sulle: Hei♥
Kiitos kirjavinkistä! Joku puhuikin kesällä tästä kirjasta ja olen unohtanut koko kirjan. Ehkä se johtuu tuosta nimestä ja kannesta, jotka ovat minulle olleet luotaan työntäviä. Itse tarina sen sijaan kuulostaa mielenkiintoiselta. Haluaisin lukea tämän kirjan. Sopisko syksyyn?
VastaaPoistaKiitos vinkistä, enpä ole tuosta kuullutkaan ennen, mutta näyttää netin mukaan olevan täälläkin hyvin pidetty.
VastaaPoistaTämän haluan "tavata"-Kunhan saan omaa aikaa.Joululomalla.Kiitos erittäin kauniista esittelystä Lumiomena.
VastaaPoistamaria
mä olen vain katkerasti kade, kun ei ole aikaa tarttua mihinkään 'kirjaan'. Mä sukellan vain Seitsemään veljekseen ja Väinö Linnaan.
VastaaPoistaLeena: Kiva, että tulit sanomaan hei ♥ Ja sama sinne! Tämä Giordanon kirja on mielestäni niin hyvä, että suosittelen sinulle sitten, kun ajankohta tuntuu sopivalta. Jostain syystä tämä, sinänsä pieni ja nopeasti luettu kirja, teki minuun suuren vaikutuksen.
VastaaPoistaValkoinen kirahvi: Mukavaa, että pystyin palauttamaan jonkun kirjavinkin mieleesi :) Minäkään en pitänyt kirjan kannesta, mutta kirjan nimi vetosi minuun tavattomasti. Se lupasi jotain erilaista ja mielenkiintoista pitäen lupauksensa. Ja nimenomaan syksyyn tai kevättalveen sopiva.
Allu: Tämä kirja on käsittääkseni saanut paljon palkintoja, joten voin hyvin kuvitella sen saaneen kehuja myös siellä päin. Kaunis, kuulas, surumielinen kirja.
Maria: Joululoma on parasta lukuaikaa ainakin omasta mielestäni. Joulussa ja kirjoissa on joku liitto. Jos tämän luet, niin olisi kiinnostava kuulla, mitä pidit tästä kirjasta ♥
Mari A: Älä ole kade! Seitsemän veljestä ja Linna ovat molemmat hienoja vuosi vuoden jälkeen. Minua hieman pelottaa (!), että törmään loppuvuonna siihen, että jumiudun lukemaan vain "Anthropology as Cultural Critique"-tyylisiä kirjoja enkä löydä enää aika fiktiolle. Toivottavasti niin ei käy, mutta koetan nyt varmuuden vuoksi ahmia kirjoja :)
Luin kirjan ystävän suosittelemana, mutta minusta se oli niin surullinen ja ahdistava, että kun näin kansikuvia pitkässä rivissä täällä Italiassa kaupoissa täytyi kääntää katse muualle. Nythän siitä on tehty elokuvakin - siis minulta on kertakaikkiaan jäänyt ymmärtämättä jotain oleellista???
VastaaPoistaRuostevilla: Erilaiset lukukokemuksemme kertovat nimenomaan lukemisen subjektiivisuudesta. Minulle tämä kirja oli kaunis. Se on surullinen tai ainakin alakuloinen, mutta en kokenut sitä ahdistavana tai masentavana. Voin hyvin kuvitella sen elokuvana, mutta en tiedä haluaisinko nähdä sitä.
VastaaPoistaHyvää pohdintaa tuosta henkilöiden kehittymisestä ja siitä, että pitääkö heistä lukiessa pitää. Minua kiehtoi se, että en oikeastaan pitänyt kummastakaan päähenkilöstä, enkä siitä maailmasta, joka heidän silmiensä kautta lukijalle välittyi. Mutta pidin tekstistä, kirjasta, tarinasta. Oli virkistävä ärsyyntyä henkilöiden vitkutteluun ja siihen, että kukaan ei oikeastaan yrittänyt normaalisti suhtautua heihin. En halunnut samaistua, vaikka Alician kohtaloon olisin toisaalta voinutkin. Halusin lukea hyvän kirjan, jonka tunnelma pysyy, jonka ahdistavuus sitoo. Ja sen tein. Kiitos suosituksesta. Nyt luin vihdoin tämän. :)
VastaaPoistaHanna, kiitos. Kummastakaan päähenkilöstä ei voi erityisemmin pitää, mutta silti heidän maailmaansa voi päästä sisälle. Minäkin virkistyin tämän kirjan äärellä, Giordano saavuttaa jotain oleellista ulkopuolisuudesta. Hieno, hieno romaani ja minulle (muistaakseni) ensimmäinen lukemani Aikamme kertojia -sarjan kirja.
Poista