Elena Beauchamp käytti noituutta kuin luottokorttia, mutta luottokorttilaskuilla on tapana erääntyä. Kanadalais-amerikkalaisen Sean Stewartin romaani Matkijalintu liikkuu Yhdysvaltain syvässä etelässä, Teksasin sydämessä, maagisen realismin ja perhesiteiden parissa.
Romaani alkaa noitana tunnetun perheen matriarkan, Elena Beauchampin, Mamman, hautajaisista. Joukko sukua, leskeksi jäänyt aviomies sekä tyttäret Candy ja Toni kokoontuvat yhteen. Heti ruumiinvalvojaisten aikaan he huomaavat, että Mamman valtaansa ottaneet Ratsastajat, eräänlaiset shamaanin työkalut tai henkiolennot, pysyvät mukana äidin poismenosta huolimatta. Mamma oli käyttänyt taikuutta hyväkseen, mutta ei ollut antanut Ratsastajille vastapalveluksia. Ratsastajat, Saarnamies, Kulti, Pollarisetä, Leski, Pierrot ja Matkijalintu, ottavat nyt Tonin valtaansa ja Tonin osaksi tulee näkemisen lahja. Kuten arvata saattaa, on Toni, bisnesnainen, tyttäristä se, joka ei olisi tätä lahjaa tai kirousta osakseen halunnut. Mamman menneisyys elää vahvasti läsnä tuoden mukanaan myös yllätyksiä sekä Eksyneen pikkutytön.
Matkijalintu yrittää samanaikaisesti olla perhekronikka, Tonin oman tien löytymisestä kertova kasvukertomus, kuvaus yksinäisestä raskaudesta ja puolisotoiveista sekä maagis-realistinen kertomus Teksasista, jossa pienet liskot ja torakat kiipeilevät kuumankosteissa kodeissa tasapuolisesti niin valkoisen roskaväen kuin keskiluokankin taloissa.
Parasta Matkijalinnussa on syvän etelän kuvaus. Olen lapsuudesta saakka ollut - kuka ties mistä syistä - viehättynyt Yhdysvaltain etelään sijoittuvista kirjoista ja elokuvista. Varhaisteininä ahmin mummolassani sisällissodan jälkeisestä ajasta kertovaa Gwen Bristowin Tammikujan, myöhemmin Harper Leen Kuin surmaisi satakielen vei mennessään. William Faulknerin hurja ja tajunnanvirrassaan haastava Ääni ja vimma sekä Rebecca Wellsin kevyt, mutta ihastuttava Jumalaiset Jajasiskot kantavat etelän perintöään hyvin eri tavoin, mutta lumoavasti ja ikumuistettavasti.
Matkijalinnun etelässä ihmiset ovat käveleviä kliseitä ollen sydämellisiä ja kieroja, hivenen rahvaanomaisia, mutta viisaita. Heidän henkensä haisee Dr. Pepperille ja halvalle bourbonille, ruokapöytänsä notkuvat eikä ylä- ja alakuokkaan kuuluvia sovi haudata samalle viimeiselle leposijalle. Samanaikainen usko sekä Kristukseen että noituuteen elää syvässä. Etelän vieraanvaraisuus hivelee lukijan makuhermoja. Ruokapöytämme täyttyi perunasalaatista, täytetyistä kananmunista, coleslaw-salaatista, grillilihasta, kanapyöryköistä, kanakeitosta, lihamurekkeesta, pekaanipiirakasta, sitruunakakusta -- Lista jatkuu loputtomiin yltäen hilloihin, jalapenohyytelöön sekä banaanipaprikoihin. Ruokailun ja meksikolaisella muertomobilella ajelun lomassa puidaan yhteiskuntaa ja naisten asemaa, ihmissuhteita, seksiä sekä pörssikursseja.
Noituus tai henkiolentojen läsnäolo on kirjassa keskeistä sekä Mamman, Tonin ja Candyn että myös Candyn meksikolaisen poikaystävän perheen elämässä. Vaikka pidän etenkin latinalaisamerikkalaisesta maagisen realismin perinnöstä, tuntuvat Matkijalinnun yliluonnolliset elementit paikoin hieman päälleliimatuilta. Kirjan alkupuolella Ratsastajien ilmestyminen on mielestäni väkinäistä, mutta Stewart kuljettaa tarinaansa siinä määrin mukaansatempaavasti, että teoksen loppupuolella Ratsastajatkin ovat kiehtova ja tärkeä osa tarinaa.
Vaikka Matkijalintu toimii yllättävän hyvin, kuuluu se mielestäni kategoriaan "ihan ok lukuromaani"; Ei sen enempää eikä vähempää. Romaanissa on hivenen liikaa elementtejä yhteen kirjaan, mutta syvän etelän tunnelma lumoaa myös tällä kertaa.
***+
Gwen Bristow, olin jo lähes unohtanut, hänen kirjojaan minäkin ahmin aikanaan. Seasn Stewart on minulle aivan tuntematon nimi.
VastaaPoistaAllu: Mullekin tuli Gwen Bristow mieleen nyt tätä Matkijalintua lukiessani. Tammikuja oli mummoni kirja. Pitäisi ihan kysyä äidiltäni, onko tuo kirja edelleen tallessa. Tai ehkä se olisi hyvä jättää nostalgiaksi, kuka tietää :) Matkijalintu oli ok, mutta ei mitään enempää.
VastaaPoistalöytyisköhän
VastaaPoistaHieno arvostelu! En ole itse törmännyt muualla kirjaan, mutta tämä sinun arvostelu saa kyllä laittamaan sen sinne "joskus vielä luettavien" listalle, vaikka ensi kesän lomalukuun! Jotain kiehtovaa nimittäin tuossa syvän etelän maailmassa on!
VastaaPoistaHannele: Kirja on ilmestynyt englanniksi vuonna 1998, suomennos tullut 2007. En tiedä, miten on ruotsin laita.
VastaaPoistaSusa: Kiitos :) Matkijalintu ei ole mikään suuri lukukokemus, mutta ihan kelpo kirja. Kirjassa on jotain kiusallista tai päälleliimattua, mutta se ihana etelän tunnelma! Tämä on ehdottomasti kesäkirja, etenkin hellekesään sopiva.
Onpa todella kaunis kirjan kansi! Minä valikoin monta kirjaa juuri kauniin kannen perusteella;D vaikuttaa myös ihan mielenkiintoiselta sisällöltä, joten jos löydän aikaa taidan lukaista tämän:)
VastaaPoistaIhailen sitä, miten hienosti osaat kertoa kirjoista.
VastaaPoistaJa tuo allaoleva postaus on ihastuttava! Suloista syksyn saapumista sinulle!
Saso: Tiedätkö, että nimenomaan kirjan kansi kiinnitti huomioni kirjakaupan alekoria penkoessani. Kannessa on jotain vangitsevaa, se on hyvin kaunis. Itse kirja voisi olla parempikin, mutta mielenkiintoinen se kyllä on. Ja aikaa löytyy varmasti, minullakin meni vain pari päivää :)
VastaaPoistaSatu: Kiitos, yritän ainakin :) Minä hykertelen täällä syysajatuksille. Oikein odotan, että saan vetää jalkaani paksut neulesukkahousut. Ihanaa viikonlopun odottamista sinulle!
Tottakai on luettu Bristowin Tamikuja (The Handsome Road), josta minulla on painos vuodelta 1947! Siis äitini kirjastosta...Onkohan kukaan lukenut Jalna-sarjaa, jota minä luin putkeensa about 12-14 vuotiaana ja olin kirjoittanut päiväkirjaani: Jos minulla joskus on poika, olkoon hänen nimensä Renny...;-)Jalna on kevytlukemiston aatelia, kuten Tuulen viemääkin jatko-osineen.
VastaaPoistaLeena: Minun on kyllä pakko kaivaa se Tammikuja jostain... Minulle se on yhtä kuin herrasväenleipien (ne ihanat pikkuleivät) syöminen mummolan hienoimmassa kamarissa, rauhallinen tuokio ja sydän etelän tunnelma. Olin silloin ehkä 12-vuotias ja menetin osan sydämestäni etelälle. Tuulen viemää tuli sitten muutaman vuoden myöhemmin. Jalnoja en ole koskaan lukenut, mutta joskus elämän pitää olla kepeää. Varsinkin, kun se on samalla niin traagista, kuten Tuulen viemässä!
VastaaPoistaEn ollut huomannutkaan, että olit lukenut tämän. Tuntuu olevan suurimmalle osalle tuntematon.^^ Hieno arvio, kuten aina. :)
VastaaPoistaAnki: Olin iloisesti yllättynyt, kun tänään huomasin sinun tekstisi tästä. En ole kirjaan muualla blogimaailmassa törmännytkään, mutta jospa sinun kirjoituksesi saisi aikaan blogisavuja. :)
VastaaPoista