Miika Nousiaisen Maaninkavaaran luettuani olen hengästynyt ja vaikuttunut. Aloin lukea kirjaa odottaen sen olevan samantapainen (erinomainen) tragikoominen pakkomielteen kuvaus kuin Vadelmavenepakolainen, mutta Maaninkavaara osoittautui suuremmaksi lukukokemukseksi.
Maaninkavaara lähtee liikkeelle, kun Huttusen perheen nuori juoksijalupaus Jarkko katoaa Ruotsinlaivalta. Perheen isä, Jarkon valmentaja ja koulun talonmies Martti alkaa menettää otettaan elämään ja äiti Sirkka pakenee kutomisen sekä Kauniiden ja rohkeiden maailmaan. Taiteellisesti lahjakas tytär Heidi päättää auttaa isäänsä piristymään ja ikään kuin periä veljeltään roolin juoksijalupauksena sekä isän valmennettavana arvaamatta, mitä kaikkea edessä koittaakaan.
Romaani rakentuu Martin ja Heidin minä-kertojaäänten varaan. Nousiainen onnistuu hyvin kuvatessaan niin Martin rakkautta menneitä juoksijasuuruuksia kohtaan kuin Heidin kouluarkea ensin melko tavallisena teinityttönä ja myöhemmin luokan friikkinä. Martin ideaalimaailma on 1970-luvun Suomessa, kun taas Heidi on 2000-luvun teini.
Olen itse harrastanut jonkun verran juoksulenkkeilyä ja ymmärrän, miten harrastuksesta voi tulla pakkomielteen omaista toimintaa, mutta kirjan kuvaukset juoksutreenien rankkuudesta pyöristyttävät lukijaa. Kun Heidi oksentaa tai ulostaa kesken lenkin, tajuaa Martin pakkomielteen - ja Heidin rääkin - kauheuden, ja vielä pahempaa on luvassa. Martti ei kuitenkaan ole vihattava hahmo eikä Maaninkavaara (onneksi) jätä lopuksi pahaa oloa. Kirjassa on pakkomielteen vuoksi tai sen ansiosta myös hillittömän hauskoja kuvauksia; Kuinka moni muu voisi ihaillen kehuskella Kaarlo Maaningan myöntämää veritankkausta, kuokkia Lasse Virénin häissä tai viedä vaimonsa romanttiselle lomalle Martti Vainion Lomakouheroon? Myös Martin luonnehdinnat luotettavasta Marie-keksistä, hieman paremmasta ja silti turvallisesta Dominosta sekä kaikenlaisen pahan alkusyystä Jaffasta saavat nauramaan ääneen.
Maaninkavaara on paljon enemmän kuin tragikoominen romaani pakkomielteestä ja juoksemisesta. Nousiaisen teksti pitää otteessaan, se naurattaa, itkettää, hirvittää, huvittaa ja koskettaa. Maaninkavaara on mielettömän hyvä kirja.
Tässä kirjassa taitaa olla runsaasti samoja elementtejä kuin Jussi Siirilän Juoksijassa, jonka minä olisin laittanut jopa Finladia -ehdokkaaksi, jos joku olisi minulta kysynyt.
VastaaPoistaKirjoiti Siirilästä juuri samoin, että 'itkua ja naurua', sillä kirjan hulvattomuus pani tunteet liikkeelle.
Kiva, että myös Suomesta löytyy yleisöön menevää kirjallisuutta. Luen enimmäkseen käännöskirjallisuutta, mutta Siirilä ja Koskimies hieman käänsivät suuntaani.
Siirilän, jota en vielä ole lukenut, ohella Kari Hotakaisen "Juoksuhaudantiessä" on osin samaa. Luulen, että kyse ei loppujen lopuksi ole ollenkaan juoksemisesta, vaan paljon enemmästä, johon fanaattisuus purkautuu. Maaninkavaara on myös mielenkiintoinen mikrohistoriallinen katsaus Suomen viime vuosikymmenten tapahtumiin, ja Martti ja Heidi ovat ikään kuin eri aikakauden peilejä.
VastaaPoistaKuvaat, Katja, tätä kyllä mainiosti. Juuri tällainen Maaninkavaara oli minullekin. Ja mielettömän hyvä kaikessa kauheudessaan, kannatti lukea.
VastaaPoistaLinnea: Niinpä! Nyt pitäisi saada Metsäjätti käsiinsä. :)
VastaaPoistaÄitinä luin kirjan aivan eri näkökulmasta. Komiikka (?) meni sivu suun ahmiessani sivuja ja pelätessäni, onnistuuko hirviö Martti tappamaan tyttärensä. Tämä oli vain yksi, äärimmilleen viety esimerkki siitä, miten vanhempi haluaa elää nuoruutensa uudelleen tai toteuttaa haaveensa lastensa. Usein tuhoisin seurauksin.
VastaaPoistaHelka, minäkin olen äiti ja koin kyllä samaa kauhistumista kirjaa lukiessani. Se äärimäisyys onkin mielestäni Nousiaisen tehokeino. Hän pystyy hyvin osoittamaan "kylmän naurun" keinoin sen, miten haaveesta voi tulla pakkomielle.
Poista