Hiihtolomalla Lontoossa / piehtarointia

On asioita, joissa voi suorastaan piehtaroida – onnesta. Se, että yksi sellainen on Lontoo, ei yllätä ketään Lumiomenaa pitempään seurannutta. Viime vuonna en Isossa-Britanniassa käynyt (Irlannissa kylläkin, ja ihanaa oli, totta kai), joten nyt tuntui että oli taas aika. Etenkin nyt, kun ei tiedä miten brexitin suhteen lopulta käy.

Olen aiemminkin kertonut, että haaveilin Lontooseen ja muuallekin Isoon-Britanniaan matkustamisesta jo ala-asteikäisenä. Ensimmäisen kerran matkustin saarivaltioon kuitenkin vasta 26-vuotiaana. Nyt olen käynyt siellä jo useamman kerran, aina yhtä suurella ilolla – toki jonkinlaisella turistin rakkaudella. Tiedostan kyllä kyseisen valtion monet epäkohdat ja esimerkiksi metroasemien liepeillä majailevat kodittomat särkevät aina osan sydäntäni. Rakastan Lontoon ristiriitaisuutta: Etelä-Kensingtonin ylellisiä taloja ja Knightsbridgen tavarataloja (vaikken niistä mitään ostakaan), Oxford Streetin hulinaa (kunhan sieltä vain pääsee ajoissa pois), sitä miten samoissa liikennevaloissa seisoo yhtä aikaa tweedhameinen mummo, jostain Intian suunnalta oleva pukumies, lauma kikattavia teinejä, kallista merkkilaukkuaan puristava rouva, selfietä ottava turisti ja ilmaisjakelulehteä mainostava henkilö. Rakastan sitä, miten kirjakaupoissa kirjat ovat esillä ja etusijalla, miten kauniisti iltapäivätee on (turisteja varten) katettu, kuinka käteviä metrot ovat (pölyisine tunneleineen) ja miten kaupungissa voi toisaalta kävellä kilometrikaupalla puistoissa ilman ruuhkia.

Tällainen Lontoo on vierailijalle samalla kertaa suuri klisee ja täyttä totta. Siksi se onkin aina niin tuttu ja vieras, kotoisa ja suuri. Ja osin siksi piehtaroin muun muassa näissä tunnelmissa, hiihtolomalla yhdessä perheen kanssa:

Kävely Lontoon kaduilla, niillä tunnetuimmillakin, tekee onnelliseksi. Tuntuu, että olen tässä ja nyt, mikä on kaltaiselleni suunnittelijaluonteelle vaikeaa.

Oli mikä vuorokaudenaika tahansa, on kulman takana aina jotain mukavaa: jalkapallofanien kuoromöykkää valvovia poliiseja, ihmisten kotien valoja (en voinut ohikulkiessani olla kurkkaamatta sisälle kellariasuntoihin: yhdessä suunniteltiin vaatteita piirrospöydän äärellä, toisessa vauva nukkui isänsä vatsan päällä, kolmannessa harmaatukkainen mies katsoi televisiota), muraaleja, maamerkkejä...

Piehtaroimaan sai sekin, miten taidemuseoissa voi "tavata paikallisia", kuten National Portrait Gallery mainostaa, ja etenkin se, miten museoissakin (British Museum) on kelvollista iltapäiväteetä (tai kokista, ainakin meidän lapsille). Olen käynyt iltapäiväteellä Lontoon luksushotelleissakin (mm. The Goringissa), mutta British Museumin skonssit taisivat viedä voiton kaikista muista (sen sijaan makeat olivat pieni pettymys, etenkin kookospäällysteiset... Inhoan kookoshiutaleita).

Ja sitten tämä: kevät! Valo! Vaikka blogini nimessä onkin sana 'lumi', olen tänä talvena miltei vihannut lumen määrää ja ennen kaikkea loskaa ja jäätä. Kotikatumme on kuin luistelurata. Siksi paitsi piehtaroin, myös suorastaan sukelsin Lontoossa alkaneeseen kevääseen. Annoin sen kohista päässäni, mielessäni ja sydämessäni. Sydän!

Lontoossa ostin kirjoja, totta kai, ja lomalla luetuista tulen kirjoittamaan myöhemmin. Teimme myös yhden junamatkan osin hieman kirjallisillakin jäljillä. Tästä retkestä lisää seuraavassa postauksessa.

P.S. Koska rakastan hotellivinkkejä, jaan niitä mielelläni itsekin (eikä tähänkään liity mitään yhteistyökuvioita). Tällä kertaa majoituimme Hotel Indigo London Kensingtonissa, joka osoittautui oikein kivaksi (ketju)putiikkihotelliksi. Rauhallisella kadulla Earl's Courtin metroaseman lähellä sijaitsevassa hotellissa oli ystävällinen tunnelma, ihana aamiainen, kohtuullisen kokoinen huone (ja huoneessa ilmainen minibaari, kuvassa näkyvien juomien lisäksi tarjolla oli erilaisia limuja, skottikeksejä ja sipsejä) ja laadukkaat kylpytuotteet. Hotellin porraskäytävissä oli kuvia Earl's Courtin ja Kensingtonin asukkaista (mm. Freddie Mercury, Benny Hill ja Alfred Hitchcock). Kun hinta-laatusuhde oli kaikin puolin kohdillaan, voisin yöpyä hotellissa uudelleenkin.

Emma Hooper: Koti-ikävän laulut

Emma Hooper: Koti-ikävän laulut
Gummerus 2019
Our Homesick Songs 2018
Suomentanut Satu Karhulahti
Kannen suunnittelu Lauren Harms
379 sivua
Arvostelukappale
Kanadalainen romaani 

Kuule, äiti.
Mitä? Martha oli vetänyt Finnin taas tiukasti syliinsä Finnin ollessa menossa hakemaan porkkanaa jääkaapista. Finnin tukka vaimensi äidin äänen.
Onko kaloja vielä? Siis jossain valtamerissä?
En osaa sanoa.
Niitä on pakko olla.
Ehkä niitä on.
[--]

Kun kalat alkavat loppua, päättyy myös ihmisten mahdollisuus elää kotiseudullaan: kun kalastajille ei ole enää töitä, ei riitä asiakkaita leipurillekaan jne. Väki muuttaa muualle, kaupunkeihin varmemman ansion perään. Connorien perhe, vanhemmat Martha ja Aidan sekä lapset Cora ja Finn, koettavat sinnitellä. Martha ja Aidan alkavat käydä töissä manteereella vuorokuukausittain, mutta ajan myötä he muuttuvat yhtä vieraammiksi niin toisilleen kuin lapsilleen. Finn ja Cora viettävät aikaa hylätyissä taloissa. Sitten Cora tekee irtioton, ja Finn odottaa että kalat ja ihmiset palaisivat takaisin.

Kanadalaissyntyisen Emma Hooperin romaani Koti-ikävän laulut pitää sisällään painavia teemoja. Keskiöön nousevat perhesiteet, jonnekin kuuluminen sekä huoli luonnon puolesta: kun kalat ja kalastajien työt loppuvat, on jääkarhujen ruoka loppunut vielä aiemmin. Jäävuoret ajelehtivat etelämmäs, autioituvan kylän vastakohtana kaupungeissa on ahdasta ja ilma saasteista.

Romaanin aikajänne on kiinnostava, sillä kalojen katoaminen tuntuu miltei dystooppiselta, mutta teoksessa liikutaankin 1970-luvulla Marthan ja Aidanin nuoruudessa sekä 1990-luvun alussa, romaanin nykyhetkessä. Perhesiteet rakentuvat, tiivistyvät ja löystyvät samassa rytmissä luonnonmullistusten kanssa. Luonto ei aiheuta muutoksia, vaan ihmisten toimet, esimerkiksi liikakalastus.

Meren rooli on suuri, tietenkin, meri antaa ja ottaa. Hooper kuvailee kiinnostavasti esimerkiksi kuolemaa merellä: usein puhutaan, että joku hukkuu, mutta kuolema ei välttämättä tapahdu hukkumalla, vaan toisinaan rajusti ja väkivaltaisesti, kun esimerkiksi aalto paiskaa ihmisen vasten veden pintaa. Meri antaa aihetta lauluille, musiikki on tärkeää. Kirjan loppuun Hooper on kirjoittanut puolitoistasivuisen tekstin lauluista, joita teoksessaan mainitsee. Nämä merimies- ja kansanlaulut pitävät sisällään monia romaaniin sovittuvia merkityksiä. Tällainen on mielestäni aina jotenkin niin ihastuttavaa.

Musiikki kannattelee siis myös koko romaanin tunnelmaa, joka on melankolinen, muttei toivoton: Finn soittaa haitaria ja hänen soitonopettajansa rouva Callaghan sekä kertoo tarinoita kotiseudulta että pitää omalla tavallaan huolta Finnistä. Mereltä kuuluva laulu tuntuu soivan merenneitojen säveliä.

Koti-ikävän laulut on haikea ja jokseenkin suloisesti kirjoitettu romaani, josta olisin halunnut pitää enemmän kuin mitä siitä lopulta pidin. Hooperin kirja on kiltti. Kiltti tavalla, joka on jotenkin vähän liikaa: herttainen, lempeällä tavalla melankolinen, kaunis, sympaattinen. Se on ns. hyvää tekevää kirjallisuutta hieman samaan tapaan kuin Eowyn Iveyn Lumilapsi, jossa siinäkin luonnon ankaruus ja ihmisten eristäytyminen sekoittuvat maagiseen tunnelmaan, Hooperin romaani toki realistisemmin. Ja samaan kategoriaan menee myös Hooperilta aiemmin suomennettu Etta ja Otto ja Russel ja James, sekin suloisesti melankolinen.

Vaikka kiltti, on Koti-ikävän laulut (onneksi) kuitenkin omaperäinen. Mikä tärkeintä: se on romaani ihmisten toimista ja ilmastonmuutoksesta. Lempeällä kirjalla on siis painava sanoma.

..

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Mai ja Tiina.

Iris Murdoch: Hiekkalinna

Iris Murdoch: Hiekkalinna
WSOY 1965
The Sandcastle 1957
Suomentanut Mikko Kilpi
Kansi Raimo Raatikainen
339 sivua
Brittiläinen romaani

Mor seisoi yksin ajotiellä. Aurinko teki laskua. Ruohikon reunalla käveli lintuja, joiden varjot heittyivät pitkinä nurmelle. Mor katseli niitä. Hän tiesi tehneensä väärin.

Bill Mor on keski-ikäinen mies, jolla on hyvä työpaikka koulun historian ja latinan opettajana sekä mahdollisuus lupaavaan poliittiseen uraan. Hänellä on sivistynyt, joskin etäinen ja tyytymätön vaimo Nan, sekä kaksi teini-ikäistä lasta: Felicity ja Donald (Don). Morin rauhallinen elämä englantilaisessa pikkukaupungissa menee sekaisin, kun hän tutustuu nuoreen, koristeisuudessaan romanttiseen taidemaalariin Rain Carteriin, joka maalaa muotokuvaa Morin koulun eläköityneestä rehtorista. Morin ja Rainin välille syntyy romanssi – väistämättä.

Romanssi kuulostaa liian viihteelliseltä kehykseltä Iris Murdochin romaanille Hiekkalinna, jonka myötä lukija pääsee tai joutuu keskelle keskiluokan kriisiä sekä kiehtovaa yhdistelmää arkea, kauneutta, surua ja julmuuttakin.

Avioliiton ulkopuolinen suhde vaikuttaa paljon laajemmalle kuin vain pariskuntaan: perheeseen, ystäviin, osin elämänhallintaankin. Morin, Nanin ja lasten tempoilussa Murdoch kuvaa eräänlaista keskiluokan kriisiä, joka kumpuaa halusta: halusta toista ihmistä kohtaan, halusta kokea uutta, halusta tuntea olevansa taas jotain, halusta jotain epämääräistä muutosta kohtaan.

Henkilökuvaajana Murdoch on yhtä taitava kuin kirjoittajana muutenkin. Kokonaisuus keskittyy Moriin ja hänen perheeseensä. Rain on tärkeä, taiteellinen ja Morin näkökulmasta ihmeellinenkin, mutta lukijan kannalta perustellusti eläväisyydessäänkin kaukainen. Niin ikään etäinen, mutta ivallisuuteen saakka tympeä Nan vaikuttaa ensin selvältä syyltä siihen, miksi Mor hakeutuu suhteeseen, mutta Nanissa on oma tragiikkansa: hetki, jolloin Nan itkee kuun valossa Felicityn läsnä ollessa, on pysäyttävä. Yhtä pysäyttävä on sisarusten kipuilua ja keskinäistä läheisyyttä kuvastava Felicityn ja Donin “verikyyneleet”. 

Kaiken hänen onnensa sisälläkin tuo tuska tulisi säilymään aina hänen elämänsä loppuun asti.

Paitsi ihastumisen, perhesuhteiden ja syyllisyyden tunnon kuvauksen rinnalla ihastuttavat Hiekkalinnassa myös maalaustaiteen, miljöön ja – tietenkin – Englannin kuvaus. Liikoja maalailematta, juuri sopivasti kuvaillen Murdoch avaa lukijoilleen kokonaisen taivaan: luonnon maagisuus näkyy muun muassa linnunratana puutarhan yllä, hiljaisuus leijui ilmassa kuin tuoksu. Anglofiilia sykähdyttävät koulun kampusalueen rakennukset sekä juoksentelu sateisessa Lontoossa kohti teehetkeä Fortnum and Masonilla.

Myös kaareltaan Hiekkalinna on täysi, mutta silti sopivan ilmava. Juonessa on yllättävyyttä. Kokonaisuus on älykäs ja viihdyttävä, mikä on yhdistelmänä yllättävän hankala, mutta siinäkin Murdoch onnistuu. Tyylikkäässä romaanissa tapahtuu paljon, muttei lennokkaasti, vaan syyt ja seuraukset lomittuvat ihmisen kokoisesti. Kun Mor hautaa kasvonsa nurmikkoon, sekoittuu syyllisyys huumaan.

Hiekkalinna on kirjoitettu yli 60 vuotta sitten, minä luin sitä tietoisena useista sitä aiemmin ja sen jälkeen kirjoitetuista romaaneista. Mielessäni Murdochin teos liittyy osaksi jatkumoa, kuten kaikki kirjoitettu väistämättä aina tekee, on juuria ja jatkumoja. Lukiessani mietin jälkimmäisten osalta, että Murdochissa on myös jotain esi-Shieldsmäistä. Ei siis ihme, että tätä postausta varten tekemässäni googlettelussa tuloksissa näkyi muun muassa haastattelu, jossa Carold Shields kertoi lukevansa kaiken mitä Murdochilta julkaistiin. Shields on ollut suosikkikirjailijani 2000-luvun alkupuolelta saakka. Murdochin Hiekkalinnassa yhteistä Shieldsin kanssa tuntuu olevan tietty arjen ja ironian taju, tarkkanäköinen ihmiskuvaus ja tietty vivahteikkuus. Vaikka ihailen Shieldsiä valtavasti, vei Murdoch jonnekin syvemmälle.

”Sinä olisit kyllä vähän aikaa minun kanssani onnellinen”, Rain sanoi, ”mutta mitä tapahtuisi sitten? Se olisi kaikki kuin kuivaa hiekkaa joka juoksee sormien lomitse.”

Yli kymmenen kirjabloggausvuoteni aikana olen oppinut, että liika hehkuttaminen ja julistaminen on lähes aina liikaa, koska lukijan mieli muuttuu ja aina tulee uusia hyviä kirjoja (kuten pitääkin). Mutta nyt annan mennä:

Murdochin Hiekkalinna on parasta, mitä olen koko alkaneena vuonna lukenut (ja olen lukenut kuitenkin ihan hienoja kirjoja). Hiekkalinna on ensimmäinen lukemani Murdochin romaani, mutta se ei jää viimeiseksi. Itse asiassa olinkin Hiekkalinnaa vajaat kuusi vuotta sitten ostaessani niin varma Murdochin hyvyydestä, että silloin kesäisellä Lontoon-matkallani ostin matkamuistoksi romaanin The Bell. Ennen The Belliä koetan saada minulle suositellun (ja monen mielestä Murdochin parhaimman romaanin) Meri, meren käsiini – joko suomeksi englanniksi.

Loppuun se, jonka jo tiedätte: Rakastin Hiekkalinnassa kaikkea.

--

Pekka on kirjoittanut inspiroivan postauksen Murdochin tuotannosta vuonna 2012. Hiekkalinnasta on kirjoittanut myös Margit.

Suvi Ratinen: Matkaystävä

Suvi Ratinen: Matkaystävä
Otava 2019
Kansi Piia Aho
346 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Lehdessä luki, että ihmisen miljoonilta soluilta kestää seitsemän vuotta uudistua. Seitsemässä vuodessa koko keho on muuttunut niin, ettei siinä ole enää yhtään samaa solua kuin seitsemän vuotta aikaisemmin.
Minulta kestää vielä kolmisen vuotta päästä eroon viimeisistäkin lestadiolaissoluistani. Yritän nopeuttaa muutosta.
Nousen hakemaan uuden pullon.


Nuori nainen katsoo Bond-elokuvia, nauttii pubi-illoista ja kipuilee menneisyytensä kanssa. Hän on kasvanut vanhoillislestadiolaisen perheen ainoana lapsena kodissa, jossa televisio oli kielletty, ainoa sallittu rytmimusiikin laji oli sotilasmarssit, Marimekon vahakangasliinat sisustivat koteja, ja peitepuikon käytön sopivuudesta keskusteltiin kavereiden kanssa. Menneen ja nykyisen välinen ristiriita leimahtaa entistäkin voimakkaammaksi, kun nainen kuulee lapsuudenaikaisen luokka- ja uskontoverinsa Järvisen Markon kadonneen. Sikalaa pyörittäneen ja motoristien kanssa aikaa viettäneen Markonkin uumoillaan menneen maailmalle, muuttuneen yhdeksi mustaksi lampaaksi aivan kuin nainen itsekin.

Siinä missä Johanna Laitilan Liliumregale sai ensin ajattelemaan, etten jaksa lukea enää yhtään kirjaa Lapin sodasta, tuumin Suvi Ratisen Matkaystävän kohdalla, että eikö näitä uskonnollisia liikkeitä käsitteleviä (esikois)romaaneja ole ilmestynyt jo ihan tarpeeksi. Ratisen romaanin esittelyssä mainittu mysteeritaso, Markon katoaminen, kuitenkin houkutti, vaikka tartuinkin teokseen hieman epäillen.

Epäily katosi heti romaanina alkusivuilla (aivan kuten se hävisi Laitilan kirjankin kohdalla). Ratisen teksti tuntui kulkevan mukavasti niin lapsuus- kuin aikuisuuskuvauksessa, jutustelevasti, ja lukijan heti mukaansa tempaisten. Seuroissa vuonna 1985 kirjoitettu V-A-N-H-U-R-S-K-A-S ja lauletut Siionin virret saavat seurakseen piirretyn rokkibarbin, vuonna 2006 taas puhelu Järvisen Markon katoamisesta sekoittaa ajatukset kesken bileiden suunnittelun. Kirjan alussa olin heti melkein myyty: tässäpä sittenkin kiinnostava* uskontoa käsittelevä kirja!

Lehtijuttujen perusteella Ratisen romaani peilaa kirjailijan elämää ainakin päähenkilön iän ja lestadiolaisuudesta irtautumisen suhteen. Tämän tietäen lukukokemuskin suodattuu osin kirjailijahaastattelujen takana olevaksi tarinaksi, vaikka kyse on tietenkin fiktiosta. Fiktiona Ratisen romaani on pääosin vaivatonta luettavaa, sujuvaa ja hyvin kirjoitettua. Kaltaiseni 1970-luvulla syntynyt voi myös sukeltaa nostalgiaan: miten siellä onkin mukana tutut tuplapesämankat, Levikset, Body Shopin White Muskit sekä Dingon Autiotalo ja Vicky Rostin Sata salamaa. Ja miten onnistuneesti Ratinen kuvaa nuoren tytön maailman ristiriitaisuutta: lestadiolaisten iltakyläilyä ja kaupanvideoita, muiden koululuokkalaisten huolettomalta ja samalla syntiseltä tuntuvaa menoa.

Kokonaisuus on kuitenkin (ainakin osittain) sillisalaattia: on realistinen kasvutarina, on katoamismysteeri, on huumoria, ja on jonkinlaista absurdismia loppupuolen käänteissä (joista en kerro enempää). On kuin romaani hakisi paikkaansa, ei osaisi oikein asettua. Asettuminen ei tietenkään ole pakollista, olisi tylsää jos kaikki kirjat voitaisiin aina sulloa esimerkiksi realistisen, hauskan, jännittävän tai traagisen lokeroihin, mutta aineksia on liikaa. Lopun käänteet solmitaan kokonaisuuteen nähden turhan nopeaan. Osin ne ovat suoranaista liioittelua.

Ihan kaikki ei ole myöskään uskottavaa. Uskottavuudella tarkoitan tietenkin uskottavuutta aiheeseen ja romaanin tyylin nähden: eri kirjallisuuslajeissa uskottavuus tarkoittaa eri asioita. Päähenkilö esimerkiksi salaa taustansa avomieheltään ihan täysin. Miten se voi olla mahdollista? Ymmärrän, ettei esimerkiksi ensitreffeillä herätysliiketaustasta tule kerrottua, mutta entä silloin kun jakaa yhteisen kodin toisen kanssa? Miten voi esimerkiksi piilottaa omat vanhempansa puolisoltaan? Sen sijaan kouluikäisen tytön mielenmaisemaa Ratinen kuvaa hienosti, samalla kertaa tarkkanäköisesti ja herkästi: koulun levyraati voi olla jollekin kärsimystä, kun ei niitä sotilasmarssejakaan voi siellä soittaa.

Napinastani huolimatta Matkaystävä on kelpo romaani. Se on sujuvalukuinen ja kiinnostava. Ratinen kuvaa onnistuneesti kahden maailman välissä olemista, kuulumisen ja kiintymisen vaikeutta. Häpeän ja vapauden tunteet mahtuvat niin hyvin samaan ihmiseen – varmasti kaikessa elämässä ja muutenkin kuin lestadiolaisen taustan, jonka kuvailu on romaanin vahvinta antia, kautta.

Niin tarkkanäköistä tuo vanhoillislestadiolaisuuden kuvailu Ratisen oivallisesti nimetyssä romaanissa on, että Marimekon pussilakanoita, Aarikan puuhelmiä tai Ressy Redfordia katsoo nyt ihan eri tavoin kuin aiemmin.

--

Kirjasta muualla: Kirjarikas elämäni -blogissa Matkaystävästä on pidetty paljon.

*Selitän hieman tätä ”sittenkin kiinnostavaa”. Olen lähtökohtaisesti ollut hyvin kiinnostunut uskontoa tai politiikkaa käsittelevistä romaaneista. Luin ensimmäisten joukossa mm. Pauliina Rauhalan Taivaslaulun ja Ben Kallandin teoksen Vien sinut kotiin, joita kumpaakin rakastin suuresti ja joita edelleen suosittelen kenelle tahansa. Uskontoa käsittelevien esikoisromaanien kohdalla voinee kuitenkin puhua jo jonkinlaisesta boomista, aihepiiri tuntuu toisinaan loppuunkalutulta. Kiinnostaviahan nämä kirjat – itselleni lopulta vierasta maailmaa käsittelevät, olen kasvanut aika sekulaarissa luterilaisessa perheessä – oikeastaan aina ovat, mutta jossain kohtaa tulee saturaatiopiste vastaan – onneksi ei vielä Ratisen romaanin kohdalla, mutta ehkä jo seuraavan aihepiiriä käsittelevän kirjan kanssa.

Johanna Laitila: Lilium regale

Johanna Laitila: Lilium regale
Gummerus 2018
350 sivua (ennakkokappale)
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Else piti Ingan sanoja kielensä alla kuin sokeripalaa ja antoi sulaa sinne, ahnehti niitä nälkäisenä, kuin olisi kuollut ilman niitä. Ennen Ingaa roikkui hänen kielensä menneisyyden helmoissa. Hänen kielensä oli täynnä jälkiä, sanojen sammioita, joista osa oli märkiviä rakkuloita, osa kielen poikki risteileviä arpia, joista piirtyi kotiin vievä kartta. Isän sanat olivat hänen kielessään kuin sisälmykset kalassa, siemenet mustikassa tai munasarjat hänen vatsanpeitteidensä alla. Sana sanalta oli Inga lähempänä häntä, ja heidän kielistään tuli uusia teitä, veren reittejä.

Lainaus on sama kuin kahdessa muussa blogissa, Tiinan ja Tuijan, mutta se tiivistää olennaisimmat Johanna Laitilan upeakantisesta esikoisromaanista Lilium regale: väkevän kielen, eritteisyyden ja aistillisuuden, rakkaustarinan ja nuoruuden kokemukset. Ennen kaikkea se on tyylinäyte romaanista, jossa kieli – äidinkieli, vieras kieli, sanojen kieli, naisten keskinäinen kieli, kaiken välittävä, opittava ja unohtuvakin kieli – on keskiössä, oikeastaan koko romaanin vahvin ydin. Mutta Laitilan teoksessa on paljon sellaista, joka ei tekstinäytteestä välity, kuten sodan kaiut, pohjoinen, #metoo, ja kysymys jonnekin kuulumisesta.

Lilium regalen kehystä on vaikea avata paljastamatta siitä liikaa. Tällaisena, blogia varten kehystettynä, se kuulostaa sekavalta ja liikaa sisältävältä, mutta yritetään: Toisen maailmansodan vuosina Else on teini-ikäinen, aikuisuuden kynnyksellä oleva tyttö, joka Ruotsissa evakossa ollessaan tutustuu asuinperheensä tyttäreen Ingaan, jonka kanssa jakaa sanat ja kielen, monessa merkityksessä. Suomeen, Tornionjokilaaksoon palattuaan Elsestä tulee piika apteekkari Hurtigin taloon, jossa hän tutustuu apteekkarin Irina-vaimoon ja tulee taas osin kokonaisemmaksi: Oli kuin olisi aina ollut. Elämä sodan jälkeen on kuitenkin kovaa, murheet ja alhot sitä määrittävät.

Aineksia romaanissa on siis paljon. Silti romaanin maailmaan pääsee helposti eikä lukiessa mikään tunnu liialta, vaikka kielikuvat osin vyöryvät päälle ja vaikka kokonaisuudessa on pientä epätasaisuutta. Aivan kaikki alussa asetetut odotukset eivät täyty, ainakaan Elisan, Elsen tyttären suhteen. Alun kehystarinassa muistisairas Else makaa asunnossaan Elisa hoitajanaan. Elisalle äiti on ollut aina etäinen. Aluksi Elisa on kokija ja kertoja, mutta vaikka lopussa moni romaanin keskeisteema sulkeutuu, jää Elisa vieraaksi, kokonaisuuden kannalta jopa turhaksi.

Romaanin tematiikassa on tuttua viime vuosien muista kotimaisista, kaikuja mm. Ketun, Rytisalon ja Kinnusen romaaneista: on pohjoista, on sotaa, on hurjuutta, on rakkautta, on omien isovanhempieni sukupolven peiteltyjä ja salattuja tarinoita. Kuitenkin Laitila kirjoittaa ihan omanlaistaan proosaa, kokonaisuus on komea.

Päällimmäisenä mieleen jää kolme asiaa: kieli, dramatiikka ja aistillisuus. Kieli ei ole vain Laitilan runsasta, omaperäistä kieltä, vaan myös eräs identiteetin perusta. Elselle kieli kuvastaa omaa maata ja maakuntaa, vierautta, rakkautta ja myöhemmin unohdusta. Dramatiikkaa on paljon, erilaisia käännekohtia, koko elämään vaikuttavia väläyksiä, joiden aikana esimerkiksi: Vatsalta tuntui tippuvan pohja, vatsalaukku nousi ylemmäs muljahtelemaan, ja muut sisäelimet tuntuivat valuvan jalkoja pitkin märäksi lätäköksi maahan. Aistillinen kirja on koko ajan, on jo mainitsemani huikea kieli, on renessanssinaiseksi nimeämistä, on luiseva aurinko ja on verta suonissa, kuukautisissa, siskoutena: Miten suonet olivat kaikkiin ilmansuuntiin vieviä vesireittejä kartalla.

Lilium regale on kielen rakastajan kirja, kuten Leenakin toteaa ("kielen rakastajalle huikeaa riemua", olen tästä ihan samaa mieltä). Laitilan kirjoittama kieli on ilmaisuvoimaista, omillaan elävää, väkevyydessään vyöryvää. Näin voimakas kieli tuntuu huutavan sota-ajan ja sen jälkeisen realismin rinnalle mystiikkaa ja siihen huutoon vastataan. Hirven muodossa ilmenevä mystiikka piirtyy jonnekin mielikuvien verkkokalvoille.

Samanlaisena mieleen piirtyy koko romaani, joka houkuttaa mukaansa ja lukija virtaa sen mukana kuin veri kirjan naishahmojen suonissa.

Tara, Reese, Tina ja Veitola: 4 x elämäkerta

Tara Westover: Educated
Random House 2018
Lukija Julia Whelan
12 h 10 minuuttia
Storytel

Jos seuraa kirjallisuuskesteluja, ei olla olematta tietoinen tästä kirjasta. Westoverin tarina on uskomaton. Kärjistetysti: tynnyrissä kasvaneesta tytöstä tulee tohtori. Fudamentalisessa mormoniperheessä kasvava Westover käy kotikoulua perheessä, jonka isä uskoo kaiken valtionhallinnon olevan pahaa salaliittoa (tms.) ja jossa äidin mukaan luontaislääkintä voittaa koululääketieteen. Perhe piilottelee julkiselta vallalta. Jos rekistereitä katsotaan, ei Westoveria ole olemassa. Tara pääsee kuitenkin – vuosien kotikoulutuksen jälkeen – yliopistoon. Hän on hyvin nuori ja erittäin lahjakas, totta kai. Kotitaustastaan johtuen hän ei ole esimerkiksi kuullut holokaustista, mutta opintiellähän tässä ollaan.

Educated (suom. Opintiellä, käsittääkseni äänikirjaa ei ole saatavilla suomeksi) on niitä kirjoja, joihin tartuin ihan hypen perusteella: kirjaa ovat painokkaasti suositelleet yhtä lailla monet bloggaajat kuin itse Barack Obama. Ja mikäs siinä, Westoverin tarina on varmasti joillekin vapauttavaa luettavaa, ainakin se on kiinnostava kuvaus siitä, miten melkein kaikki on mahdollista.

Kirjallisuutena Educated on kuitenkin jonkinlaista paranneltua misery litiä: monenlaisia kauheuksia tapahtuu, elämä fundamentalistiperheessä on haastavaa, mutta akateemisuus odottaa. Westoverin tarinassa riittää ihmeteltävää. 

Educated-/Opintiellä-nimi viittaa koulutukseen ja toki sitä kirjassa on, mutta yhteiskunnallista pohdintaa suuremmassa roolissa on kuitenkin Westoverin oma sinnikkyys ja hänen oman perheensä kokemat käänteet. Toki tässä nyyhkytarinassa koulutusta arvostetaan – ja niin pitääkin! Vetävä tarina ei kuitenkaan tehnyt minuun niin suurta vaikutusta kuin moneen muuhun. Kirjallisuutena Educated ei ole mitään kovin ihmeellistä, tositarinana tietenkin on. Äänikirjana Westoverin koukuttava teos toimii kuitenkin paremmin kuin hyvin. Ei tätä keskenkään voinut jättää, mutta en koe saaneeni tästä mitään erityistäkään. No, tiedänpä nyt jotain tästäkin kirjailmiöstä.

Reese Witherspoon: Whiskey in a Teacup
Simon & Schuster Audio 2018
Lukija Reese Witherspoon
2 h 50 min
BookBeat

Jos pitäisi nimetä huono elokuva, jota rakastan, nostaisin empimättä esille romanttisen komedian nimeltä Sweet Home Alabama. Elokuvan pääosassa on hyväntuulinen Reese Witherspoon ja samaa Yhdysvaltain syvän etelän hyväntuulisuutta säteilee myös hänen omaelämäkerrallinen kirjansa Whiskey in a Teacup. What Growing Up in the South Taught Me About Life, Love, and Baking Biscuits.

Kepeä, mutta mainio kirja esittelee palasia Witherspoonin elämästä ja yhdistää niitä ns. etelän kasvatukseen. Etelä ei onneksi tarkoita rasismia, vaikka toki Yhdysvaltain syvän etelän kulttuurissa rasismilla on surullinen historiansa (ja siihen Witherspoon olisi voinut toki tarttuakin, hän kyllä onneksi korostaa ihmisten tasaveroisuuden tärkeyttä), vaan hyvää käytöstä, tiettyä kirjoittamatonta etikettiä ja vieraanvaraisuutta. Keskiöön nousevat elämän ilot aina hyvästä ruuasta hiusten rullaamiseen ja lukemisesta musiikkiin. Kaiken takana vaikuttamassa on ollut Witherspoonin isoäiti Dorothea, jolta näyttelijä on oppinut paljon toisten ihmisten huomioimisesta.

Mikä ihana, kepeä kirja, joka ei yritä olla mitään liikaa.

Witherspoon lukee kirjansa itse, mikä lisää kokonaisuuden viehätysvoimaa. Minulle kirja oli mainiota lenkkiseuraa, Witherspoon voisi alkaa lukea enemmänkin äänikirjoja.

P.S. Reese Witherspoonin kirjakerhoa (Hello Sunshine) on ilo seurata sosiaalisessa mediassa.

Tina Turner: Minun rakkaustarinani
Like 2018
My Love Story. Official Autobiography 2018
(Kirjoittajat Deborah Davis, Dominik Wichmann)
Suomentaneet Ari Väntänen ja Juha Ahokas

Lukija Miia Nuutila

8 h 22 min
BookBeat

Tina Turnerin elämäntarinan keskeiskäänteet lie tuttuja useimmille: lapsuus Tennesseessä, väkivaltainen avioliitto Ike Turnerin kanssa, uran vaiheet ensin Ike Turnerin ja myöhemmin menestyksekkäästi soolona, peruukki ja sääret, uusi rakkaus Erwin Bachin kanssa, koti Sveitsissä jne. Turnerin elämä on melkoinen selviytymistarina, hurja ja lopulta voimaannuttava.

Minun rakkaustarinani ei tuo mitään kovin uutta tähän tarinaan, joskin Turnerin viimeisimpien vuosien sairastelu ja vanhan parisuhteen tuoreehko avioliitto ovat koskettavaa, kaunista luettavaa. Rakkaus korostuu kirjan nimessä ja rakkauden osoittaminen saa konkreettisia muotoja vielä (onneksi) kesken olevassa tarinassa.

Kirjan markkinoinnissa Turner kutsuu Minun rakkaustarinaani ”todelliseksi elämäntarinakseen”. Hänen oma äänensä välittyykin kirjasta sellaisena kuin hän haluaa sen meille välittää. Mukana on vanhan, paljon kokeneen naisen elämänviisautta ja tiettyä (Turnerin kohdalla buddhalaisperäistä) seesteisyyttä, mutta jostain syystä myös paljon selittelyä ja puolustelua. Vaikka Turner haluaa viestiä olevansa sinut elämänsä kanssa, on hän ajoittain kuin puolustuskannalla muutamien valintojensa suhteen. Tällaista vakuuttelua on mukana sen verran, että lukija (minun kohdallani kuuntelija) saattaa turhautua.

Mutta. Sujuva, koskettava ja kiinnostava elämäkerta kunnioitettavasta laulajasta. Nyt tekisi mieli katsoa What’s Love Got To Do With It -elokuva uudelleen – siitäkin huolimatta, ettei Turner itse tunnu elokuvaa ja sen sisältöä kaikilta osin arvostavan.

Maria Veitola: Veitola
Johnny Kniga 2018
Lukija Maria Veitola
7 h 21 min
BookBeat

Koska innostuin kuuntelemaan Veitola-kirjan, voi tätä olla vaikea uskoa: en ole koskaan katsonut yhtään Veitolan ohjelmaa. En muista kuunnelleeni häntä radiosta. Hänen kolumnejaan olen lukenut ja niistä olen pitänyt – enemmän tai vähemmän, pitänyt niiden sujuvuudesta ja terävyydestä.

En aluksi ajatellut kuunnella Veitolaa, mutta koska tykkään kuunnella kertovia tietokirjoja ja elämäkertoja, ajattelin että jos nyt paremman puutteessa. Hah! Paremman puutteessa sainkin paremman kuunteluelämyksen. Veitola on hyvä, siis todella hyvä: hänen itsetietoiseen voimakkuuteensa mahtuu herkkyyttä.

Osin kolumneistaan koostuvassa kirjassa Veitola kuvaa kasvamista Itä-Suomessa, perhesiteitä, uraa, päihteiden käyttöä, maalaisuutta ja kaupunkilaisuutta, tyyliä, vanhemmuutta, arkea, surua, iloa, sukupuolta – no, koko pakkaa – suorasanaisesti ja viihdyttävästi, mutta myös pysäyttävästi. Hänellä on painavaa sanottavaa, mutta napakalla ja kepeällä tyylillä. Jutustelevalla tyylillään Veitola tulee ikään kuin tutuksi, sellaiseksi jonka kuulumisia kaipaa.

Jokainen julkaistu kirja on tietenkin harkittu tuotos ja kirjoissa kerrotaan sen verran kuin kirjailija, kustantaja jne. katsovat tarpeelliseksi. Veitolan kirja tuntuu avoimelta, suoralta, tyylikkäältäkin. Kokonaisuus toimii erinomaisesti.

Veitolalle lämmin luku- tai kuuntelusuositus!

Tällaiset päivät...

... Niitä tarvitaan lisää!

(Huomenna blogiin tulee juttua kuunnelluista elämäkerroista, myöhemmin ensi viikolla kotimaisesta esikoisesta. Niihin saakka: ♥)

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Esseitä
Savukeidas 2018
Kansi Ville Hytönen
185 sivua
Kotimainen esseeteos

Kaikki ihmiset haluavat saada maailman muovautumaan oman elämänkatsomuksensa, omien arvojensa ja mieltymystensä mukaiseksi. Sivistynyt ihminen pystyy vastustamaan tätä halua, sillä sivistys ei ole vain yleistietoa, asiantuntijuutta, hyvää makua ja pukeutumisen taitoa. Se on syvempää, suvaitsevaista ymmärrystä todellisuuden monimutkaisuudesta.

Kun istuu bussissa matkalla töihin ja kyynelehtii jo esipuheen aikana, ei voi muuta kuin vaikuttua sanojen voimasta. Sanojen, joissa äskeisessä lainauksessa nähty sivistys kohtaa kirjoittajan (oletetut) omat mieltymykset. Sanojen, joissa tarkastellaan asioita Al Pacinon huudosta Dubain ihmeelliseen keinotekoisuuteen ja Leonard Cohenin Death of a Ladie’s Man -albumista Sivulliseen ja sivullisuuteen. Sellaisten voimakkaiden sanojen, jotka muodostavat ajatuspolkuja lähelle ja kauas, kirjoittajaan, tämän lukijaan ja edelleen siihen kulttuuriin, joka heitä (ja siis meitä) ympäröi.

Kun lukee Silvia Hosseinin oivallisesti nimettyä esseekokoelmaa Pölyn ylistys ei voi kuin ihailla kirjoittajan älyä. Sitä, miten hän pysyy tiiviisti asiassa ja käy silti läpi teemaansa, hyvää huonoutta, yksityisestä yleiseen ja taas yksityiseen kulkien. Lukija pysyy vaivatta mukana, mutta saa, suorastaan imee, uusia näkökulmia toisaalta johonkin tuttuun ja toisaalta ehkä johonkin ihan uuteen.

Anekdoottimaisesti kerron, että viime syksynä olin kustannustoimittajana tekemässä Vesa Sisätön hauskaa 100 klassikkoa tunnissa -kirjaa. Kirjassa sata kirjallisuuden klassikkoa tiivistetään twittermäiseen kuvaukseen, jonka lisäksi jokaisesta esitellystä teoksesta kerrotaan joku hauska tai yllättävä fakta. Lopuksi kirjalle annetaan tuomio. Albert Camus’n Sivullisen kohdalla tuomio kuuluu: ”Lukiolaisen tulee rakastaa Sivullista, mutta jos vielä 40-vuotiaanakin on lukiolainen, on syytä alkaa lukea enemmän.” Hymyilin tuomiolle, nyt Hosseinin esseen ”Mitä sivullisuus tarkoittaa?” ymmärrän sen vieläkin paremmin. Samoin ymmärrän, miksi Camus’n tunnetuin romaani on ”pölyä”.

Kaiken kaikkiaan Pölyn ylistys on innostavaa luettavaa. Hosseinin esseet ovat nopealukuisia, niihin pääsee helposti kiinni. Helppolukuisuus ei kuitenkaan tarkoita pinnallista, vaan Hosseini pureutuu syvälle. Lukija voi hihkua mukana, mutta voi tietenkin myös rypistellä kulmiaan.

Näet se, että innostuu lukemastaan ja ihailee sen kirjoittajan taitavuutta ei tarkoita sitä, että pitäisi olla koko ajan samaa mieltä. Voi myös hieman ärtyä. ”Lifestyle-torakoita” on varmasti olemassa, mutta vaikka Hosseini ruotii samalla itseäänkin, tuntuu tympeältä lukea moitteita (blogi)nimiltä mainituista ihmisistä. Toki jotkut lifestylebloggarit ovat tuotteistaneet osan elämästään, mutta ehkä se tuotteistamisen ja henkilökohtaisen sekoittaminen ovat niitä asioita, jotka tuovat valoa tai taikapölyä(pä hyvinkin) lukijoidensa arkeen. ”Vähän saa kuristaa” -essee on esseenä hieno, mutta eittämättä minulle vieras, enhän tiedä mitään Sons of Anarchysta tai sellaisesta seksistä, josta Hosseini kirjoittaa. Mutta se, että ärtyy lifestyle-torakoista tai punastelee bussissa Hosseinin seksielämästä lukiessaan ei tietenkään ole huono merkki. Hosseini kirjoittaa niin hyvin! Miten hän saakin Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren, perversiot ja tavallisuuden samaan tekstiin. No, hienosti. Kuolema on aina mukana. Se on.

Ristiriitaisuuden kokeminen on tietenkin henkilökohtaista. Toisiin esseisiin kiinnyin lukiessani heti, jo otsikon perusteella. Esimerkiksi ”Leonard Cohen munasillaan” luo ensin mielikuvan vanhasta hattupäisestä Cohenista ilman vaatteita, vain päähine päässään. Itse essee sekä rikkoo että vahvistaa tätä mielikuvaa, kun Hosseini avaa Cohenin huonoimpana pidetyn levyn anatomiaa. ”Aavikkolabyrintin vangit” pureutuu Dubaihin, kaupunkiin jonne en edes suunnittele matkustavani, mutta jotain koskettavaa ja oudosti aitoa tuossa melkein tyhjästä tehdyssä kaupungissa on, jotain pöyhkeää ja sellaisenaan pelottavalla tavalla liikuttavaa. Rakkaimmaksi esseeksi Pölyn ylistyksestä minulle nousee teoksen nimiessee, vaikka sitäkin lukiessani mieleni teki toisinaan tehdä ainakin sivuhuomautuksia. Ajatus suurista tunnetuista museoista on kieltämättä usein vain ajatuksen ylevyyttä, mutta museofatiikki... En tiedä, eikö museossa voi vain iloisesti käydä katsomassa sen teoksen, jonka eniten haluaa nähdä? Tai sitten viipyillä tuntikausia vielä ruuhkaisempia kohteita paossa? Eihän sen tarvise väsyttää. Hosseinin ”barbaarisuus” hänen naureskellessaan rumille teoksille kuulostaa kyllä vapauttavalle.

Pölyn ylistystä lukiessaan voi ikään kuin pinota omia kulttuurisia ja yksityisiä kokemuksiaan ja peilata niitä kirjasta löytyviin. Hosseinin onnistuu välittää pölystä – niistä huonoista, rumista tai vähemmän yleviksi määritellyistä kulttuurikokemuksista – valon hiukkasia. Kaikessa voi nähdä puolensa ja puolensa, kokea suoranaista riemua. Pölyn ylistyksen lukeminen itkettää (liikutuksesta) ja naurattaa (vapauttavasti).

Nostetaan malja pölylle! Olemmehan tässä.

Niin olemme, malja sille, tässä, elossa olemiselle. Malja Hosseinin kirjalle!

---

Muualla: Laura, Linnea, Marjatta, Omppu.

Michelle Obama: Minun tarinani

Michelle Obama: Minun tarinani
Otava 2018
Becoming 2018
Suomentanut Ilkka Rekiaro
510 sivua
Kannen kuva: Miller Mobley
Amerikkalainen elämäkerta

Minä suostuin, koska rakastin häntä ja uskoin siihen, mitä hän pystyisi tekemään.

Minä suostuin, vaikka mieltäni painoi tuskallinen ajatus, jota en ollut valmis paljastamaan: minä tuin häntä vaalitaistelussa, mutta epäilin, että häntä ei valittaisi. Hän puhui usein ja tunteikkaasti maamme eripuran sopimisesta, vetoamisesta korkeisiin ihanteisiin, joiden hän uskoi asuvan kaikkien ihmisten sisimmässä. Mutta olin nähnyt tuota eripuraa niin paljon, että se hillitsi omaa toivoani. Barack oli sentään musta mies Amerikassa. En uskonut, että hän voisi voittaa.

On erikoista, miten ihmiselle voi tulla ikävä George W. Bushia. Sitä Yhdysvaltain entistä presidenttiä, jota aikoinaan niin arvosteltiin ja inhottiin. Bill Clintonin jälkeen hän tuntui minustakin huonolta valinnalta. Mutta miten Bush näyttäytyy nyt vanhaa sivistystä omaavana, hyväkäytöksisenä ja demokratiaan uskovana vallanpitäjänä. Kolme vuotta sitten en voinut kuvitellakaan, että näin kävisi. Silloin Yhdysvaltain presidenttinä oli vielä Barack Obama, jonka ensimmäisiä virkaanastujaisia tammikuussa 2009 katsoimme niin suurella riemulla, että silloin hieman yli kolmevuotias esikoisimmekin hyppi ilosta. Obama tuntui tuovan sellaista toivoa, joka säteili tänne pohjolaankin. Kun Obaman toinen presidenttikausi oli menossa viimeistä vuottaan ja uusi vaalikamppailu oli kiivaimmillaan, olin varma että presidentiksi nousee Hillary Clinton. Vaalitulos olikin sitten yhtä voldemortia.

Paitsi Barack Obamaa, seurasin ja ihailin myös hänen vaimoaan, Harvardista juristiksi valmistunutta Michelle Obamaa. Ihailin sitä, miten hyvä puhuja Michelle Obama oli (ja on), kuinka hän ensimmäisen naisen roolinsa puitteissa otti kantaa, ja sitä kuinka läheiseltä Obamien koko perheen välit näyttivät. Nyt kun Barack Obaman presidenttikausi on historiaa, tunnen jonkinlaista kaipuuta, mikä on oikeastaan hassua, koska en ole koskaan edes käynyt Yhdysvalloissa.

Kun tieto Michelle Obaman omaeläkerrasta tuli, kiinnostuin kirjasta heti. En kuitenkaan syöksynyt ostamaan sitä kirjakaupasta, vaan toivoin Minun tarinaani joululahjaksi. Ok, en toivonut, vaan vinkkasin lahjasta ihan suoraan omalle äidilleni. En tiedä, mitä oikeastaan odotin, mutta sain kyllä kaiken.

Michelle Obaman elämäkerta on kirjallisuusmielessä, etenkin rakenteellisesti, tietenkin tyypillinen lajityyppinsä edustaja. Se lähtee liikkeelle varhaisvuosista Chicagossa, kuvailee perhe-elämää, koulunkäyntiä, ystävyyssuhteita ja niin edelleen; etenee opiskeluun, seurusteluun, avioliittoon, perheeseen, työuraan, puolison uraan; kulkee aina vuoteen 2018 saakka. Kronologisesti kulkeva teksti syventyy yksityisiin ja yleisiin asioihin, kuten perheeseen ja politiikkaan. Jos kirja onkin rakenteeltaan tavallinen elämäkerta, ei Michelle Obaman elämä ole tietenkään ns. tavallinen. Rakastavasta, köyhästä ja koulutukseen uskovasta afroamerikkalaisesta perheestä lähtöisin oleva Michelle, omaa sukua Robinson, pääsee huippuyliopistoihin ja kohtaa miehen, josta on tuleva Yhdysvaltain presidentti.

Kertojana Obama on loistava. Kirjasta välittyvät paitsi tapahtumat, myös ja ennen kaikkea tunne: rakkaus, epävarmuus ja myös itsevarmuus, syrjinnän kokemukset, pelot ja toiveet. Kokonaisuus on valoisa, muttei peittele koettua vääryyttä tai kaunoja. Koettu rasismi, Donald Trumpin loukkaavat väitteet, pelko lapsettomuudesta...  Vaikka kirjan taustalla on ollut melkoinen tekijätiimi ja vaikka teoksessa kerrotaan tietenkin ne asiat, jotka halutaan kertoa, välittyy lukijalle jonkinlainen avoimuus ja aitous. Se on tärkeää, lukija löytää kirjasta Michellen äänen.

Mutta äänessä ei ole vain Michelle. Minun tarinani on myös poliittinen kirja. Se kertoo koulutuksen tärkeydestä, naisten ja erilaisista taustoista tulevien ihmisten oikeudesta ja mahdollisuudesta opiskella ja tavoitella tärkeitä asioita, mutta myös siitä etteivät nämä mahdollisuudet ole itsestäänselvyyksiä. Obama pohtii myös avioliittoa ja sitä, miksi toinen ikään kuin luopuu osin omista urasuunnitelmistaan toisen vuoksi, mutta onneksi tässäkin hän on pystynyt tekemään töitä ja ennen kaikkea saanut äänensä kuulumille monissa tärkeissä asioissa.

Politiikkaa taustoittavat aina ihmiset. Suurimmaksi osaksi Obama kirjoittaa hyvistä ihmisistä, vaikkei unohda hankaliakaan. Heihin kuuluu tietenkin perhe, yhtä lailla Michellen oma lapsuudenperhe kuin hänen puolisonsa ja tyttärensä. On ystäviä, rinnalla kulkevia ja jo tästä maailmasta poistuneita. On Kuningatar Elisabeth, josta Michelle pitää suuresti ja hyvästä syystä (lukekaa kirjasta, minua hymyilyttää kun ajattelen näitä kahta upeaa naista). Niin, ja on Bushit jotka tuntuivat George W:n presidenttikautena konservatiisilta änkyröiltä (ja olivatkin, luulen), mutta näyttävät nyt niin valoisilta: Hänessä [G.W.B.] oli texasilaista jalomielisyyttä, joka tuntui sivuuttavan kaikki poliittiset kaunat. Eihän minulla ole oikeasti ikävä Bushin presidenttikautta, mutta sekin muistuttaa siitä maailmasta, jolloin asiat tehtiin sivistyneesti.

Oikeasti minulla on ikävä Obaman presidenttikautta. Jossain mielikuvissa FLOTUS (First Lady of the United States) ja POTUS (President of the United States) ovat nimenomaan Michelle ja Barack Obama: kävelemässä käsi kädessä, tanssimassa virkaanastujaisiltana, pitämässä toivoa yllä.

Michelle Obaman älykkäästä ja sujuvalukuisesta kirjasta oppii, että aina on toivoa. Kirjan kaunis ja sopivan ylväs lopetus katsoo maailmaa paljon nähneen ihmisin silmin, siellä on: pilkahdus maailmasta sellaisena kuin se voisi olla.

--

Muualla mm. Amma ja Leena.

Elif Shafak: Eevan kolme tytärtä

Elif Shafak: Eevan kolme tytärtä
Gummerus 2018
Three Daughters of Eve 2016
Suomentanut Sari Karhulahti
Kannen kuvat Shutterstock
484 sivua
Turkkilainen romaani

Kulkuri tutki toinen kulmakarva koholla kuvaa. Miehen ja kolmen naisen kasvoja. Opettajan ja hänen oppilaidensa. Heillä kaikilla oli päällystakki yllä, hattu päässä ja huivi kaulassa, ja he seisoivat joko kylmyyden takia tai vanhasta tottumuksesta tiiviisti lähekkäin Thomas Bodleyn perustaman kirjaston edessä Oxfordissa vangittuina ikuisiksi ajoiksi yhteen kuvanottotalven hyytävimmistä päivistä.

Ryöstö keskellä päivää palauttaa muistot Perin mieleen. Keski-ikäistyvä istanbulainen Peri on hyväosainen nainen, joka on menossa illaksi juhliin. Kun päihteitä käyttävä koditon iskee hänen kimppuunsa, tipahtaa Perin käsilaukusta kuva, joka vie Perin ajatukset 2000-luvun alun Oxfordiin karismaatisen professori Azurin seminaariin. Oxfordissa Peri oli ystävystynyt kahden naisen, vapaamielisen ja itsevarman Shirinin ja uskonnollisen feministin Monan, kanssa. Azurilla tuntui olleen valtaa kaikkiin kolmeen naiseen. Paitsi Oxfordin-vuosiaan, Peri pohtii myös omia lähtäkohtiaan uskonnollisesti ristiriitaisessa perheessä kasvaneena. Samalla ryöstön jälkeinen juhlailta etenee ja pöydät notkuvat: mennyt ja nykyisyys lomittuvat. Maailman ristiriitaisuus avautuu Perille vahvemmin kuin ehkä koskaan aiemmin.

Turkkilaisen Elif Shafakin romaani Eevan kolme tytärtä on kolmeen eri aikakauteen, 1980- ja 2000-lukujen alkuun sekä vuoteen 2016, sijoittuva yhdenpäivänromaani. Kaikki tapahtuu periaatteessa iltapäiväisen ryöstön ja juhlaillan aikana, mutta laajenee Perin koko elämää kattavaksi. Shafak tarkastee niin Turkin poliittista liikehdintää, uskontoa, naisen asemaa ja perhesiteitä. Teoksen nimi viittaa Perin lisäksi myös Monaan ja Shiriniin, mutta keskiössä on koko ajan Peri.

En ole aiemmin lukenut Shafakia. Vuosikymmenen alussa suomennettu Rakkauden aikakirja oli hyllyssäni jonkin aikaa (voitin sen muistaakseni blogiarvonnasta vuosia sitten), mutta pelkäsin romaanin olevan liian viihteellinen suhteessa tematiikkaansa. Rakastan nk. korkeakirjallisuutta, toisinaan nautin puhtaasta viihteestä. Mutta vaikeimpia ovat ne kirjat, jotka taiteilevat rajoilla; kirjat, joissa painaavat teemat sisältävät turhia itsestäänselvyyksiä tai viihderomaanit, jotka koettavat olla jotain enemmän. Pelkäsin, että Eevan kolme tytärtä on juuri tällainen romaani. Ja osin onkin: kärjistykset ovat paikoin turhankin alleviivattuja, jotkut dramaattiset tapahtumat on kuvattu tarpeettoman yksityiskohtaisesti. Vakavaan sekoittuu toisaalta saippuaoopperamaista ylellisyyttä, toisaalta jopa jonkinlaista maagis-realismiksi naamioitunutta yliluonnollisuutta. Myös toistoa on paikoin, lukija uskoisi vähemmälläkin.

Silti nautin Shafakin romaanin lukemista. Rakastin sen sujuvuutta, viehätyin sen teemoista, kuten Turkin politiittisesta historiasta ja ristiriidoista. Kiinnostuin maasta monella tapaa rajoilla: maanosien, uskontojen, moderniuden ja vanhoillisuuden. Nautin myös siitä, miten Shafak kuljettaa tarinaa eri aikakausissa ja ympäristöissä, miten Peri hahmona muuttuu – tai tulee muutetuksi. Perissä on tuttua ja vierasta sekä todellakin tarina kerrottavanaan.

Henkilökuvaus toimii joistakin kliseistään huolimatta muutenkin – etenkin silloin kun se sekoittuu uskontoon: Uskonto oli syöksynyt Nalbantoglujen [Perin sukunimi] elämään odottamatta kuin meteori ja synnyttänyt kuilun, joka jakoi perheen jäsenet kahakoivaan leiriin.  Perin koti rinnastuu Turkkiin, maahan Euroopan ja Aasian, sekulaarin ja uskonnollisuuden välillä. Äiti Selma on vanhoillinen muslimi, joka koettaa saada bikineissä kulkevia naisia luopumaan asuistaan, isä Mensur on tapamuslimi, joka ei välttämättä usko mihinkään ja tuo joulukuusen sisälle. Perin isoveljistä toinen Hakan, on kansallismielinen ja uskonnollinen. Toinen, Umut, on kallellaan vasemmistolaisuuteen.

Shafak kirjoittaa vetävästi ja poliittisesti. Vaikka lukiessani kaipasin vähemmän viihdettä, viihdyin (!) romaanin parissa mainiosti. Kokonaisuus on pienistä notkahduksistaan huolimatta ehyt, sopivan avoin ja kauttaaltaan kiinnostava. Shafakilla on kirjailijana hyvä visuaalisuuden taju: Perin Oxford kirjakauppoineen ja luentosaleineen on kuin brittiläisistä tv-sarjoista, Istanbul taas toisaalta rosoinen, toisaalta luksusta täynnä, mutta aina yhtä värikylläinen.

Parasta romaanissa on tietty rohkeus. Shafak on kirjailija, joka uskaltaa ottaa kantaa ja kyseenalaistaa asioita. Hän kirjoittaa kiehtovasti siitä ristiriidasta, joka hänen sukunsa maassa (kirjailija itse asuu Lontoossa) elää: Istanbul oli kuin dementoitunut noita, joka oli unohtanut taikajuomisensa reseptit. Hän arvostelee Turkkia, mutta toisaalta arvostaa maata, sen kulttuuria ja tarinoita – ja sen ihmisiä.