Max Porter: Surulla on
sulkapeite
Gummerus 2018
Grief is the Thing with Feathers 2015
Suomentanut Irmeli Ruuska
Kannen kuva Shutterstock
119 sivua
Brittiläinen pienoisromaani
Gummerus 2018
Grief is the Thing with Feathers 2015
Suomentanut Irmeli Ruuska
Kannen kuva Shutterstock
119 sivua
Brittiläinen pienoisromaani
Muissa versioissa olen lääkäri tai haamu. Oivallisia
keksintöjä, aaveet ja varikset. Osaamme sellaista mitä muut eivät, kuten syödä surua,
niistää salaisuuden sammuksiin ja käydä teatraalista kamppailua kielen ja
Jumalan kanssa. Minä olin ystävä, veruke, deus ex machina, vitsi, oire,
mielikuvitusolento, aave, kainalosauva, lelu, kummitus, kepponen, psykoanalyytikko
ja lapsenvahti.
Ihmiset ovat variksen
mielestä tylsiä, paitsi silloin kun he ovat surullisia, etenkin äidittömät
lapset: Tunteeton en ole, välitän syvästi. Ja niin rouhea, röyhkeä
sulkapeitteinen lintu asettuu isän ja kahden pojan kotiin Lontoossa. Perheen
äiti on kuollut ja moni entinen hajalla, isä ei tiedä mitä tehdä, hän ryyppää, roikkuu tyhjyydessä ja palelee, kirjoittaa kirjaa. Surusta hän ei saa kiinni. Pojat, aina kaksikkona, antavat höyhenen olla tyynyllä. Ja varis
asettuu taloksi niin pitkäksi aikaa kuin tarpeen on.
Max Porterin Surulla on sulkapeite ujuttautui
tietooni kuin raollaan olevasta ikkunasta leijaileva linnunsulka sisälle
taloon: melkein huomaamatta. Ensin Helmi Kekkonen ja Nanna kirjoittivat kirjasta blogiinsa,
sitten googlailin ulkomaisia lehtijuttuja teoksesta ja lopulta ihana ystävä toi
kirjan minulle lahjaksi. Ihastelin vihreäkantista kirjaa esineenä, kuvittelin
ennakkoon kaikenlaista sen sisällöstä: surua, ehkä vaikeaa kieltä. Pohdin
sitäkin, että miten Sylvia Plathin ihailijana suhtautua Ted Hughesiin romaanin
innoittajana (ja kerron heti, että hyvin sopi).
Ensituntuma oli ehkä vähän kaikkea ennakkoon pohtimaani. Lukemiseni oli tunnustelevaa: minun piti tutustua tuohon pieneen surevaan perheeseen, tottua variksen katupoikamaiseen kertojanääneen, pohtia variksen ja laajemminkin lintujen symboliikkaa kirjallisuudessa: tuonilmaisia, toivoa (The Guardianin kritiikki kertoo, että Porterin romaanin englanninkielinen nimi viittaa Emily Dickinsonin runoon ”Hope is the Thing with Feathers”), ehkä muitakin kirjallisia variksia. Muutaman luvun jälkeen tuntuma otti kiinni, isän, poikien, variksen ja surun nelikenttä vei mukanaan ja osoittautui paitsi melankoliseksi, myös lohdulliseksi, teräväksi, eräänlaiseksi arkisen ja fantastisen välillä käytäväksi mielen selviytymistaisteluksi.
Ensituntuma oli ehkä vähän kaikkea ennakkoon pohtimaani. Lukemiseni oli tunnustelevaa: minun piti tutustua tuohon pieneen surevaan perheeseen, tottua variksen katupoikamaiseen kertojanääneen, pohtia variksen ja laajemminkin lintujen symboliikkaa kirjallisuudessa: tuonilmaisia, toivoa (The Guardianin kritiikki kertoo, että Porterin romaanin englanninkielinen nimi viittaa Emily Dickinsonin runoon ”Hope is the Thing with Feathers”), ehkä muitakin kirjallisia variksia. Muutaman luvun jälkeen tuntuma otti kiinni, isän, poikien, variksen ja surun nelikenttä vei mukanaan ja osoittautui paitsi melankoliseksi, myös lohdulliseksi, teräväksi, eräänlaiseksi arkisen ja fantastisen välillä käytäväksi mielen selviytymistaisteluksi.
Paitsi, että pääsin romaaniin sisälle, ihailin (ja ihailen yhä!) sen muotoa. Porterin teksti kertoo suoraan, muuttuu runolliseksi (ehkä jopa runoksi, mitä Yöpöydän kirjoissa pohditaan enemmän), suoltaa juttua ja listoja, joista etenkin asiat, joita varis pelkää ja EI pelkää, naurattavat) kertoo satuja tappelevista veljeksistä ja tarinan paholaisesta, jota vastaan varis suojelee. Teksti on tiivistä, äärimmäisen hiottua, mutta ei vaivaannuttavaa. Irmeli Ruuskan suomennos on hieno: Porterin romaanin sisäiset tekstilajivaihtelut, kielellä leikittely ja kaikkea määräävä tunne välittyvät komeasti.
Porterin pieni romaani on
sellaista kirjallisuutta, joka tuntuu tuovan jotain virkistävällä tavalla
erilaista lukuvalikoimaani. Se haastaa ja palkitsee, mutta ennen kaikkea se käy
sydämeen.
Surulla on sulkapeite on siis paljon: romaani on tiivis ja silti täysi, proosaa ja runoa, surua ja omanlaistaan huumoria, moniäänistä tajunnanvirtaa ja samalla ehjä kertomus. Porterin teos on vähän kuin kirjan varis: raakkuva, ehkä vähän tietoisen omahyväinen, ja kyyneliin saakka liikuttava.
Surulla on sulkapeite on siis paljon: romaani on tiivis ja silti täysi, proosaa ja runoa, surua ja omanlaistaan huumoria, moniäänistä tajunnanvirtaa ja samalla ehjä kertomus. Porterin teos on vähän kuin kirjan varis: raakkuva, ehkä vähän tietoisen omahyväinen, ja kyyneliin saakka liikuttava.
Pidin tästä aivan hurjan paljon. Hienoa kieltä, upea suomennos, lukijalla ja tarinankerronnalla leikittelyä. Tästä löytyisi varmasti uutta vaikka kuinka monen lukukerran jälkeen.
VastaaPoistaSuketus, ihan samat ajatukset. Olen onnellinen, että minulla on kirja omana, niin voin palata siihen.
PoistaOli todella virkistävän erilainen! Jos haluat käydä kurkkaamassa uutta kirjablogiani niin löytyy Mun kirjaimin
VastaaPoistaEeva, tämä on hieno romaani. Kiitos linkistä ja onnea kirjablogillesi!
PoistaTartuin minäkin nyt tuohon virkistävän erilaiseen ja päätin katsella kirjavalikoimia 'sillä silmällä', toivoa, että tämä vihreä erikoisuus tulisi jossakin vastaan... Kiitos tästä, Katja!
VastaaPoistaHyvän viikonlopun toivotus <3
Kaisa Reetta, tämän kirjan kannen vihreys ainakin kiinnittää helposti huomion. Suosittelen lämpimästi!
Poista♥
Tämä vaikuttaa kiinnostavalta ja kansi on upea. Täytyisi lähteä kollaamaan cityn kirjalaareja.
VastaaPoistaMyös kirjan nimi on vaikuttava. Sinä näitä löytöjä teet♥
Leena, tässä kansi kiinnittää kyllä heti huomion. Haastava, mieleenpainuva, sydämeenkäypä kirja.
Poista♥