Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

WSOY 2017
Il giorni dell’abbandono 2002
Suomentanut Taru Nyström 2004*
253 sivua
Arvostelukappale
Italialainen romaani

Jokainen löytämäni vastaus vaikutti järjettömältä. Olin eksyksissä enkä tiennyt, mitä tein. En osannut vastata kysymyksiini. Minusta oli tullut tällainen yhden yön aikana. Olin taistellut vastaan kuukausia, mutta ehkä nyt myönnyin näkemään itseni romaanien henkilöissä. Mieleni oli huuruinen ja lopullisesti sijoiltaan. Olin kuin rikkinäinen kello, jonka metallinen sydän jatkaa käymistä ja sotkee käsityksen ajasta.

Olga tulee jätetyksi eräänä huhtikuisena päivänä. Keskellä tavallista arkea hänen miehensä Mario ilmoittaa, että on rakastunut toiseen ja sen seurauksena hylkää perheensä. Siitä alkaa Olgan kiirastuli, joka ylittää omakohtaisten tuntemusten rajat ja vaikuttaa koko perheen elämään. Olga kyllä yrittää, tarjoilee rauhallisesti muina naisina miehelleen, lastensa isälle, lihapullia. Mutta lihapullissa on jotain terävää; Onko niissä askel kohti hulluutta?

Elena Ferranten romaani Hylkäämisen päivät käsittelee erästä kirjallisuuden kestoaihetta: eroa ja sitä, mitä hylätyksi tuleminen ihmisessä aiheuttaa. Hylkäämisen päivissä varhaiskeski-ikäisen naisen elämänhallinta romahtaa: parisuhteen hajoaminen rikkoo paitsi Olgan mielen, vie myös sen konkreettisen turvan, arjen jakamisen, jonka kotiäiti on puolisoltaan saanut.

Olen vahva nainen ja tulen aina olemaan. [--] olen pistävä ampiainen, olen musta käärme. Jo heti romaanin tehokkaassa alussa Ferrante menee syvälle Olgan mieleen. Jos lukijalla on illuusioita mukavasta viikonloppulukemisesta, joutuu hän asennoitumaan teokseen uudella tavalla. Minulle kävi näin, vaikka tiesin kyllä sekä Ferranten taitavuuden kirjailijana että Hylkäämisen päivien aihepiirin. Odotin silti ehkä jotain Napoli-sarjan kaltaista luettavaa. Ferrante ei säästele Olgaa eikä lukijaakaan, hetkittäin julma romaani kuvailee, kuinka Olga tuntuu käyvän läpi kaikki normaaleiksi luokitellut tunnetilat, kuten hämmennyksen ja vihan, mutta sitten: Olin menettänyt kaiken, myös itseni, lopullisesti.

Hylkääminen ja siitä seuraava hulluus repivät Olgaa, joka sisäistä maailmaa Ferrante kuvaa intiimisti ja taidolla. Samalla Ferrante katsoo Olgaansa kauemmaksi, sinne minkä lukija jo huomaa: eikö Olga nähnyt varoitusmerkkejä jo aiemmin? Eikö Olgan mieli särykin pala palalta? Olgan mies tekee väärin, on välinpitämätön ja toimii käsittämättömästi lapsiaan kohtaan, mutta kysyykö rakastuminen aikaa tai paikkaa? Pahinta on kuitenkin se, miten Olga katsoo itseään kauhuissaan, kuten lapsensakin häntä katsovat.

Toisin kuin Napoli-sarjaa, Hylkäämisen päiviä ei siis ole ihana lukea. Nyt Ferrante ei kirjoita fiksua ja yhteiskunnallista, mutta nautittavaa luettavaa, vaan hän kirjoittaa fiksua ja yhteiskunnallista, mutta raastavaa luettavaa, jotain Napoli-sarjaa vahvemmin koettavaa. Hylkäämisen päivät kulkee surusta rivouteen: jossain kulkee Olgalle ilmestyvä Mazzinin aukion hylätty naisparka, toisaalla kärsijäksi joutuu viaton luontokappale, yhtäällä - kuvitelmissa - eritteet lentävät. Raastavuus on tietenkin yksi Ferranten taituruuden osoitus.

Hylkäämisen päivät vie mukanaan ja miltei mykistää. Ferranten romaani on eräs voimakkaimmista elämänhallinnan menettämisen kuvauksista, jonka olen aikoihin lukenut. Siinä elävät rinnakkain pettymys, mustasukkaisuus, viha, raivo, huolenpito, hulluus, rakkaus ja hetkittäin hellyyskin - myös usko parempiin päiviin.

--

* Julkaistu alkujaan Avaimen kustantamana. Uuden käännöksen on tarkastanut Alice Martin.

Runokuu: neljä runoa rakkaudesta

Joukko kirjabloggaajia osallistuu tällä viikolla Runokuuhun, jonka tämänvuotisena teemana on rakkaus. Viikon mittaan rakkausrunoista blogiinsa ovat kirjoittaneet jo

21.8. Tuijata

22.8. Hyönteisdokumentti

23.8. Reader, why did I marry him?

24.8. Eniten minua kiinnostaa tie

25.8. Kirja vieköön!

26.8. Lumiomena

27.8. Muut kirjabloggaajat: tässä on haaste teille

Tänään on minun vuoroni, huomenna sinun! Juuri sinun, kirjabloggaaja: bloggaa huomenna rakkausrunoista, ihan millaisista vain. Ja jos et ole kirjabloggaaja, lue runoja rakkaudesta.

Minä, joka haluan aina kaiken kerralla, valitsin neljä rakkautta. Koetan löytää erilaisia rakkauksia: eroottista rakkautta, jotain muistoissa elävää, muulta maailmalta sulkeutuvaa rakkautta ja rakkautta omaan lapseen. Pieni runo-otanta ei tee oikeutta kokonaisille runoteoksille, mutta toivoakseni vinkkaa usean runokokoelman äärelle ja kertoo murusen siitä, miten laaja runojen rakkaus temaattisesti on.

Ensimmäinen rakkaus: vanhemmuus

Tässä on Valo, on yhä tässä ja puhuu kieltään, minä kannan sitä

ja se on silkka säde, kannan sitä vaikken ole mikään puu ja juureton aivan,
seison haavan alla ja tähystän kauas.

Johanna Venhon Tässä on valo (WSOY 2009) sukeltaa sekä lapsen että vanhemman näkökulmaan. Huolettomuus, huoli, vastuu ja irti päästäminen ovat kaikki Venhon runojen keskiössä. Mutta pohjimmaisena on aina rakkaus: En minä sinua rakasta /  Enempää kuin koko maailmaa.

Toinen rakkaus: Me

päätimme yhdessä, ettemme koskaan kasvaneet

vaan maailman kutistui ympärillämme

näin vielä

meillä oli toisemme

Me, sinä ja minä, ollaanko nyt parisuhderakkauden ytimessä? Ei. Runossa kyllä, ainakin ruumiillisesti (ja siitä löysin rakkautta, sillä kenen muun kesken maailma ympärillä kutistuu kuin rakastavaisten?), mutta Susinukke Kosolan Avaruuskissojen leikkikalu (Sammakko 2016) on rosoinen ja ravisteleva, kuitenkin ehjä runokokoelma, jonka alaotsikkona on tutkielma ihmisyyden valtavirrasta. Kosolan kirja on ollut minulla lainassa kirjastosta, mutta sen verran siinä on luettavaa ja tutkittavaa, että haluan palata teokseen paremmin. 

Kolmas rakkaus: omistaminen

Olen liaani. Julma liaani,

ja suljen sinut syliini,

kiedon sinut sisääni

vailla omaatuntoa.

Olen liaani. Julma liaani,
ja kiemurtelen hihaasi,

ripustaudun ihoosi

täynnä paratiisilintuja.

Runon “Liaani” tunnelma vaihtelee alun julmanhellästä erotiikasta (villiin lehtivihreään / sidon sinun jalkasi) lopun kaihoon (Elämään ( entiseen / palaat niin kuin sateeseen, / joka sinut parantee). Liaania voi myös kuunnella Vuokko Hovatan upeasti tulkitsemana lauluna.  Aulikki Oksasen Kolmas sisar (Siltala 2011) on herkkä kuin kastepisara aamu-usvaisella niityllä, mutta se on tarvittaessa myös kova kuin timantti. Siinä heijastuvat pohjoinen ja etelä, luonto - ja rakkaus.

Neljäs rakkaus: pysyvyys, muistot

Ja tuolla: köynnösten varjossa makaat iskostuneena tähän
maisemaan. Kuin maalaus, joka on unohtunut museon
varastoon ja jota kukaan ei huomaa kaivata.

Kovin vähän jää jäljelle kaikesta siitä, mikä joskus oli
kaikki mitä tiesimme [--]

Murretut päivät -kokoelmallaan Runo-Kaarinan voittaneen Pirkko Soinisen toinen runokirja Avataan siiven alta (Sanasato 2016) pohtii muistamista: ollutta, menetettyä, vielä olemassa olevaa. Hetkittäin proosarunon muodon saavat runot puhuttelevat suoraan runon kohteita, mutta avautuvat myös laajempiin sfääreihin. Linnun osat, ihmissuhteet, loputtomat kysymykset kertovat rakkaudesta olleeseen ja olemiseen. Rakkaus syntyy ajatuksissa, ehkä muistaa voi toisen puolestakin: Sinä tapahdut vain pääni sisällä.

Millaisista runoista sinä löydät rakkautta? Kenelle kuuluvaa, missä näkyvää? Suosittele, vinkkaa suosikkiteoksistasi.


--

Kaikki runot on lyhennetty. Kokonaiset löytyvät mainituista teoksista. 

Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta

Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta

Bazar 2017

Le otto montagne 2016

Suomentanut Lotta Toivanen

Kansi Tuomo Parikka

237 sivua

Arvostelukappale

Italialainen romaani

Ajattelin: minähän tunnen tämän tarinan. Ja totta olikin, että omalla tavallani tunsin sen. Olin vuosikausia kerännyt sen sirpaleita niin kuin ihminen, joka omistaa kirjan irtosivuina ja on lukenut ne lukuisia kertoja sattumanvaraisessa järjestyksessä.

Nuoren Pietron perhe on muuttanut vuoristosta Milanoon, mutta vuosi toisensa jälkeen he palaavat joka kesä pieneen vuoristokylään. Siellä Pietro koettaa kulkea isänsä perässä, ymmärtää tätä ja tämän vuorikaipuuta. Joka kesä Pietroa vastassa on Bruno, miltei lukutaidoton vuoristolaispoika. Elämänmittainen ystävyys pysyy vahvana, vaikka aikuistuttuaan pojat toisistaan erkanevatkin. Heidän kummankin on löydettävä oma tiensä elämän vuoristopoluilla silloinkin, kun polut peittyvät kahdeksanmetriseen lumeen.

Italian tärkeimmäksi sanotun kirjallisuuspalkinnon Premio stregan yleisöäänestyksen voittanut Kahdeksan vuorta on milanolaissyntyisen Paolo Cognettin kuudes teos, mutta ensimmäinen romaani. Ikiaikaisia teemoja käsittelevä romaani kuljettaa lukijansa vertauskuvallisesti kohtaamaan kahdeksan vuorta, itse kirjassaan ollaan pääosin Italian Alpeilla ja Nepalissa.

Kahdeksan vuorta on ihastuttavaa luettavaa. Cognettin romaani on kasvukertomus, joka tarkastelee miehuutta ihmissuhteiden valossa: keskiössä ovat isän ja pojan sekä kahden ystävyksen väliset suhteen. Koulutuksen tärkeyteen uskova äitikin on tärkeä. Näkökulma on koko ajan Pietron, joka on herkkä tarkkailija: isä ja Bruno ovat tuttuinakin arvoituksia. Toisaalta Pietro on hanakka osallistuja, joka pinkoo vuoripoluilla kovaa vauhtia ja jonka aikuisuus kuljettaa kaukomaille. Teemat ovat pohjimmiltaan ikiaikaisia ja universaaleja: vastakkain - tai pikemminkin rinnakkain - ovat ihminen ja luonto, kaupunki ja maaseutu, elämän pirstaleisuus ja yksinkertaisuus.

Joidenkin ihmisten elämässä on vuoria, joille ei voi palata. Kahdeksassa vuoressa kyse on paitsi kasvamisesta, isästä ja pojasta sekä ystävyydestä, myös salaisuudesta ja sen vaalimisesta. Ihminen on aina arvoitus toiselle. Suru ja ymmärrys ovat vahvasti läsnä.

Kerronta etenee rauhallisesti, muttei jumittavasti. Cognetti kirjoittaa kauniisti, muttei maalaile liikaa, vaan pikemmin toteaa tapahtuneet, tunteiden suohon ei upota. Vaikka romaanissa ollaan vuorilla, on "kahdeksan vuorta" buddhalainen vertauskuva. Olen aika huono sietätämään kevytfilosofisia kirjoja ja hetken aikaa pelkäsin, että nyt lähestytään Paulo Coelhon teosten tunnelmaa, mutta onneksi Cognetti osaa kuljettaa tarinaa ja filosofiaa on vain hipaisu. Tekstuaalisesti tarina on jokseenkin siisti, rosoa olisi voinut olla enemmänkin, mutta pinnan alla kytevä melankolia toimii kyllä. Lotta Toivasen suomennos on sujuvaa luettavaa.

Vaikka jäin kaipaamaan jonkinlaisia rosoa tai rikkoa, lumouduin kyllä romaanin pohjoisitalialaisesta vuoristosta. Cognetti herättää eloon hetket vuorilla: rehottavat alppiruusut, hylätyillä laidunmailla käyskentelevät kauriit, lumen kauneuden ja vaaran. Kontrasti ihmisen rakennelmien surkeuden ja vuoristokevään kukoistuksen välillä on - noh - vuoren kokoinen.

Cognettin romaani rauhoittaa ja aiheuttaa levottomuutta. Se pyytää mukaansa vuorille ja avaa maisemia, sekä mielen että maantieteen. Kahdeksan vuorta on melankoliassaankin voimaannuttavaa luettavaa.

Viljaa ja äänikirjoja

Elokuu on mielestäni vuoden ihaninta aikaa joulun ja syksyn ohella. Nyt kaikki on jotenkin uutta ja silti vanhaa ja tuttua. On vielä ihanan lämmintä, vaikka toisaalta kaipaan jo villatakkikelejä. On vielä kukkia ja valoa, mutta on myös pimeneviä iltoja. Kaikkialla tuoksuu maa: kypsyvät omenat, multa, mäntykangas, mutta jossain vielä vastaleikattu nurmikko ja kesäsateen jälkeinen koivikko. Olo on toisaalta päättäväinen: kesän jälkeen palaan salille, lenkkeilen enemmän, koetan edes kerran viikossa keittää puuroa. Ja toisaalta laiskottaa, jopa kirjabloggaus, muttei onneksi lukeminen: tällä hetkellä minulla on kesken kolme hyvin erilaista kirjaa.

Jos ei laiskota lukeminen, niin ei sen puoleen äänikirjojen kuuntelukaan. Innostuin uudelleen kuuntelemaan kirjoja, mutta nyt tietokirjallisuutta. Romaanit mieluummin luen, joskin etsin koko ajan hyvää kuuntelufiktiota. Ajatukseni vaan harhailevat, suorastaan karkailevat silloin kun koetan kuunnella romaaneja. Unohdan henkilöiden nimiä, havahdun, kun en muista, miksi hahmo X meni paikkaan D jne. Napakat, kertovat tietokirjat pitävät ajatukseni paremmin kurissa ja aihepiiriltään innostava kirja saa minut nyökyttelemään ja joskus kiistelemäänkin. Edellä mainittuja teen tietenkin ajatuksissani; Minulla on tapana kuunnella äänikirjoja lenkkeillessäni, joten en lenkkipolun varrella sentään ala elehtiä päälläni tai väitellä ääneen. Haha.

Tällä hetkellä käytössäni on ollut BookBeat-palvelu, mutta yhtä hyvin voisin tilata sen kilpailijan Storytellinkin. En usko, että palveluissa on juuri muuta eroa kuin että toisessa on mukana Tammen ja WSOY:n, toisessa Otavan kirjoja. Muiden kustantajien tuotantoa on kummankin valikoimissa, mutta olisiko Storytellissä hieman enemmän englanninkielisiä?

Mitä sitten olen viime aikoina kuunnellut, mitä on jäänyt kesken? Kesken ovat jääneet muun muassa Sophie Kinsellan Himoshoppaajan ratkaiseva askel ja Sophie Hannahin Nimikirjainmurhat. Edellinen, koska se oli liian hömppää makuuni. Jotkut Kinsellan teokset, kuten Kevytkenkäinen kummitus, ovat olleet kohtalaisen mainiota kuunneltavaa, mutta himoshoppaajahahmon häähörhöily ei jaksanut kiinnostaa. Nimikirjainmurhat taas toimisi ehkä paremmin luettuna. Hannahin teoksessa on mysteeritunnelma kohdillaan, mutta ehkä kuitenkin luen Poirotit kirjoina ja Christien itsensä kirjoittamina - silloin kun dekkarinostalgiaa kaipaan.

Kuunnelluista haluan erikseen nostaa esille Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmahommissa -kirjan, joka vei mukanaan. Teoksen fokuksessa on kysymys siitä, miten tehdä työelämästä itsensä näköinen. Työmaailma muuttuu ja uudenlaisia mahdollisuuksia tehdä itselle mielekästä työtä on enemmän ja enemmän. Näin on Rämön ja Valtarinkin kohdalla, molemmilla naisilla on monipuolinen, heille itselleen mieluisia asioita sisältävä työnkuva. Unelmahommissa antoi paljon ajateltavaa, mutta pientä kateuttakin kirja mielessäni nosti: että joku oikeasti istuu kahvilla tai viinillä mukavan porukan kesken tai vie perheensä puuhamaahan ja laskuttaa siitä kaikesta. Tai miten joku tekee bloggaamisesta ammatin. Kateus, kuten kirjassakin todetaan, voi olla voimavara. Hyvä kateus vie ihmistä eteenpäin. Eivätkä Rämö ja Valtari onneksi kerro vain mielekkään työn ihanuudesta, vaan myös siitä kovasta työstä, jota unelmahommatkin vaativat.

Unelmahommissa on äänikirjana kuta kuinkin täydellinen: kerronta on hauskaa ja napakkaa, Rämön, Valtarin ja eri asiantuntijoiden kokemukset rytmittyvät kivasti. Pienestä toistosta huolimatta kirja antoi paljon oivalluksia. Hetkittäin toki ärsyynnyinkin: työnkuvat muuttuvat ja moni voi oikeasti tehdä unelmastaan työtä. Loistavaa! Mutta miksi pitää vähätellä ”konttorirottaa”, koska jonkun unelmahomma voi oikeasti olla kellonkortin määrittelemän työajan puitteissa tehty assistenttityö. Pieni ärsyyntyminen piristi sekin, antoi vauhtia lenkille.

Ennen kaikkea Unelmahommissa antaa oivia eväitä pohtia omaa työtään: mitä minä haluan omalta työltäni? Mitkä ovat vahvuuksiani, mihin kannattaa panostaa, millä tehdä työstä parempaa? Työ ei aina ole ole paikka, jonne mennään, vaan asia jota tehdään. Sisältö tekee työn.

Kukapa ei olisi kiinnostunut lukemaan ulkomaisten kokemuksista Suomessa? Ehkä jotkut, mutta veikkaan aihepiirin kiinnostavan useimpia. Taught by Finland -blogistaankin tunnetun opettaja Tim Walkerin Lost in Suomi on mitä mainiointa kuunneltavaa: pieniä ja isoja episodeja Suomesta ja Yhdysvalloista, rakkaudesta ja perheestä, maailmankatsomuksesta, opettajuudesta, ruoasta, metsästä… Onhan se nyt hauska lukea (tai tässä tapauksessa kuunnella!) siitä, millaista on mennä ensimmäistä kertaa alasti saunaan – tai koettaa toteuttaa Suomessa opittua saunakulttuuria Yhdysvalloissa; Miten erikoisia suomalaisten kirjoittamattomat tervehtimissäännöt ovat; Kuinka itsenäisiltä suomalaisnuoret vaikuttavat amerikkalaisiin verrattuna. Tuttua ja vierasta, sopivasti, helposti.

Lost in Suomessa olen äänikirjamukavuusalueellani: sujuvaa, mukavaa, hauskaa, vaivatonta kerrontaa. Episodimaisittain rakentuvat luvut mahdollistavat kuuntelun pienissäkin pätkissä. Kokonaisuudesta jää hyvä, lämmin mieli.

Sokerina pohjalla mainitsen vielä Ylen Hömppäkirjalistalle suosittelemani Kaisa Haatasen Ylipainolisämaksun. Meikkipussin pohjalta -teoksesta tuttu Tytti Karakoski matkustaa – lähelle ja kauas, yksin ja yhdessä, omatoimisesti ja ryhmämatkalla. Haatasen teksti on viihdyttävää ja kepeää, mutta se on täyttä timanttia. Se viihdyttää ja hetkittäin viiltääkin, vaan hetkittäin tarkkanäköisiä havaintoja matkustamisesta, turismista, uusista kokemuksista.

Ylipainolisämaksu on melkeinpä vaarallinen lenkkikirjaksi, koska a) kaltaiseni laiskanpulskea hölkkääjä innostuu tekemään itselleen ylimitoitetun pitkiä lenkkejä, koska kirja on niin hauska b) hetkittäin se naurattaa niin, että pissa meinaa tulla housuun, ja c) paikoitellen on pakko keskeyttää koko ylimitoitettu lenkki, jotta hapenotto ei vaarannu liiallisen nauramisen vuoksi. Noin hauskaa minulla ei ole koskaan ollut lenkillä. Lisää näitä!

Haluaisin kyllä löytää äänikirjaksi erinomaisesti sopivia romaanejakin. Sellainen olisi juonivetoinen, ei liian pitkä eikä liioilla henkilöhahmoilla varustettu, ja tietenkin se olisi myös äärimmäisen koukuttava. Suosituksia? BookBeatin tai Storytellin puolelta? Ehkä englanniksi löytyisi enemmän.

Kuunteletteko te äänikirjoja? Ja jos kuuntelette, niin ostatteko äänikirjoja, oletteko tällaisten palveluiden tilaajia, tai onko Audible tuttu? Millaisia kokemuksia viimeksi mainitusta on? Vai lainaatteko äänikirjoja esimerkiksi CD-muotoisina?

♥

Ja se vilja, niin: kotimme lähellä on peltomaisemaa. Kun kuljen siitä ohi näin elokuussa, en voi olla ajattelematta Juice Leskisen ”Syksyn säveltä”. Pahoittelen mahdollisesti tartuttamaani korvamatoa, mutta onhan se hieno kappale. Viime aikoina omissa kuulokkeissani on kuitenkin soinut ikisuosikkini Tori Amosin maistiaiskappaleet tulevalta Native Invader -levyltä. Kunhan se ilmestyy, saavat äänikirjat hetkeksi jäädä. 

Menna van Praag: The Lost Art of Letter Writing

Menna van Praag: The Lost Art of Letter Writing

Allison & Busby 2017

315 sivua

Brittiläinen romaani

Until, that is, they wander along the tiny street and come upon the tiny shop. In one of its tiny windows is tucked a tiny note, written in tiny, but elegant, handwriting, inviting them to venture inside and:

Learn the lost art of letter writing…

Cambridgessä toimii pieni paperipuoti, joka myy kauniita kirjepapereita ja laadukkaita kyniä. Kauppa on enimmäkseen hiljainen, mutta sitäkin tunnelmallisempi. Kaupan omistaja Clara Cohen on valmis auttamaan kaikkia, jotka haluavat kirjoittaa kirjeen tai aloittaa kokonaisen kirjeenvaihdon. Clara myös tarkkailee lähiseutujen ihmisiä (stalkkaamatta, toki!) ja kirjoittaa heille kirjeitä. Kirjeissä piilee myös Claran omalle kohdalle osuva mysteeri, joka kuljettaa toisen maailmansodan aikaan. Lisäksi ilmassa on, tietenkin, rakkautta.

Joskus kirjan kannessa on jotain vetoavaa. Hiihtoloman päätteeksi etsin Heathrown kentän yhdestä kirjakaupasta luettavaa. Ostin kentältä kaksi kirjaa: jo talvella lukemani, kiinnostavan ja suositeltavan Angela Carterin The Magic Toy Shopin ja vasta nyt kesällä lukuvuoroonsa tulleen Menna van Praagin The Lost Art of Letter Writingin. Jälkimmäisen laventeliin vivahtava sävymaailma, suloiset ruutuikkunat ja ajatus kirjepuodista Cambridgestä siivittävät ajatukseni ihanaan välipalakirjaan.

The Lost Art of Letter Writing onkin ihan sympaattinen romaani, muttei mitään sen enempää. Teos alkaa lupaavasti: se on herttainen ja samalla hieman salaperäinen, Cambridgeen sijoittuvana tietenkin hyvin brittiläinen.

Aluksi fokus tuntuu olevan Claran kaupassa ja puodittaren kirjoittamien kirjeiden vastaanottajissa. Sitten kaikki muuttuu, kun Clara sukeltaa kirjeiden kautta toisen maailmansodan syövereihin: suvun arvoitukseen, juutalaisiin Amsterdamissa ja osin Britanniassakin, ihmiskohtaloihin. Mennyt valottuu tietenkin kirjeissä, joissa ilmenevät ilo ja pelko, salaisuudet ja nyt, Claran silmissä, sukupolvien ketju.

Van Praag pohjustaa hyvin useita henkilöhahmojaan, mutta jossain vaiheessa romaani lässähtää ja muuttuu sujuvalukuisuudestaan huolimatta sekavaksi. Pieneksi kirjaksi aineksia on liikaa eikä mikään saa kovin syvää käsittelyä. Kirjan tittelin mukainen ajatus kirjeiden kirjoittamisesta taidemuotona unohtuu, vaikka juuri siitä lähtökohdasta romaanin ostin. Kokonaisuus jaksaa kiinnostaa sen verran, että teoksen saa luettua loppuun – juuri ja juuri, ehkä osin siksi ettei minulla ollut muuta kirjaa mukana eräällä automatkalla. Syy sekin on lukea!

The Lost Art of Letter Writingin suloisessa tunnelmassa voi siis viivähtää, mutta mitään kovin syvällistä se ei lukijaansa jätä, vaikka van Praag sekoittaakin mukaan historian varjoja juutalaisten kohtalosta sukusalaisuuksiin.

Onneksi joskus ihan kiva riittää: kupillinen teetä, skonssi, ajatus pienestä paperipuodista Cambridgessä… Van Praagin romaani unohtunee nopeasti, mutta tässähän voisi alkaa suunnitella kirjeen kirjoittamista! Niin, milloin viimeksi olen kirjoittanut oikean paperikirjeen? En muista. Kaikenlaisia lappusia tulee kyllä liitettyä vaikkapa kummilapsille postitettavien lahjojen mukaan ja olen aika hyvä postikorttien lähettäjäkin, mutta kirjeitä ei tulee enää kirjoitettua. Tuleeko teidän?

Runo ja rakkaus (Runokuu 2017)

Elokuu, runokuu.

Ensi viikko, 21.-27.8. on Runokuu-festivaalin aika.

Heinäkuussa joukko kirjabloggaajia kävi runokävelyllä, nyt sama joukko kera muutaman muun (mm. allekirjoittaneen) kanssa osallistuu Runokuun haasteeseen. Runokuu-festivaalin järjestävät Kirjasampo ja Nuoren Voiman Liitto, jotka innostavat lukemaan runoja rakkaudesta.

Kuuden kirjabloggaajan rakkausrunokokemuksia voitte lukea seuraavasti:

21.8. Tuijata
22.8. Hyönteisdokumentti
23.8. Reader,why did I marry him?
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8. Lumiomena ;)
27.8. Muut kirjabloggaajat

Sunnuntai 27.8. sisältää siis haasteen. Haastan muut kirjabloggaajat kirjoittamaan silloin rakkausrunoista. Tyyli on vapaa: lue yksi runo, lue monta, anna runon virrata, elä sen myötä, analysoi, vajoa, tunnelmoi, ärsyynny, rakastu. Kirjoita runosta blogiisi. Ja jos et ole kirjabloggaaja, lue silti rakkausrunoja tai runoja rakkaudesta.

Kirjasammossa on vinkkinä 20 teoksen lista teemaan sopivista nykyrunokokoelmista. Haulla ’rakkausrunot’ tai ’runokokoelmat rakkaus’ voi Kirjasammosta hakea eri maiden ja eri aikakausien runoutta. Sosiaalisessa mediassa kannattaa hakea #runokuu ja #runo100

Kohti Runokuuta, jokainen! ♥

Lisa Strømme: Mansikkatyttö

Lisa Strømme: Mansikkatyttö

HarperCollins Nordic 2017
The Strawberry Girl 2016
Suomentanut Meri Ala-Tauriala
336 sivua
Brittiläinen, Norjaan sijoittuva romaani

Halusin Munchin puutarhasta tulvivaa vapautta. Halusin maistaa sitä, vaikka se oli tahrattua. Sen kintereillä liikkui vaara, jonka seuraukset olisivat liian raskaita minun kantaa, ja kuitenkin heidän estottomuutensa veti minua puoleensa ja nielaisi minut mukaansa viekoittelevana.

Eletään kesää 1893. Norjalainen rannikkokylä Åsgårdstrand odottaa jälleen kerran hienoja kaupunkilaisvieraita ja elämää nähneitä taiteilijoita, jotka saapuvat loma-asunnoilleen. Nuori Johanne on lapsena toiminut mallina Heyerdahl-nimisen taiteilijan Mansikkatyttö-taulussa ja kuvataide on sitä, mitä Johanne itsekin haluaisi tehdä vastoin vanhempiensa toiveita. Johanne aloittaa palvelustyttönä Ihlenin perheessä. Kesävierasperheen tytär Tullik on omapäinen ja kiivas nuori nainen, joka lumoutuu täysin Edvard Munchista. Johanne joutuu suhteen salaajaksi samalla, kun taidemaailma ja boheemielämä alkavat houkuttaa häntä yhä enemmän ja enemmän.

Jos romaanilta odottaa vain kevyttä kesäviihdettä, voi yllättyä iloisesti. Pahoitteluni vähättelystä ”vain”, mutta pastellisävyinen, sinänsä kaunis kansainvälisissäkin painoksissa oleva kansi, johdatteli ajatukseni rakkausromantiikan äärelle. Kuvittelin lukevani jonkun nopeasti unohtuvan välipalaromaanin kesälomani iloksi. Kesäloma meni, työt ehtivät jo alkaa ja romaanikin osoittautui erilaiseksi kuin kuvittelin. Lisa Strømmen Mansikkatytön pinnan alta paljastuu tietenkin rakkaustarina, mutta paljon muutakin. Kaiken lisäksi rakkaustarinakin on toisenlainen kuin olettaisi, huomattavasti odotuksiani kiinnostavampi ja parempi.

Mansikkatytössä Strømme on kirjoittanut otteessaan pitävän tarinan, joka on niin sujuva, että voisin kuvitella siitä tehtävän elokuvan tai tv-sarjan, jollaisen parissa ainakin minä viihtyisin hyvin.

Sekoittaminen, Ultramariini, Viininpunainen. Kiinnostavinta Mansikkatytössä on erään taulun tarina. Paljastan tässä, että kyse on tietenkin Munchin Huudosta, tai yhdestä maalauksen versiosta. Huuto saa romaanissa yhden selityksen, mutta taide on läsnä muutenkin: rakkaudessa, aikuisuuteen kasvamisessa ja eräänlaisen viattomuuden ajan lopussa, Johannen persoonassa, kyläläisten paheksunnassa. Taide myös kehystää romaanin rakennetta, sillä jokainen luku alkaa Goethen Väriopin lainauksilla. Kaiken lisäksi henkilöiden mielenliikkeet ilosta tuskaan elävät maalausten väreissä. Omalla tavallaan väreilevä on myös norjalainen maisema, aamuinen taivaanranta, poukamat ja metsien siimekset, joissa kansanuskomusten hahmot ovat läsnä tarinoissa ja Johannen omassa kasvuympäristössä.

Mansikkatyttö luotaa monenlaisia vastakkainpareja: on kokemus ja nuoruus, kaupunkilaisuus ja maalaisuus, yhteisön odotukset ja niitä vastaan rikkominen. Tätä kaikkea Strømme käsittelee - ei suoraan yllättävästi -, mutta kuitenkin jo mainitsemiani odotuksia rikkoen. Romaani on myös eräänlainen syrjästäkatsojan tarina: palvelustyttö Johanne on kaiken näkijä. Johannesta Strømme luo romaaninsa monipuolisimman henkilöhahmon. Johannessa on syvyyttä, kun taas esimerkiksi Munch jää jo tunnetun (ja toki kiehtovan) roolinsa vangiksi. Tullik on niin ikään kiinnostava, omaa tahtoaan kantava nuori nainen, jonka hahmossa elää kysymys siitä, millainen ihmisellä on lupa olla. Loppusanat valottavat tarinaa romaanin taustalla ja saavat googlettamaan sekä Munchin elämäkertaa että Ihlenin perhettä.

Taidemaailma sekoittuu hulluun rakkauteen: Strømmen Mansikkatyttö antaa Huudolle eräät fiktiiviset kasvot. Munchin maalauksen taustalle keksitty tarina kutkuttaa mieltä, vaikka mansikka-aika alkaa jo hiipua. Odotin romanttista kesäkirjaa, mutta sainkin toisaalta voimakkaan, toisaalta kaihoisan lukuromaanin, joka sopii luettavaksi syksymmälläkin.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus 2017
231 sivua
Ennakkokappale kustantajalta
Kotimainen romaani

Ennen kuin mieheni katoaa, haluan kuvata hänet tarkasti. Haluan nimetä kaikki paikat, jokaisen karvan, lihaksen ja ruumiinosan. Haluan todistaa, että hän oli. En koskaan ajatellut, että ihmisen ruumiinosat olisivat kiinnostavia, mutta nyt haluan tallettaa näistä jokaisen.

Tämä on menetykseni kartta.

Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen. Yksi lause on vedenjakaja, joka muuttaa kaiken. Muuttaa sen, mitä oli, mutta mitä ei ole enää koskaan. Muuttaa sen, joka oli tuttua siihen, josta ei tiedä mitään. Tämä yksi lause, ja miestä ei enää ole, hän muuttuu toiseksi. Nainen yrittää pitää kiinni rippeistä: hänellä oli mies.

Selja Ahavan romaani Ennen kuin mieheni katoaa kertoo tarinan pariskunnasta, jossa nainen menettää miehensä – sukupuolelle. Mies katoaa ikään kuin pala palalta pois, muuttuu toiseksi. Nainen yrittää muistaa miehen, mutta mitä hän kuvittelee tai luo itse? Onko hän kuin Kolumbus, joka uskoi saavuttavansa Intian?

Helsingin Sanomien kuukausiliitteen tuore juttu kertoo, että romaanissa kuvattu on ainakin osin tapahtunut Selja Ahavalle itselleen. Tästä syytä romaania lukee autofiktiona, paljaana ja avoimena teoksena yhden liiton perusteiden romahtamisesta. Silti olo ei ole tirkistelevä, vaikka utelias se tietenkin on. Tirkistelyn tunnetta ei synny, koska Ennen kuin mieheni katoaa on omaääninen romaani, joka on paitsi koskettava, myös hallitusti ja taiten kirjoitettu. Kokonaisuus syntyy koko ajan karkuun juoksevista muistoista, nykyisyyttä kalvavasta menetyksen tunteesta sekä kuvitelluista tarinoista Kolumbuksen merimatkan aikana.

Minä en taida pitää tästä naisesta enkä hänen sävystään.

Ahavan romaani menee syvälle naisen mieleen, entinen mies jää hänen katseensa kohteeksi, hänen menetyksekseen. Sukupuoli tulee väliin, mikä saa pohtimaan sitä, miten iso osa ihmistä se onkaan. Onko toinen enää sama? Ehkä on, ehkä ei. Mutta mies hän ei enää ole ja nainen haluaa miehen, oman miehensä. Oli rakkautta, mutta olivatko yhteiset vuodet valhetta? Onko nainen koskaan edes tuntenut miestään: Mitä hänestä jää minulle? Osin kaikki tuntuu olevan kuin tyhjää. Näkökulmat käpertyvät yksityiskohtiin ja avautuvat samalla laajalle.

Rinnalla kulkee tarina Kolumbuksesta, joka uskoi tulleensa Intiaan. Kolumbus-osiot tahtovat jäädä ensin vieraammiksi, päälle liimatuiksi ennen kuin syntyy oivallus siitä, miten nainen ja mies ovat hekin kuin valtameren keskellä. Kaikki muuttuu ja karkaa kuin manner Kolumbuksen matkalla: saaria kyllä on, mutta se mitä haetaan pysyy poissa. Minne Kolumbus saapui kun hän saapui Karibialle? Kuvitteliko hän todella saapuvansa Intiaan? Vedättikö hän muita? Naisen mieli juoksee, poukkoilee, koettaa ymmärtää. Nainen kirjoittaa menetyksensä kartan, Kolumbuskin asettaa paikat kartalle: Tämä on minun tarinani, / nämä ovat minun sanani [--]. Jotenkin kaikki on jäsenneltävä.

Lukemassani ennakkokappaleessa ei ollut sivunumeroita. Se on kiinnostavaa, oli niiden poisjääminen sitten tarkoituksellista tai ei. En voi olla pohtimatta, onko niitä tänään julkaistavassa kirjakauppoihin ja kirjastoihin tulevassa painoksessa. Se, ettei numerointia ole, sopii näet erinomaisesti kirjaan, jossa ihminen – ainakin ihminen tunnettuna; omana ja rakkaana – katoaa. Mitä jää jäljelle, tulee tilalle?

Nyt elokuun alussakin uskallan sanoa, että Ennen kuin mieheni katoaa on yksi syksyn vahvimmista romaaneista. Menetys, suru, viha, raivo, hiljaisuus: Ahavalla on taito kirjoittaa tunteet auki. Ja kun hän sen tekee, syntyy sekä sanataidetta parhaimmillaan että mitä henkilökohtaisin tarina.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Atena 2017
Kansi Anna Makkonen
284 sivua
Ennakkokappale kustantajalta
Kotimainen romaani

Joskus minusta tuntuu, että kaikella on ollut jonkinlainen tarkoitus, että voisin sanoa oppineeni jotakin. Toisinaan olen varma siitä, etten ole oppinut mitään. Joitakin asioita voi tietenkin ymmärtää vasta jälkikäteen, kun katsoo taaksepäin ja huomaa, miten kaikki pisteet johtavat samaan kohtaan. Pisteitä ei voi liittää yhteen etukäteen, voi vain aavistaa, että niistä joskus muodostuu kuvio.

Anna Kareninassa sanotaan, että ”jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan”. Miten onni muuttuu onnettomaksi? Miten ja miksi perhe hajoaa? Suuressa kansainvälisessä järjestössä työskentelevät Markus varttuu uskonnollisessa perheessä yhdessä vanhempiensa ja kolmen siskonsa kanssa. Unenomaiset kesät sujuvat Porkkalassa, talvet Helsingissä. Siskoista Ellen on lahjakas viulusti, jolle povataan menestyksekästä uraa. Viulu kuitenkin vaikenee. Toisena ajankohtana Markuksen kaksoissisko Carola eristetään perheestä. Kun Yhdysvalloissa asuva Markus saa sekä monta asiaa muuttavan kirjeen että suru-uutisen Suomesta, joutuu hän pohtimaa uudella tavalla sitä, mikä on tärkeää, mikä on hänen oma tiensä maailmassa.

Huh, nyt en tiedä, mitä sanoisin. Tätä kirjoittaessani bloggauksen sanat vasta hakevat muotoaan enkä edes aio editoida tätä hakemista pois. Vahvan vaikutuksen tekevät romaanit saavat aikaan tätä hapuilua, mutta nyt sanoihin: Ben Kallandin romaani Vien sinut kotiin on herkkävireinen ja vahva teos hajonneesta perheestä, surusta, Jehovan todistajista ja musiikista.

Ei koko totuutta tarvitse kertoa niille, joiden ei tarvitse tietää sitä. Markuksen elämässä on asioita, jotka on parempi salata, mutta on myös sellaista, joka elää pinnan alla ja odottaa pääsyä valoon. Yksilön omaa tahtoa on miltei mahdotonta sovittaa läheisten vaatimuksiin. Lopullisuus on läsnä alusta saakka, mutta lopullisuus pitää sisällään jatkuvuutta, elämällä on aina yllätyksiä hihassaan.

Markuksen perheen kipupisteistä moni johtuu uskonnosta. Olen aiemminkin kirjoittanut, että uskontoa käsittelevät romaanit kiinnostavat minua – nimenomaan kiinnostuksen vuoksi. En omaa riviluterilaisuutta vahvempaa taustaa eikä minun tuttavapiirini ole koskaan kuulunut yhtään Jehovan todistajaa (ainakaan siten, että tietäisin jonkun tuttavani kuuluvan kyseiseen uskontoon). Käsitykseni Jehovan todistajista pohjautuu pitkälti median luomiin mielikuviin. Osaltaan Kallandin romaani vahvistaa käsityksiäni: miehisen uskonnon maailma on julma, yhtä lailla naisille kuin kaikille epäileville jäsenilleen. Uskonto, josta voisi puhua järjestönä, toimii suuren yrityksen tavoin, ja vaikka kaikesta voi periaatteessa neuvotella, niin käytännössä omaääniset ajattelijat häivytetään taustalle tai kokonaan omilleen. 

Uskonnon ja perhesuhteiden rinnalla kulkevat musiikki ja maisemat. Musiikki Händelin Messiaasta Nirvanan Rape me -kappaleeseen, maisemat merenrannoilta huvila-alueille ja New Yorkin ravintoloihin. Kalland kirjoittaa kaikesta tyylitietoisesti. Hänen tekstinsä kantaa, hän kirjoittaa kauniita lauseita, muttei jaarittele. Kerronta on enemmän toteavalla tavalla muistelevaa kuin laajasti kuvailevaa, mutta silti tai juuri siksi se on niin taidokasta. Lukijalle tarjotaan sekä tilaa että läheisyyttä. Kallandin teksti kulkee kuin sinfonia: hiljaisesti silloin kun tarpeen, voimakkaasti, kiihkoisastikin silloin, kun aika on.

Kallandin kerronta ei notkahda hetkeksikään. Draaman kaari on täyteläinen, joskin paikoin (syystäkin) kärjistetty. Lauseet kulkevat vaivatta, juoni vetää lukijan mukaansa. Haikea ja kipeä tunnelma lepattelee sydänalassa. Kertojana toimiva Markus muistelee niitä hetkiä, jotka nyt tuntuvat merkityksellisiltä. Markuksen elämän fragmenteista muodostuu ehjä ja kaunis romaani.

Vien sinut kotiin jättää samalla kertaa surullisen ja onnellisen olon, mikä kielii Kallandin romaanin tyyllikkäästi pakahduttavasta voimasta.