Kun vuosi on lopullaan, en koskaan oikein
tiedä, miten olla. Uutta on aina jännittävä odottaa, mutta vanhassa riittää
muisteltavaa. Uudesta ei ole vielä minkäänlaista aavistusta, vain toiveita että
siitä tulisi hyvä. Vanhaa voi katsoa kaihoten: olinko oikeasti isojen
pohdintojen kynnyksellä heti tammikuussa? Ja kevättalvella oli Korot kopisten
-kirjan aika: Amman kanssa oli jälleen ilo tehdä yhteisiä kirjoitushommia. Entä
miten ihanaa olikaan kävellä irlantilaisilla kivikkoisilla rannoilla
heinäkuussa tai miten koskettavaa katsoa Belfastin muraaleja. Kuinka suloista Tallinnan tai Tukholman vanhoilla kujilla. Kuinka lumoavaa
ottaa omaa aikaa Turun kirjamessujen tuoksinassa lokakuisena lauantaiaamuna –
yhtä tunnelmallista kuin kävellä joulukuisessa Porvoossa.
Ja tietenkin: miten monenlaisia kirjoja tähänkin vuoteen mahtui. Kovasti odotettuja, iloisia yllätyksiä, pettymyksiä ja tietenkin täyteläisiä lukuelämyksiä. Tuttuun tapaani listaan eri tavoin säväyttäneitä kirjoja, jotka syystä tai toisesta ovat painuneet mieleeni erityisellä tavalla. En siis nytkään listaa välttämättä kaikkia vuoden parhaita lukukokemuksiani, toki niitäkin, mutta huomioin myös heikompia tai keskinkertaisen mukavia, jos ne jostain syystä ovat mieleeni painuneet.
Tulevan vuoden kirjavinkkeihin ja lukusuunnitelmiin
palaan lähiaikoina.
Nyt kuitenkin: Kirjavuosi 2016
Nyt kuitenkin: Kirjavuosi 2016
Vuoden muistuttaja
Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
Joskus ihmettelen itseäni lukijana, mutta kukapa ei niin tekisi. Nyt kummastelen sitä, miksi annoin Chimamanda Ngozi Adichien romaanin odottaa minua yli viisi vuotta. Luin näet Puolikkaan keltaista aurinkoa jo syksyllä 2010 ja vaikutuin romaanista niin, että päätin lukea lisää Adichieta ja ostin hänen esikoisromaaninsa aikomuksena lukea se pian. Mutta vuodet vierivät ja nyt blogiini viimein ehtivä Purppuranpunainen punainen hibiskus antoi vain odottaa itseään. Onneksi hyvä romaani ei vanhene ja tämä helmikuu oli yhtä oivallinen kuin mikä tahansa muukin ajankohta Kambilin tarinan lukemiseen.
Joskus ihmettelen itseäni lukijana, mutta kukapa ei niin tekisi. Nyt kummastelen sitä, miksi annoin Chimamanda Ngozi Adichien romaanin odottaa minua yli viisi vuotta. Luin näet Puolikkaan keltaista aurinkoa jo syksyllä 2010 ja vaikutuin romaanista niin, että päätin lukea lisää Adichieta ja ostin hänen esikoisromaaninsa aikomuksena lukea se pian. Mutta vuodet vierivät ja nyt blogiini viimein ehtivä Purppuranpunainen punainen hibiskus antoi vain odottaa itseään. Onneksi hyvä romaani ei vanhene ja tämä helmikuu oli yhtä oivallinen kuin mikä tahansa muukin ajankohta Kambilin tarinan lukemiseen.
Vuoden herkullisin
No, nyt on valittava kaksi.
Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
Kirja, joka lopetti nuivan lukemisen aikakauden:
Parkkisen
romaanissa on paljon ihastuttavaa, etenkin ruoka. Ruoka merkitsee Säädyllisessä
ainesosassa paljon. Lukujen nimeäminen ruokien nimillä tai ateriointihetkillä,
kuten Kaviaarilla
täytetyt viiriäisenmunat, Haukea
valkoisessa kastikkeessa ja Rapuja
August Strindbergin tyyliin, viehättää jo heti kirjan ensilehdillä
sisällisluetteloa selatessa. Viehätys vain vahvistuu, sillä ruokaa tehdään,
siitä puhutaan ja se edustaa valtaa, rakkautta, salaisuuksia,
välinpitämättömyyttäkin.
J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt
Täydellinen lomakirja:
Stradalin
episodiromaani pitää sisällään oikeastaan kaiken sen, mitä hyvältä
ajanvieteromaanilta voi odottaa: taidokkaan rakenteen, kerronnan imun,
kiehtovat henkilöt sekä koko joukon ruokakuvauksia, jotka ovat lempeässä
ironiassaan niin kovin herkullisia.
Vuoden klassikko
Volter Kilpi: Alastalon salissa
Parisen
viikkoa tuo lukeminen otti. Harmin räkä lähti väistämättäkin pois nokasta, kun
kirjaa luin. Toisinaan, automatkoilla, innostuin lukemaan mehevimpiä
kielenkäänteitä ääneen miehelleni. En voi sanoa nauttineeni jokaisesta
lukutuokiostani, mutta kokonaisuus veti puoleensa. Ja miksei olisi vetänyt,
sillä se on rakenteeltaan moderni, kieleltään rikas ja eläväinen sekä,
sittenkin, kaikessa tajunnanvirtaisuudessaankin, juonelliselta kaareltaan
komea.
Vuoden viihderomaani
Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta
Kirjeitä
saarelta muistuttaa minua siitä, miten joskus tunnelma ja käsillä oleviin
hetkiin nähden oikeanlainen tarina riittävät (niin, ja tietenkin ajatus
runoilijan talosta Skotlannissa). Joskus luetun
kirjan pitää ollakin ihana. Piste.
Vuoden pettymys
John Irving: Ihmeiden tie
Oi, John!
Tai hei, John! Hi, John! Dear John? [--] Mutta nyt. Oi, John. En huudahda, vaan huokaan: Voi, John.
Tai hei, John! Hi, John! Dear John? [--] Mutta nyt. Oi, John. En huudahda, vaan huokaan: Voi, John.
Ehkä vielä joskus.
Vuoden ulkomainen
Elena Ferrante: Loistava ystäväni
Loistava
ystäväni on juonivetoinen, muttei yksioikoinen, vaan silkkaa lukunautintoa:
Ystävyyden kuvauksen rinnalla kulkee tarina ihmiselon kurjuudesta ja
kirkkaudesta sekä sodanjälkeisestä Italiasta. Ferrante saa sekä romaanihenkilönsä
että Napolin elämään tavalla, että jatko-osaa odottaa uteliaana ja ennen
kaikkea innokkaana.
Vuoden ajatteluttavin
Saako samaan kategoriaan sijoittaa kolme
kirjaa? Tietenkin saa. On kolme kirjaa, jotka ovat ihan erityisesti askarruttaneet mieltäni.
Yksi siksi, että se jäi mieleen helteisenä lukukokemuksena ja joka valloitti
minut vasta hyvän aikaa bloggauksen jälkeen: Deborah Levyn Uiden kotiin. Toinen
siksi, että ihailin sitä, vaikken ymmärtänytkään kaikkea: Sinikka Vuolan
Replika. Ja kolmas siksi, että se on niin puhutteleva, samalla kertaa kaunis ja rujo: Laura Gustafssonin
Korpisoturi. Kaikki hyvin kirjoitettuja, jokaista suosittelen melkeinpä
kaikille.
Vuoden ristiriitaisin
Helen Macdonald: H niin kuin haukka
Mitä sanoa
kirjasta, joka ihastuttaa, mutta jättää samalla päällimmäiseksi kysymyksen miksi?
Miksi ihminen haluaa omistaa luonnonkappaleen, kesyttää sen omiin
tarkoituksiinsa? Saako niin tehdä? [--] H niin kuin haukka on surumielinen,
paikoin ristiriitainen ja silti ihana (!). Se on hidasta
kirjallisuutta, joka kaipaa aikaa ja syventymistä.
Vuoden kirja oikeassa paikassa -kokemus
Colm Tóibín: Nora Webster
Minulla
oli onni lukea Nora Websteriä Irlannissa ja kaiken lisäksi matkustaa Dubliniin
osin samaa rannikkorataa, jota Norakin kirjassa kulkee, hän toki paljon
pitemmän matkan aina Enniscorthysta saakka. Lukumiljöö ei olisi juuri parempi
voinut olla, mutta olisin varmasti pitänyt Nora Websteristä missä tahansa,
vaikka sitten savolaisen mansikkapellon reunalla tai lauttasaarelaisen toimiston
kahvihuoneessa.
Vuoden kaunein
Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Teko, jonka toteutin:
Akvarelleja
Engelin kaupungista on surumielinen, kauttaaltaan hieno kirja, joka saa minut
kaipaamaan kävelyä Bulevardilta Ruttopuiston kautta Senaatintorille. Siinä
muuten kulttuurielämys, jonka aion pian toteuttaa - Viikilän lauseet mielessäni.
Vuoden sielukirja
Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi
On
tietenkin sanottava, ettei high life -romaaniksi luonnehdittu Kristallipalatsi
ole täydellinen romaani. [Mutta:] Minulle Kristallipalatsissa on ihan
erityistä taikaa. Sellaista taikaa, jota on vaikea pukea sanoiksi, mikä on
itselleni melko harvinaista. En osaa sanoa, onko se Hakkaraisen tapa
kirjoittaa, romaanin aihepiiri, pienet hienot yksityiskohdat vai aavistuksen
poukkoileva, mutta kasassa pysyvä kokonaisuus, joka lopulta tekee romaanista
sen mitä se minulle on: kirkkalla tavalla sieluun osuva kirja, joka saa
paikkansa suosikkikirjojeni hyllystä.
Vuoden säväyttäjä
Minna Rytisalo: Lempi
Kun ystävä
kirjoittaa romaanin, asettuu lukija väistämättä erilaiseen asemaan kuin muiden
kirjailijoiden teoksia lukiessaan. [--] Sen sanon, että Lempi on romaani,
joka ei voi jättää ketään lukijaansa kylmäksi. Lempi on kaunis ja hurja niin
lauseiltaan kuin sisällöltään. Se on juuri sellaista kirjallisuutta, jonka
lukemisesta eniten nautin.
♥♥♥
Nyt joululomallakin olen lukenut. Olen
lukenut yhden sieluun käyneen romaanin, yhden taidokkaasti kirjoitetun, mutta etäisemmäksi jääneen teoksen
ja vielä erään talvikirjan. Tänään aloitin koukuttavaa lukuromaania. Näistä
kirjoista ja kaikenlaisesta tulevasta blogihauskasta kirjoitan pian
vuodenvaihteen jälkeen.
Hyvää uutta vuotta 2017!