Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä

Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä
Tammi 2014, Keltainen kirjasto
Quiet Dell 2013
Suomentanut Kersti Juva
Kansi Jussi Kaakinen
640 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

Asta kultaseni,
Vain pari riviä, rakkaani, sillä odotan voivani lähteä täältä ensi lauantaina ja tulla perille maanantaina.
Kun tulen, tahdon tavata sinut kahden - sano lapsille mitä tahdot. Tulen iltamyöhällä.
Älä kerro naapureille tulostani. Jätä kaikki liiketoimet minulle.
uskollinen Corneliuksesi

Lama koettelee 1930-luvun alun Yhdysvaltoja. Asta Eicher on leskeksi jäänyt kolmen lapsen äiti, hyvämaineinen hopeaseppä keskiluokkaisesta, mutta köyhtyneestä taloudesta. Hänellä on ihailija lähipiirissä, mutta hän alkaa kirjeenvaihtoon hurmaavan Cornelius Pierson -nimisen miehen kanssa. Mies ehdottaa avioliittoa eikä Astalla ole mitään syytä kieltäytyä kosinnasta. Kesällä 1931 koko Eicherin perhe on kuollut. Perheen kohtalo koskettaa monia, mutta askarruttaa erityisesti toimittaja Emily Thornhilliä. Miksi? Ja mitä perheelle tapahtui?

Jane Anne Philippisin romaani Murhenäytelmä pohjaa tositapahtumiin, mutta yltää osin yliluonnolliseen. Phillipsin tajunnanvirtaiseen kerrontaan tottuneille Murhenäytelmä on helppoa luettavaa, mutta tietenkään kyse ei ole ns. helposta kirjallisuudesta. Se on romaani rikoksesta ja rangaistuksesta, lamasta ja epätoivosta - ja eräällä tavalla sovituksestakin.

Murhenäytelmä on ristiriitainen, mutta kiehtova lukukokemus. Ristiriitaiseksi kirjan - minulle - tekee sen osittainen yliluonnollisuus, jota realismin puitteisiin puetuissa romaaneissa usein vierastan (tosin näin sulkeissa mietin, että miksi, sillä pidän paljon esimerkiksi Haruki Murakamin kirjoista ja reaalifantasiasta; samoin Toni Morrison Luoja lasta auttakoon upposi hyvin – hmm). Yliluonnollisuus ei aivan suoraan sovitu tarinaan, vaan tietyt osiot jäävät irrallisiksi. Toisaalta se, että Phillips käyttää tuonpuoleiskokemuksia hyväkseen, osoittaa kaunokirjallisuuden voiman: romaanin sivuilla voi tapahtua mikä tahansa. Phillips on toki aiemminkin tuonut romaaneihiinsa ripauksen taianomaisuutta, esimerkiksi Suojeluksessa tunnelma on väkevämpi, mutta Phillipsille ominaista unenomaisuutta on toki Murhenäytelmässäkin, vähemmän tajunnanvirtaisesti vain.

Romaanin ristiriitaisuutta lisää se, että teos on samalla kertaa pitkästyttävä ja lukuromaanimaisen koukuttava. Kokonaisuutta olisi voinut lyhentää huomattavasti tarinan siitä kärsimättä. Ja jälleen, toisaalta Phillips on niin taitava kirjoittaja, ja Kersti Juva suomentaja, että Eicherien ja Emilyn tarina kiehtoo: romaani mietityttää lukutauoillakin, saa googlettamaan tositapahtumia fiktion taustalla. Myös ajankuva sekä illinoislaisen ja virginialaisen ympäristön kuvaus on onnistunutta ja elävää, elokuvallistakin.

Kun hyvä, paha, historia ja fiktio kohtaavat, on lopputulos ristiriitaisuuksistaan huolimatta kiehtova. Hyvä on ehkä liiankin hyvää ja paha pimeää, joskin jonkinlaisen selityksensä saava. Phillips sytyttää 1930-luvun alun lamavuosiin elon kipinän; lukija ei ehkä usko kaikkea, mutta viihtyy ja liikuttuukin.

Kahdeksan vuotta - ja blogitunnustus

Ihanat Leena ja Milla muistivat minua Blogger Recognitation Awardilla: lämmin kiitos! Tunnustus ilahduttaa suuresti ja tänään, erityisenä blogipäivänäni, on aika ottaa se vastaan. Tunnustuksen ideana on tuoda iloa ja samalla muistella oman blogitaipaleen alkuaikoja.

Haasteen ohjeet kuuluvat näin:

1.     Kirjoita postaus palkinnosta logoineen.

2.    Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen.

3.    Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille.

4.    Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi.

5.    Nimeä 10 bloggaajaa palkinnon saajaksi.

Nyt on postattu logo ja tehty linkityksiä. On siis aika vaipua muistoihin.

Lumiomenan alkutaival on varmasti aika tyypillinen monellekin blogille. Vuonna 2008 olin äitiyslomalla. Pidin jo silloin vain lähipiirille tarkoitettua, ulkopuolisilta suljettua blogia lastemme kuulumisista ja mietin, että olisipa kiva pitää virtuaalista lukupäiväkirjaa. Perustin Lumiomenan 27.11.2008, aluksi kirjoitin vain esittelyn ja linkitin sen muutamalle paljon lukevalle ystävälle. 

Vuodenvaihteen 2009 jälkeen aloin kirjoittaa kirjajuttuja, jotka nyt tietenkin tuntuvat noloilta, mutta alkuinnostus oli suuri. Tuolloin bloggaaminen tuntui yksinäiseltä, lukijoita oli varmastikin vain kourallinen eikä kommenttejakaan juuri tullut. Ensimmäinen bloggauskriisi iski jo keväällä, itselleen ei ollut mukava kirjoittaa, joten blogi jäi heti tuoreeltaan tauolle ja palasi saman vuoden syyskesällä. Silloin mukaan tuli muutakin kuin kirjoja – ja jopa muutamia lukijoita! Ensimmäisten lukijoiden ja muutamien innostavasti painokkaiden kommenttien myötä Lumiomena alkoi kypsyä siksi, että mitä se nyt on.

Tätä kirjoittaessani huomaan, että juuri tänään Lumiomenan aloitussanojen kirjoittamisesta tulee kahdeksan vuotta. Kahdeksan vuotta! Se on aika pitkä aika niin omassa elämässäni – kuopuksesta on kasvanut reipas koululainen; työurani on kulkenut uusille poluille; olemme muuttaneet jne. – kuin bloggaamisen kannaltakin. Näiden vuosien aikana uusia blogeja on syntynyt hurjasti, Kirjamessuilla Bonnierin aamiaistilaisuudessa oli puhetta, että vuosi 2011 oli syntymävuosi monelle edelleen aktiiviselle kirjablogille. Oma lukumakuni on muuttunut, samoin tapani blogata. Antoisaa on ollut – monin tavoin: Olen blogini myötä tutustunut useisiin ihaniin ihmisiin, joidenkin kanssa ystävystynytkin; olen päässyt erilaisiin kirjatapahtumiin ja ainakaan Rivien välissä- ja Linnasta humisevalle harjulle -kirjoja ei olisi syntynyt ilman blogeja.

Tästähän tuli ihan synttäripostaus ja kaikki alkaa kuulostaa ihan kiitospuheelta. :) Joten: Suuri kiitos kaikille, jotka olette vuosien varrella Lumiomenaa lukeneet tai tänne jotain kommentoineet. Teidän ansiostanne bloggaaminen on jatkunut mielekkäänä ja yhteisöllisenä. ♥

Ai niin – ohjeita aloitteville bloggaajille… No, kannattaa kirjoittaa niistä aiheista, joista on itse kiinnostunut. Blogin visuaalinen ilme, kuvien määrä, tekstien pituus ja päivitystahti muotoutuvat ajan myötä omanlaisiksi. Jos haluaa blogilleen lukijoita, on hyvä vierailla muissa blogeissa ja jättää niiden kommenttikenttään viestiä. Myös somekanavista voi olla iloa, jos kokee sosiaalisen median omakseen. Lumiomppu on aika aktiivinen Facebookissa (klik) ja Instragramissa (yksityinen tili, mutta hyväksyn melkein kaikki seuraajapyynnöt, joten klik), Twitterissä hieman satunnaisempi (klik).

Olen usein huono jakamaan haasteita ja tunnustuksia eteenpäin, nyt teen sen puolittain. Olisin iloinen, jos tämä viisikko ottaisi tunnustuksen vastaan ja muistelisi oman bloginsa alkutaivalta.

Amman lukuhetki
Kirjakaapin kummitus
Kirjakirppu
Kirjapolkuni
Pieni kirjasto

P.S. Lumiomena-nimen historiasta olen kertonut joskus aiemminkin, mutta sanon vain: äitiysloma + Tori Amos = Lumiomena. Kappaleessaan "Carbon" Amos viittaa kirjailija Neil Gaimaniin ja laulaa Have him read "Snow Glass Apples’"where nothing is what it seems. Olen aina pitänyt lumesta ja ompuista, joten jätin sitten lasin pois. Monesti olen miettinyt jotain kirja- tai lukualkuista nimeä blogilleni, mutta mitä sitä vanhaa vaihtamaan.

Suvi Piiroinen: Pahaa parempi

Suvi Piiroinen: Pahaa parempi
Myllylahti 2016
320 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen jännitysromaani

Samalla hetkellä, kun hän oli noussut autoonsa, oli Mia toisella puolen kaupunkia nostettu potkivana ja kiemurtelevana vieraan auton takaosaan, suu peitettynä suurella kädellä, etteivät huudot kuuluisi sivullisten korviin. Koulun pihalle pudonnut vaaleanpunainen kännykkä lojui loskassa. Sen näyttö vilkkui ja se värisi, mutta ääntä siitä ei kuulunut. Eikä siihen koskaan vastattu.

Lapsen katoaminen on vanhempien painajainen. Joensuulainen 9-vuotias Mia katoaa koulun liikuntakerhon jälkeen, vain hänen kännykkänsä löytyy lumisesta maasta. Joulunalusajasta tulee pimeä niin Mian äidille kuin rikoskonstaapeli Rob Peurallekin, joka on Mian ikäisen Loten isä. Epätietoisuus ja pelko valtaavat pohjoiskarjalaisen kaupungin asukkaita. Onko Mia elossa? Liittykö tytön sieppaus hänen äitinsä toiseen ammattiin "viihdyttäjänä"? Ja kuka alkaa auttaa poliisia? Onko auttaja pahaa parempi – vai pahempi?

Ah, Joensuu. Opiskelukaupunkini, jossa viihdyin vuosia opintojeni jälkeenkin ja jonne voisin muuttaa takaisin vaikka heti. Ei siis ihme, että kiinnostuin Suvi Piiroisen Joensuuhun sijoittuvasta esikoisdekkarista Pahaa parempi. Romaanin teema, lapsen katoaminen ja mahdollisesti lapselle tehtävä paha, hieman pelottivat ennakkoon, mutta dekkarinkaipuu yhdistettynä Joensuuhun vei voiton teemalta.

Hyvä että vei: Piiroisen dekkari ei ole niin pahaa luettavaa kuin mitä nimensä ja teemansa antaa ymmärtää. Pahaa paremmassa on toki paljon hyytävääkin, etenkin henkilö joka asettaa salakameroita alakouluikäisten tyttöjen pukuhuoneeseen: Huomenna hänen odotuksensa palkittaisiin. Huomenna hän saisi vieraan. Piiroinen kuitenkin käsittelee teemojaan tyylikkäästi, aineksia olisi pahempaankin. Pienen tytön piina, lapsiperheiden arki ja huolenaiheet sekä poliisin ja opettajien työ nivoutuvat jännityskirjassa pääosin onnistuneesti yhteen.

Sen sijaan Joensuu-kuvausta odottavat tulevat luultavasti pettymään, ainakin minä petyin. Kaikki paikallisuus on riisuttu: on joki, ostoskeskus, pohjoinen kaupunginosa, koulu… Kaikki yleisellä tasolla. Miksei Pielisjoki, Iso Myy, Rantakylä tai Noljakka ja niin edelleen? Kaupunginosien nimeäminen ei toki sano kaupunkia tuntemattomille mitään, mutta lisää paikallisväriä; onhan kiehtovaa lukea vaikka Turun Aurajoesta, Helsingin Kalliosta, Kuopion Puijonlaaksosta tai Ilmajoen Rengonkylästä vaikkei kyseisiä paikkoja tuntisikaan. Pahaa paremman takakansi lupailee kokonaista kirjasarjaa, joten toivottavasti seuraavassa Rob Peura -dekkarissa Joensuu näyttää paikallisemmalta. Ehkä vanhempi poliisimies Väiski ostaa suklaata Eväskontista, kenties Robin Anna-vaimo käväisee lenkillä Linnunlahdella tai liikunnanopettaja Tea pyöräilee Utransaarille…

Dekkarina Pahaa parempi on mainiota, koukuttavaa luettavaa joulunaluspäiviin. Jännitystä tosin saisi olla roimasti enemmänkin, mutta Piiroisen kirjoittaman tarinan imu on vahva, arvoitus – tai arvoitukset – kasvaa lukiessa. Dekkarissa on myös haparointia tai huolimattomuuksia; epäloogisuuksia, jotka saavat hetkittäin palaamaan aiemmille sivuille, mutta kokonaisuutta ne eivät kuitenkaan syö. Tarinalangat solmiutuvat yhteen osin ennalta-arvattavasti ja osin yllätyksellisesti. Jatko-osaa ennakoidaan tarinankin tasolla, ja ainakin minä odotan sellaista innolla.

Ajatus mahdollisesta jatko-osasta suorastaan hykerryttää: on saatava tietää, miten muutamalle henkilölle ja joillekin jo punoksellaan oleville juonilangoille käy. Lisäksi Rob Peuran ja tämän perheen sekä Väiskin hahmot ovat sellaisia, joihin kiintyy liki samaan tapaan kuin 1990-luvun Maria Kallioon konsanaan. Joten: lisää Joensuuta, uusia rikoksia Peuran tutkittavaksi ja paluu Peuran ja tämän kollegoiden arkeen. Voiko tämän tilata jo nyt?

--
Myös Krista on lukenut Piiroisen esikoisdekkarin.

Sinikka Vuola: Replika

Sinikka Vuola: Replika
Tammi 2016
197 sivua
Kansi Markko Taina
Kustantamosta
Kotimainen romaani


Miten täynnä kuvia ihminen on, miten jokainen kuva, jokainen muisto syö häntä, kalvaa ja kovertaa, Kaivos sanoo suulla joka on täyttä kuparia. Eikä muistoilta voi suojautua, vaan tuskallinen kuva täytyy peittää aina uudella kuvalla. Niin, onko kallisarvoisempaa kykyä kuin kyky unohtaa, sano onko, Kaivos kysyy.

Niin, onko? Voiko asioita piilottaa tai onko parempi tehdä aina uusi ja uusi kuva, uusi esine, uusi tarina, uusi ihminen, replika? Sinikka Vuolan romaanissa Replika muistoista kasvaa omia universumeitaan, sekä lailla lempeyttä että yön pelottavia kuvia, joita ei voi paeta eikä katsella.

Vuolan romaania on vaikea purkaa sanoiksi. Se on tiivis, mutta siinä on paljon teemoja ja erilaisia kertojia. Kertojien joukossa on yksinäinen ja onneton Puuseppä, on Vanhus, on pahan roolin saava Siniparta; On pientä tulitikkutyttöä muistuttava Kerjäjäistyttö, on Äitimuukalainen, ja on Leipuri jonka pitkä ja rosoinen arpi loimottaa syvänpunaisena. Kuolema, hahmona, seuraa kaikkia ja kaikkialle. Kaikki edellä mainitut ovat maiden ja kansallisuuksien rajat ylittäviä arkkityyppejä, eri kulttuureista kerrostunutta kuvastoa. 

Kauneus ja kauhu elävät ja sykkivät molemmat: Ja syliturvassa saamme sanat, oikeat sanat, tällaiset [--] / Minä huusin huutamistani kun vereni söi itsensä, huusin äänetöntä huutoa, sillä paljas kipu oli minussa kaikkialla ja huumasi minut [--].

Replika on melankolinen ja sadunomainen, surrealismissaan unenomainen. Se on romaani, jossa kielen rooli kasvaa vähintään yhtä suureksi kuin kertomus – kertomus, joka ei aukea helposti, joka on yhtä monitulkainen kuin romaanissa usein kerrostuva ajatus: Muistan lopun, en alkua. Sillä alkuja on monta, alun haaroja, tärkeät asiat eivät ala vain kerran vaan yhä uudestaan [--]. Romaani on nimeään mukaillen toisteinen, mutta toisteisuus ei ole monisteista, vaan aina uutta avaavaa, sanoista syntyvää. Replika rakentuu toisteisuudelle, mutta on romaanina uniikki: Vuolan kohdalla voi aidosti puhua kirjallisuudesta, jossa on erilainen ja uudenlainen ääni.

En ole ainoa, joka ajatteli lukiessaan Laura Lindstedin Oneironia. Tekstiluolan Tuomas kirjoittaa, että ”(N)iin kielellisen kuin visuaalisen kerronnan uudistamisensa myötä Replika on minulle tämän vuoden Oneiron, vaikka niissä ei sinänsä juuri yhtäläisyyksiä olekaan”. Juuri näin: Replika ja Oneiron ovat todella erilaiset romaanit – todella-sanaa täytyy painottaa. Kuitenkin molemmat ovat juuri sitä mitä kirjailijat ovat edustaneetkin: mahdollista kirjallisuutta. Kummassakin romaanissa kerronta kulkee omilla ehdoillaan ja omia polkujaan, komeasti. 

Kokonaisuus on metaforinen ja täynnä kulttuuria viittauksia, avoimia ja piilossa olevia merkityksiä runoilijakielistä proosaa. Replikassa tulevaa ei voi ennakoida: aina voi palata menneeseen, mutta tuleva on otettava vastaan sellaisena kuin se annetaan. Vuolan romaania ei voi purkaa liiaksi auki eikä sitä voi – en minä ainakaan – ymmärtää täysin, analysoida puhtaaksi, mikä on samalla kertaa haastavaa ja vapauttavaa. Replika on romaani, jota ei voi vain lukaista, vaan joka ottaa aikansa niin kielen kuin kerronnan tasolla. En tiedä, voiko Replikaa sanoa nautittavaksi luettavaksi – ehkei, ehkä, kyllä; tätä mietin niin että kävin jo lisäämässä sanoja tähän väliin – mutta lumoava se ehdottomasti on.

Sinikka Vuola on kirjoittanut huikean, palkitsevan ja omintakaisen teoksen, vahvan kirjallisen taidonnäytteen.

--

Replikasta on blogattu paljon, lukekaa myös Ompun ja Kaisa Reetan mietteeet. 

Olga Temonen: Olgan joulu

Olga Temonen: Olgan joulu
Tammi 2106
Valokuvat: Emilia Ikäheimo
Graafinen suunnittelu: Päivi Häikiö
160 sivua
Kotimainen joulukirja

Joulun tunnelma on minun mielestäni ylivertainen. Mikään juhla ei tuo mieleen niin paljon muistoja tuoksujen, makujen, perinteiden ja aina uudestaan esiin kaivettavien koristeiden kautta kuin joulu.

Nyt kun marraskuu muuttuu taas syksyiseksi ja vesisade huuhtoo kauniita kinoksia pois, en enää voi pidätellä itseäni: olen yhä enemmän ja enemmän joulutunnelman vallassa. Viime viikonloppuna kirjoitin talvilevyistä, mutta niiden kuuntelun myötä aloin tietenkin kuunnella jo joulumusiikkia. Flunssaa, joka vaivaa jo toistamiseen tänä syksynä, lääkitsen englantilaisten maalaissisustuslehtien (Country Living ym.) joulunumeroilla ja olen myös kaivanut hyllystä esille rakkaimmat joulukirjani. Joka vuosi hankin ainakin yhden uuden joulukirjan.

Tänä vuonna tuo uusi kirja on Olga Temosen Olgan joulu, joka on jouluajatuksille uskollisesti lämminhenkinen, perinteinen ja sopivasti yleisen ja henkilökohtaisen maastossa tasapainoileva.

Lämminhenkisyys välittyy kuvissa ja joulua rakastavassa tekstissä. Jouluihmisten on helppo allekirjoittaa nämä sanat: Jouluna saa olla naiivi, lapsellinen ja mautonkin. Mikään tunnelmointi ei ole liikaa ja kaikki ilo, kiitollisuus ja onni saavat näkyä. Kaikki varmasti tietävät, että joulut ovat erilaisia ja että jouluihin mahtuu monenlaista ikävääkin. Silti ainakin minulle joulu on vuoden ihaninta aikaa, se tietynlainen joultunnelma löytyy aina. Perinteinen Temosen joulukirja on monessa, mutta raikkaalla tavalla. Totta kai Temonen muistaa naapureita, keittää glögiä oman puutarhan kirsikoista tehdystä likööristä ja askartelee havukransseja. Hän saa kaiken vaikuttamaan helpolta ja ihastuttavalta; kaikki tällainenkin kuuluu joulukirjojen maailmaan. Itse lämmitän valmisglögiä enkä innostu kranssiaskartelusta (hmm, voisin kyllä!), mutta tärkeintä on se suloinen jouluvalmistelujen tunnelma, joka Olgan joulua lukiessa syntyy.

Olgan joulun kaari kulkee mukavasti pikkujouluista jouluaamun tunnelmaan. Kirja teemoittuu muun muassa kyläkoulun joulujuhlien, joulukoristeiden, tallin joulun ja mahdollisen lumettomuuden ympärille. Pääpaino on Emilia Ikäheimon ottamissa valokuvissa ja ruokaohjeissa. Ruokaresepteissä on uutta ja vanhaa: Temonen itse on kasvissyöjä, mutta mukana on myös joulukinkun ja lampaan ohjeet, onhan joulu aikaa jolloin saman pöydän ääreen kokoontuvat usein hyvinkin erilaista ruokavaliota noudattavat ihmiset. Se, mitkä jouluruoat innostavat on tietenkin makuasia: uunibrietä ja pähkinää haluan kokeilla, mutta kookos-riisipuuro kuulostaa – noh, kookoksiselta. Ruokakuvat ovat upeita, kuten muukin kuvitus.

Teemoja ruokaohjeita siivittää Temosen oma tarinointi. Hän pohjustaa kaikkea omilla lapsuusmuistoillaan ja oman nykyperheensä jouluperinteillä. Tyyli on napakka, mutta lämmin ja jouluisen korea, mutta mutkaton ja rento.

Joulukirjojen ystäville Olgan joulu on ihanaa luettavaa ja katsottavaa. Se on kirja, joka toisaalta saa innostumaan kaikenlaisesta puuhastelusta ja toisaalta vaipumaan kiireettömyyden ja tunnelmoinnin lumoon – joulun taikaan.

Markus Ahonen: Sydämenmurskajaiset

Markus Ahonen: Sydämenmurskajaiset
WSOY 2106
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
440 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen dekkari

Niin oli käynyt murhaajankin mielessä. Mutta päätöstä oli ollut vaikea tehdä. Veneet kelluivat Vuosaaren ja Marjaniemen edustalla. Oli lähes mahdotonta poistua maisemista, jos sielu oli ankkuroitu tiettyyn paikkaan ja siihen yhteen ainoaan hetkeen.

Kesällä 1987 15-vuotias konfirmaatiotaan odottava poika lähtee yöuinnille. Uintiretki on hänen viimeisensä. Vuonna 2015 vauras 43-vuotias liikemies Karl Bellman palaa Helsinkiin. Hän pulahtaa uimaan merenlahteen Vuosaaren edustalla eikä enää näe seuraavaa päivää. Kaksi erillistä tapahtumaa ajallisestikin kaukana toisistaan osoittautuvat monimutkaisen murhasarjan osiksi. Tutkimukset vievät rikosylikonstaapeli Markku Isakssonin hienostoalueille ja lähiöihin, osansa kokonaisuudessa on myös Irlannilla ja Syyrialla. Myös eräs kirjasarja näyttää kytkeytyvän murhien sumaan.

Rakkaus ja kuolema nousevat keskeisiksi teemoiksi Markus Ahosen dekkarissa Sydämenmurskajaiset.

Sydämenmurskajaiset on pääosin varmaotteisesti kirjoitettu. Juoni on taidokas, eri aikatasot ja paikat tasapainossa, runsaasta henkilögalleriasta riittää niin epäiltyjä kuin uhrejakin. Uhrien suhteen on todettava, että Sydämenmurskajaisissa on mukana koomisuuttakin, jonka tahattomuudesta en ole aivan varma. Kun ruumiita alkaa olla kuusi, ei voi olla hymyillen ajattelematta, että vähempikin riittäisi. Aineksia on muutenkin runsaasti, mutta koko ajan kierroksiaan lisäävä dekkari pysyy kasassa.

Paikoin Ahonen selittää liikaa, ainakin pääkaupunkiseudulla asuville suomalaislukijoille: on yleinen oletus, että elämä on erilaista radanvarsilähiössä kuin pientaloalueella. Toisaalta Sydämenmurskajaiset toimisi mainiosti käännösromaanina ja silloin selostus asuinalueiden luonteesta on perusteltua, onhan käännösromaaneistakin mukavaa lukea kuvauksia vaikkapa Lontoon tai Milanon eri kaupunginosien piirteistä. Ahonen saakin ympäristönsä eloon onnistuneesti: länsivantaalainen Myyrmäki, Etelä-Helsinki, Vuosaari ja pienemmältä osin Irlannin Wicklow ja Malahide heräävät kaikki eloon, niiden kadut ja luonto tuntuvat tosilta, koetuilta.

Omalla kohdallani erityisen hauskaa on se, että tapahtumaketjun alkusysäys tapahtuu rippikesänä 1987. Pääsin itse ripille vuotta myöhemmin ja näin ollen aikakauden hitit Def Leppadin "Animalista" Sabrinan "Boysiin" ovat hyvin muistissa. Ahosen kerronta herättääkin eloon monia muistoja – olkoonkin, ettei omaa konfirmaatiotani edeltävänä yönä kukaan onneksi kuollut ja että minun rippileirini otti paikkansa Pohjois-Savossa. Silti: yhteisistä muistoista kasvaa sukupolvinostalgiaa.

Dekkarina Sydämenmurskajaiset on varsin laadukas, joskin siinä on joitakin pieniä kielellisiä kömmähdyksiä. Tarina kuitenkin vetää. Sydämenmurskajaiset pitää paitsi otteessaan, kuten jännityskirjan kuuluukin, myös oikeasti yllättää loppuratkaisullaan. Vaikka Ahosen romaanin polut ovat hetkittäin turhankin monimutkaiset, on enemmän kuin kiinnostavaa tietää miten kaikki päättyy ja kuinka eri langat selvitetään.

Summa summarum: Sydämenmurskajaiset on kelpo dekkari, jonka loppuratkaisua tai -ratkaisuja ei voi helposti arvata. Isakssonin tutkimuksissa mukana on jännitystä ja lämpöä, mennyttä ja nykyisyyttä. Sydämenmurskajaisissa on nimeään myöten vaarallinen ja melankolinen, mutta romanttinen sydän.

--

Myös Krista piti Isakssonin tutkimuksista.

Maisemia ja musiikkisuosituksia

Taianomainen talvimaisema ja orastava superkuu (toivottavasti taivas on pilvetön myös alkuviikosta, jolloin kuun pitäisi olla isoimmillaan) ovat saaneet mieleni jo miltei sydäntalviseksi, vaikka on vasta isänpäivän aatto. Tuntuu jo vähän joululta, minkä vuoksi Lumiomenaan on tulossa muutamia joulukirjoja esittelyyn tässä lähiaikoina. Mieleni tekisi alkaa kuunnella myös joululauluja, mutta tälle mielihalulle olen antanut periksi vain aavistuksen.

Aavistus tulee talvilevyistä, tämän vuodenajan täsmämusiikista: kappaleista, joita voi hyvin kuunnella marraskuusta helmikuulle. Joukossa on joitakin joululauluklassikoita, mutta enimmäkseen kyse on sydäntalven sävyttämästä musiikista. Olen aiemmin vinkannut ainakin Tori Amosin Midwinter Gracesta, Stingin If On a Winter's Nightista, ja Sarah McLachlanin Wintersongista, kaikista jo viime vuosikymmenellä. ;) McLachlanin levyä sivuava postaukseni on muuten hauska muisto blogimenneisyydestä: mietin silloin melko nuoren Lumiomenan kuoppaamista - bloggauksen alkuajat olivat kovin yksinäisiä - ja tutustuin silloin Leenaan, joka tuli kommentoimaan ja rohkaisemaan jatkoon.

Tällaiset muistot herättävät nostalgiaa: miten paljon niin blogini kuin koko blogimaailma on muuttunut. Oi niitäkin aikoja – ja voi, voi! joitakin sen ajan bloggauksia, joita kohtaan tunnen nyt lämpimän nostalgian ja hellän myötähäpeän sekoitusta.

Sen sijaan rakkauteni talvilevyjä ja joululehtiä kohtaan pysyy. Tällä viikolla Hesarin artikkeli sai minut tutustumaan Katie Meluan tuotantoon. Moni siellä ehkä nauraa ennakkoluuloilleni, mutta minä luulin että Melua tekee teinipoppia enkä ollut kuunnellut hänen tuotantoaan koskaan aikaisemmin. Mutta hänhän onkin omaperäinen ja lahjakas laulaja-lauluntekijä, taisin löytää yhden uuden suosikkilaulajan. In Winter -levy yhdistää kiehtovasti Meluan synnyinmaan Georgian ja hänen nykyisen kotimaansa Ison-Britannian musiikkiperinnettä ja sekoittaa vielä Rahmaninovia moderniin folkiin. Levy on lähestulkoon täydellinen tähän vuodenaikaan olkoonkin, että sekin on hieman epätasainen. Parhaimmat kappaleet ovat georgialaisen kuoron säestämiä: mikä äänen voima ja mikä talvitunnelma! In Winter on myös jotenkin niin lohdullinen levy: monet viime aikojen uutiset ovat tuntuneet ankeilta, joten oikeanlainen musiikki tekee hyvää.

Talvitunnelmaista isänpäivää kaikkiin sitä viettäviin koteihin! Ensi viikolla palaan dekkarin ja joulukirjojen myötä. 

James Essinger: Adan Algoritmi

James Essinger: Adan Algoritmi.
Kuinka lordi Byronin tytär Ada Lovelace käynnisti digiajan
Vastapaino 2016
Ada’s Algorithm 2014
Suomentanut Tapani Kilpeläinen
Kansi Sanna Nyqvist
310 sivua
Brittiläinen tietokirja

Adan visio koneesta, joka osaisi käsitellä ja muistaa laskuja, algebran kaavoja ja jopa kaikenlaisia symbolisia suhteita yhtä pätevästi kuin Jacquard-kutomakone pystyi kutomaan silkkiä – se oli unelma, joka vain odotti toteutumistaan.
Hän oli nähnyt tietokoneiden aikakauden kirkkaasti etukäteen. Hänen ei vain koskaan sallittu toimia näkemänsä perusteella.

Lordi Byron ja tietokoneohjelmointi! Näinkin voisi herättää lukijan mielenkiinnon James Essingerin kirjaa Adan Algoritmi kohtaan. Tosin lordi Byronilla ei ollut juuri minkäänlaista roolia koodauksen suhteen eikä tietokoneita tietenkään ollut 1800-luvulla. Lordi Byronin tytär Ada Lovelace sen sijaan tunnetaan (yhtenä) ensimmäisenä ohjelmoijana. Joulukuussa 1815 syntynyt Lovelace oli englantilainen matemaatikko, joka ystävystyi matemaatikko ja filosofi Charles Babbagen kanssa. Yhdessä he kirjoittivat kuvauksen eräänlaisesta mekaanisesta yleistietokoneesta. Ada Lovelacea voi perustellusti pitää koodauksen äitinä ja merkittävänä tieteentekijänä.

Mutta miten sitten on lordi Byronin ja koodauksen laita? Onhan Byronin nimi nostettu Essingerin kirjan alaotsikkoonkin: Kuinka lordi Byronin tytär Ada Lovelace käynnisti digiajan. Lordi Byronin elämäkerran tuntevat tietävät, että runoilija oli melkoinen elostelija. Hän ei tuntenut tytärtään eikä osallistunut tämän kasvatukseen, vaan kaikesta huolehti Adan vauras äiti, joka arvosti koulutusta. Koulutusta ei arvostettu niinkään naisen oman uran takia, vaan hyvän aseman ja sivistyksen vuoksi. Elämässään paljon sairastelleella Ada Lovelacella oli onni saada sekä koulutusta että liikkua oikeissa piireissä - sekä avioitua ja tulla äidiksi.

Adan algoritmi on siis monin osin kiinnostava teos, mutta ihan alaotsikkonsa mukainen se ei ole. Toki keksintöjen aatehistoriaan perehtynyt brittikirjailija kuvailee paljonkin rationaalilukujen merkitystä, Jacquard-kutomakoneen ja reikäkorttien yhteyttä, 1800-luvun akateemista elämää ja ennen kaikkea Ada Lovelacen joskus ristiriitaisenakin nähtyä merkitystä. Silti keskiössä tuntuu olevan sosiaalisen elämän kuvaus. Tämä kuvaus kaikkine kirjeineen, avioliittoineen ja muine järjestelyineen on kiehtovaa ja mukaansa tempaisevaa luettavaa, mutta digiajan käynnistyksen kuvausta odottavat lukijat saattavat pettyä.

Itse en pettyneisiin kuulu kuin (osin) Essingerin kirjoitustyylin osalta. Teksti on hetkittäin huolimatonta, ajatukset hukkuvat. Essinger kuvailee kaikkea hieman luettelomaisesti eikä avaa keskeiskäsitteitä kovin hyvin kaltaiselleni humanistilukijalle: mitä algortimi oikein tarkoittaa, voiko 1800-luvun kuvauksissa puhua koodaamisesta? Onneksi puolisoni on perehtynyt ohjelmointiin ja saatoin lukiessani keskustella hänen kanssaan. Essinger myös keskittyy osin liiaksikin lordi Byronin irstailuun: on toki kiinnostavaa tietää, että Byronilla oli seksisuhden siskopuolensa kanssa, mutta Ada Lovelacen elämäkerrassa asian olisi voinut kuitata yhdellä rivillä, tytärhän ei koskaan kasvanut isänsä luona.

Essinger kuvailee viljalti ja antoisasti vajaan kahdensadan vuoden takaista aristokratiaa, josta lukeminen on aina mieltäni kutkuttavaa - varsinkin brittiläisen: Viktorian aika on alkamassa, Ada Lovelacen ystäviin kuuluu muun muassa Charles Dickens ja niin edelleen. Osansa saa myös Adan vaikea suhde äitiinsä lady Byroniin, mikä näkyy yllättävällä tavalla kirjan ihan lopussa ja kytkeytyy sittenkin myös lordi Byroniin.

Ulkoasultaan pieni kirja lumoaa, se on kaunis kuin koru. Sen haluan erikseen mainita: kirjaa on ilo pitää esillä. Sisäsivuilla tekstiä tukevat niin henkilö- kuin keksintökuvat.

Vaikka kirjassa on omat puutteensa, on se kiehtova kuvaus 1800-luvun brittiläisten aateliston ja älymystön elämästä. Ennen kaikkea se on kertomus, joka ansaitsee tulla luetuksi: kiehtova kuvaus Ada Lovelacen elämästä - tärkeä osa tieteen ja ohjelmoinnin historiaa.

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Riitta Jalonen: Kirkkaus
Tammi 2016
352 sivua
Kustantamosta
Kotimainen, Uuteen-Seelantiin sijoittuva romaani

Kierrän kirjoituspaperin valmiiksi koneeseen. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä tulen kirjoittamaan. Kirja on kuitenkin sisälläni, on ollut jo kauan odottamassa oikeaa aikaa ja oikeaa paikkaa.


Meren rannalla asuu tyttö, sittemmin nainen, jolla on kirkuvanpunainen tukka. Aallot ovat vieneet hänen kaksi sisartaan, ja hän voisi itsekin vajota mereen, sillä toisinaan hänen mielensä täyttyy häiritsevistä ajatuksista. Ajatuksista on kuitenkin pakotie: kirjoittaminen. Kirjoittamalla nainen saa maailman ymmärrettäväksi, kauniiksi, omaksi. Sähköshokit, ulkopuolisten määräysvalta ja kauhu määrittävät naisen elämää – joskus, eivät aina, kiitos sanojen, sisällä elävän tekstin.

Nainen on Janet Frame, uusiseelantilainen kirjailija, joka eli vuosina 1924–2004. Riitta Jalosen kiitelty romaani Kirkkaus tuo Framen elämän suomalaislukijoiden tietoon, se kertoo taiteen voimasta ja niistä asioista, joiden ansiosta elämä kannattaa elää silloinkin kun voimia ei ole.

Joskus vastaan tulee kirjoja, joista ei osaa kirjoittaa erityisemmin mitään, mutta jotka ehdottomasti ansaitsevat paikan (tässäkin – Kirkkaudesta on kirjoitettu paljon, lukekaa nyt esimerkiksi Leenan, Lauran, Kristan, Ompun, Susan, Main ja monen, monen muun tekstit) blogissa. Aina voi sanoa, että Jalonen kirjoittaa hyvin, että romaani on tärkeä, että se kestää aikaa, sijoittuu isoilta osin maapallon toiselle puolelle mutta koskettaa silti suomalaislukijoita. Että Janet Framen tarina on syytä kertoa.

Vai onko? Onko tarpeen kirjoittaa fiktiota toisen elämästä, asettua toisen kirjailijan nahkoihin? Eikö olisi parempi lukea Framen itsensä teoksia, joita ei tosin ole suomennettu? Tai katsoa Jane Campionin ohjaama Enkelin kosketus?

Vastaus ensimmäiseen kysymykseen: On. On tarpeen kertoa tärkeitä elämäntarinoita fiktionkin keinoin. Jalosen Kirkkaus tuo Framen elämäntarinan suomalaisten lukijoiden tietoon ja siten tekee romaanillaan kulttuuriteon. Jalosen Frame on fiktiota, toisen kirjailijan näkemys, taiteilijan luomus. Sellaisena Kirkkaus on kaunis, hieno ja hurja. Se on taidolla kirjoitettu romaani, joka kantaa, koskettaa ja ihastuttavaa etenkin kielellään. Elämäkerrallisena taiteilijaromaanina, faktaperäisenä fiktiona, Kirkkaus on erityisen ansiokas.

Tätä kirjoittaessani ajattelen irti revittyjä hampaita, kirjoituskoneeseen kierrettyä paperia, leiskuvaa tukkaa, pöllöpapukaijan kuvaa ja elämää Uuden-Seelannin rannoilla ja Lontoossa. Ajattelen sitä, miten moni asia odottaa oikeaa aikaa ja oikeaa paikkaa. Kaikesta huolimatta en päässyt kovin lähelle Janet Framea. Kiitos Jalosen kerronnan, Framen kipuiluun suhteessa moneen – perheeseen, odotuksiin, työhön, kirjailijuuteen – pääsin. Jalosen romaani onkin paitsi hieno teos, myös tärkeä puheenvuoro ihmisyyden puolesta: Siitä, millainen ihminen on oikeanlainen, kuka tulee hyväksytyksi sellaisena kuin on.

Aika siirtää ajat aina eri paikkaan, ei mikään määritelmä pysy. Kuka sanoo mikä on oikea tapa olla ihminen? Kunnianosoituksena Janet Framelle Kirkkaus toimii erinomaisesti ja sellaisena romaanin luin. Juuri kunnianosoituksena Jalonen itsekin loppusanoissaan romaaniaan luonnehtii. Olisi aika saada Janet Framen tuotantoa suomeksi. 

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi

Tammi 2016
Kansi: Markko Taina; Kannen kuva: Sanna Kannisto
345 sivua
Kotimainen romaani

Onko rakkaus aina rakkautta itseään kohtaan? Rakkautta omaa luomustaan, omaa taiteellista lahjakkuuttaan ja erityislaatuisuuttaan kohtaan?
Kuvajainen on latinaksi imago. Narkissos rakastuu imagoonsa, luulee sitä toiseksi ihmiseksi. Nykyään imago tarkoittaa vaikutelmaa, jonka ihminen antaa itsestään. Biologiassa imago tarkoittaa hyönteisen muodonmuutoksen viimeistä vaihetta, kypsymistä lopulliseen olomuotoon. Näetkö salaisia yhteyksiä niin kuin minä?

Dora G:n muotokuva on blogi, jossa kaikki on kohdallaan: täydellinen valo, juuri sopivan nuukahtaneet mutta edelleen kauniit pionit, mansikat ja kuohuviini, oikeat tuotemerkit, Etelä-Helsingin kadut, kustannussopimus ilman käsikirjoitusta - viimeksi mainitusta ei tietenkään kerrota lukijoille kuin sopimus; julkaisujuhlia voi suunnitella vaikka kuinka. Dora on niin lähellä täydellistä naista kuin olla voi, ei vain blogissaan, vaan kaikessa olemisessaan. On myös salaperäinen tutkija, joka lukee Doran blogia, kirjoittaa väitöskirjaansa ja syventyy Oscar Wilden elämään. Lisäksi on Pauliina, joka haluaa olla täydellinen, mutta onkin aivan rikki. Dora G, Dorian Gray, Oscar Wilde: itsetietoisuus, Narkissos ja mysteeri, joka läpäisee kaiken.

Muutama vuosi sitten kirjoitin (nyt lyhentäen) Anna-Kaari Hakkaraisen Purkauksesta: ”Olen toiveikas, että Hakkaraisesta tulee joskus "minun kirjailijani". Sen verran olen pitänyt hänen tekstistään jo kahden romaanin verran, vaikken vielä ole täysin vakuuttunut. Jään siis odottamaan mahdollista kolmatta.” Se kolmas ilmestyi alkusyksystä ja on nimeltään Kristallipalatsi, ja se kolmas on niin sanottu minun Hakkaraiseni.

On tietenkin sanottava, ettei high life -romaaniksi luonnehdittu Kristallipalatsi ole täydellinen romaani. Se on hetkittäin kärjistävä ja siinä olisi riittänyt karsittavaa. Mutta kärjistys osuu niin hyvin osaan blogimaailmasta – eikä vain blogimaailmasta, vaan ennen kaikkea kärjistäessään Hakkarainen kuvaa sitä läpikuultavaa kuorta, johon moni sulkee itsensä tullakseen nähdyksi vain osin. Karsittavana olisi voinut olla Oscar Wildea koskevat osuudet, koska ne eivät kiinnity muuhun tarinaan aivan saumattomasti, mutta Wilde-osuudet ovat tärkeä lisä Kristallipalatsin moniulotteisuuteen. Näissä osuuksissa on ajallista jatkumoa ja kiehtovuutta. Sillä: Hän [Oscar Wilde] oli päättänyt tehdä itsestään tähden ja onnistui siinä. Hän oli kuuluisa siksi koska oli kuuluisa. Kaikesta tästä syntyy monipaikkainen romaani, joka kantaa yli aikojen.

Kristallipalatsin voikin lukea monella tapaa (toki minkä tahansa kirjan varmasti voi). Se on yhtäältä vetävä arvoitusromaani ja roolileikki: kuka kukin on, miksi, missä, milloin, miten? Toisaalta se on fiktioksi puettu tutkielma ajastamme, kauneuskäsityksistä ja myös siitä, miten mennyt muokkaa meitä kaikkia. Kaikki täällä on vain lainaa ja silmänlumetta, vuorosanoja.

Milloin itsensä muokkaamiselle kuluttamisen kautta tulee loppu, millainen on loputtomalta vaikuttava kierre olla aina niin tietoinen ulkoisesta itsestään? Voiko ulkoisella peittää tai korostaa sisäistä? Hakkaraisen romaani herättää paljon kysymyksiä, saa pohtimaan yksityisen ja julkisen rajoja, totuutta ja muuntelua sekä ennen kaikkea sitä, mikä näiden väliin jää. Lukijat katsoisivat, rakastaisivat. / Kaikki olisi hetken täydellistä. Kaiken lisäksi Kristallipalatsi on kauniisti kirjoitettu romaani, joka johdattaa lukijansa kasvitieteelliseen puutarhaan, myyttien ja stereotypioiden pariin sekä arvoituksen äärelle.

Kristallipalatsi on vetävä ja älykäs romaani. Minulle Kristallipalatsissa on ihan erityistä taikaa. Sellaista taikaa, jota on vaikea pukea sanoiksi, mikä on itselleni melko harvinaista. En osaa sanoa, onko se Hakkaraisen tapa kirjoittaa, romaanin aihepiiri, pienet hienot yksityiskohdat vai aavistuksen poukkoileva, mutta kasassa pysyvä kokonaisuus, joka lopulta tekee romaanista sen mitä se minulle on: kirkkalla tavalla sieluun osuva kirja, joka saa paikkansa suosikkikirjojeni hyllystä.

--

En ole ainoa, joka aikoo viimeistään nyt (tai siis melko pian, joskus) lukea Dorian Grayn muotokuvan. Mikä aukko sivistyksessä sen lukemattomuus onkaan!

Arjan mielestä Hakkaraisen teksti on todella huimaa. Ompulle Kristallipalatsin kiinnostavinta antia on sen tarjoaman mysteerin mahdollisuuksien pohdiskelu. Tanin mielestä romaani on täydellinen.