Tammi 2012, Keltainen kirjasto
A Visit from the Goon Squad 2010
Suomentanut Heikki Karjalainen
Kansi Jussi Kaakinen
412 sivua
Yhdysvaltalainen romaani
He istuivat vaiti, kauemmin kuin olivat koskaan istuneet. Sasha katsoi sateen kastelemaa ikkunaa, suttuisia valoja pimenevässä illassa. Hän makasi liikkumatta paikallaan voidakseen pitää sohvan itsellään, oman paikkansa tässä huoneessa, oman näkymänsä ikkunaan ja seiniin, huminan joka kuului vain silloin kun oli muuten hiljaista ja itselleen kuuluvan Cozin ajan. Tämä oli hänen minuuttinsa, ja tämä, ja vielä tämäkin.
Kolmisen vuotta sitten kävin työlounaalla parin kollegani kanssa. He olivat innoissaan Jennifer Eganin romaanista Aika suuri hämäys ja keskustelivat, pitäisikö kirjan suomenkielisessä nimessä olla pilkku sanojen aika ja suuri välissä vaiko ei. Kirjaa lukematta ajattelin, että ilman pilkkua kyseessä on hauska sanaleikki enkä ihan ymmärtänyt pilkkua puolustaneen tuttavani vahvaa mielipidettä.
Luin kirjan vasta nyt. Voin sanoa, että vasta, sillä Aika suuri hämäys oli eittämättä vuoden 2012 käännöskirjatapauksia, romaani jonka moni ajan (!) hermoilla oleva kirjallisuusihminen luki - ja luki ihaillen. Helsingin Sanomissa kirjaa kehuttiin ainutkertaiseksi ja jäljittelemättömäksi. Minnan mielestä Eganin romaani näytti suorastaan "mihin suuntaan kirjallisuus on ehkä menossa ja mitä sukupolviromaani voisi tarkoittaa". Arja puolestaan jäi pohtimaan sitä, miten kirjasta jäi paremmin mieleen tekninen toteutus kuin sen sisältö. Nyökyttelen ja toisaalta pyörittelen päätäni kahden suuresti arvostamani bloggaajan ajatuksia nyt luettuani.
Nyökyttelen, sillä Eganin romaani on huikean hyvä: se on upeasti kirjoitettu ja laadukkaasti suomennettu. Se on täynnä viittauksia populaarikulttuuriin, siinä on alaviitteitä, mitä erilaisempia paikkoja ja kymmeniä kiinnostavia henkilöitä. Kokonaisuus on sirpalemaisuudessaan kiehtova kuin Robert Altmanin parhaimmat elokuvat, ennakkoepäilyistäni huolimatta jopa Powerpoint-muotoon kirjoitettu päiväkirja vie mukanaan. Itse asiassa päiväkirja on helppoa luettavaa ja Egan saa PowerPoint-ruutuihin mahtumaan paitsi teini-ikäisen mielenmaisemaa, myös kokonaisen perhearjen kuvausta. Kaikesta hyvästä huolimatta en nyt viikko lukemisen jälkeen muista romaanista juuri muuta kuin sen, että Egan osaa kirjoittaa ja että siinä on niin paljon ihmisiä ja tapahtumia.
Ja siksi myös pyörittelen päätäni, osin samoista syistä kuin Arja. Vaikka Aika suuri hämäys on hieno romaani ja laadukasta kirjallisuutta ja vaikka nautin sen lukemisesta, en saanut romaanilta sitä mitä parin vuoden takaisten kehujen perusteella odotin. Ehkä Egan kikkailee liiankin kanssa? Kenties hän sirpaloittaa kokonaisuutta liikaakin: huomaisiko tai kaipaisiko lukija jotain, jos Egan olisi poistanut kolme tai neljäkin toisiinsa kytkeytyvää tarinaa? Tai jos hän olisi kirjoittanut neljä lisää, olisiko se vaikuttanut se kokonaisuuteen muuten kuin pituuden osalta? Sinänsä onnistunut PowerPoint-päiväkirjakin tuntuu nyt hieman vanhanaikaiselta: eikös PowerPoint-esityksistä koeteta jo päästä eroon? Teinit eivät oletukseni mukaan sellaisia ainakaan omaksi ilokseen käytä, ja Egan sijoittaa päiväkirjan 2020-luvulle, minkä vuoksi voisin parahtaa "apua". En myöskään katso, että Aika suuri hämäys tulisi erityisemmin uudistamaan kirjallisuutta tai toimisi suunnannäyttäjänä minnekään, sillä onhan näitä sirpaleisia, henkilöitä ja tapahtumia pullollaan olevia laaturomaaneja ollut iät ja ajat - ja tulee onneksi vastaisuudessakin olemaan.
Aikalaisromaani Aika suuri hämäys kuitenkin on. Sellainen, joka puhuttaa ja joka on ilo omistaa muiden Keltaisten kirjaston kirjojen joukossa. Tietenkin Egan myös kirjoittaa sujuvasti ja huikean hyvin. Kirjan alku tempaisee mukaansa ja loppu on täydellinen. Kokonaisjuonta Aika suuri hämäyksessä ei ole, mutta jokainen luku tai pieni kertomus on sujuvalukuista, hyvin kirjoitettua tekstiä, jollainen syntyy nykyajassa kiinni olevan taitavan kirjailijan sanankäytöstä.
Näin ollen olen Karoliinan kanssa samaa mieltä siitä että onneksi Eganin romaani ei ole (ainakaan kovin) kokeellinen, vaan kyse on - ihan yksinkertaisesti - laadukkaasta kirjallisuudesta. Sellaisesta hyvästä kirjallisuudesta, joka ehkä hieman sekoittaa ja virkistää lukijaa. Aika suuri hämäys nimittäin pitää lukijansa valppaana, osin hurjasta henkilömäärästä syntyvän sekavuutensa, mutta ennen kaikkea Eganin taituruuden vuoksi.
Ai niin. Mitä sitten pilkkuun tulee? Kyllä, se kuuluisi mielestäni kirjan nimeen. Sillä aika on se, joka hämää ihmisiä eniten. Ajassa ihmiset kiinnittyvät toisiinsa, aika erottaa, saa aikaan muistihyppäyksiä ja muuttuu kerroksittaiseksi itse kunkin mielessä. Aika suuresta hämäyksestä ei kokonaisuudessa ole kyse, mutta ajasta, suuresta hämäyksestä kyllä. Todellakin!
Aika on todella suuri hämääjä, sillä kolmen vuoden takaisesta Egan-kokemuksesta on jäänyt mieleen vain monimuotoinen rakenne ja ilahtuneen yllättyjän tunnelmat. Henkilöistä ja tapahtumista ei ole paljon muistijälkiä. Virkistit niitä hieman, mutta kyllä tuo kirjan rakenne taisi todellakin olla se juttu. Hyvä juttu. Kiitos sinun jutustasi!
VastaaPoistaTuija, luulen että nimenomaan rakenne on tässä se, mikä yllättää ja kiehtoo. Mutta toisaalta sekään ei ole niin erilainen tai ihmeellinen, sillä onhan näitä mosaiikkiromaaneja ollut kautta aikain Egan kuitenkin kirjoittaa hienosti ja saa lukijansa viehättymään. Odotin ehkä jotain vielä ihmeellisempää, mutta nautin tästä kyllä.
PoistaMinä pidin tästä todella paljon! En kokenut kirjaa ollenkaan kikkailevaksi, vaan olin vain ihastunut sen nokkeluudesta ja Eganin taitavuudesta.
VastaaPoistaNyt kun mietin kirjaa, huomaan etten muista sen tarinasta oikeastaan yhtään mitään. Mutta eipä se haittaa. Joistakin hyvistä kirjoista muistaa vuosienkin jälkeen hyvin yksityiskohtaisesti juonen, tarinan ja tunnelman, toisista vain sen kuinka paljon kirjasta piti. Aika suuresta hämäyksestä muistan todella tarkasti esimerkiksi sen, koska ja missä olen kirjaa lukenut, mikä yleensä on merkki siitä, että kirja on tehnyt vaikutuksen, hyvässä tai pahassa.
Liisa, olen melkein kateellinen sinun kokemuksestasi tämän suhteen! Pidin kirjasta minäkin paljon: Egan kirjoittaa tekstiä, jollaisesta nautin tavattomasti. Ja siksi, vaikka koin kirjan osin kikkailevaksi, ihastuin tähän. En kuitenkaan kokenut sitä suurta hypeä, jota odotin.
PoistaOlen huomannut muuten saman: lukupaikka on tärkeä ja sen muistaminen kertoo paljon kirjasta. Joskus mukaan tulevat myös pienet yksityiskohdat: oliko jalassa villasukat, miltä tuoksui jne. Ne muistot ovat ihania lukumuistoja.
Sattuipa somasti, vaikka tätä kirjaa en olekaan lukenut, että tuo kikkailu ja sirpalaoittaminen nyt pyörii minunkin aiheenani. Luin kovasti innoissani pitämäni kirjailijan esikoisteosta, mutta en saanut siitä kirjoitettua mitään - vielä, vaikka en mistään hinnasta olisi jättänyt kirjaa kesken. Jäin tosissani pohtimaan kikkailua, sirpaloittamista ja sitten samalla myös sitä, että ajaako kova kunnianhimo joskus kirjailijan yrittämään vähän yli. Toki ajaa, mutta ajaako niin, että lukija alkaa epäillä, että 'hei, hän on päättänyt että tästä esikoisesta takuulla nousee kohu.' Luin kirjan jo viime viikolla ja tänään sittein istuin sen kanssa aurinkoisella terassilla rauhoittelemassa itseäni. Istuin yksin ja yllättäen sirpaleet alkoivat lähestyä toisiaan eivätkä ne enää näyttäneet tarkoitushakuisilta julkisuuden kalastelulta. Sain rauhan, sillä kyseessä on kirjailija, jonka kaksi muuta teosta ovat menneet minuun kuin hengitys hengitykseen. Niin lukossa kuitenkin olin, että ymmrsin ottaa aikalisän, joka taas antoi tilaisuuden kiinnostavalle tosielämän kirjalle. Nukun vieläkin yön yli ja wordille ei mene mitään. Vieläkään.
VastaaPoistaSanasi: 'niin paljon ihmisiä ja tapahtumia' vie minusta joskus mehut kokonaan. Tästä voit miettiä, miksi juuri Phillippsin Suojelus avasi sydämeni Phillppsille: Häneen jäin! Kaikissa häneltä lukemissani kirjoissa on keskitytty muutamiin päähenkilöihin ja sirpalemainen rakenne ei ole hänen tyylinsä. Nyt kun löysin selkeille vesille päätin antaa itseni yllättyä siitä, että kerrankin löysin suomalaisen mieskirjailijan, joka osaa kirjoittaa jännitystä! Palaan lukemaan kaivosmaisissa tunnelmissa;)
En nyt osannut sanoa oikein mitään tästä Eganista, mutta halusin tulla moikkaamaan, kommentoimaan muuten vain.
<3
Leena, nyt kiinnostuin, että mitähän esikoiskirjaa olet lukenut. Mikä on ollut sellainen, josta et ole kirjoittanut, mutta joka on pitänyt sinut kuitenkin otteessaan? Mutta kuitenkin kirjoitat, eikö niin?
PoistaLuulen, että kunnianhimo ehdottomasti vaikuttaa siihen, miksi joku yrittää kirjoittaa jotain "vielä enemmän". Joskus se onnistuu paremmin, toisinaan huonommin. Eganin teos on hyvää kirjallisuutta ja moni on siitä innostunut. Minä pidän tavasta, jolla Egan kirjoittaa, mutten siitä, etten saa lopulta kovinkaan paljon irti.
Phillips on kyllä niin hieno! Hänen Murhenäytelmänsä muuten odottelisi hyllyssä. Sain sen lainaan kollegaltani. Ja kaivosmaisuus - jee, ihanaa että pidät. ;)
Minä muuten luen nyt yhtä sellaista kirjaa, josta olet mulle joskus vinkannut. Odotahan vain!
<3
No, ei se ole isokaan sdalaisuus, olisit heti arvannut, jos olisit katsonut palkistani kirjat 'tulossa'. Linn Ullmannin Ennen unta. Jos kustantajan takakansiteksti on hämmentävän suora, vaikka en niistä yleenäs perusta: "Hän kertoo, häiritsee, ilveilee, ja viettelee - samalla kun kaikki hänen ympärillään kulkevat armottomasti kohti yksinäisyyttä." Hiensoti sanottu kirjan Karinista, joka on minulle Linnin alter ego, tosin ei ihan kirjaimellisesit, mutta kuitenkin. Karin myös ärsyttää ja kerron sitten miksi. Kirjoitan seuraavaksi tästä.
PoistaHøeg sortui siihen Hiljaisessa tytössä, hän yritti niin paljon liikaa. Kun lukee kirjaa sitiä totiseti toivoo saavansa 'paljon irti' Mitä se sitten tarkoittakaan, ehkä pitkä jälkimaku, ehkä mahdollisuus samistua, ehkä jotain sellaista uutta, josta innostuu, ei uuvu. En tiedä.
Hän on minulle melkein nyt kuin Kuningatar! Mutta mieti, Murhenäytelmä on todella hyvä, mutta kun vertaa sitä Kiuruun ja Termiittiin tai Suojelukseen...Kaivos oli ensin ongelma, sillä minulla pitää vetää heti! Aloitn tänään uudestaan ja päätin, että nyt ei lueta viittä ensimmäistä sivua vaan 50 ja kiinni veti. Uskoin niin paljon nyt siihen mitä kirjoitit, vaikka kauheasti epäilinkin, sillä en ole kukenut kovinkaan uskottavaa kotimaista jännitystä. Ehkä olen lukenut niin kovaa maailmanluokan jännitystä liian paljon että vertailuni on julma, mutta nyt koen jotain uutta ja MITEN hän kirjoittaa...
Oi, nyt minua sitten jännittää ja minä kerroin sinulle kaikki;)
Leena, meinasinkin tulla sivupalkkiasi kurkkaamaan. :) Minulla Ullmann on vielä lukematon kirjailija. Myöhemmin tänä vuonna suuntaan Osloon ja pohdin, olisiko Ullmann norjalaiseni siellä. Vai joku muu.
PoistaHoegin Hiljaisesta tytöstä en minäkään perustanut, vaikka suurta osaa kirjailijan kirjoista rakastan - tai ainakin ihailen.
Suojelus on varmaan huikein Phillipsin kirja. Kiuru ja termiitti ei kauas jää.
Hyvä, että pidät nyt Kaivoksesta. Siinä kuka sen teki -kysymys ei ole mielestäni kovin keskeinen, vaan isän ja pojan välit. Ja miten Tuomainen niitä kuvaakaan!
Hyvä kun kerroit. ;)
Ooh... Olen ohittanut Aika suuren hämäyksen pelkästään siitä syystä, etten päässyt Eganin Sydäntornin sisälle...
VastaaPoistaJa tuo pilkutus -niin - tosiaankin aika ovela hämäys! Nytpä kävikin niin, että kiinnostuin teoksesta. Kiitos tästä! <3
Kaisa Reetta, tämä on hyvin erilainen kuin Sydäntorni. Minä pääsin siihen mukaan ehkä helpommin ja olen pitänyt molemmista, en kuitenkaan varauksetta.
PoistaEhkäpä kirjan suomennettu nimi onkin hämäys! ;) Kokeile lukea!
<3
Ooh... Olen ohittanut Aika suuren hämäyksen pelkästään siitä syystä, etten päässyt Eganin Sydäntornin sisälle...
VastaaPoistaJa tuo pilkutus -niin - tosiaankin aika ovela hämäys! Nytpä kävikin niin, että kiinnostuin teoksesta. Kiitos tästä! <3
<3
PoistaHuomasin Katja sinun mainininneen yllä Phillipsin Murhenäytelmän. Luen sitä parhaillaan ja se on mulle sarjaa "voi ei."
VastaaPoistaEgan sen sijaan on minulle tärkeä kirjailija. Muistan tästäkin teoksesta olleeni innoissani. Asialla kenties on tekemistä sen kanssa, että minun ei tarvitse ensisijaisesti ymmärtää teosta (mitä ikinä ymmärtäminen sitten onkin), vaan oleellisempaa on, mitä teos tekee minulle ja tämä kyllä levitti ja laajensi aikaa ja tilaa ja vaikka mitä.
Omppu, voi, onko? Minä en siis ole Murhenäytelmää lukenut. Sain sen lainaan työkaveriltani. Pidin hurjasti Phillipsin Suojeluksesta, jossa on tunnelmaa, vaaraa ja tajunnanvirtaa minulle sopivassa paketissa.
PoistaHmm. Nyt mietin, mitä teoksen ymmärtäminen tai sen yrittäminen tosiaan on? Ja onko se ristiriidassa sen kanssa, mitä teos lukijalleen tekee? Itse huomaan, että rakastan eniten kirjallisuutta, joka saa aikaan jotain tunnetasolla (kuten vaikkapa Ghana ikuisesti, Stoner tai Ketun Yöperhonen tekivät minulle, oi niitä kaikkia <3 ), mutta sitten on näitä Eganin romaanin kaltaisia, jotka tunnistan hyväksi kirjallisuudeksi, mutta jotka eivät kuitenkaan hetkauta sitä jotain minussa. Että ehkä se tunnetaso (sen ei tarvitse olla itkua, vaan jotain erityisellä tavalla sykähdyttävää, liikkeelle saavaa) on se tärkein. Aina.
Olen lukenut tämän sekä Sydäntornin; luin Hämäyksen ensin ja en pitänyt. En yhtään. Minua kirja ei vakuuttanut millään tavalla, en pitänyt kirjaa mitenkään erikoisena tai laadukkaana, ja muistan ihmetelleeni, että miten niin monet ovat kirjasta pitäneet ja että kirja kaiken huipuksi sai Pulitzer-palkinnon. Olin ihan öö:nä. Olen yhä. =D Kuitenkin, päätin lukea Sydänrtornin, koska se kuulosti kiinnostavalta, ja se kirja olikin ihan mun juttu. Tykkäsin siitä tosi paljon. Hassua, miten saman kirjailijan kaksi teosta voivatkin upota minuun niin eri tavoin. =D (Olen yhä hämmentynyt kirjan nimestä, että tarkoittaako Aika nimenomaan mitattavaa aikaa vaiko adverbia, olen kai päätynyt ensimmäiseen vaihtoehtoon. =D )
VastaaPoistaIrene, Sydäntorni ja Hämäys ovatkin kyllä todella erilaisia romaaneja! Minä pidin molemmista, mutten varauksetta ihastunut kumpaankaan. Pidän kumpaakin laadukkaana ja hyvin kirjoitettuna, mutten minulle sellaisena "omana" kirjana. Mutta minullakin on kokemuksia siitä, miten saman kirjailijan eri teokset uppoavat eri tavoin, esimerkiksi Kate Mortonin ja jopa ikisuosikkini John Irvingin toiset kirjat olleet täydellisiä, toiset melko heikkoja.
Poista(Olen samaa mieltä: ensimmäinen vaihtoehto!)
Olen samaa mieltä tuosta kokeellisuudesta, en tajunnut miksi siitä rummutettiin. Powerpointit, sirpaleisuus, höh, samantapaisia rakenteita on käytetty iät ja ajat ja kirjoihin liitetty milloin mitäkin kuvia ja dokumentteja. Mutta se oli oikeastaan helpotus ettei mitään sen kummempaa kokeiltu, sai lukea rauhassa hienosti rakennettua tarinaa.
VastaaPoistaLoppupuolella kirjaa oli paljon sellaisia ajatuksia, joiden pohtimisesta innostuin niin, että romaani jäi mieleen todella mieluisana. En muista enää kovin tarkasti mistä oli kyse, mutta lähinnä kai siitä ajan kulumisesta, kielestä ja kommunikaation muutoksista.
Erja, ihan samat ajatukset. Tässä Powerpoint, jossain muussa meilit, päiväkirjat, valokuvat, satunnaisuus. Ei Powerpoint tästä uudenlaista tee, todellakaan. Mutta hyvää tekstiä Egan kirjoittaa ja minäkin pidin tästä paljon. Oli ilo lukea tämä.
PoistaHih, en ole tainnut olla ajan - ! ja :) - hermolla vuonna 2012 enkä sen jälkeenkään ainakaan mitä tähän aika suureen hämäykseen tulee... Lukematta on tämäkin. Ajan hämäävyys on kyllä kiehtovaa, on, mutta en tiedä milloin ehtisin tähän - en siis kiirehdi, mutta onneksi sinä raotit tätäkin verhoa, kiitos <3
VastaaPoistaKatja, ha haa, onneksi tämän voi lukea mihin aikaan ;) tahansa. Hieno romaani, mutta en vaikuttunut ihan niin paljon kuin ennakkoon odotin. Kohti uusia kirjoja, siis!
Poista<3
Luin tämän jo, tai ehkä, pari vuotta sitten. En ole kuitenkaan bloggannut vaan haluan tehdä kirjalle oikeutta ja lukea sen uudelleen. Kestääkö aikaa, onko yhtä kiinnostava? Joka tapauksessa powerpoint-jakso on ikimuistoinen!
VastaaPoista