Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
WSOY 2015
Alkuteos All The Light We Cannot See
Suomentanut Hanna Tarkka
544 sivua
Kustantamosta
Yhdysvaltalainen, Saksaan ja Ranskaan sijoittuva romaani
Marie-Lauren mielessä kaupunki alkaa hitaasti hahmottua yläkerran pienoismallin kaltaiseksi. Kadut tyhjenevät yksi kerrallaan. Joka kerta kun hän astuu ulos, hän huomaa tiedostavansa ikkunat yläpuolellaan. Hiljaisuus on kiukkuista, luonnotonta. Sellaiselta tuntuu varmaan hiirestä, joka ryömii kolostaan keskelle aukean niityn ruohonteriä koskaan tietämättä, millainen varjo pian häilähtää sen ylle.
Ranska ja Saksa, tyttö ja poika, sokea ja näkevä, sota ja menetykset, radioaallot, Valtakunta ja asukasluettelot, timantti. Saksalainen Werner on siskonsa Jutan kanssa orpokodissa asuva poika, joka kuuntelee ranskankielisiä radio-ohjelmia. Marie-Laure on sokea pariisilaistyttö, joka viettää paljon aikaa isänsä työpaikalla Pariisin luonnontieteen museossa. Toinen maailmansota muuttaa kummankin arjen. Teknisesti lahjakas, miltei luonnottoman vaalea Werner päätyy SS-yksikköön vakoilemaan radioliikennettä. Marie-Laure pakenee meren äärelle Bretagneen Mehiläisten hotelliin mukanaan arvokas, ehkä kirottu jalokivi. Werner kaipaan siskoaan, Marie-Laure isäänsä. Kumpikin kokee ja elää omanlaistaan sotaa - ja joskus heidän tiensä on määrä kohdata.
Sain Anthony Doerrin romaanin Kaikki se valo jota emme näe luettavakseni jo jokunen aika sitten. Ensin ajattelin, etten lue sitä ollenkaan, sillä kirjan markkinointilauseet "suuri lukuromaani" ja "kirja kuin jalokivi" eivät vedonneet minuun. Jalokivi, arvokas timantti on romaanissakin. Mitä ihmettä?! En tosiaankaan ajatellut lukea sentimentaalista kirjaa jostain timantista ja teineistä toisen maailmansodan melskeessä "lumoavan kauniissa" romaanissa. Sitten reilu viikko sitten romaanille myönnettiin Pulitzer-palkinto. Tämä luonnollisestikin herätti mielenkiintoni, joten päätin antaa romaanille uuden mahdollisuuden. Tiedän toki, ettei palkinto tarkoita automaattisesti hyvää kirjaa, mutta kyllähän se huomion herättää ja lisää kiinnostusta.
Kaikki se valo jota emme näe on osin juuri mainoslauseidensa mukainen. Se on oikeastikin lumoavan kaunis - hyvällä tavalla. Se on eeppinen romaani. Se on osin loistokaskin. Se on myös sydäntäsärkevä. Ja se on täysiverinen lukuromaani siinä mielessä, että se on varmasti melko suureen yleisöön uppoava sujuvalukuinen ja tarinavetoinen romaani.
Doerrin teos tuntuu aluksi liiankin kauniilta. Vaikka on sota ja mustarastaat räjähtävät, niin on kuin sota-ajan hetket olisi siirretty kiiltokuviksi tai seepiansävyisiin uusvanhoihin kortteihin. Sitten tapahtuu jonkinlainen muutos ja kauneuden vastapainoksi herää julmuus, mikä näkyy etenkin Wernerin kokemuksissa. Koulutuskaverin kohtalo, vankien kohtelu, aikuisten ja lasten julmuus on kuvattu viiltävästi ja siksi kirjan kauneuteen nähden tehokkaasti. Ei olekaan seremonioita, mutta on nälkiintyneitä, rääkättyjä, piinattuja ihmisiä - vääryyttä tehdään omillekin. Doerr kuvaa taitavasti niin nuorta Werneriä ensin orpokodissa ja sittemmin natsien opissa kuin sokeaa Marie-Laurea, joka elää pimeydessä, mutta näkee enemmän kuin moni muu. Marie-Laure hahmottaa maailmaa ihan omalla tavallaan.
Kaikki se valo jota emme näe on rakenteeltaan ajallisesti kiertyvä: se keskittyy pääosin vuosiin 1942 ja 1944, mutta käy kauempana ja yltää tietenkin aina nykyisyyteen saakka. 1942 ja -44 vuorottelevat ja näiden vuorottelujen sisällä vuorottelevat myös kertojat, Wernerin ja Marie-Lauren kokemukset. He elävät sodassa, sen liepeillä tai silmässä, eivätkä koskaan turvassa kuin pienissä hetkissä ja muistoissa. Tapahtumapaikat Pariisissa, Bretagnessa, eri puolilla Saksaa ja muillakin sotatantereilla muuttuvat eläviksi. Kotilot ryömivät, liha loppuu, jostain saa ylimääräistä saippua tai kermaa, mutta kaipuu, heikkous, oma tahto tai rohkeus määrittävät ihmistä. Doerr saa romaaniinsa toivoa synkkyyden ja surun keskellekin. Kiinnostavaa on myös se, kuinka hyvin tekniikka ja luonnontiede sulautuvat kokonaisuuteen niin Wernerin elämänpolulla kuin Marie-Lauren piilotellessa kellarissa: Foucaultin ikuliikkuva heiluri on Pariisissa, mutta sen heilurin ääni tuntuu kuuluvan mielessä, koskaan pysähtymättä, uurtamassa epäinhimillistä totuuttaan lattiaan. Hanna Tarkan suomennos on, jälleen kerran, laatutyötä.
Silti, jotain liikaa ja jotain ulkokultaista kokonaisuudessa on, liiasta kauneudesta on vaikea päästä eroon ja yli viidessäsadassa sivussa se tuntuu. Raja jonkin liiallisuuden ja hienon lukuelämyksen tarjoavan romaanin välillä onkin hiuksenhieno. Niinpä, sittenkin: Doerrin romaani veti niin hyvin, että minäkin antauduin sille ja lukiessani elin Wernerin ja Marie-Lauren mukana.
Kaikki se valo jota emme näe jättää lukijan pakahduttavan tunteen valtaan. Kokonaisuus on hienoisesta uuvuttavuudestaan huolimatta onnistunut ja tunteisiin vetoava. Doerrin romaani on kuin kiehtova kaleidoskooppi; se on tekstiä, joka hengittää omassa rytmissään - kaikkien putoavien ihmisten, korallien ja kasvien ja uusien aamujen, radioaaltojen ja ennen kaikkea Wenerin ja Marie-Lauren rytmissä.
--
Julkaisen tämän postauksen yhtä aikaa ihanan ystäväni Saran kanssa. Myös Taika on lukenut kirjan.
Kirjoituksesi aika lailla vahvistaa sitä kuvaa, minkä olen tästä romaanista luonut päähäni (en nyt kyllä osaa ihan sanoa, mihin tämä kuvani perustuu). Pelkään juuri tuota (liiallista) lukijaan vetoamista, (liiallista) pakahduttamista jne. Annan tämän olla rauhassa ainakin niin kauan, että pääsen näistä ennakkofiiliksistäni.
VastaaPoistaOmppu, tämä on varsin hyvä romaani, mutta ihmettelen silti hieman Pulizeria. Lukijaan vetoaminen on ihan oman pääni sisäistä, ts. Doerr ei sitä tee, mutta johonkin tunnehermoon tämä osuu. Kannattaa antaa ajan kulua ja lukea sitten. Bloggauksiahan tästä on ollut vähän.
PoistaTämä kirja on ollut kirjaston varauslistalla ja toivottavasti saan sen pian. Tietysti kiinnostus lisääntyi, kun kirja sai Pulizerin.
VastaaPoistaViime vuotisen Pulizerin Tiklin jälkeen tämä ei voi ainakaan huonompi olla ;)
Mai, ai sinä et tykännyt Tiklistä? :) Minulle se oli aika hyvä lukuromaani, muttei sen enempää. Kuten ei tämäkään, mutta koskettavampi ja ehkä kiinnostavampikin tämä on - ainakin kaikille, joita toisen maailmansodan aikainen Eurooppa kiinnostaa.
PoistaNo Tiklissä oli yltäkylläisen runsaasti kaikkea. Tämä oli ihana kirja. Lopusta olisin jättänyt tekstiä pois, mutta muuten hieno kirja.
PoistaTiklistä taisi tulla minulle ikuisuusprojekti, mutta tämä kuulostaa vetävämmältä luettavalta. Hieno arvio, joka kyllä sai vakuuttumaan kirjan hyvyydestä.
VastaaPoistaElina, tämä on Tikliä vetävämpi. Koostaan huolimatta aika nopealukuinen. Minä en oikein tiedä, mihin tämä tulee loppuvuonna sijoittumaan, kun omia lukemisiani mietin. Kelpo romaani, ehdottomasti!
PoistaMinulla on vähän kahtalaiset ajatukset tämän kirjan suhteen. Toisaalta tuntuu, että kirjassa on sellaisia elementtejä joita vierastaisin. Erityisesti historian kuvakorttimainen kuvaaminen ja liiallinen kauneus epäilyttävät. Lisäksi voi olla ärsyttävää, jos lukiessa tulee sellainen olo, että tunteisiin vedotaan liian ilmiselvin keinoin. Toisaalta olisi ihanaa lukea jotakin sellaista, mikä pakottaa ennakkoluuloista huolimatta antautumaan tarinalle.
VastaaPoistaLiisa, kahtalaiset minullakin oli. Mielestäni historiaa kuvataan vähän ulkokultaisesti ja romanttisestikin (ei siis rakkausromanttisesti, mutta kaihoten, kauniisti). Tunteisiin vetoaminen ei tule kirjailijalta, hän kirjoittaa omanlaista tekstiään aika vaivattomasti. Tuo vetoaminen tuli omista lähtökohdistani, ts. tarina vetosi minuun. :) Suuri tarina tämä on ja mielestäni kuitenkin ihan kelpo romaani.
PoistaMullakin on tämän kirjan suhteen ristiriitaiset aatokset, mutta kyllä varmaan tälle annan mahdollisuuden, koska kyse on kuitenkin vetävästä tarinasta (mutten pidä mitään kiirettä lukemisella). Hyvä silti tietää lukijaan vetoamisesta ja seepiansävyistä ynnä muusta mainitsemastasi.
VastaaPoistaAnna, kyllä tälle mahdollisuus kannattaa antaa - vain itse lukematta tietää, pitääkö kirjasta vaiko ei. Kuten jo aiemmin kommentoin, lukijaan vetoaminen on enemmän lukijasta riippuvaa kuin kirjailijalähtöistä. Siis tämä vetosi minuun. <3
PoistaOli hauskaa blogata taas synkassa, kiitos ihana ystäväni! <3 :)
VastaaPoistaMinulle tämä kirja oli aikamoinen napakymppi, enkä kokenut tätä ollenkaan lukijaa kosiskelevaksi tai ylikauniiksi, mutta toisaalta sinä kyllä tunnet minut: maailmansodat (ja sodat ylipäänsä) ovat niin lähellä sydäntäni, että sodasta kirjoitettu kirja pitää olla todella huono, etten lämpenisi sille. :D Minulle tuli tästä mieleen Markus Zusakin Kirjavaras, ja vaikka pidin paljon siitäkin, oli siinä mielestäni aavistus imelyyttä ja lukijaan vetoamista. Doerrin kirja sen sijaan on paljon Kirjavarasta parempi, se on aidompi, todempi, korkeakirjallisempi ja huomattavasti paremmin kirjoitettu. Ihailin myös Doerrin syvästi eläytyvää kykyä asettua sokean ihmisen asemaan (sokeuskin on sydäntäni lähellä oleva asia henkilökohtaisista syistä, ja sen aidon oloinen kuvaus on aina hyvin haastavaa).
Tästä oli vaikeaa kirjoittaa, kuten hienoista kirjoista aina. Sinä kirjoitit hienosti, kuten aina! <3
Sara, oli - ja tätä luimme samaan aikaan vielä sattumalta! Mietin jo, että mitähän me nyt luemme samaan aikaan toisistamme tietämättä! ;) <3
PoistaMinulle tämä ei ollut napakymppi, mutta pidin tästä paljon ja lopuksi enemmän kuin alussa. En kokenut tätä siis lukijaa kosiskelevaksi, vaan kirja vetosi minun tunteisiini. :) Toinen maailmansota kiehtoo kirjoissa minuakin. Kirjavarasta en ole lukenut enkä varmaan luekaan, mutta joku muu toisen maailmansodan aikaan sijoittuva romaani menisi nyt vaikka heti.
<3
Katja, upea teksti <3 Tätä oli kiinnostavaa lukea ja luin riven välitkin;) No juu, sota-aika kyllä kiinnostaa ja kun sitä kuvataan yksilöiden kautta, se houkuttaa ja koukuttaa. Tämä kirja odottaa minulla lukuvuoroaan, mutta olen hieman samanlaisissa fiiliksissä kuin Omppu eli annan noiden mainoslauseiden pölyn laskeutua ja katsotaan sitten. Mikä siinä onkin, että kaikki kova mainostus kirjoissa, just kirjoissa, kuin kääntyy kuin teosta vastaan. Haluaako sen löytää itse ja kokee, että nuo huimaavat lauseet vievät osan löytämisen ilosta. Luulen kyllä, että viimeistään suvella tartun tähän. Kevään kirjat on about kuukauden puolentoista päästä tehty ja sitten on aikaa vaikka tälle. Ja olen silloin jo unohtanut, mitä upeaa sinä kirjasta olit löytänyt;)
VastaaPoista<3
Leena, kiitos! <3 Luulen, ettei nyt tarvinnut lukea edes rivien välejä. ;) Sanon aika suoraan, jos kirja ei ole minun - tämä lopulta oli, muttei samalla tavalla kuin vaikkapa Stoner. Tai no, vertaaminen Stoneriin on kyllä väärin, koska se on mestariteos ja tämä taas hyvä lukuromaani.
PoistaMainotamisesta olen samaa mieltä. Toisaalta vähemmän lukeville sanapari "suuri lukuromaani" voisi olla juuri se juttu.
Tämä kannattaa kuitenkin lukea!
<3
Perun kaikki ennakkoluuloni: Tämä on huikea! Nyt luen tosi hitaasti, sillä kahden tietokirjan luettua ja kolmannen odottaessa, on pakko saada vain nauttia. En tiedä vielä tohdinko (lue: uskallanko sanoa kirjasta sanaa laadukas lukuromaani, mutta sitähän tämä on ja ehkä vähän enemmänkin. Mutta olen vasta alussa. Luin Saran arvion ja teillä on sävyeroja: Sinä olet aina krantumpi;) Ehkä minä saan tuotua tähän jotain siitä välistä...Luen tekstisi vielä uudelleeen jossain vaiheessa, sillä nyt haluan tietää, kun olen sitten kirjan lukenut, missä kohtasit ulkokultaista ja liian kaunista, mutta arvaan: Se on amerikkalaista. Mietippä vähän, jos tämän olisi kirjoittanut vaikka joku brittiläinen. Mutta en laita vielä yhtään miinusta, aion vain nauttia....hitaasti.
PoistaLeena, mahtavaa että pidät noin paljon! Minun mielestäni tämä on nimenomaan laadukas lukuromaani - tosin minulle lukuromaani on aina vähän helppo. ;) Pidin tästä enemmän kuin kuvittelin, mutta minua nuo platinanväriset taivaat ym. häiritsevät ja siksi koin tässä liiallista kauneutta. Pidän kauniista, mutta kauniissa pitää olla joku juttu. Kuitenkin: hyvä lukuromaani ja nautittavaa luettavaa.
Poista<3
Katja, suuri lukuromaani, ei Stoner! Ei niin kesy, kuin moni voisi olettaa: Esim. se Hitler jugend tarina oli kylmää kyytiä.
PoistaOn kuvailua ja kuvailua. Muistat kun sanoin, että en vain jaksa niitä suomalaisen luonnon kuvailuja, en niitä kirjoja. Mutta kun ollaan merellisissä kirjoissa ja muissa maisemissa, minua viedään. Tuntuu, että Euroopan maantiekartastoon täytyy nyt piirtää ruksi Saint-Malon kohdalle;) No, pommien jälkijuttu ei minustakaan saisi olla 'veistettyä valoa', mutta pidin kaikista kotilojutuista etc. Olihan tässä hyvä tarina!
On tosiaan kuvailua ja kuvailua: minä pidin siitä yhdestä luontokuvailukirjasta paljon, se oli hieno romaani. Mutta tässä on vähän sellaista imelyyttä, joka vesitti muuten hyvää tarinaa. Mutta Bretagne, kyllä!
PoistaMinulla on tämä juuri nyt luvun alla, joten palajan tämän tekstin ääreen myöhemmin :)
VastaaPoistaIhanaa vappua! <3
Kaisa Reetta, kiinnostava odottaa, mitä tästä pidät.
PoistaKiitos samoin, ihanaa vappupäivää sinulle! <3
Minulla on tämä nyt menossa, ja jotenkin suhtautuminen on vielä kaksijakoinen. Tekstissä on imua. Werner ja Marie-Laure ovat kiinnostavia hahmoja. Kirjassa on hurjan kauniita hetkiä... mutta siinä on myös jotenkin liikaa maalailua, siirappia, tunnelmointia. Ihan kuin kirjailija olisi jo tekstiä pohtiessaan varmistellut samalla leffaversion Oscareita. Koska niitähän tämä tunteisiin vetoava tarina tulee keräämään.
VastaaPoistaMarianne, joko sait tämän loppuun? Minulla tuo kaksijakoisuus säilyi koko ajan: tarinahan oli vetävä kuin mikä, mutta juuri tuo siirappi - en kestä imelyyttä, vaikka pidän kauneudesta. Mielestäni Pulizer-kirjassa pitäisi olla enemmän kuin mitä tässä oli. Mutta viihdyttävä kirja, tuleva elokuva. :)
PoistaTulin lukemaan tämän tekstisi nyt uudestaan ja ajatuksella (aiemmin piti hyppiä, koska varon pieniäkin spoilauksia). Et tosiaan rakastunut tähän, mutta ilmeisesti lukeminen oli melko vaivatonta? Minua turhautti tarinan hidas tempo. Hyvin sanottu tuosta romantisoimisesta ja siloittelusta: etenkin Marie-Laure tuntui elävän turvallisuuskuplassa, kauniiden ja kiehtovien asioiden keskellä ja sodan vaikutukset nekin tuntuivat paria poikkeusta lukuunottamatta minimaalisilta.
VastaaPoistaLuin myös tämän kirjakerhoa varten. Ensimmäinen lukukerta oli "koukuttava" kuten sanotaan mutta mietin että tuskin jättäisin tätä kirjahyllyyni... Ei ollut niin ihana kirja. Koristeellinen runsas tyyli on varsin nautinnollista lukea ja suomennos hyvä (löysin pari kömmähdystä mutta en jää niuhottamaan tässä). Nuorehkon kirjoittajan amerikkalaisuus paistaa läpi tai sitten se nuoruus: Pariinkin kertaan viitataan 24/7 elämäntyyliin esim. Jutta ajattelee v 1974 että voi ostaa lihaa 7 päivänä viikossa mitä epäilen kun Saksassa on viime aikoihin ollut rajoitettua myymälöiden aukiolo joten miten sitten v 1974. Poliisit tulevat St Malossa kotiin sodan aikana ja heille tarjotaan muhennosta mitä tosin eivät ota - miten säännöstely, ruokapula jolloin ei tuntemattomille varmaan jaeltaisi ruokaa? Mme Manec säilöö ruokaa purkkeihin, kuvataan peltipurkkien avaamista mutta eiköhän kyseinen rouva olisi umpioinut tms jolloin kai olisi käyttänyt lasipurkkeja? Sisäinen jäkättäjäni herää tällaisista ja sitten se romanttisuus vielä päälle, jokin jää tökkimään, vaikka varmasti taustatöitäkin oli tehty lujasti. Tuuli
VastaaPoista