Lumiomena - Kirjoja ja haaveilua

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

2012-01-30T15:43:00.004+02:00

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Kustantaja: Teos 2012
Kansi: Ville Tiihonen
Kotimainen romaani, dystopia
Sivuja: 266

Kuolema on veden liittolainen. Niitä ei voi erottaa toisistaan, eikä niistä kumpaakaan voi erottaa meistä, sillä niistä meidät on lopulta tehty: veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä. Vedellä ei ole alkua tai loppua, mutta kuolemalla on molemmat. Kuolema on molemmat. Toisinaan kuolema kulkee kätkettynä veteen, ja toisinaan vesi karkottaa kuoleman, mutta ne kulkevat aina yhdessä, maailmassa ja meissä.

Suomen Koillismaa jossain kaukana tulevaisuudessa. Tunturiluonto kätkee salaisuuksia, roihukärpäslyhdyt tuovat maailmaan valoa, kuukekriä valmistellaan ja juuri aikuisuuteen astunut Noria Kaitio on valmis astumaan uudeksi teemestariksi isänsä jälkeen, sukupolvien takaista traditiota vaaliakseen. Vesi on tärkeintä, mitä olla voi, se on elämän ja kuoleman liittolainen. Maapallo ja tietenkin koko ihmiskunta ovat käyneet läpi luonnonkatastrofin, jonka seurauksena myrskyt ovat moukaroineet mantereita ja siirtäneet rantaviivaa, öljy on kulunut loppuun ja ihmiset paenneet niille seuduille, jotka ovat vielä asuttavia. Koska vesivarannot ovat huvenneet, säännöstellään vettä Skandinavian Unionin diktatuurin ikeen alla. Teemestarien sukupolvien ajan pitämät päiväkirjat kuitenkin kertovat menneistä ajoista ja niistä Noria haluaa kaiken vaarankin uhalla saada selvää.

Teoksen scifi- ja fantasiaromaanikilpailun voittanut Emmi Itärannan esikoisteos Teemestarin kirja (2012) kiinnitti huomioni heti Teoksen kevätkuvastoa selaillessani. Häpeäkseni ja omaksi kirjalliseksi häviökseni tunnustan, etten ole suuri scifin tai fantasian ystävä, mutta pidän dystopioista jonkin verran ja nykyisen Kuusamon alueelle ilmeisesti sijoittuvana teoksena Teemestarin kirja tuntui heti alkusivuilaan lähtien raikkaalta ja sopivalla tavalla älykkäältä.

Itärannan luoma kuva tulevaisuuden maailmasta hämmentää ja tuntuu kuitenkin uskottavalta. Muovihaudalta löytyneet vanhat TDK-nauhat ovat miltei pyhän kaltaisia ihmeitä, matkanteko Kiinaan kestää viikkoja ja naisten rooli on osin kuin paluuta vanhaan aikaan; esimerkiksi sotilaat ovat hyvin miehisiä, kun taas kylän itkijänaiset kantavat mukanaan samaa tärkeää roolia kuin vanhassa Karjalassa kantaen kasvoillaan surun vuorovettä. Toisaalta ehkä näin kuuluukin olla. Norian tarinassa maailma on monessa suhteessa meidän nykytodellisuutta arkaaisempi ja pelokkaampi. Ja juuri Noria on se, joka ensimmäisenä naispuolisena teemestarina on ikivanhan tradition ja vesioikeuksien puolustaja, uranuurtajanainen. Hän kantaa mukanaan pelkoja ja rohkeutta, elää sekä mennyttä että tulevaa: Sillä muistoilla on oma muotonsa, eikä se ole aina sama kuin elämän:

Mutta tuo elämäni päivä on asettunut muiston muotoon, ja se on ainoa muoto, jossa voin sitä katsoa. Sen tosi, muuttumaton olemus ei ole enää ulottuvillani.
Muistan, miten puin teemestarin asun päälleni. Se tuntui uutuudenjäykältä ylläni.
Muistan, miten kiinnitin hiukseni taakse suurella neulalla. Ne olivat pitkien suortuvien väliin tarttuneesta kosteudesta raskaat.
En muista, miten kävelin teemajalle, mutta minun on täytynyt tehdä niin. Ei ollut mitään muuta paikkaa, minne olisin voinut mennä.

Turhaan en Itärannan kirjaan tarttunut eivätkä jo Teoksen kevätkatalogista mieleeni singahtaneet ennakko-odotukset olleet vääriä. Teemestarin kirja on hyvä romaani. Esikoiseksi se on suorastaan huikean hyvä. Dramaturginakin toiminut Itäranta on kokenut kirjoittaja, mikä näkyy niin hänen romaaninsa ehyytenä kuin siinä, että hänen tekstinsä on sekä puhuttelevaa että nautittavaa. Ennen kaikkea se on kaunista. Itäranta osaa viipyillä ja luoda rauhallisuuden ilmapiirin, mutta hän osaa kuvata myös pelottavia ja surullisia asioita siten, että ainakin minä aloin myötäelää Norian kanssa voimakkaasti ja paikoin henkeäni pidätellen. Pientä tyhjäkäyntiä tai liiallista viipyilyä on paikoin niin luontoon veteen, muistoihin kuin kuolemaankin liittyvissä kuvailuissa, mutta toisaalta juuri tuo viipyilevyys luo osaltaan sitä rauhallisuuden ilmapiiriä, joka tekee Teemestarin kirjasta niin miellyttävän lukea.

Teemestarin kirja on monin osin virkistävää luettavaa. Jos haen kirjasta jotain heikkoa, niin henkilöhahmoista osa jää ehkä turhankin vieraaksi tai tyyppeinä ennalta-arvattaviksi ja jotkut luonnontieteelliset seikat ihmetyttävät, mutta kokonaisuudessaan Itärannan romaani on niin vahva, etten tällä kertaa halua takertua pikkuseikkoihin, sillä pidin kirjasta tavattomasti. Pidin muun muassa siitä, ettei dystopia tarkoita kyborgien valtakuntaa tai minkäänlaista teknologian ylivaltaa - saati sitten intergalaksista matkustelua sinne sun tänne. Ruoka ei tule pillereistä, vaan torilta tai omista marjapensaista. Maailma ei ole välttämättä kehittynyt teknologisesti tai jos onkin, niin ekologisempaan suuntaan, osin toki ympäristökatastrofin saneleman pakon edessä. Ympäristötuho tekee kirjasta myös tärkeän. Sitä lukiessa muistaa olla kiitollinen siitä, että voin esimerkiksi itse keittää teeni puhtaaseen veteen, tuhlatava vettä lämpimässä suihkussa tai pyörittää jopa puolityhjää pesukoneellista pyykkiä.

Tulevaisuudenkuvitelmat kohtaavat ikiaikaisen teetradition ja ympäristötuhon kokenut maailma luottaa junaliikenteeseen, ihmiset vain eivät voi luotta toisiinsa samalla tavalla kuin ehkä entismaailmassa oli tehty. Lumi on pelkkää historiaa ja Kuusamon korkeudella kasvaa kirsikkapuita, mutta tunturiluonto on edelleen raikas ja ehkä tärkeämpi voimavarojen paikka kuin koskaan aikaisemmin. Tämän menneen ja tulevan, ikiaikaisen ja kovin vieraan, Itäranta taitavana kertoja sitoo onnistuneesti yhteen.

Kirjavuoden ollessa vasta alussa on vaikeaa ja suorastaan vaarallista alkaa povata palkintoehdokkuuksia tai julistaa kirjavuoden parhaita teoksia. Sen voin kuitenkin sanoa, että en olisi lainkaan ihmeissäni, jos Teemestarin kirja mainittaisiin vuoden lopulla useissakin ehdokkuusveikkauksissa. Itärannan romaani on kaunis ja vahva. Se luo pelottavan, mutta täysin mahdollisen vision tulevaisuudesta kantaen kuitenkin mukanaan ikiaikaisuuden sävyjä. Tästä syntyy ehjä romaani, joka ajatteluttaa sekä kertoo tärkeää viestiä siitä, ettei kaiken elämän perusedellytyksenä oleva vesi ole välttämättä itsestäänselvyys edes täällä tuhansien järvien maassa.

****

Teemestarin kirjan on lukenut myös Johnny. Helsingin Sanomissa ilmestyi tänään Toni Jerrmanin arvio kirjasta.

Kirjakuulumisia: Teoksen Teemestari sekä ilta Tammitalossa

2012-01-27T12:06:00.003+02:00

Haaveissani lumi hehkui himmeää, valkoista valoa, kuin miljardit roihukärpäset olisivat pudottaneet siipensä ja maa olisi peittynyt niihin. Pimeys muuttui mielessäni läpikuultavammaksi ja kevyemmäksi kantaa, kun kuvittelin sen lumen hopeanvalkoista hohdetta vasten, ja ikävöin entismaailmaa, jota en ollut koskaan tuntenut. Kuvittelin vedenvalkeat taivaalle kuulaan lumen ylle, ja toisinaan menneet talvet kipinöivät unissani kesääkin kirkkaampina.

Kaunista, eikö vaan? Tuon tekstinäytteen ja hieman enemmänkin kuulin eilen Senaatintorin laidalla sijaitsevassa ravintola Sunnissa, jossa pidettiin Teoksen esikoiskirjailijan Emmi Itärantan tiedotustilaisuus. Englantilaishenkisen teehetken aikana kuulimme muun muassa Leena Krohnin ja Johanna Sinisalon mietteitä kirjallisuudesta, scifin ja fantasian - syystäkin! - vaikeasta lokeroitavuudesta ja pitkästä historiasta sekä ennen kaikkea pääsimme tutustumaan Itärannan romaaniin Teemestarin kirja.

Minä kiinnostuin Teemestarin kirjasta heti silloin, kun sain käsiini Teoksen uutuusluettelon. En ole suuri dystopioiden ystävä (Margaret Atwoodin jotkut teokset tekevät poikkeuksen), mutta olen aina ollut sitä mieltä, että hyvä kirjallisuus ylittää monet genrelajit ja sellaisen kuvan sain nytkin. Teemestarin kirja kertoo ajasta jossain kaukana tulevaisuudessa. Maapallo ja tietenkin koko ihmiskunta ovat käyneet läpi jonkinlaisen luonnonkatastrofin, jonka seurauksena vesivarannot ovat huvenneet ja vettä säännöstellään diktatuurin ikeen alla. Teemestarien sukupolvien ajan pitämät päiväkirjat kuitenkin kertovat menneistä ajoista. Noria on teemestarien sukua ja tulee hänen aikansa ottaa vastaan teemestarin arvo sekä samalla siihen kuuluvat salaisuudet. Teemestarien kirjaa luonnehditaan pelottavaksi ja uskottavaksi kuvaukseksi mahdollisesta tulevaisuudestamme sekä samalla kielellisesti kuulaaksi ja tarkaksi.

Aloittelin kirjaa eilen bussissa ja ihastuin. Tarina vie mukanaan, kieli on erinomaista ja tunnelma kiehtova. Tulen siis kirjoittamaan Emmi Itärannan Teemestarin kirjasta blogiarvion sitten aikanaan, mutta nyt haluan vielä tunnelmoida lumisessa Helsingissä. Ravintola Sunnin ikkunoista oli nimittäin upeat näkymät kohti talvista Tuomiokirkkoa:

Teemestarin kirjaa koskevasta tiedotustilaisuudesta minun sekä muutaman muun kirjabloggajaystävän tie vei kohti Tammitaloa, jossa pääsimme mukaan Tammen tilaisuuteen. Hyvää, kotimaista ruokaa nautittuamme mukava ilta vierähti kuin siivillä kirjoja katsellen ja tuttuja kirjailijoita bongaillen.

Tammen kevät lupailee taas kerran erinomaista kirjallisuutta. Lempeästi huvittuneena huomasin tämän tammikuuni olleen melko tammipainotteinen, sillä olen ehtinyt lukea Tammen kevätkirjoista jo kolme: Emma Donoghuen mukaansatempaavan lukuromaanin Huoneen, Haruki Murakamin minulle parhautta edustavan Norwegian Woodin sekä Johan Bargumin taidokkaan Syyspurjehduksen. Ja ei, tammipainotteisuuteni ei ole mitenkään kirjablogillisesti järjestetty juttu, vaan minua kaikkein eniten kiinnostaneet Tammen kirjat vaan sattuivat ilmestymään juuri heti vuoden alussa.

Toki - tai tietenkin - Tammella on paljon, paljon muutakin kiinnostavaa kevätohjelmassaan. Sinisen linnan kirjaston Maria esimerkiksi kirjoitti Merete Mazzarellan Ainoista todellisista asioista, jonka haluan jossain vaiheessa lukea. Anni M taas on englanninkielellä lukenut huhtikuussa suomeksi ilmestyvän Jennifer Eganin Aika suuren hämäyksen, joka sekin vaikuttaa raikkaalta ja kiehtovalta. Ja onhan Tammen valikoimassa ilmestymässä vaikka mitä muutakin, muun muassa lukuisa määrä dekkareita, ihania lastenkirjoja sekä Kinuskikissana tunnetun Sini Visan leivontakirja.

Tänään aamulla kotona katselin kirjahyllyämme. Monissa blogeissa on aina ajoittain ollut puolittain leikkimielistä "kisaa" siitä, onko itse kukin bloggaaja enemmän Otavan Sinisen vaiko Tammen Keltaisen ystävä. Minä kiinnostun yleensä välittömästi kummankin laatukirjaston tarjonnasta. Sinisestä voisin lukea varmaan minkä tahansa teoksen, valikoimaltaan suuremmassa Keltaisessa on tietenkin teoksia moneen makuun, mutta niin vain on, että meillä kotona alkaa Keltaista olla kapea kirjavitriini täynnä.

Kiitos Teokselle ja Tammelle sekä blogikollegoille torstai-iltapäivän ja illan mukavasta kirjatunnelmasta! Jokaiselle blogini lukijalle ihanaa viikonloppua. Meillä taitaakin nyt perjantaina olla kunnon karkkipäivä, sillä kun minä pääsin kirjatapahtumiin, pääsi eskari-ikäinen esikoiseni oikealle unelmaretkelle Fazerin karkkitehtaalle ja tuomisina kotiin oli tietenkin karkkia Panttereista Susu-paloihin sekä hedelmäkarkkeihin. Oli kassissa hieman leipääkin, ettei ilta mene ihan sokerihumalassa. :)

David Safier: Huono karma

2012-01-25T11:01:00.003+02:00

David Safier: Huono karma
Kustantaja: Bazar 2011
Alkuteos: Mieses karma 2007
Suomentanut: Tiina Hakala
Ulkomainen romaani, Saksa
Sivuja: 280

"Tämä ei ole painajaista."
"Onko tämä hallusinaatiota?"
"Ei hallusinaatiotakaan."
"Mitä tämä sitten on?" minä kysyin ja arvasin jo, etten pitäisi vastauksesta.
"Tämä on sinun uusi elämäsi."
Silloin hennot koipeni alkoivat tutista, ja tuntosarveni heilahtelivat järkytyksestä.

Kim Lange, eräs Saksan merkittävimmistä ja kuuluisimmista televisiotoimittajista on oikea uratykki. Hienoissa muotiluomuksissaan hän on tottunut alansa arvostetuimpien palkintojen tulvaan, hänellä on runsaasti alaisia joille kiukutella sekä taidokas rakastajakin. Vain kotiarki ei aivan suju Kimin avioliiton rakoillessa: Kimin mies Alex on pariskunnan viisivuotiaalle tyttärelle Lillylle rakastava ja läheinen vanhempi, mitä Kim ei ole koskaan osannut olla. Kimin nousujohteinen ura ja koko elämä katkeaa, kun hän jää venäläisestä avaruusaluksesta pudonneen lavuaarin alle ja kuolee. Tästä alkaa Kimin uusi elämä, ja toinen, kolmas, neljäs ja niin edelleen.

David Safierin romaanin Huonon karman (2007/2011) keskeisidea pyörii sielunvaelluksen humoristisessa kuvailussa. Kuoleman jälkeen Kimille ilmestyvä buddhalainen muurahainen osoittaa, ettei Kim ole elänyt kovin hyvää elämää. Täten hänen on määrä elää työläismuurahaisen kehossa ja pyrkiä hyvyydellä saavuttamaan eräänlaisen inkarnaatio-opin seuraava ja sitä seuraava pykälä hyvää karmaa hankkimalla. Kim alkaa kaivata paitsi ihmiskehoaan, myös perhettään ja päättää aloittaa määrätietoisen hyvän kilvoittelun. Sielunvaellusseurakseen Kim saa kuuluisan Casanovan, joka tavoilleen uskollisena on elänyt muurahaisena jo satojen elämien ajan. Kuinka Kim onnistuu hyvän karman keräämisessä? Onko hänen enää koskaan mahdollista tehdä sovinto perheensä kanssa?

Huonon karman idea on erinomainen: kuolemansa jälkeen hyvää karmaa keräävän entisen uratykin sekä muurahaisenakin hieman elostelevan Casanovan yhteinen sielunvaellus lupaa hervottoman hauskaa seikkailua, joten odotin lukevani mainion välipalakirjan, joka ilahduttaa hieman absurdilla aihepiirillään.

Minä näin valon.
Se muuttui yhä kirkkaammaksi.
Se oli ihmeen kaunis.
Se ympäröi minut.

Arvasin kuitenkin, että valo jättäisi minut jälleen. Ponnistin kaikki voimani, etten olisi antautunut syleilemään sitä. Sulauduin siihen. En halunnut kokea enää uudelleen samanlaista pettymystä.

Lunastiko Huono karma sitten lupauksensa? Minun kohdallani niin ei valitettavasti käynyt. Kirjan kaksi suurinta ongelmaa ovat vitsin venyminen sekä stereotyyppisyys. Ok, aina uudelleen ja uudelleen kuollessaan Kim näkee valon muuttuu muurahaiseksi, sitten hamsteriksi (vai marsuko se oli?), välillä kastemadoksi, sitten lehmäksi, koiraksi ja niin edelleen. Hyvän tai huonon karman aikaansaamat lukuisat uudelleensyntymät eivät tuo mitään uutta tarinaan, jossa monessa kehossa vain käväistään. Olisin ihan mielelläni voinut lukea hieman enemmän vaikkapa Kimin elämästä kastematona, sillä kaksineuvoisuus olisi voinut tuoda omaa, hieman rohkeampaa huumoria nyt hyvin konventionaaliseen romaaniin. Stereotyyppinen Huono karma on melkein kaikessa: uranainen Kim on kylmä nainen, joka ei osaa olla perheensä kanssa. Kun hän kuolee, täytyy hänen hankkia hyvää karmaa ja pyrkiä hyväksi, äidilliseksi naiseksi. Safierin naiskuva ärsytti minua ehkä kaikkein eniten. Menestyvät ihmiset ovat pinnallisia, ulkonäkökeskeisiä laatuviinien juojia. Työttömät ja duunarit sen sijaan elävät tietenkin ikävässä läävässä betonilähiössä ja voivat lihavana ruhona syödä havaijipitsaa vaaleanpunaisissa alushousuissaan. Minun on pakko sanoa, että kirjan hauskaksi naamioitu asenteellisuus - suuntaan tai toiseen - sai minut kiehumaan. Ihmiset eivät ole noin yksioikoisia, eivät toivottavasti edes humoristisiksi tarkoitetuissa romaaneissa. Romaanin parasta antia onkin tavoilleen uskollinen Casanova, joka on muurahaisen kehossa säälittävä ja kuitenkin ihailtavan itsevarma.

Onko Huonossa karmassa sitten mitään hyvää? Mitään sellaista, joka miellyttäisi minua? Erinomaisen ideansa lisäksi kirja on ärsyttävistä piirteistään huolimatta paikoin aidosti hauska. Se tuo hymyn huulille ja kirjaa bussissa lukiessani taisin nauraa ääneen. Safierin kerronta rullaa mainiosti, se ei pysähdy, ei kikkaile, vaan kertoo yhden naisen sekä kuuluisan Casanovan sielunvaelluksesta siihen malliin, että kyseessä on selvä page turner. Ja vaikka Kim on kaikkea muuta kuin miellyttävä nainen, tulee hänen pyrkimyksiään kohti parempaa karmaa seurattua lämmöllä. Hyvänen aika sentään, minähän ihan kiinnyin Kimiin. Jokainen ansaitsee oikeaa rakkautta ja huolenpitoa, elipä sitten ihmisenä tai eläimenä, eikö vaan?

Suosittelen Huonoa karmaa kaikille niille, jotka kaipaavat kevyttä lukemista, mutta haluavat karttaa kaikken tavanomaisimpia chicklit- tai huumoriteoksia. Vaikken itse kirjalle lämmennyt, tuo Safierin mainio tarina energiaa ja lämpöä vaikkapa sydäntalven päiviin. Niin - ja kirjan kansi on tietenkin kerrassaan riemastuttava.

**½ (tämä tällaisena itseni kanssa käymieni neuvottelujen jälkeisenä tasapainottavana arvosanana, pidin kirjasta kahden tähden verran, mutta omaperäisyydestään ja paikoin aidosta hauskuudestaan kirja ansaitsisi kolmekin tähteä. Tämä osuu juuri siihen puoliväliin.)

Monet ovat pitäneet Huonosta karmasta minua enemmän. Kirjan lukeneet myös Mari A., Susa, anni. M., Maija, Kata sekä Norkku.
Kirjalla nappaan myös pisteen Ikkunat auki Eurooppaan-haasteessa.

Jos minä saisin valita ja Big, big dreams

2012-01-24T19:12:00.003+02:00

Jos minä saisin valita
- Koko perheeni saisi elää pitkän ja onnellisen elämän
- Minulla olisi lukuaikaa monta tuntia päivässä
- Osaisin laulaa nuotilleen
- Syöpään keksittäisiin parannus
- Suomalainen kirjastojärjestelmä leviäisi maailman kaikkiin maihin
- Ikkunat puhdistuisivat itsestään
- Kaikki ruoka olisi eettisesti tuotettua
- Lumi olisi aina kevyttä pakkaslunta
- Pääsisin joka vuosi Lontooseen
- Meillä olisi lautalattiat
- Ilkeydelle ei olisi sijaa
- En olisi niin kiukuttelevainen kuin olen
- Seuraava presidentti edustaisi vihreitä arvoja
- Maailma olisi oikeudenmukaisempi
- En tuhlaisi aikaani niin huonoihin kirjoihin kuin tänään (aina ei kirjallinen ennakkoaavistus osu kohdilleen)
- Jääkaapissa olisi aina Rieslingiä
- Päässäni ei aina soisi kananmunia, kananmunia silloin kun kuulen Silja Linen mainoslaulun
- Päiväkodeissa olisi kuukausittainen Astrid Lindgren-teemapäivä

Edit. Tuo kananmunia, kananmunia-juttu sai aikaan kyseleviä kommentteja, joten selitän asiaa hieman tuolla kommenttilaatikossa. :)

Big, big dreams: Jos minulla olisi kaikki raha maailmassa
- Olisi kaikkialla maailmassa hyvinvointia ilman tuloeroja, itse kutakin kulttuuria kunnioittaen
(Hmm, tuohon vastaukseen taitaa sisältyäkin kaikki, koska mitä muuta voisi toivoa?)
- Maksaisin tietenkin talomme lainan pois ja eläisin velatonta elämää
- Matkustelisin enemmän
- Huolehtisin kaikkien läheisteni aineellisesta hyvinvoinnista
- Takaisin kirjastoille enemmän määrärahoja

Jos minä saisin valita-haasteen sain Helmi-Maaria Pisaralta. Big, big dreamsilla minua taas muisti Minttuli, jonka koira kuvittaa tätä haastevastausta (terveisiä, äiti!). Toivon, että haasteen nappaavat mukaansa kaikki ne, jotka haluaisivat tehdä kaikkivoipia valintoja.

Johan Bargum: Syyspurjehdus

2012-01-23T13:36:00.002+02:00

Johan Bargum: Syyspurjehdus
Kustantaja: Tammi 2012
Alkuteos: Seglats i september 2011
Käsikirjoituksesta suomentanut: Marja Kyrö
Kotimainen romaani
Sivuja: 120

Kirjoitan tätä, koska olen ymmälläni ja minua suoraan sanoen hiukan pelottaa. Purjehdusmatkaan liittyy jotain outoa. Totta kai hänen puhelunsa yllätti. Olimme keskustelleet viimeksi kaksikymmentä vuotta sitten. Liikeasioista, minä olin siihen aikaan hänen asiakkaansa. Keskustelu oli ollut epämiellyttävä ja johtanut siihen, että minä vaihdoin pankkia heti kun pystyin. Sen jälkeen olin nähnyt hänet vain jonkun kerran ja nyökännyt kaukaa niin kuin ihmiselle, jonka tuntee mutta jonka kanssa ei halua jutella. Miksi hän soitti minulle? Sen ymmärrän, että kernaastihan sitä tekee vielä pienen syyspurjehduksen, ennen kuin tyhjentää veneen ja panee sen talviteloille, niin olisin tehnyt mielelläni itsekin, jos minulla olisi ollut aikaa. Mutta miksi hän halusi juuri minut gastiksi?

Entiset liike- ja rakkauselämän kilpakumppanukset Harald ja Olof lähtevät purjehtimaan viimeisen kerran ennen talven tuloa. Koko yhteisen purjehduksen idea tuntuu vieraalta: syöpäsairas Harald ja liikemies Olof ovat kaukana ystävyksistä ja toisen esittämä purjehduspyyntö tuntuu oudolta. Miehet lähtevät kuitenkin merelle Olofin Alkyone-veneellä, osin menneitä asioita selvittääkseen ja saadakseen rauhan niiden suhteen. Kirjan takakansi kertoo enemmän, mutta itse paljastan nyt vain, että purjehdusmatkan aikana toinen on käyttänyt vanhaa asetta ja ainoastaan toinen miehistä palaa takaisin maihin kohtalokkaalta purjehdukselta. Onko kyseessä itsemurha, tappo vai murha? Ja auttaako vastauksen löytäminen mitään silloin, kun menneisyys ei lähde pois ihmisestä?

Hienolla Syyskesällään minua suuresti ihastuttaneen Johan Bargumin tuore romaani Syyspurjehdus (2011/2012) ei alkuasetelmastaan huolimatta ole dekkari. Syyspurjehdus on Olofin ja Haraldin vuorovedoin kertoma tarina, jota toinen kertoo poliiseille, toinen jälkeensä jättämässä kirjoituksessaan. Miesten yhteenkietotuvan tarinan keskiössä ovat uskonto ja uskonnottomuus, taikauskoiset tavat, sairaus, nykyhetki ja lamavuodet, Helsinki sekä vuodenaikojen mukaan vaihtuva meriluonto. Antiikin kauniit myytit Alkyonesta ja Benerikestä kertovat miestenkin elämään kytkeytyviä tarinoitaan edesmennyttä miestään mereen seuranneesta kuningattaresta sekä hiuksensa uhranneesta naisesta. Ja kaiken, aivan kaiken, keskellä on liikenneonnettomuudessa aiemmin menehtynyt Elin, molempien miesten rakkauden kohde.

Moottorivene irtosi laiturista lähirannasta ja suuntasi hitaasti kohti soutustadionia. Sitten Elin ilmestyi yhtäkkiä turistibussin takaa. Hänellä oli kirkkaankeltainen öljykangasasu. Huppu niin kireällä, että vain silmät ja nenänpää näkyivät.
- Jaaha, sinäkö taas, hän sanoi, - mikä sattuma.
- Tulin kuuntelemaan urkupillejä.
Hänen silmänsä hymyilivät.
- Yksinäinen mies, joka ei ole kovin hyvä valehtelemaan.

Syyspurjehdus on pinnaltaan rauhallinen, mutta aaltojensa alla kuohuva kirja. Bargum kirjoittaa pienieleisesti, mutta välittää romaanissaan moniulotteisen tarinan. Syyspurjehdus on toki mustasukkaisuusdraama, mutta vain alkuasetelmansa puolesta. Olofin ja Haraldin kertomukset paljastavat, miten arkitodellisuuden ankeus, menetty tai saavutettu rakkaus sekä pienten asioiden kauneus ovat kaikki osiensa summia: koko elämää määräävä katolilaisuus sekoittuu taikauskoisiin tapoihin, lama-aika näyttää niin menestyjien kuin epäonnistujien kasvot, merkittävien kohtaamisen aikana juodaan punaviiniä tai teetä ja syödään berliininmunkkeja, kaikkein ratkaisevampana ajankohtana Venus on vain pieni valkoinen pilkku lounaassa eivätkä rantakivet välitä onko joku ihminen olemassa vaiko ei. Tätä kaikkea Bargum kuvailee hienosti, en voi kuin ihailla sitä, kuinka hänen onnistuu ilmaista niin paljon niin tiiviisti.

Bargumin romaani on kirja, joka varmasti kestää useammankin lukukerran. Itse asiassa tuntuu, ettei yksi ainoa lukukerta riitä, vaan teos tarvitsee oman aikansa. Tätä ei kannata kuitenkaan säikähtää, sillä Bargumin teksti on nautittavaa ja soljuvaa luettavaa sellaisenaankin, se ei ole tajunnanvirtaista, vaan tiivistä ja kaunista kuvausta ihmisistä pelkojensa äärellä. Uudelleenluenta kuitenkin avaisi varmasti monia merkityksiä Haraldin, Olofin sekä Elinin - suosikkihahmoni - tarinan takana. Romaanin henkilöhahmot ovat ylipäätään tyylikkäästi rakennettuja, ehkä hienoiseen etäisyyteen saakka, mutta heidän sisimmät tuntonsa tulevat liki sitä mukaa, kun aikatasosta toiseen liikkuva tarina etenee. Etenkin Elinin on pakkokin jäädä hieman kaukaiseksi, sillä hän on nainen, joka elää vain muistoissa.

Syyspurjehdus on hieno pieni kirja, jonka pienuus on kuitenkin vain romaanin koossa. Bargumin tiivis kerronta pitää sisällään monisyisen tarinan, johon ei ole - eikä kuulukaan olla - yksiselitteistä vastausta tai ratkaisua. Olof, Harald ja Elin ovat ihmisiä, joiden kaikkia toimia ei tarvitse hyväksyä, mutta joista suuren osan voi ymmärtää. Synkkyyteen saakka melankolinen, kauneudessaan ja kuulaudessan väkeä Syyspurjehdus on kirja, jonka tiedän lukevani uudelleen vielä monta kertaa.

****+

Syyspurjehduksella ovat olleet myös Maria sekä Leena Lumi.

Gunnar Mattsson: Prinsessa

2012-01-20T10:31:00.001+02:00

Gunnar Mattsson: Prinsessa
Kustantaja: Wsoy 1966
Alkuteos: Prinsessan 1965
Suomennos: Mikko Kilpi
Kotimainen omaelämäkerrallinen romaani
Sivuja: 196

Olen usein halunnut yrittää kuvata suomalaista sisua, joka ilmenee niin monin tavoin. Tämä on minun ensimmäinen kunnollinen yritykseni.
Tämä on samalla reportaasi suomalaistytöstä. Hän itse tahtoi minun kertovan mitä hänelle on tapahtunut. Hän sanoi, että se auttaisi monia sairaita, ja hän tietää mistä puhuu.

Rakkaustarina, sairauskertomus, aikalaiskuvaus 1960-luvun kirjailijaelämästä sekä Kalliosta. Suomenruotsalaisen Gunnar Mattssonin omaelämäkerrallinen teos Prinsessa (1965) oli ilmeisesti oman aikansa hittikirja, joka käännettiin kolmellekymmenelle kielelle ja jonka kirjoittaja oli naistenlehtien vakiohaastateltava, mies joka omien sanojensa mukaan sai kosiokirjeitä sadoilta naisilta, ei kieltäytynyt alkoholista ja joka osasi nauttia suosiostaan. Romaanissaan Prinsessa Mattsson kuvaa avioliittoon yltävää rakastumistaan naiseen, prinsessaan, joka sairastaa laajalle levinnyttä hodgkinin tautia. Hullaantuminen on vahvaa ja prinsessa oksentelevainen, mutta kaikkia ennusteita uhmaten pariskunta alkaa odottaa lasta.

Prinsessa on minulle eräänlainen nostalgiakirja. En toki ollut vielä syntynyt tai edes vanhempieni haaveissa kirjan ilmestymisaikaan, mutta 1990-luvun alkuvuosina lukioikäisenä kirjaa luki moni ystäväni ja itsekin lumouduin kirjasta silloin. Tässä blogiarviossani pohdinkin toki itse kirjaa, mutta peilaan hieman omaa lukukokemustani tyyliin "20 vuotta - silloin ja nyt". Millainen on aikaisemmin rakastamani kirja, jonka henkilöistä kukaan ei Mattssonin mukaan ole mielikuvituksen tuotetta, vaan kaikki yhtäläisyydet nykyisin elävien henkilöiden kanssa ovat tahallisia? Miten miltei unohtunut hulluudessaan suloinen rakkaustarina vetoaa kaltaiseeni aavistuksen kyyniseen nykylukijaan?

Hän nousi ja meni keittiöön. Hän otti muutamia keksejä ja vähän voita ja marmelaadia. Mutta kun hän levitti voita ja marmelaadia keksille, tuli eräästä makkaraviipaleita sisältävästä paketista haju hänen nenäänsä ja niin hän viskasi keksinsä ja voinsa ja marmelaadinsa likaämpäriin ja palasi huoneenseensa ja vuoteelleen.
- Tahdon olla terve, terve, terve, hän huohotti. - Tahdon saada lapsen ja olla terve ja onnellinen ja JOTAKIN.
Ja niin hän jälleen makasi siinä vuotellaan sammuneena. Hän miltei torkahti ja silloin hän näki taas nuo silmät. Silmät jotka loistivat ja leijuivat.

Ensimmäisellä lukukerralla liki kaksikymmentä vuotta sitten luin Prinsessan ahmien. Ihastuin kirjan raikkauteen, liikutuin sen koskettavuudesta ja ennen kaikkea olin itsekin vastarakastuneena ihmeissäni Mattssonin ja prinsessan välisestä rakkaudesta. Miten nuori ja suosittu kirjailija jaksoi palvoa naista, joka oksenteli, raapi itseään sekä hautoi itsemurhaa? Miten Mattsson vaan osti makeita tikkareita rakkaalleen, ihaili tämän upeita korvakoruja ja ennen kaikkea kirjailijana kiintyi naiseen, jonka pienen kirjahyllyn harvoja romaaneja olivat Netta Muskettin teokset? Nyt toisella lukukerralla kirja avautui toisin. Prinsessa oli Mattssonille paitsi hullaantumisen ja aidon rakkaudenkin kohde, myös haaste. Mattsson kuvailee muita naissuhteitaan, joita on runsaasti, jonoksi saakka. Prinsessa ei sairautensa vuoksi ole helposti saatavissa, minkä vuoksi Mattsson kiinnostuu vain hänestä. Minulle tästä tuli tällä lukukerralla aavistuksen kiusaantunut olo: ei kai Mattsson vain ollut aikansa en-nyt-sano-kuka-kirjallisuusmies, joka kirjoitti sairaasta puolisostaan?

Onneksi Mattssonin romaani kertoo loppujen lopuksi enemmän Mattsonista itsesään kuin prinsessasta. Prinsessa, olkootkin kirjailijan vaimo ja tulevan lapsen äiti, on sairaudessaankin hieman etäinen. Mattsson purkaa kirjassaan nuoren, 26-vuotiaan, miehen tuntoja naisen sairauden äärellä. Sairaskuvauksena Prinsessa onkin hyvä. Se välittää autenttisen oloisen, melkein raporttimaisenkin kuvan syövän rumuudesta sekä ihmeellisen potilaan taistelutahdosta ja sisäisestä voimasta. Raporttimaisuus johtuu varmasti osin Mattssonin omasta urasta paitsi kirjailijana, myös sanomalehtitoimittajana.

Prinsessa kosketti minua nuorempana, mutta nyt koko tarina jäi hivenen etäiseksi. Kaunokirjana teos ei ole kovin vahva. On kuin Mattsson katsoisi kaikkea kaukaa, mikä toisaalta tuo romaaniin tietynlaista raikkautta. Ehkei syöpäkertomusta voisi lukeakaan, jos kaikki tulisi iholle saakka. Kirjailijaelämänkuvauksena Prinsessa on vähintäänkin mielenkiintoinen, miltei romanttinen: Mattsson istuu kotona kirjoittamassa muutaman pakinan, lukee sen jälkeen kirjaa klubilla je menee ravintolaan - juomaan koskenkorvaa ja istumaan tyttöjen keskelle. Myös teoksen ajankuva jaksoi viehättää edelleen: naisten ja miesten käyttäytymiskoodisto, oman aikansa Kallio raitiovaunuineen ja kävelyineen, kauppahalli ja salmiakkimakeiset tuovat omaan valoaan kertomukseen.

Niin, mitä jäi mieleen tällä kertaa? Edelleen varsin onnistunut rakkaustarina, rehellisen oloinen, mutta etäinen romaani. Prinsessa ei ole uniikki kirja enkä ollut järin ihastunut Mattssonin kirjoitustyyliin, mutta teoksen raikkaudessa on edelleen jotain poikkeuksellista. Tuo raikkaus yhdistettunä jossain machon ja pehmon 60-lukulaisen miehen mielenmaisemaan teki Prinsessasta lukemisen arvoisen tälläkin kertaa. Usko kaiken parantavaan rakkauteen on ihmeitä tekevä voima. Mattssonin prinsessaan kiintyy etäisyydestään huolimatta myös henkilönä: halusin ihan ulkokirjallisesti ottaa hänestä selvää. Nyt tiedänkin, että prinsessa on pakostakin ollut ihmeellinen nainen, sillä hän meni myöhemmin naimisiin norjalaisen Ola Tungesvikin kanssa. Myös Tungesvik kirjoitti prinsessasta kirjan.

Mutta hän sanoi; "Lupaa, että et koskaan rakasta minua". Ja se oli liian paljon pyydetty.

*** (koskettavuutensa, intensiivisyytensä sekä mielenkiintonsa vuoksi enemmänkin, kaunokirjana kuitenkin nämä kolme tähteä)

Luetko tunteella, analysoiden, itkien, nauraen, unohtaen?

2012-01-18T10:33:00.003+02:00

Otsikko sen kysyykin: millainen lukija olet tunnetasolla? Kysymys tuli mieleeni, kun Haruki Murakamin ihanaa (adjektiivi, jota en muuten kumma kyllä käyttänyt kertaakaan kirjaa käsittelevässä blogitekstissäni ;) Norwgian Woodia koskevassa arviossani mainitsin, etten juuri koskaan itke kirjoja lukiessani. Tästä sukeutui pienimuotoinen keskustelu lukemisen aikana ilmenevistä tunteista ja aihe alkoi kiinnostaa minua niin, että haluan tehdä siitä ihan oman postauksensa.

Siispä sana on vapaa! Miten luet? Heittäydytkö täysillä tarinaan, tekstiin tai tunnelmaan? Nauratko, itketkö tai pelkäätkö lukiessasi? Tunnetko merituulen, maistatko mummon mansikkahillon tai haistatko synkän metsikön kalmanhajun? Tai luetko ehkä "punakynän kanssa", kaikkea analysoiden? Häiritseekö huono suomennos, hyppäävätkö väärät sijamuodot esiin rivien välistä? Koetatko miettiä mahdollisia piilomerkityksiä yksinkertaisessakin tekstissä? Ovatko kirjat mukavaa ajanvietettä, kenties jopa eräänlainen kertakäyttöhyödyke, jonka jälkeen voi huoletta siirtyä seuraavaan kirjaan ja käydä kohti uusia seikkailuja?

Kysymykseni ovat tietenkin yksinkertaistettuja, koska jokainen lukukokemus on varmasti erilainen ja itse kukin lukee eri kirjoja eri tavoin. Marian Keyesia, Milan Kunderaa ja Veikko Huovista ei yleensä lueta ihan samalla tavalla, mutta mistäs sitä tietää. Itse voisin sanoa olevani tunteikas lukija, joka kuitenkin aina jossain takaraivossaan analysoi lukemaansa ja suhteuttaa käsissään olevan kirjan paikkaa kaikkeen muuhun lukemaansa. Heittäydyn helposti kirjan tunnelmaan: esimerkiksi syksyiseen yöaikaan lukemani Sarah Watersin Vieras kartanossa sai minut jättämään valot eteiseen nukkumaan mennessäni; Bo Carpelanin Lehtiä syksyn arkistosta oli niin hieno, että tunsin pakahtuvani ja Elina Tiilikan Punaisen mekon päähenkilö sai minut ärsyyntymään ja tuntemaan myötähäpeää niin, että inhosin koko kirjaa.

Kulloinkin lukemani kirjan sisältö kuitenkin määrittää lukukokemustani. En aina heittäydy, en haluakaan heittäytyä. Olen parhaillaan lukemassa A.S. Byattin Lasten kirjaa, jota olen lukenut muiden kirjojen kanssa rinnakkain jo joulusta saakka. Byatt vaatii selvästi paljon aikaa ja hänen teoksensa kulttuuri- ja aatehistorialliset viittaukset saavat minut tarkastamaan asioita nettiensyklopedioista. Byattia ei voikaan lukea lukuromaanimaisesti, käsittääkseni jonkinlainen lukijan etäännyttäminen on ollut jopa kirjailijan omakin tarkoitus teosta kirjoittaessaan. Joskus taas aika lukea jotain kirjaa on väärä. Olisin voinut ehkä liikuttua Nadeem Aslamin Elävältä haudatuista tai ihastuneesti höpsähtää Dodie Smithin Linnanneidon lokikirjasta, jos olisin lukenut kirjat toisenlaisena aikana kuin mitä ne luin. Nyt nämä kaksi kirjaa jäivät muiden asioiden jalkoihin. Tai sitten olen vain ylikriittinen lukija joissakin asioissa ja liiaksi ladatut odotukset kääntyvät itseään vastaan. Se vain pitää hyväksyä eikä kaikkien kirjojen tarvitsekaan tarjota kokonaisvaltaisia elämyksiä. Ihan hyvä riittää usein mainiosti.

Vaikka olen ihan iloisesti tunteikkuuden ja analyyttisen rajamailla liikkuva lukija, on minua alkanut vaivata kirjallinen itkuttomuuteni. Muuten olen oikea itkupilli. Kyyneleet vierähtävät silmäkulmaani silloin, kun lentokone laskeutuu, kun kuulen hyvää musiikkia, kun elokuvateatterin mainokset alkavat, kun näen asuinalueeni papat, kaksi iäkästä miestä, kellontarkalla sauvakävelylenkillään. Minähän itken jopa Dallasin alkumusiikin aikana! Mutta kirjoja lukiessani en itke, paitsi tietenkin Norwegian Woodia.

Summa summarus: analyyttisyyskin voi olla - tai tietenkin on! - osa eheää lukukokemusta. Kyyneleet eivät ole tunteellisuuden mitta - eivätkä punakynä ja nessupaketti sulje toisiaan pois.

Mikä kirjat sai sinut itkemään tai nauramaan? Mikä kaivamaan punakynän esille? Vai onko olemassa kirja, joka sait sinut tekemään nuo kaikki? Ehkä olet aloittanut jo uuden kirjan ja unohtanut edellisen lukemasi teoksen kokonaan.

Kuvassa kämmenelläni istuva haltia ei ole meidän kotimme kirjatonttu, vaan mieheni saama itsetehty lahja italialaiselta ystävältämme, jonka saimme meille vieraaksemme viime viikonloppuna.

Haruki Murakami: Norwegian Wood

2012-01-16T17:23:00.003+02:00

Haruki Murakami: Norwegian Wood
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 2012
Alkuteos: Noruwei no mori 1987
Suomennos: Englanninkielisestä versiosta Aleksi Milonoff
Ulkomainen romaani, Japani
Sivuja: 426

Luin Naokon kirjeen uudestaan ja uudestaan, ja joka kerta minut täytti sama sietämätön suru, jota tunsin aina kun Naoko katsoi minua silmiin. En osannut käsitellä surua; minulla ei ollut paikkaa, mihin sijoittaa tai kätkeä se. Niin kuin ulkona puhaltava tuuli, suru oli muodotonta ja painotonta, eikä siihen voinut takertua. Maisema ympärilläni vain lipui ohitseni enkä saanut selvää, mitä minulle yritettiin sanoa.

Lentokoneen laskeutuessa Hampurin kentälle alkaa koneen kovaäänisistä kuulua instrumentaaliversio The Beatlesin kappaleesta Norwegian Wood. Muistattehan laulun: I once had a girl, or should I say, she once had me? Kappale vie Toru Watanaben takaisin vuoteen 1969, opiskelijaelämän sekä unenomaisen haikean ensirakkauden pariin. Torun mielessä liki parin vuosikymmenen takainen aika koostuu ystävyyden, seksin ja ennen kaikkea surun määrittämistä muistoista.

Haruki Murakamin läpimurtoteos Norwegian Wood (1987) on ikärajat ylittävä sukupolviromaani. Romaanin alussa Torun paras ystävä Kizuki tekee itsemurhan ja Kizukin tyttöystävä, ihana ja ihmeellinen Naoko kokee aikuiseksi kasvamisen vaikeaksi. Yliopiston aloittanut Toru keskittyy opiskeluunsa sekä ajelehtii yhden yön suhteesta toiseen Naokoa suuresti rakastaen. Hänen opiskelutoverinsa Midori on hauska, aistillinen nainen, joka kokee elokuvateatterissa yhdessä katsotut pornofilmitkin herttaisiksi, sillä niiden seksikohtaukset saavat koko yleisön nielaisemaan samanaikaisesti. Musiikillisesti lahjakas, jo ryppyiseksi käynyt Reiko osaa antaa hyviä neuvoja, vaikka kaipaa niitä itsekin.

Norwgian Wood kuljettaa lukijansa tokiolaisen opiskelijaelämän pariin niin luennoille kuin aamuviideltäkin juomiaan tarjoavien sakeautomaattien pariin. Se kertoo sekä musiikista ja kirjallisuudesta että runkkaamisesta ja sotkuisista lakanoista. Romaani kuvailee yhtä lailla japanilaista maaseutua peltoaukeineen, halkopinoineen ja seetrimetsineen kuin Midorin valmistamia hienostuneita kansailaisia ruokia; kuutamoöitä ja valkoviiniä kuin ihmisen ikuista läheisyydenkaipuuta. Ennen kaikkea se kertoo haikealla tavalla elämästä, joka näyttäytyy erilaisena itse kullekin: toisilla se lipuu ohi, joistakin se loittonee kokonaan ja toiset ovat elämää täynnä.

"Mitä tapahtuu, kun avaa sydämensä?"
Reiko pani kätensä pöydällä ristiin tupakka yhä suunpielessään. Hän selvästi nautti tilanteesta. "Silloin paranee", hän sanoi. Tupakasta putosi tuhkaa pöydälle, mutta Reiko ei välittänyt.

Toisin kuin (ymmärrykseni mukaan) muut Murakamin teokset, Norwegian Wood on realistinen. Se on vailla Murakamille ominaisia maagisen realismin ja arvoituksellisuuden tai suoranaisen frakmentaarisuuden piirteitä. Norwegian Wood on kuitenkin hyvin murakamilainen kirja: se on eräänlainen kasvukertomus, eroottinen ja melankolisuudessaankin hauska. Pidän suuresti myös siitä, miten Murakami kykenee kirjoittamaan koskettavasti, muttei pateettisesti sekä unenomaisesti ja silti realistisesti. 1960-lopun Japani näyttäytyy monikasvoisena ja minun mielikuvilleni yllättävän länsimaisema maana.

Murakami osaa tehdä arjesta runoutta. Ja jos romaanissa on paljon vesisadetta, keltaisia sadevaatteita, Henri Mancinin LP-levyjä, itseneulottuja lapasia sekä yöllistä haahuilua, en ole lukukokemuksen jälkeen mitään vailla. Norwgian Woodin maailma on siis läpensä romanttinen, muttei imelä. Kirjan haikea pohjavire tulee selväsi heti ensisivuilta lähtien ja Murakami käyttää eräänä tyylikeinonaan ennakointia, minkä ansiosta ainakin minä aavistin, mitä tuleman pitää. Siitä huolimatta romaani tarjoaa yllätyksiä ja pitää jännitteensä.

Ei voi ehkä sanoa, että tunnelmaltaan hivenen unenomainen kirja räjäyttää alkuvuoden lukupotin, mutta jokin minussa liikahti Torun, Naokon, Reikon ja Midorin tarinaa lukiessan: vaikka en koskaan itke lukiessani, huomasin nyt silmäkulmieni kostuvan kirjaa lopetellessani. Jo Kafkaa rannalla lukiessani tiesin, että olen löytänyt uuden suosikkikirjailijan. Nyt olen varma siitä, että tämä on kirjarakkautta enkä ollenkaan tiedä, milloin voin syventyä seuraavaan kirjaan.

*****-

Norwgian Woodin ovat lukeneet englanniksi Sara ja Tessa sekä suomeksi Peikkoneito.

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus

2012-01-11T16:39:00.000+02:00

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus
Kustantaja: Siltala 2011
Alkuteos: Die Unmöglichkeit des vierhändigen Spiels 2009
Suomennos: Helen Moster
Ulkomainen romaani, Saksa
Sivuja: 526

Kun mikään ei enää toimi: kävele.
Kun olen hämmentynyt, kävelen niin kauan kunnes liiat monimutkaisuudet haihtuvat ja ajatukset saavat kiinni yksinkertaisesta kävelyrytmistä ilman että kuitenkaan sammuisivat. Andante con moto.
Tosin laivalla ei ole kovinkaan helppo kävellä vapaasti, sillä täällä ei ole väljyyttä. Tai kyllä sitä on, mutta vain jos seisoo reelingin vieressä ja katsoo merelle. Muuten silmien eteen ilmestyy aina jokin este, koko ajan täytyy kääntyä jostain kulmasta, on kuin kävelisi labyrintissä eikä reitillä, joka vie määräänpäähän tai jopa ei minnekään, ja siksi kävelemisestä ei voi tulla vapauttavaa.

Äiti ja poika. Luksusristeilijä hienoine matkustajineen ja aluksen ruumassa salaa matkustavat pakolaiset. Edesmenneet DDR ja Länsi-Saksa. Laivapsykologi ja asiakkaat. Blüthnerin flyygeli, Bach ja Schubert. Kaksi kättä, joilla soittaa juuri oikealla tempolla, sillä nelikätisesti soittaminen tuntuu mahdottomalta. Stefan Mosterin esikoisromaani Nelikätisen soiton mahdottomuus (2009/2011) peilaa äidin ja pojan suhdetta sekä maailman kuiluja niin Saksojen kuin äärimmäisen rikkaiden ja köyhien maiden välillä. Mikrokosmokseksi rakentuva laiva toimii näyttämönä suurille kysymyksille, jotka käsittelevät yksinäisyyttä, rakkautta, valtaa ja ihmisoikeuksia.

DDR:ssä uransa tehnyt yksinäinen Almut Schäfer on loistoristeilijän laivapsykologi, jota tosin kutsutaan avioliittoneuvojaksi sen vuoksi, että kalliit laivaliput hankkineilla matkustajilla olisi mahdollisimman huoleton lomatunnelma kaikkine ongelmineenkin. Almut on myös intohimoinen harrastajapianisti, joka osaa ihmisten sormista kertoa, sopivatko nämä soittamaan Rahmaninovia tai pärjäävätkö paremmin Schubertin kanssa. Asiakkaiden lisäksi hänelle avautuu laivan henkilöstöpäälikkö, Bernd Gaus, joka käy Almutin vastaanottohuoneessa soittamassa. Gaus on Firman, Stasin, entinen upseeri. Almutin poika Sebastian on lähtenyt kotoa ovet paukkuen. Saksan demokraattisessa tasavallassa syntynyt, mutta yhteissaksalaisena lapsena varttunut Sebastian toimii laivan piastina. Kuukausikaupalla äiti ja poika asuvat samalla laivalla, mutta toisistaan tietämättä kulkevat toistensa ohi toisiaan usein pohtien ja jopa kaivaten.

Sekä Almut että Sebastian kumpikin etsivät jotain: äiti elämänsä suuntaa ja helpotusta ainaisen ulkopuolisuuden tunteeseen; poika omaa tietään moraalikysymysten äärellä. Laiva tarjoaa näennäistä vapautta, mutta onkin pakopaikka - monille muillekin kuin Almutille ja Sebastinianille.

Mutta vasta Sebastianin lähtö raivasi pakotien lopullisesti vapaaksi. Astuin laivaan, tunsin itseni pakolaiseksi, luopioksi - ja olin ensi alkuun kaikkeen täydellisen tyytyväinen. Vasta ajan mittaan aloin hämärästi aavistaa: en ole tällä laivalla ainoa, joka pakenee. Tänne on kokoontunut kaiken värisiä pakolaisia. Luksusongelmatiikasta kärsivistä ei ole puutetta, mutta mukana matkustaa myös surkeita kurjakalleja, alhaalla, ruumassa, valaan huolto- ja ruoansulatuselimistössä.

Kolmeen osaan jakautuva Nelikätisen soiton mahdottomuus kertoo ihmisistä, jotka kulkevat toistensa ohitse ja ovat yksinäisiä, vaikka ympäri maailman meriä samassa ylellisessä peltipurkissa seilaa tuhansia muitakin ihmisiä. Almutin ja Sebastianin vuoroluvuin kertovassa tarinassa mennyt ja nykyisyys lomittuvat ja asettuvat suorastaan vastakkain. Kerros kerrokselta laiva paljastaa hierarkiansa, maailma epätasa-arvoisuutensa ja ihminen luonteensa olipa se sitten millainen vain.

Moster on hyvin tarkka kertoja. Kun hän alkaa kuvata jotain, huomioi hän paitsi kokonaisuuden, myös pienet yksityiskohdat. Tämä näkyy yhtä lailla Almutin muistoissa - sillä, onko ihminen syntynyt Travemündessä vai Warnemündessä oli rautaesiripun jakamassa Saksassa suuri merkitys, vaikka maisema oli itämerellisesti miltei tismalleen sama - kuin siinä, miten Sebastian ihmettelee Buenos Airesin muovikuusia sekä sitä, miten argentiinalaiset vanhemmat eivät ole pelikentän laidalla coolisti, vaan täysin tosissaan. Ihmiset voivat olla tyyppiä harmaakaihi, kuten sekä Almut että Sebastian huomioivat harmaatukkaista poolopaitaista herraa. Näitä äidin ja pojan yhteisiä ajatuksia tulee kirjassa vastaan aina ajoittain, niiden bongaaminen tarjoaa lukijalle metkoja oivalluksia tuoden hymynkareen suunpieliin.

Nelikätisen soiton mahdottomuus ei kuitenkaan ole mikään yksityiskohtien kirja, vaan kerronnallisesti vahva romaani joka kasvaa pikkuhiljaa tutkielmaksi ihmisyydestä, Saksojen vaikeasta historiasta sekä ihmisten salakuljetuksesta ja luottamuksesta. Myöskään kerronnan tarkkuus ei ole tuskastuttavaa laatua, koska Moster ei kuvailleessaankaan pysähdy tai viipyile, vaan kuljettaa samalla Almutin, Sebastianin sekä lukuisten sivuhenkilöiden tarinaa kohti monien seikkojen uudelleen asemointia. Minulle tärkeää on myös se, että päähenkilöihin kiintyy. He, etenkin Almut, ovat oikeita ihmisiä, jotka pohtivat itseään ja joita lukija miettii varmasti aika kauankin kirjan kansien sulkemisen jälkeen. Mosterin puoliso Helen Moster on tehnyt erinomaista työtä kirjaa kääntäessään, jokainen pikkuseikkakin tuntuu tarkkaan mietityltä ja silti tai juuri siksi niin luontevalta. Kaareltaan ehjän romaanin jännite ei katoa missään vaiheessa ja kaikkein suurimman palkintonsa lukija saakin teoksen lopussa.

Nelikätisen soiton mahdottomuus on laatukirjallisuutta sanan kaikissa merkityksissä. Se on myös ihmisarvoa kunnioittava romaani, jonka kannet sulkee hivenen haikeana, mutta äärettömän onnellisena.

****+

Nelikätisen soiton mahdottomuudelle toivoisin enemmän blogisavuja. Itseni lisäksi kirjan on lukeneet Arja sekä Minna, jonka arvio innosti minut tarttumaan tähän hienoon kirjaan.

Kevätkirjatärppejä ja uudenvuodenaikomuksia

2012-01-09T14:09:00.001+02:00

Eilen oli varmasti koko talven upein päivä, jollaisia toivon lisää. Noiden hohtavien talvipäivien ainoa huono puoli on se, että ehdin lukea vasta iltamyöhällä, mutta talven valoa on vaikea voittaa. Mieli vieläkin eilisessä ja kahden kirjan, Byattin Lasten kirjan ja Mosterin Nelikätisen soiton mahdottomuuden, ollessa edelleen kesken kurkkaan hieman omaan kirjakevääseeni.

Uudenvuodenaikomuksia

Teettekö uudenvuodenlupauksia? Ja jos teette, niin millaisia? Erityisen kiinnostunut olen tietenkin kirjoihin kohdistuvista lupauksista tai aikomuksista, mutta jos joku haluaa kertoa muista uudenvuodenlupauksistaan, niin tietenkin luen mielelläni myös niistä. Olen itse sitä tyyppiä, että en tee uudenvuodenlupauksia. Olen nimittäin helposti innostuva, mutta nopeasti kyllästyvä. Vaikka kuinka mieleni tekisi, en lupaa tänäkään vuonna lukea Ruusun nimeä (nimim. kirja kesken jo kymmenen vuoden ajan) tai Saatanaa saapuu Moskovaan (jonka haluan kyllä lukea joka vuosi pääsiäisen alla).

Tänä vuonna kuitenkin aion juhlallisesti tehdä kolme kirjoja koskevaa uudenvuodenaikomusta:
1. En ahnehdi uutuuksia, vaikka totta kai luen niitä runsaasti. Koetan keskittyä oman kirjahyllyni aarteisiin, muun muassa Murakamin Suuri lammasseikkailu, Fraynin Päistikkaa sekä Gallayn Tyrskyt odottavat jo. Murakamia olen jo aloitellutkin.
2. Luen tänä vuonna uudelleen erään kymmenen vuoden takaisen suosikkikirjani, Robert McLiam Wilsonin Eureka Street, Belfastin. Linnean ihana arvio muistutti, miksi tuota rujonkaunista kirjaa niin rakastankaan. Tämä on ainoa uudenvuodenlupaukseni, kaikki muu on silkkaa aikomusta.
3. Luen vähintään yhden kirjan jokaisesta maanosasta.

Kirjatärppejä

Monissa kirjablogeissa on esitelty kevään 2012 kirjauutuuksia ja nostettu esiin muutamia lukutärppejä tai -vinkkejä. Siksi minunkin pitää tehdä sama! Olen selaillut kustantamoiden katalogeja aivan innoissani ja jos minulla olisi muutama ylimääräinen tunti vuorokaudessa, niin lukisin varmaan vieläkin enemmän. Nyt kuitenkin nostan satunnaisessa järjestyksessä (=miten itse kunkin kustantamon katalogi on käsiini sattunut tai netissä esille asettunut) esille 12 sellaista kirjaa, joiden ilmestymistä odotan suurella innolla. Kyse on eräänlaisesta muistilistasta, moni muukin teos kiinnostaa minua enkä luultavasti tule lukemaan kaikkia listaamiani, vaan menen aika lailla lukufiilikseni mukaan. Tässä kuitenkin omat uutuuslukuvinkkini alkaneelle vuodelle:

Johan Bargum: Syyspurjehdus (Tammi), koska ihastuin niin Syyskesään.
Haruki Murakami: Norwegian Wood (Tammi), Kafka rannalla teki minusta Murakami-fanin.
Rosamund Lupton: Sisar (Gummerus), josta olen kuullut niin paljon.
Turkka Hautala: Kansalliskirja (Gummerus), joka vaikuttaa kaikin tavoin mainiolta.
Seija Vilén: Pohjan akka (Avain), vanhana folkloristina tähän on pakko tarttua.
Carol Shields: Ruohonvihreää (Otava), kaikki mitä Shields kirjoitti on minulle rakasta.
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (Teos), kotimaisen dystopian kieltä on kehuttu kovasti
Katherine Pancol: Kilpikonnien hidas valssi (Bazar), jatko-osa Krokotiilin keltaisille silmille
Hernán Livera Letelier: Elokuvankertoja (Siltala), chileläinen kunnianosoitus elokuvalle
Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa (Siltala), olen jo jonkin aikaa halunnut tutustua Ulitskajan tuotantoon
Andreï Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia (Wsoy), uusi Makine kiinnostaa aina
Wille Riekkinen: Erävesien lumo (Kirjapaja), koska erämiesten ajatukset kiinnostavat mm. oman isäni harrastusten vuoksi

Blogin kevätkaudesta

Uudenvuodenaikomuksissani sekä kevätkirjatärpeissäni mainitsinkin muutaman kirjan, jotka haaveilen nyt talven ja kevään mittaan lukevani. Blogini pysyy siis aika samansisältöisenä kuin tähänkin saakka: kirja-arvioita ja esittelyjä, toisinaan sivupolkuja muiden kirja-aiheiden sekä tunnelmien maailmaan.

Viime syksynä aloitin blogissani kotimaisen keskiviikon sekä kuukauden tyttökirjaklassikon. Aion tänäkin vuonna jatkaa tyttökirjaklassikon lukemista vähintään kerran kuussa, mutta kotimaisesta keskiviikosta taidan luopua. En missään nimessä ole vähentämässä kotimaisen kirjallisuuden lukemista, en kuuna päivänä, mutta en halua rajata kotimaisista kirjoista kirjoittamistani keskiviikkoon.

Blogini ulkoasua en katso tarpeelliseksi muuttaa, joskin yläbanneriani saatan aina ajoittain fiksailla esimerkiksi vuodenajan mukaan. Aloin tänään myös lisätä lukemiini kirjoihin mukaan maatunnisteet. Homma on vielä kesken. Se ei myöskään ole niin helppoa kuin voisi kuvitella, sillä esimerkiksi kirjailijan kotimaa ei välttämättä kerro siitä kulttuurista, josta kirjailija on lähtöisin. Intiassa syntynyt Jhumpa Lahiri on yhdysvaltalainen ja kirjoittaa englanniksi, venäläinen Andrëi Makine taas asuu Ranskassa ja ruotsalainen, englanniksi kirjoittava Linda Olsson Uudessa-Seelannissa. Näille kirjailijoille annankin useamman kotimaan, joten heidän kirjojaan löytyy eri maiden tunnisteiden alta.

Teidän lukijoiden mielipiteitä olisi myös mukava kuulla. Onko mitään blogiani koskevia toiveita? Enemmän/vähemmän jonkun genren kirjoja? Pitempiä/lyhyempiä arvioita? Samaa vanhaa linjaa vaan? Vilkkuvia animaatioita blogini sivupalkkeihin? ;)

Talven valoa jokaiselle!

Sanna Isto: Tinka ja Taika

2012-01-08T16:36:00.004+02:00

Sanna Isto: Tinka ja Taika
Kustantaja: Wsoy 2011
Kuvitus: Julia Vuori
Kotimainen lastenkirja, saturomaani
Sivuja: 176

"Ehkä mummo on noita", Tinka sanoi haltioissaan.
"Niin, silloinhan äiti olisi noidan tytär", Taika aloitti, "ja me olisimme noidan tyttären tyttäriä -"
"Eli myös noitia!" Tinka huisi.
"Joopa joo, ja minulla olisi pian kuumat oltavat", isä motkotti. "Mutta muistakaa yksi asia", hän lisäsi ääntään madaltaen. "Ei noitavitsejä äidin kuullen. Eikä mummon."

Sanna Iston esikoiskirja Tinka ja Taika (2011) kertoo teoksen nimeä kantavista siskoksista, jotka asuvat äitinsä ja isänsä kanssa idyllisessä puutalossa, jonka suuri puutarha kukoistaa kiitos äidin ammatin puutarhurina. Eräänä päivänä ilmassa on suurta jännitystä, sillä Tinka ja Taika vanhempineen ovat saamassa vieraakseen mummon, jota eivät ole tavanneet sitten Tinkan vauvavuosien. Mummo on maailmanmatkaaja ja kasvienkeräilijä, joka lähettelee kortteja milloin Japanista, milloin mistäkin. Jotain muutakin outoa mummossa on. Tämä nimittäin saa tuulenpuuskan puhaltamaan kuin taikaiskusta ja iäkkääksi hennoksi naiseksi hän kantaa mukanaan painavaa matka-arkkua; matka-arkkua, jota isä ei saa hievahtamaankaan! Tinka ja Taika alkavat uskoa, että mummo on noita. Ja miten ihmeessä äitikin saa puutarhansa kukoistamaan vaikka yhdessä yössä? Tai miksi äiti sulkee keittiön ovet ruokaa laittaessaan? Koskaan sinne ei saa edes kurkistaa.

Mummon vierailu alkaa leppoisasti, mutta kun Tinka ja Taikakin jaksavat kantaa matka-arkun yläkertaan omaksi ällistyksekseen, alkavat he kiinnostua paitsi mummosta, myös arkusta ihan uudella tavalla. Samaan aikaan talossa tapahtuu kummia. Omituinen kaupustelija, Montonen nimeltään, on erityisen kiinnostunut mummon omaisuudesta, Lilli-pehmohevonen saa oman suuren roolinsa ja ennen pitkää matka-arkkukin osoittautuu juuri niin yllätystentäyteiseksi kuin tytöt heti alusta saakka uumoilivatkin. Taian ilmapiiri tuntuu vallitsevan kaikkialla, mutta äiti ja isä eivät huomaa mitään.

"Mummo", Tinka kokeili, ja "Sesam aukene!". Mitään ei kuitenkaan tapahtunut.
Hän taikoi ja loihti käsillään, yritti hokkuspokkusta ja simsalabimiä. Hän koetti komentaa ja leperrellä, maanitella ja uhkailla, mutta mikään ei auttanut. Lopulta hän potkaisi arkkua harmissaan niin, että varpaaseen sattui, ja silloin arkusta kuului naksahdus.
Epäuskoisena Tinka tarttui arkun kanteen. Se oli auki! Hän henkäisi jännityksestä.

Tinka ja Taika jatkaa kunniakkaasti kotimaisten saturomaanien perinnettä aivan Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin, Nopoloiden Heinähatun ja Vilttitossun sekä kansainvälisemmin hieman itsensä P.L. Traversin Maija Poppasen ja (hyvin pienin, mutta tärkein osin) jopa C.S. Lewisin Narnioiden hengessä, toki nykyaikaisessa kontekstissa ja pientä hyvän noituuden taikaa mukanaan kuljettaen. Tinkan ja Taikan perusasetelma on klassinen hyvän ja pahan ottelu, minkä vuoksi ei ole ihme, että tarina jännittää kohdeyleisöään; Tinka ja Taika sopii mielestäni parhaiten alakoululaisille itse luettavaksi, mutta ainakin meillä esikoululainen nautti tavattomasti kirjan kuuntelusta.

Sanna Iston teksti rullaa vaivattomasti, sitä on ilo lukea. Tinka ja Taika pitää otteessaan kokenuttakin aikuislukijaa. Tekstissä on tarpeeksi tuttua - muun muassa kodikas ilmapiiri, vanhempien ja lasten suhteet monessakin polvessa sekä ihmeellisen, taianomaisen kesän tapahtumat - ja sopivasti yllätyksellisyyttä, jotta sivu toisensa jälkeen kääntyy kuin itsestään. Iston kieli on helppolukuista, mutta hyvää. Se on myös raikasta ja sopivasti herättelevää: pionien ja päivänkakkaroiden keskellä voi huutaa vaikka samperia, kun oikein keljuttaa. Paksuudestaan huolimatta - kirjassa on kaikkiaan 176 sivua - teksti on ilmavaa niin sisällöllisesti kuin fyysisestikin. Pientä tyhjäkäyntiä romaanissa on mummon matka-arkkua koskien, mikä johtunee tuon arkun keskeisestä roolista koko saturomaanin kulussa. Isto ei aliarvioi lukijoidensa fiksuutta, vaan Tinkan ja Taikan tarina avaa salaisuuteensa kerros kerrokselta, tosin se kaikkein suurin yllätys on (ehkä tarkoituksellisesti) ainakin aikuislukijalle selvillä jo heti alusta saakka. Loppu jää sopivalla tavalla avoimeksi, minkä vuoksi odotan ja toivonkin Tinkan ja Taikan saavan jatkoa.

Julia Vuoren kuvitus tukee hienosti Iston saturomaania. Tai ei vain tue, vaan on erottamaton osa laadukasta kokonaisuutta. Upeita värikuvia saisi olla vieläkin enemmän.

Tinka ja Taika on lastenkirja, jollaista olen (tietämättäni) odottanut jo kauan. Se on kirja, jollaisen olisin halunnut lukea alakouluikäisenä. Nyt olen lukenut Tinkan ja Taikan ääneen esikoululaiselleni ja odotan jo malttamattomana, että milloin hän haluaa kuulla kirjan uudestaan. Tiivistäen: Tinkaa ja Taikaa täydellisempää kotimaista lastenkirjauutuutta saa hakea.

*****- (ja samaa mieltä on myös jouluna kuusi täyttänyt tyttäreni: Hmm, tää on kyllä kuus tähtee tai kymmenen. Viisi on aika vähän. Minä tykkäsin kirjassa kaikesta. Paitsi siitä Montosesta.)

Tinkan ja Taikan on lukenut myös Maria.

Emma Donoghue: Huone

2012-01-06T10:00:00.003+02:00

Emma Donoghue: Huone
Kustantaja: Tammi 2012
Alkuteos: Room 2010
Suomennos: Sari Karhulahti
Ulkomainen romaani, Irlanti/Yhdysvallat
Sivuja: 323

Me tehdään mobile pitkästä spagetinpätkästä ja naruista, joihin me sidotaan kaikenlaista, pikkuruisia oransseja kuvia minusta ja vihreitä kuvia Äidistä ja foliokierrettä ja vessapaperitukkoja. Äiti panee mobilen ylänarun kiinni Kattoon Ompelutarvikerasian viimeisellä nuppineulalla ja spagetti riippuu Katosta ja kaikki pienet koristeet lentää kun me seisotaan alapuolella ja puhalletaan kovaa.
Minulla on nälkä joten Äiti sanoo että voin syödä viimeisen omenan.
Mitä jos Vanha Kehno ei tuo enää lisää omenoita?

Viisivuotias Jack asuu Äidin kanssa Huoneessa, joka on koko maailma. Huoneessa ovat myös Lipasto, Kasvi, Kattoikkuna sekä Matto, jonka päälle Jack syntyi. Huoneessa Jack leikkii, ruokailee, leikkii Saarta sekä menee Kaappiin piiloon silloin, kun Vanha Kehno tulee. Vanha Kehno tulee öisin ja silloin ovi sanoo Piip piip. Vanha kehno natisuttaa Äidin sänkyä ja Jack laskee saaden lukumääräksi joskus 97, joskus jopa 217. Jack laskee monia muitakin asioita, kuten hampaitaan. Kaikki muut ihmiset, kuten oikealta näyttävät aikuiset ja lapset sekä Seikkailija Dora, asuvat Televisiossa tai Ulkoavaruuden muilla Planeetoilla, kuten myös kissat tai kivilohkareet ja puut.

Emma Donoghuen Huoneesta (2010/2012) on kirjoitettu lukuisissa kirjablogeissa niin paljon, että minulla oli vahva ennakkomielikuva kirjasta, jota en välttämättä halunnut lukea, mutta joka silti kiinnosti. Kun sitten sain kirjan ennakkokappaleen Tammelta hieman yllättäen juuri ennen joulua, oli minunkin tartuttavava pienen Jackin ja hänen äitinsä tarinaan. Tein sen osin uteliaana: Millainen on kirja, josta kaikki puhuvat? Osin olin pelokas: ollaanko tässä nyt toreyhaydenmaisen sosiaalipornon äärellä tai aiheuttaisiko kertomus mielipuolisen raiskaajan vangitseman äidin ja tämän viisivuotiaan lapsen elämästä ahdistusta ja pahoja unia? Ennen kaikkea halusin tarttua tarinaan, jonka ainutlaatuisesta kielestä olin kuullut kehuja.

"Onko televisiohenkilöt oikeita ihmisiä?"
Äiti nyökkää. "Ja televisiossa näkyvät paikatkin on todellisia, esimerkiksi metsät, maatilat, suurkaupungit ja lentokoneet..."
"Eikö ole". Miksi Äiti juksaa? "Mihin ne muka mahtuisi?"
"Tuonne ulos", sanoo Äiti. "Ulkopuolelle." Hän nytkäyttää päätä taaksepäin.
"Sänkyseinän ulkopuolelleko?" Tuijotan Sänkyseinää.
"Huoneen ulkopuolelle." Nyt Äiti osoittaa toiseen suuntaan, kohti Hellaseinää, ja piirtää sitten sormella ilmaan ympyrän.

Donoghuen romaanikerronta on kaikista kehuista huolimatta mielestäni melko tavallista tarinavetoista kerrontaa: asioita tapahtuu ja niistä kerrotaan siinä määrin vetävästi, että kirja pitää lukea miltei yhdeltä istumalta. Huone onkin viihdyttävä (kyllä vaan, mutta viihdyttävä puhuttelevalla tavalla) lukuromaani, jota voisi luonnehtia parhaiten englanninkielisellä ilmaisulla a page-turner. Se on psykologinen selviytymistarina, jonka henkilöihin kiintyy ja joiden puolesta jännittää, melkein hengittääkin. Aivan tasainen romaani ei kuitenkaan ole. Sen keskivaiheilla tapahtuu jotain, joka jakaa kirjan ikään kuin kahteen osaan. Vaikka loppupuoli on sen alkuosaa kaikin tavoin tärkeämpi, on teoksen alku kuitenkin huomattavasti intensiivisempi.

Se, mikä erottaa Huoneen tavanomaisesta lukuromaanikerronnasta on Jackin käyttämä kieli ja ylipäätään Jackin, viisivuotiaan lapsen, näkökulma Huoneeseen ja koko maailmaan. Sen Donoghue on luonut taitavasti, sillä nimenomaan Jackin näkökulma on se, joka erottaa Huoneen muista raflaavia teemoja sisältävistä lukuromaaneista. Vain Äidin ja välillisesti Vanhan Kehnon vaikutuspiirissä elänyt Jack omaa ikäisekseen laajan sanavaraston, nimeää hän asioita hyvin omaleimaisella tavalla. En ole lukenut englanninkielistä alkuteosta, mutta kuvittelen suomentaja Sari Karhulahden suoriutuneen vaativasta tehtävästään mallikkaasti. Hän on työllään tuonut Jackin ajatteluun vaikkapa Sulalusikan tai sen, että joskus äiti on pois päältä, vaikka onkin ihan vieressä. Huone ei ole niitä kirjoja, joiden tenho riittää ainakaan minun kirjamielessäni uudelleenlukuun, mutta olisi hauska vilkaista alkukielistä teosta ihan vain nähdäkseen, millaista Jackin kieli siinä on.

Huone on kauheasta teemastaan huolimatta (yllättävän) valoisa kirja. Se ei onneksi ole juurikaan toreyhaydenmainen, sillä fiktiona se suurimmilta osin välttää sellaisen tirkistelyn tunteen, jonka monet kauheista ihmiskohtaloista kertovat dokumentaarisuuteen pyrkivät teokset minussa synnyttävät. Silti sen lukemisesta tulee hieman likainen olo, koska se tuo mieleeni myös uutisista tutuksi tulleet samankaltaiset tarinat. Huone herättää monia kysymyksiä sekä halun keskustella sen henkilöistä sekä niistä seikoista, miksi asiat näyttäytyvät Jackille niin erilaisina kuin meille tavallista, onnellista elämää viettäville. Huone ei ole mikään merkkiteos, mutta se on tarina siitä, miten ihminen voi aidon ja pyyteettömän (äidin)rakkauden ansiosta kokea mitä kauhistuttavimmassakin oloissa myös iloa ja onnea.

Jack, jonka isä pilliä soittaa,
possun pölli, nyt paeta koittaa.

***+

Huoneen ovat ehtineet lukea suomeksi ainakin Minna, jonka blogiarvion kanssa olen suurilta osin samaa mieltä. Lisäksi myös Maria ja Peikkoneito ovat kirjoittaneet kirjasta hienosti. Englanniksi kirjaa on luettu ihan hurjasti, kurkatkaa vaikkapa Susan, Booksyn, Zephyrin ja Miian blogiarviot.

Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja

2012-01-05T11:33:00.001+02:00

Kuukauden (aikuisten) tyttökirjaklassikko
Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja
Kustantaja: Gummerus 2002
Alkuteos: I Capture the Castle 1949 (ilmestynyt samana vuonna suomeksi nimellä Rauniolinna)
Suomennos: Merja Helanen-Ahtola
Kansi: Liisa Holm
Ulkomainen romaani, Iso-Britannia/Yhdysvallat
Sivuja: 374

Olen juuri todennut Roselle, että meidän tilanteemme on oikeastaan aika romanttinen - kaksi tyttöä tässä omituisessa ja syrjäisessä talossa. Hän vastasi, että hänen mielestään ei ole lainkaan romanttista olla loukussa murenevissa raunioissa liejumeren keskellä. Täytyy myöntää, että meidän kotimme on aivan järjetön asuinpaikka. Silti minä rakastan sitä.

Kulttikirja. Moderni klassikko. Monen polven lukijoiden kestosuosikki. Dodie Smithin Linnanneidon lokikirjaa (1949) on luonnehdittu monin, houkuttelevin kääntein. Itse kuulin kirjasta ensimmäistä kertaa vasta kirjablogeissa, ja täysin minut herätti Amman laatima pseudotieteellinen testi, joka kertoi minulle, että Tämä on sinun kirjasi. Ainoastaan suhteettomiksi nousseet odotukset tai kertakaikkisen huono ajoitus lukemisen suhteen voivat estää nautinnollisen lukukokemuksen. Muussa tapauksessa olet varmasti myyty.

Moisen testituloksen jälkeen ei auttanut kuin ottaa selvää kirjasta, jonka kaikki piirteet viittasivat ennakkoon siihen, että pitelisin käsissäni kirjaa, jota tulisin rakastamaan. Smithin kirjan lähtökohdat enteilivät täydellistä loma-ajan kirjaa: köyhtynyt, mutta kirjallinen perhe Englannin maaseudulla; pieniä matkoja Lontooseen; taidetta, päiväkirjamerkintöjä; ihastumisia; aurinkoa ja omenankukkia; sadetta, takkatulta ja portviiniä sekä ennen kaikkea lemmenhuolia älykkäästi kirjoitettuna.

Linnanneidon lokikirja kertoo Mortmainin perheen tarinan. Perhe on köyhä, mutta sille ei voi mitään, sillä esikoiskirjallaan mainetta niittänyt ja nykyisin varsin toimeton isä on nero eikä neroja saa hoputtaa. Onnekseen perhe asuu vuokraamassaan linnassa, jossa on tornihuone ja olematon vuokra, mutta rahat hupenevat kovaa vauhtia. Kaikki apu on tarpeen. Minä-kertojana toimivan Cassandran ja tämän Rose-siskon elämään ilmaantuvatkin komeat - toinen parrasta huolimatta - amerikkalaisveljekset Simon ja Neil, jotka alkuasetelman mukaan voivat pelastaa niin linnan kuin siellä asuvat neidotkin. Mukana kuvioissa on myös puutarha-apuna ilman palkkaa työskentelevä Stephen. Miten kaikessa käy, sitä en tietenkään paljasta. Siitä lukijat saavat ottaa selvää Cassandran päiväkirjakirjoitusten, hänen lokikirjansa myötä.

Lopettelen tätä makuuhuoneessa, sillä kuulin Stephenin peseytyvän puutarhan pumpulla ja säntäsin yläkertaan. Olen juuri kurkistanut ikkunasta hänen suuntaansa ja tunnen kauheaa syyllisyyttä siitä, että vein hänet mielessäni sille kävelylle; syyllisyyttä ja häpeää, minua vähän heikottaa sydänalasta. En ryhdy toiste kuvittelemaan sellaista. Ja nyt olen aivan varma, että en halua hänen suutelevan minua. Hän näyttää tavattoman komealta tuolla pumpulla, mutta hänellä on taas se hölmö ilmeensä - voi Stephen ressukka, minä olen peto, ei hänen ilmeensä todellakaan ole hölmö!

Odotukseni olivat ehkä hivenen suhteettomat ja kiireinen lukuaika juuri ennen joulua (koetin ahnehtia kirjan nopeasti, sillä halusin pikaisesti päästä joululahjakirjojeni pariin) söi osan siitä lumosta, jota odotin kirjalta saavani. Smithin teos ei siis tuonut minulle niitä samanlaisia romanttis-älyllisiä kicksejä kuin Jane Austenin vain Brontën siskosten parhaimmat romaanit. Smithin teos on toki hellää parodiaa niin Austenia, Brontëja kuin monia tyttökirjaklassikkojakin kohtaan. Parodiana kirjaa luinkin ja nautin suuresti, mutta kirja sai minussa aikaan enemmän sellaista pientä hymyilyä kuin ääneennauramista tai ihastunutta huokailua.

Ehkä hyvä niin. Padorisuus vieraannutti Cassandran mietteistäni juuri sopivasti ja hänen romanttisen haaveilunsa sekä toiminnallisuutensa yhteensovittaminen tarjosi virkistävän ja pikemminkin ilkikurisen kuin yltiöromanttisen lukukokemuksen, mikä sopii minulle. Koska muun muassa 101 dalmatialaiskoirastakin tunnettu Smith kirjoitti teoksensa 1940-luvun lopulla, on päiväkirjaromaani ajatusmaailmaltaan moderni: kaiken ei tarvitse ratketa perinteisen kaavan mukaan, vaikka ainekset siihen ovatkin olemassa. Smith kirjoittaa hauskasti. Hän tuntee teoksensa esikuvien huippukohdat sekä kliseet ja kuljettaa niitä Cassandran tarinassa varsin vetävästi. Kirjoittava päähenkilö, koulutettujen ihmisten köyhyys ja mahdollinen paluu vaurauteen tytärten naimapuuhien kautta ovat kaikki romanttisen romaanin kerronnallista peruskuvastoa. Sen sijaan se, että päähenkilö pukeutuu kynttilänvalossa, koska on lukenut sen olevan muodikasta tai se, että Cassandra tuijottaa kylän baarissa minttu- ja kirsikkalikööripulloa portviiniannoksensa loputtua, ovat selkeää modernin ajan kuvastoa. Ennen kaikkea omasta ajastaan 1930-luvulle sijoittuva kirja kertoo siinä, että nimenomaan naiset ovat teoksen toimijoita miesten jäädessä taka-alalle, toki komeina ja naimakelpoisina. Ja voisiko vaikka Järjellä ja tunteella-romaanin Elinor tai Marianne pitää suorastaan romanttisena sitä, että rahat ovat loppu ja talo kolkko ja vetoisa? Tuskin.

Kokonaisuudessaan Linnanneidon lokikirja on onnistunut yhdistelmä janeaustenmaista nokkelaa romantiikkaa sekä toisen maailmansodan jälkeen kirjoitettuna myös puolivakavaa, hellää parodiaa kartanoromaaneja kohtaan. Vaikka en ihastunut kirjaan niin paljon kuin ennakkoon toivon, on Smithin kerronnan kepeä älykkyys virkistävää laatua. Tällä kertaa en saanut kirjasta irti muuta kuin mukavan lukukokemuksen. Seuraavan kerran aionkin lukea Linnanneidon lokikirjan jonain kesänä, ehkä Cassandran lempipäivänä juhannuksena, jolloin olo on kuin sydän puhkeaisi kukkaan. Silloin Smithin teos pääsisi minun mielessäni varmasti paremmin niihin oikeuksiinsa, joita kirjan nokkeluus pitää sisällään.

***½

Linnanneidon lokikirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Maria ja Satu. Amman testin linkitinkin jo tämän blogiarvioni leipätekstiin.

Joel Haahtela: Traumbach

2012-01-03T09:45:00.002+02:00

Joel Haahtela: Traumbach
Kustantaja: Otava 2012
Kannen grafiikka Päivi Puustinen; Kuva Jukka Mykkänen
Kotimainen pienoisromaani
Sivuja: 112

Kun istuu tässä, eikä tee mitään, Jochen ajattelee, kaikki on hyvin. Kaikki pyrkii tasapainoon ja lähestyy harmoniaa, kultaista leikkausta. Katsokaapa kättänne, mitatkaa sorminivelien suhde toisiinsa tai olkavarren suhde muuhun käteen! Entä nilkan suhde sääreen? Avaruudessa galaksit pyörivät Fibonacchin lukujonon mukaisesti ja samoin järjestyvät kukkien terälehden, simpukoiden kierteet, altaassa pyörivän veden spiraali. Kannattaako sellaiseen sopusointuun puuttua? Olisiko vain helpompi antaa olla ja kävellä pois, kirjoittaa muistikirjaan vain se minkä näkee, ei muuta.

Nuori Frankfurter Allgemainen toimittaja Jochen on saanut yksinkertaisen tehtävän. Hänen tulee matkustaa pieneen uneliaaseen kaupunkiin, löytää vanhempi virkamies herra Traumbach ja haastatella tätä. Haastattelua varten Jochen saapuu helteiseen kaupunkiin mukanaan vain herra Traumbachin osoite. Haastattelun saaminen osoittautuu kaikkea muuta kuin helpoksi, sillä herra Traumbachia ei saa millään kiinni. On kuin haastateltava pakenisi jotain samalla kun nuori, vielä elämänpölyä vailla oleva Jochen etsisi paitsi Traumbachia, myös omaa itseään.

Suosikkikirjailijani Joel Haahtelan uutuus, pienoisromaani Traumbach (2012) liikkuu parin vuosikymmenen takaisessa Itä-Saksassa, juuri rautaesiripun avautumisen jälkeisissä tunnelmissa. Kaikkitietävän kertojan näkökulmasta avautuvan romaanin tunnelma on vahva ja unenomainen. Aika kuluu; kello on ensin kolme, sekunnit ja minuutit kuluvat, iltaa seuraa perunantuoksuinen elokuinen yö, joka vaihtuu aamunkajoon. Traumbachia etsiessään Jochen harhailee kaupungilla ja merkitsee havintojaan ylös muistikirjaansa. Lukija alkaa jännittää, että kuinka Jochenin käy? Onnistuuko hänen tavoittaa herra Traumbach ja mikä merkitys on muilla hänen kohtaamillaan ihmisillä?

Nuku nuori Jochen, nuku nurmilintu. Lepää rauhassa ja kerää voimia, huomenna on taas uusi päivä. Ehkä maailma kuitenkin tarvitsee sinua ja sinä maailmaa. Mieli tekisi suojella, silittää päätä, suoristaa kaulus, mutta jokaisella on oma polkunsa ja siihen on turha liian vahvasti puuttua.

Haahtela tekee sen tälläkin kertaa; kirjoittaa sellaisia lauseita, joista jokaisen voisi säilöä pulloon tai kirjoittaa ylös omaan muistikirjaansa voidakseen palata niihin aika ajoin. Traumbachissa maailma liikkuu ja leppäkerttu kapuaa kengänviertä; miltei sattumalta kahvilassa kohdattu nainen kutsuu Jochnenin rapistuneeseen asuntoonsa, jonka seinällä katsoo Romy Scheider Sissi-keisarinnana; sattuma on mystisyydessään suuri paradoksi ja yhtäläinen mysteeri on myös rakkaus. Kaikkea leimaa samanlainen seepiansävy kuin Elenaakin. Tunnelma on vahvasti keski- tai itäeurooppalainen, juuri sellainen kuin mielikuvieni mukainen Berliinin muurin murtumisen jälkeinen itäisen Saksa: toivo korvaa monia aineellisia puutteita, vaikka melankolia on ehtinyt jo tehdä pesänsä tyhjeneviin taloihin.

Traumbachissa Haahtela ei kuitenkaan vain tunnelmoi ja luo ihmeellistä tarinaa, vaan hän leikittelee omalla kirjailijanurallaan. Hän heittäytyy suorastaan satiiriseksi! Ääneennauramista on lukukokemukselta turha odottaa, mutta kaltaiseni fani sai tälläkin kertaa nauttia lukuisista oivalluksista: Haahtelahan uskaltaa selvästi heittää peliin ison osan kirjallisista maneereistaan ja tehdä sen lempeästi ja hivenen ironisesti. Kaiken tämän vuoksi uskallan suositella Traumbachia vain Haahtelaa aiemmin lukeneille. Siten Traumbach antaa varmasti eniten, sillä ensimmäisenä luettavaksi päätyvänä Haahtelan teoksena sen intertekstuaalinen humoristisuus tai leikkisyys saattaisi mennä ohi.

Vaikka Traumbach on leikkisä, kielellisesti loistokas ja tunnelmaltaan peräti kieslowskimainen, ei se mielestäni ole Haahtelan parhaimmistoa. Tuntuu kuin kirjailija hieman sotkeutuisi oman lahjakkuutensa jalkoihin. Traumbach on nokkela. Se on kaunis ja kiehtova, virkistävällä tavalla keskieurooppalainen kotimainen kirja. Jochenille toivoo pelkkää hyvää, hän on viaton (ja ehkä osin myös viallinen). Silti Traumbach on hieman tyhjä, se ei täytä kaikkia lupauksiaan. Kun pienoisromaani loppui, se ei muiden Haahtelan kirjojen tavoin vetänytkään minulta kirjallista mattoa jalkojeni alta, vaan pystyin aika suoraan aloittamaan seuraavan romaanin.

Olenko siis hieman pettynyt kirjaan? Olen ja en. En saanut kirjalta samaa täyttymystä (!), joka on vallannut minut kaikkien aiemmin lukemieni Haahtelan kirjojen kohdalla. Kaikesta huolimatta pidin kuitenkin myös Traumbachista, sillä Haahtelan luoma vahva tunnelma sekä hänen upeat lauseensa ja raikas leikkisyytensä riittävät pitämään minut tyytyväisenä lukijana. Tällä kertaa se riittää mainiosti.

****

Traumbachin ovat heti tuoreeltaan ehtineet lukea jo Karoliina ja Pekka.

P.S. Samasssa yhteydessä onnittelen lämpimästä Katja Kettua, joka romaanillaan Kätilö voitti Blogistanian Finlandian 2011. Onnea!

Ehdokkaani Blogistanian Finlandia-kisaan

2012-01-02T10:01:00.006+02:00

Hyvää alkanutta vuotta kaikille! Etelä-Suomikin taitaa tänään saada lumipeittoon, mikäli sääennusteeseen on luottamista. Olen toiveikas. Joulunaikaan Savossa pääsin ihailemaan appeni tekemiä lumilyhtyjä sekä rakentamaan lasteni kanssa ihan kunnon porkkananenäistä lumiukkoa. Vuoden ensimmäisen postaukseni aiheena ei kuitenkaan ole lumi, vaan tietenkin kirjat. Juuri tällä hetkellä, ihan samanaikaisesti, monessa blogissa julkistetaan ehdokkaat Blogistanian Finlandiaa ajatellen.

Sallan Lukupäiväkirjassa olevien ohjeiden mukaisesti itse kukin kirjabloggaaja valitsee ehdolle 3-6 sellaista vuonna 2011 ilmestynyttä kotimaista kirjaa, joiden katsoo olevan blogifinlandian arvoisia. Tehtävä on siinä mielessä helppo ja kuitenkin vaikea, että omien lukukokemustensa ohella voi luottaa myös muiden makuun ja erilaisia blogiarvioita punniten on mahdollista nostaa ehdolle myös sellaisia teoksia, joita ei itse ole lukenut, mutta jotka ovat saaneet kovasti ylistäviä blogisavuja muissa blogeissa.

Ohjeita noudattaen asetan ehdolle yhden sellaisen kirjan, jota en vielä ole lukenut, mutta ehdokkaista muut ovat itselleni mieluisia, jopa rakkaita. En listaa kirjoja arvottaen niitä wanna-be-kirjallisuuskriittisesti. Jos tekisin niin, niin silloin nostaisin esiin ainakin osin erilaisia kirjoja. Koska blogi kuitenkin antaa mahdollisuuden subjektiiviseen tunteiluun, ovat omat ehdokkaani kirjoja, jotka kokemuksen tai oletusten mukaisia ovat hyviä juuri minulle.

Omista ehdokkaistani olen lukenut viisi. Kirjoista yhtä en syystä tai toisesta ole vielä lukenut, mutta muiden kirjoittamien blogiarvioiden perusteella uskon sen olevan niin hyvä, että se täyttää omien mielikuvieni Finlandia-kriteerit.

Tässä omat ehdokkaani aakkosjärjestyksessä pienine perusteluineen sekä arviolinkityksineen:

Kristina Carlson: William F. päiväkirja

Kirjoitin kirjasta mm. näin: Carlson nimittäin kirjoittaa samaan aikaan intelligentisti ja salaviisaasti. Hän on salaviisas sen vuoksi, että William N.:n näennäisen naiiveja huuhdahduksia lukee nopeaan, mutta niihin sisältyy paljon: päähenkilönsä lyhyisiin päiväkirjamerkintöihin Carlson ujuttaa valtavan määrän tietoa, rivien välit täyteen yleisiä ja yksityisiä hienoja vivahteita. Carlsonin älykkyys suorastaan säkenöi, minkä ansiosta lukija sekä sivistyy että nauttii.

Oma arvioni; Ilselän Minnan Juuri tällainen arvio ja Joanallekin kirja avautui merkittävänä.

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta

Mietteitäni kirjasta: Lehtiä syksyn arkistosta on surumielisellä tavalla lohduttava. Muutama bloggaajaystäväni on liimannut kirjan sivuille post it-lappuja tai kokenut, että koko kirjan voisi alleviivata, jos kehtaisi. Niin täynnä hienoja lauseita se on. Minä taittelen omistamieni kirjojen sivuja koirankorville niistä kohdista, jotka tuntuvat erityisen merkityksellisiltä. Kun lopetin Carpelanin teoksen lukemisen, huomasin korvamerkinneeni miltei jokaisen aukeaman.

Kirjoitin kirjasta näin; Myös Anna Elina piti kovasti, samoin Sinisen Linnan kirjaston Maria. Juuri tällaista-blogissa Ilselän Minna nosti erääksi elämänsä parhaimmaksi kirjaksi.

Katja Kaukonen: Odelma

Luin Odelman juhannusyönä ja vaikutuin: Odelman takakansiteksti lupaa, että Odelma saa lukijan hengittämään tahdissaan. Lupaus ei johda harhaan, koska juuri sitä Odelma tekee. Se vangitsee tunnelmallaan, tarinallaan, ihmeellisyydellään ja kielellään. Kaukonen kirjoittaa lumovoimaisesti. -- Kaukosen romaanissa on paljon sellaista, jota ei selitetä auki, mutta silti kirja ei jätä jälkeensä tyhjää oloa tai vaillinasta kohtaa.

Oman arvioni lisäksi linkitän tänne Penjamin, Mari An sekä Marjiksen arviot.

Helmi Kekkonen: Valinta

Pohdin, että vaikka Valinnassa on omat nakkipaperinsa, niin melankolisuudessaankin se on toiveikas, harmaassaan valoisa teos. Valinta on eräs parhaista tänä vuonna lukemistani kotimaisista kirjoista, ja tällä lukumäärällä se on paljon sanottu.

Oma arvioni; Järjellä ja tunteella-blogin Susan mietteet kirjasta.

Katja Kettu: Kätilö

En ole lukenut Kätilöä vielä. Kirja odottaa hyllyssäni ja kiinnostaa kovasti, mutta odotan oikeanlaista oloa tälle kirjalle. En halua pilata omaa lukukokemustani.

Joanan mukaan Ketun kirja on ronski ja karhea, täynnä lemuja ja eritteitä, teoksen maisemat lumoavia ja kieli alkukantaisen sykähdyttävää. Ketun Kätilö tulee uniin. Kaiken voimallisuuden keskellä koko ajan keskiöön nousevat suuret kysymykset: Mitä on ihmisyys? Mitä eroa on ihmisellä ja eläimellä? Mitä on ihmisarvo? Entä koskemattomuus?

Jaana katsoo, että Ketun Kätilö uudistaa sekä historiallisen romaanin genreä että kieltä uskaliaalla otteellaan. Leena Lumi taas oli kokonaisvaltaisesti kirjan vietävänä. Näiden suositusten mukaan kirja on pakko lukea nyt alkaneen vuoden aikana!

Essi Tammimaa: Paljain käsin

Tammimaan kirja oli kovasti omaan mieleeni: Paljain käsin ei sisällä mitään liikaa, se ei myöskään selitä kaikkea auki. Naisen rooli mylittleponymaailmassa kasvatettuna vauvantekokoneena voi asettua toiseen valoon elämänviivan aistillisuudessa. Siksi maailman voi kohdata paljain käsin.

Paljain käsin on jakanut lukijoidensa mielipiteitä, mutta lukekaa oman esittelyni ohella ainakin Marian, Susan ja Lauran arviot.

----
Tässä siis omat ehdokkaani, nyt aloitan kierroksen muissa blogeissa nähdäkseni itse kunkin kirjablogaajan ehdokkaat.

Edit.!!!! Blogistanian Finlandian voitti Katja Kettu romaanillaan Kätilö. Lämpimät onnittelut! Lue perustelut sekä koko Finlandia-finaaliin päässyt kuusikko Sallan lukupäiväkirjasta. Itse olen iloinen, että eräs oma suosikkini, Katja Kaukosen Odelma pärjäsi niin ikään hienosti.

Kirjavuosi 2011, osa 2: Vuoden parhaani

2011-12-30T18:01:00.002+02:00

Kuten eilen tuumasin - varmasti monien, monien muiden kirjabloggaajien tavoin - on 2011 ollut huikea kirjavuosi. Eilen yritin hieman analysoida nyt päättyvänä vuonna lukemiani, tänään "toivun" kuusivuotiaani kanssa viettämästäni tyttöjenpäivästä ja sen vuoksi listaan vain pikaisesti muutamia kirjasuosikkejani.

En nyt laadi varsinaista top 11-listaa, kuten viime vuonna, vaan mainitsen joitakin itselleni mieleen jääneitä kirjoja sitä mukaa, kun niitä mieleeni juolahtaa. Ensi viikolla listani näyttäisi varmasti toisenlaiselta, mutta tänään olen tätä mieltä:

Näihin rakastuin
Haruki Murakami: Kafka rannalla, joka on koko kirjavuoteni paras kirja. Piste.
Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta - englantilaisen kuivakka hovimestari muistelee. Minä en paljon muuta kaipaakaan.
Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon, ja koska Haahtela on silkkaa kynän magiaa, mikä tahansa muukin hänen teoksensa on minulle rakas.
Helmi Kekkonen: Valinta, jonka tunnelmaan upposin.
Carol Shields: Pikkuseikkoja, koska kaikki mitä Shields kirjoitti on minulle täydellistä. Aina.

Vuoden kauneimmat kirjat
Andrei Makine: Ranskalainen testamentti, joka lumosi toisella yrittämällä.
Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta, joka on varmaan kaunein ja pakahduttavin koskaan lukemani kirja.
Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta, joka teki minusta heti Pettersonin fanin. Hevosvarkaat vain vahvisti käsitystäni. Lukekaa Pettersonia! Hän ei kirjoita vain kauniisti, vaan myös äärettömän väkevästi.
Katja Kaukonen: Odelma. Myyttinen ja arvoituksellinen folkloreaineistosta ammentava kirja lumosi minut juhannusyönä.

Nämä pitivät otteessaan
Jonathan Franzen: Vapaus, joka on upea kaikin tavoin ja minulle melkein yhtä hieno kuin Kafka rannalla. Näin erilaisia kirjoja on toki vaikea vertailla.
Sarah Waters: Vieras kartanossa, jonka tunnelma vei mukanaan.
Chris Cleave: Little Been tarina, joka on kerronnaltaan tavanomainen, mutta koskettava ja tarinana ainutlaatuinen.
David Nicholls: Sinä päivänä, joka muistuttaa siitä, mikä englantilaisuudessa minua viehättää.

Keskustelun ja/tai ajattelemisen aiheita antoivat
Barbara Demick: Suljettu maa. Elämää Pohjois-Koreassa, koska se on kirja jota suosittelen kaikille yhteiskunnallisista teoksista kiinnostuneille.
Essi Tammimaa: Paljain käsin, jossa on huikeaa kieltä.
Kristina Carlson: William F. päiväkirja - miten yksinäistä voikaan elämä olla!

Kunniaa myös näille
Andrew O'Hagan: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe, koska se on niin ihana.
Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri, koska mitä enemmän kirjaa ajattelen, sitä enemmän siitä pidän.
Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö, jonka kohdalla odotin tavanomaista elämäkertaa, mutta sainkin hienon kaunokirjan.
John Boyne: Tarkoin vartioitu talo, koska en olisi koskaan uskonut nauttivani niin paljon sinänsä tavanomaisesta lukuromaanista. Boynen kirja ei oikeastaan ollut järisyttävä lukukokemus eikä edes yllättävä, mutta omassa genressään se on hieno romaani.

Ja jos oikein tiivistäisin ja tekisin pelkän top4:n, niin kirjavuoteni parhaat ulkomaiset olivat Kafka rannalla ja Vapaus, kotimaiset taas Naiset katsovat vastavaloon sekä Lehtiä syksyn arkistosta. Onkohan mikään noista sinun suosikkisi? Tai kenties inhokkisi?

Hyvää, onnellista, kirjallista ja parasta uutta vuotta teille kaikille!

P.S. Vuoden kaunein kirjankansi on mielestäni tällä kirjalla. Lisäksi haluan nostaa erityiskunniaan suosikkilistaltani unohtamani Cunninghamin ja Carrollin kirjat. Niitä voin suositella ihan jokaiselle.

Kirjavuosi 2011, osa 1: Haasteita ja (melkein) tilastoja

2011-12-29T14:36:00.000+02:00

Joululomailu Savossa on takana, mutta perheen yhteinen loma jatkuu vielä välipäivien ajan. Ajattelin ensin blogata niin ennen joulua lukemastani Dodie Smithin Linnanneidon lokikirjasta, Sanna Iston kirjoittamasta hienosta lastenkirjasta Tinka ja Taika kuin kertoa väliraporttimaisia tunnelmia joululahjaksi saamastani upeasta järkäleestä, A.S. Byattin Lasten kirjasta (ja juuri äsken sain postissa Haahtelan Traumbachin) mutta vuoden loppu häämöttää ja siksi tyydyn nyt seuraavien päivien aikana paketoimaan oman kirjavuoteni 2011.

Teen sen ensin tilasto- ja haastekatsauksen sekä huomenna tai lauantaina omien nyt päättyvän vuoden suosikkieni listauksen merkeissä. Lisäksi aion nauttia näistä laiskoista välipäivätunnelmista keskittyen suklaaseen, Lasten kirjaan, sään salliessa ulkoiluun, prinsessadomimon pelaamiseen sekä myös ystävien tapaamiseen. Paljon muuta en nyt kaipaakaan ja tunnen itseni hivenen laiskaksi analysoimaan kirjoja.

Mutta sen pitemmittä puheitta blogivuoteni tilasto- ja haastekatsaus.

Höpinää luetuista ja melkein-tilastoista

Koska minussa ei elä sisäistä tilastotieteilijää, summaan blogini tilastoja sanallisesti. Vuoden 2011 aikana kirjoitin blogiini mietteitäni kaikkiaan 117 kirjasta. Niistä valtaosa on romaaneja tai novellikokoelmia (reilut 80), lisäksi luin paljon lasten- ja nuortenkirjoja. Runoteoksia ja tietokirjoja joukkoon mahtuu muutama (lähinnä elämäkertoja sekä Barbara Demickin upea Pohjois-Koreasta kertova tiiliskivi), lifestylekirjoja yksi ainoa (selaan niitä mielelläni ja haaveilen niiden äärellä, mutta siihen se sitten jääkin).

Kotimaisten ja ulkomaisten lukemisteni suhde on melko hyvin tasapainossa keskenään, mikä omalla kohdallani on itsestäänselvää. Pohdin tätä suhdetta marraskuussa täällä. Kaukaisimmat maat, joiden kirjallisuutta tänä vuonna luin ovat Chile ja Japani. Kotimaisista läheisin alueellisesti oli varmastikin Seppo Heikkisen Mansikkakarnevaalit, koska olen itse syntyisin Suonenjoelta.

Lukemisten mittaaminen on helppoa määrällisesti, mutta laadusta se ei tietenkään kerro mitään. Voin sanoa, että kirjavuoteni paras kirja ei ole vuoden 2011 uutuuskirja, mutta mielestäni nyt päättyvä vuosi on ollut tavattoman upea myös uutuuksien osalta. Listaan omat suosikkini hieman myöhemmin tällä viikolla, mutta voin kertoa jo nyt, että tänä vuonna minusta tuli ainakin Joel Haahtelan sekä Kazuo Ishiguron fani. Lisäksi ihastuin muun muassa Per Pettersonin ja Helmi Kekkosen kerrontaan. Luen mielelläni kirjoja aika lailla laidasta laitaan ns. taideproosasta tyttökirjoihin ja kotimaisesta arkirealismista reaalifantasiaan. En ole kovin suuri kerrontavetoisten lukuromaanien ystävä. Vaikka viihdyn totta kai niiden parissa, kaipaan lukemaani hieman haasteita - en kuitenkaan nauti kaikkein koukeroisimmasta tajunnanvirrasta. Muutaman dekkarinkin luin kuluneen vuoden aikana ja ihmeekseni pidin tuosta kirjallisuudenlajista, jota olen aiemmin pitänyt liian kaavamaisena ja sen vuoksi genreä hieman vältellyt. Vuoden huonoin kirja minulle oli Elina Tiilikan Punainen mekko tai Kira Poutasen Rakkautta on the rocks. Olen pahoillani, mutta niiden kummankin lukeminen oli todella tuskaisa ja samalla sitkeä urakka. Jos joku haluaa lukea jomman kumman kirjan, niin ilomielin postitan teokset uudelle lukijalle - ei tarvitse muuta kuin lähettää postiosoite sähköpostiini! ;)

Koska minulla ei ole vieläkään käytössä Google Analyticsiä, en osaa kertoa blogissani käyneiden määriä kuluneelta vuodelta. Bloggerin tilastojen mukaan käyntejä koko blogihistoriani aikana on ollut 131 028 ja kaikkein luetuin teksti on ollut pohdintani blogien saamasta spämmistä. Kirja-arvioista kaikkein luetuimmat ovat olleet inhoamani Paulo Coelhon Valkyriat sekä itselleni rakas Riikka Pulkkisen Totta. Tämän joulukuun suosituimmat tekstini ovat olleet Karin Ehrnroothin Vinoon varttunut tyttö ja John Boynen Tarkoin vartioitu talo. Koko vuoden suosituinta en Bloggerin tilastojen perusteella tiedä.

Kirjavuosi 2011 toi blogiini uusvanhoja tuulia sikäli, että palasin juurilleni: aloitin blogini lukupäiväkirjanani, sitten mukaan tuli kaikenlaista muutakin pohdintaa ja nyt olen viihtynyt parhaiten etupäässä kirjabloggaajana. Tämä johtuu ennen kaikkea ajankäytännöllistä syistä. Kirjabloggaajana on muutenkin mukava olla. Vuoden aikana olen tavannut monia ihania blogi-ihmisiä kirjakustantamoiden järjestämissä tilaisuuksissa ja Facebookin Kotimaiset kirjablogit-sivulla olen niin ikään viihtynyt. Samoissa merkeissä on mukava jatkaa kohti vuotta 2012.

Haasteista

Kirjablogistania on tänä vuonna tuntunut kuhisevan erilaisia haasteita enemmän kuin koskaan aiemmin. Se johtuu tietenkin siitä, että niin blogien määrä kuin sen kanssa korreloiva yhteisöllisyyden tuntu ovat lisääntyneet viimeisen vuoden aikana hurjasti.

Olen itse sitä tyyppiä, joka innostuu helposti haasteista, mutta ei jaksa suorittaa kaikkia loppuun. Onneksi mitään haasteita ei ole tarvinnut ottaa vakavasti! Moni lukemani kirja solahti mukavasti muutamaan haasteeseen, joten haasteet eivät varsinaisesti ohjanneet lukemistani eikä minun tarvinnut ottaa ns. loppukiriä niiden kanssa.

Kuluneen vuoden aikana suoritin kokonaisuudessaan suomalaisen keskiluokan arkea, siskoutta sekä nostalgiakirjoja koskevat haasteet. Lisäksi luin monta teosta Satun minihaastetta ajatellen. Tein haasteista koontisivun, jossa lukemiani kirjoja voi käydä kurkkimassa.

Itselleni rakkain haaste oli ehdottomasti Kirjavan kammarin Karoliinan alullepanema Totally British-haaste, josta omien laskujeni mukaan ehdin suorittaa kaikkiaan viisi kategoriaa: Modern Men Writersin, Modern Women Writersin, Children's Britainin, Stiff Upper Lipin, Éirinn go Brách!'n sekä Commonwealthin. Totally British-haasteeseen lukemani kirjat löytyvät omalta sivultaan.

Ensi vuonna aion olla mukana Sallan mainiossa Sydänvikaisia pienviljelijöitä verta oksentamassa-haasteessa sekä jatkaa omaa tyttökirjaprojektiani. Aloin syksyllä lukea tyttökirjaklassikon kerran kuussa. Tämän harrastukseni voisin kytkeä osin Sinisen linnan kirjaston Marian haasteeseen harvinaisista tai vähemmän tunnetuista tyttökirjoista. Kovin paljon en kuitenkaan aio ensi vuonna haasteita ahnehtia, koska tulevaa kirjavuotta on mukava odotella muuten vain.

Huh, olinpas (taas) monisanainen. Lupaan olla ytimekkäämpi kirjavuoden suosikkejani pian listatessani.

Joulun valoa!

2011-12-22T10:20:00.000+02:00

Vuoden ihanin aika, ainakin omasta mielestäni, on nyt käsillä. On siis aika toivottaa hyvää, kaunista, rauhallista, iloista, lämmintä ja valoisaa joulua!

Me suuntaamme perheeni kanssa joululomalle Savoon. Joululukemisten ja ennen kaikkea lukurauhan suhteen olen toiveikas, vaikka sukuloivan lapsiperheen joulu tahtoo usein sujua kaikenlaisen puuhailun merkeissä. Mielikuvissani - ja toivottavasti käytännössäkin - kuitenkin istun joulunajan öinä upottavassa nojatuolissa kera paksun kirjan sekä suklaarasian vain kuusenkynttilöiden valossa ja luen, luen ja luen. Tosiasiassa olen varmaan nukahtanut siihen nojatuoliin melko pian, mutta mikään ei saa rikkoa näitä haaveellisia joulumielikuviani! Joulupukilta olen toivonut Byattin Lasten kirjaa sekä Tóibínin Brooklynia. Mukaan joulumatkalle olen pakannut Dodie Smithin Linnanneidon lokikirjan sekä pari muutakin romaania.

Voikaa hyvin ja nauttikaa joulusta joko newyorkinirlantilaisissa tai kotoisan rauhallisissa tunnelmissa!

Louisa M. Alcott: Pikku naisia

2011-12-21T14:19:00.001+02:00

Kuukauden tyttökirjaklassikko
Louisa M. Alcott: Pikku naisia
Kustantaja: Wsoy 2004 (1. suomenkielinen painos 1916)
Alkuteos: Little Women 1868
Suomennos: Tyyni Haapanen
Kansikuva: Finnkino
Ulkomainen nuortenkirja, tyttökirjaklassikko, Yhdysvallat
Sivuja: 255

Kaikki kokoontuivat tulen ääreen. Äiti asettui isoon nojatuoliin, Beth hänen jalkojensa juureen, Meg ja Amy istuivat käsipuilla ja Jo kiikkui selkänojalla, jottei kukaan voisi nähdä hänen kasvojaan, jos kirje sattuisi olemaan liikuttava. Noina kovina aikoina kirjoitettiin hyvin harvoin kirjeitä, jotka eivät olleet liikuttavia - varsinkin rintamilta kotiin. Tässä kirjeessä puhuttiin vähän kestetyistä kärsimyksistä, voitetuista vaaroista, lannistetusta koti-ikävästä; se oli iloinen, toiveikas kirje, täynnä vilkkaita kuvauksia leirielämästä, marsseista ja sotatapahtumista: ja vasta lopussa kirjoittaja päästi rakkautensa ja ikävänsä valloilleen.

Joulukuun tyttökirjaklassikkoni on todellinen klasikko, eräänlainen kaikkien tyttökirjojen äiti: Louisa May Alcottin vuonna 1868 julkaistu Pikku naisia (Little Women). Kirja lie useimmille blogini lukijoille tuttu, mutta kaiken varalta on hyvä kertoa tai kerrata kirjan kehykset.

Pikku naisia sekä sitä seuranneet Viimevuotiset ystävämme, Pikku miehiä sekä Plumfieldin pojat kertovat Yhdysvaltain itärannikolla asuvan Marchin perheen vaiheista teini-iästä aina aikuisuuteen saakka. Sarjan ensimmäisessä kirjassa eletään sisällissodan aikaa ja Marchin perheen isä on sotilaspappina rintamalla. Marchit ovat kaupungin vanhimpia sukuja, minkä vuoksi perhe on köyhtymisestään huolimatta arvostettu. Rouva March on paitsi tyttöjen äiti, myös perheen herttainen johtaja ja kasvatuksellisilta ajatuksiltaan varsin uudenaikainen tarmonpesä. Tyttäristä vanhin Meg on järkevä ja käytösetiketin hallitseva esikoinen; Jo on luonteeltaan poikamainen kirjailijanurasta haaveileva uhmakas tyttö; Beth rauhallinen, kultainen ja kaikille ystävällinen; tytöistä nuorin Amy on turhamaisen pintansa alla taiteellisuuteen taipuvainen. Marchin perheen elämään kuuluvat läheisesti myös ankara Marchin täti sekä kodinhoitajatar Hanna. Ystäväpiirin kaikkein läheisimmäksi henkilöksi tulee naapurin orpo nuorukainen Laurie, aluksi pelottavan mutta pohjimmiltaan helläsydämisen vanhan herra Laurencen ainoa lapsenlapsi, joka pääsee osalliseksi lähes kaikkiin Marchin tyttöjen salaisuuksiin.

Sota-aika ja isän poissaolo leimaavat arkea, mutta perhe yrittää tulla toimeen. Elämä vaatii uhrauksia: Meg joutuu tanssiaisiin parsituissa hansikkaissa, Jo ja myöhemmin Amy pitävät seuraa Marchin tädille ja isän auttamiseksi Jo antaa oman, yllättävän panoksensa. Toisaalta tyttöjen arkeen mahtuu paljon iloakin, kuten näytelmäkerho, Kristityn vaelluksen leikkimistä, tanssiaisiin osallistumista sekä taiteen harjoittamista. Alcott kuvaa laajasti etenkin Jon kirjoitusharrastusta, joka on kulmikkaalle tytölle kiihkeä sydämenasia:

Kun Jo sai iltasuudelmansa, kuiskasi rouva March hänelle:
- Rakkaani, älä anna auringon laskea vihasi yli! Antakaa anteeksi toisillenne, auttakaa toisianne ja alkakaa huomenna alusta.
Jo olisi tahtonut painaa päänsä äidin rinnalle ja itkeä pois surunsa ja vihansa, mutta itkeminen olisi ollut heikkouden merkki, ja hän tunsi kärsineensä niin veristä vääryyttä ettei voinut ihan vielä antaa anteeksi. Niinpä hän räpäytti silmiään, ravisti päätänsä ja sanoi töykeästi, sillä Amy kuunteli:
- Se oli halpamainen teko eikä hän ansaitse anteeksiantoa.

Suuria tunteita, siskossarjan tiivistä yhteyttä ja herttaisuutta Yhdysvaltain sisällissodan vuosina. Pikku naisiin mahtuu toki muutakin. Koska Alcottin klassikko on minulle niin rakas, en osaa arvioida sitä edes omalla blogiasteikollani. Siksi suosittelen kirjaa kaikille, jotka eivät ole sitä vielä lukeneet. Jos esimerkiksi tyttökirjat ovat genrenä tuntematon, on Alcottin romaani varsin hyvä ensiaskel lajityypin maailmaan. Alcottin kieli on nimittäin siinä määrin raikasta, että kirjaa on aidosti ilo lukea. Marchin perheen tarina etenee pieninä episodeina luvusta toiseen; toisinaan näytellään Pickwick-kerhossa, joskus osallistutaan kutsuille tai autetaan vielä köyhempiä, sairastutaan ja toivotaan parempia aikoja. Kaikkea leimaa lämpö ja keskinäinen luottamus.

Pikku naisten naiskuva on toisaalta hyvin konventionaalinen: tytöistä kasvatetaan arvokkaat käytöstavat omaavia tulevaisuuden vaimoja. Köyhinäkin Marchin perheen luokka-asema on siinä määrin hyvä, että ristipistotöillä, pianonsoitolla ja kuvataiteilla on oma roolinsa kasvatuksessa. Toisaalta Marchin perheen äiti kantaa mukanaan uusia tuulia. Hänen mukaansa tytöt tai naisetkin saavat osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan ja hän rohkaisee isiä osallistumaan perheen arkitoimiin. Tämä uudenaikaisuus nousee omassa mielessäni Jon kirjoitustyön ohella keskeisimmälle sijalle, kun ajattelen Pikku naisia. Alcottin kasvatuspohdinnat eivät kirjassa esiinny mitenkään erityisen korostuneina, mutta kirjailija itse kasvoi transsendentalisessa aateympäristössä ja hänestä tulikin vanhempana aktiivinen naisasianainen. En voinut nyt lukiessani miettiä, että ehkäpä sekä Marchin perheen äidin sekä Jon hahmoissa näkyy niitä ihanteita, joita Alcott itse kannatti.

Minulle Pikku naisia on muistojen kirja. Olen lukenut sen muutaman kerran nyt aikuisenakin ja aina löydän kirjasta jotain uutta. Tällä kertaa kiinnitin erityistä huomiota paitsi teoksen naiskuvaan, myös romaanin rooliin monen muun kirjan esikuvana. Tämän kirjoitukseni alussa mainitsin Pikku naisia eräänlaisena kaikkien tyttökirjaklassikkojen äitinä. Tietenkään se ei pidä kaikilta osin paikkaansa, sillä varsin monissa tyttökirjaklassikoissa päähenkilöitä on vain yksi ja hänkin orpo, kun Marcheilla on ympärillä kokonainen siskosparvi sekä rakastava äiti. Mutta ei ole lainkaan vaikea pohtia, minkä verran Pikku naisia on vaikuttanut esimerkiksi Rauha S. Virtasen hienon Selja-sarjan syntyyn. Toisaalta Pikku naisia on hyödynnetty muissakin kaunokirjoissa, mainio interteksuaalinen esimerkki on vaikkapa Chilen sotilasvallankaappauksen vuosiin sijoittuva Marcela Serranon pinjantuoksuinen Näkemiin, pikku naiset. Ollaan siis selvästi tyttökirjallisuuden alkulähteillä.

Lapsena luin Pikku naisia äitini omistamana 1950-luvun painoksena, aikuisena ostin tietenkin kirjan omakseni, mutta sain sen elokuvakannella. Jäin kaipaamaan kirjaan sisällysluetteloa, mutta en muista onko sellaista teoksen muissakaan painoksissa. Osaisiko joku valaista minulle tätä asiaa? Sisällysluetteloa tai ei, Pikku naisia on minulle yksi elämäni kirjoista. Se oli F.H. Burnettin Salaisen puutarhan ja Pikku prinsessan jälkeen ensimmäinen lukemani tyttökirjaklassikko. Yhdestäkään Marchin tytöstä ei tullut minulle L.M. Montgomeryn Annan veroista läheistä suosikkia, mutta kirjan lämpö, siskosten arjen kuvaus sekä tietynlainen yllättävän ajaton vanhanaikaisuus miellyttävät minua niin, että vaalin Alcottin kirjaa aarteenani ja palaan siihen aina muutaman vuoden välein.

Loppukiteyksenä on mainittava, että joulunaikaan Pikku naisia sopii mitä parhaiten, sillä kirjan sisältämä vuodenkierto alkaa joulusta ja päättyy seuraavaan jouluun.

------------------
Pikku naisista tai Alcottin kirjasarjasta laajemminkin ovat kirjoittaneet ainakin Sara, Jokke, Sanna sekä Villasukka kirjahyllyssä.

Lukutoukan katsaus vuoteen 2011-haaste

2011-12-20T08:41:00.000+02:00

Järjellä ja tunteella-blogin ihana Susa muisti kaikkia kirjabloggaajia haasteella, jonka ajatuksena on Susaa lainaten vastata omassa blogissasi alla esitettyihin kysymyksiin aina yhdellä vuonna 2011 lukemallasi kirjalla per kysymys. Kirjan valintaa ei tarvitse perustella mitenkään, riittää vain kun mietit, mikä lukemasi kirja vastaa parhaiten kysymykseen.

Haaste on niin hauska ja sen avulla on mukava käydä omaa kirjavuottaan, että minunkin on monen muun kirjabloggaajan lailla aivan pakko osallistua siihen. Toimin haasteen ohjeen mukaan enkä selittele tai perustele valintojani, mutta suhteutan tietenkin vastauksiani omiin lukemisiini, minkä vuoksi muutamassa kohdassa minun on sulkeissa pakko hieman kommentoida vastauksiani. ;)

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?
Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
Katherine Pancoulin Krokotiilin keltaiset silmät

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken ?
Kira Poutasen Rakkautta on the rocks

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
Ei mikään (Chris Cleaven Little Been tarina olisi voinut saada, jos itkisin lukiessani).

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?
Haruki Murakamin Kafkan rannalla

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?
Per Pettersonin Kirottu ajan katoava virta

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?
Marja Leena Virtasen Kirjeitä kiven alle (ei se huono ollut, mutta odotukseni olivat paljon korkeammalla)

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?
Jonathan Franzenin Vapauden (koska se on melkoinen tiiliskivi)

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
Barbara Demickin Suljettu maa. Elämää Pohjois-Koreassa (etenkin nyt eilisten kuolinuutisten jälkeen)

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
Essi Tammimaan Paljain käsin

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?
Susan Fletcherin Meriharakoista

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?
Joel Haahtelan Elenan

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?
Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?
Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?
Franzenin Vapautta.

P.S. Kuvat eivät tietenkään liity tähän haasteeseen, mutta jouluviikko se on vaan vuoden parasta aikaa.

J.R.R. Tolkien: Kirjeitä Joulupukilta

2011-12-19T14:48:00.002+02:00

Blogijoulukalenterin luukku 4/4
J.R.R. Tolkien: Kirjeitä Joulupukilta (toimittanut Baillie Tolkien)
Kustantaja: Wsoy 2004
Alkuteos: Letters from Father Christmas
Suomennos: Kersti Juva; runot suomentanut Alice Martin
Kuvitus: J.R.R. Tolkien
Ulkomainen fantasiakirja, kuvakirja
Sivuja: 112

Joulutalo, Pohjoisnapa
joulukuun 22:sena 1920

Rakas John,

kuulin että kysyit isältä millainen minä olen ja missä asun. Piirsin sinua varten kuvan itsestäni ja talostani. Pidä kuvasta hyvää huolta. Olen juuri lähdössä Oxfordiin lelusäkin kanssa - mukana on leluja sinullekin. Toivotaan, että ehdin ajoissa: lunta on tänä iltana paksulti Pohjoisnavalla. Rakkain terveisin,
Joulupukki.

Neljäs adventtisunnuntai oli eilen ja olen hieman myöhässä "blogijoulukalenterini" kanssa, mutta joulun alla elämä on täynnä kaikenlaisia mukavia puuhia. Eilen muun muassa koristelimme joulukuusen ja iltapäivällä uppouduin sohvalle lukemaan viime jouluna lahjaksi saamaani J.R.R. Tolkienin tunnelmallista kuvakirjaa Kirjeitä joulupukilta.

Kirjeitä joulupukilta pitää nimensä mukaisesti sisällään joukon Joulupukin jja tämän apulaisen Napakontion kirjoittamia kirjeitä, jotka on lähetetty Tolkienin lapsille vuosina 1920-1943. Kirjeet ovat Tolkienin itsensä kirjoittamia ja kuvittamia. Teoksen alussa kirjeet ovat yksinkertaisia pieniä tervehdyksiä, joissa kerrotaan joululahjoista kuten palikoista ja vetureista, mutta jo muutaman vuoden kuluttua Tolkienin perheen kasvaessa kirjeet alkavat pitää sisällään tarinoita, suoranaisia pieniä seikkailujakin. Joulupukki apulaisineen kohtaa muun muassa lumitonttuja, punamenninkäisiä ja hiisiä. Myöhemmin apuna toimii myös sihteeritonttu Ilbereth.

Suomalaisia lukijoita riemastuttanee se, että joillakin Pohjoisnavan asukkailla on suomenkielinen nimi. Mukana ovat muun muassa Karhu (joka on Napakontion oikea nimi), Paksu ja Valkotukka. Suomentaja, aina niin erinomaisesti suorituva Kersti Juva huomauttaa teoksen esipuheessa, että käännöksessä nimien eksoottisuus tietenkin häviää suomalaisten lukijoiden mielessä, mutta englanninkielisestä tekstistä nimet kyllä suorastaan hyppäävät esiin, kuten esimerkiksi alla olevassa kuvassa näkyy:

Kirjeitä Joulupukilta on täydellinen joulunalusajan kirja. Se sopii mielestäni heillekin, jotka eivät ole ihastuneet Tolkienin eeppisiin fantasiaromaaneihin, sillä kukapa nyt ei joulupukkiin uskoisi. Ja jos joku ei usko, niin tämän kirjan jälkeen kyllä uskoo. Kirjeet ovat pituudeltaan ja tasoltaankin epätasaisia: tarinat ovat toisinaan lennokkaita, toisinaan hieman sekavia, mutta aina yllättäviä ja sydämellisiäkin. Kertomusten ja suorasanaisten tervehdysten rinnalla kirjeissä on myös runoja. Tolkienin perhettä ympäröivä arki näkyy kirjeissä esimerkiksi siten, että Pohjoisnavallakin kärsitään lastentaudeista - muun muassa sikotaudista - ja toisen maailmansodan aikana Joulupukilla ja Napakontiolla on kaikenlaista harmia, tavaraa on vähän ja hiidet punovat juoniaan ajatellen, että kun joka puolella käydään sotaa, niillä olisi mainio tilaisuus vallata Pohjola takaisin.

Kirjan julkaiseminen on pieni kulttuuriteko, vaikka aivan kaikki Tolkienin kirjoittamat joulukirjeet eivät syystä tai toisesta ole Tolkienin puolison Baillien toimittamaan kirjaan päässeet. Minulle Kirjeistä joulupukilta saattaa muodostua eräänlainen vuotuinen joulunalusajan fiilistelykirja ainakin sieltä täältä selailun merkeissä. Vain sitä minun on vaikea hyväksyä, ettei Tolkienin Joulupukki asu Korvatunturilla vaan Pohjoisnavalla. Mutta sallittakoon tämä harhaluulo edesmenneelle mestarikertojalle, joka on muuten osoitti uransa aikana varsin hyvää perehtyneisyyttä niin suomen kieleen kuin Kalevalaankin.

Kokonaisuudessaan Kirjeitä Joulupukilta on fantasiamainen, nostalginen sekä jotensakin peribrittiläinen sukellus joulun keskeiskuvastoon ja sadun taikaan.

****
Lisätietoa Kirjeistä Joulupukilta löytää Kontuwikistä. Kirjamieli-blogin Marjis luki kirjan viime vuonna.

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö

2011-12-17T08:56:00.002+02:00

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö
Kustantaja: Gummerus 2011
Alkuteos: Flickan som blev fel
Suomennos: Riie Heikkilä yhteistyössä Karin Ehrnroothin kanssa
Kannen kuva: Karin Ehrnrooth
Kotimainen tietokirja: kaunokirjallinen omaelämäkerta
Sivuja: 305

Tyttö ajattelee siirtomaatavarakauppaa, jossa hän käy usein Mehiläiskuningattaren kanssa. Mehiläiskuningatar ostaa karamelleja itselleen. Lapsi katsoo ja hengittää sisään hedelmien, juuri jauhetun kahvin ja karamellien tuoksua. Lapsi ei saa karamelleja.
Muurahaisetkin pitävät karamellien tuoksusta. Jos pastillirasiaa nostaa, muurahaiset kipittävät kuudella nopealla jalallaan pakoon sanomalehtien suojaan.
Aurinko paistaa, viinimarjat kypsyvät puutarhassa ja ruoho kasvaa. Linnut laulavat koivuissa. Uuttukyyhkyillä on pesä terassin viereisissä tuuheissa kuusissa, ja ne syöttävät antaumuksellisesti poikasiaan. Aurinko porottaa korkealla taivaalla. Tämä se vasta on elämää. Mehiläiskuningatar makaa suuressa mahonkisängyssään. Kellon viisarit liikkuvat - hänen maailmassaan ne liikkuvat hitaammin.

Mehiläiskuningatar on kreivitär Karin-Birgitte Ehrnrooth, jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin tanskalaissyntyinen vaimo. Lapsi on pariskunnan esikoistytär Karin, joka on kirjoittanut kipeän kasvutarinansa kirjaksi. Karin Ehrnroothin kaunokirjallinen omaelämäkerta tai omaelämäkerrallinen romaani Vinoon varttunut tyttö (2011) on kuvaus erään suomen kuuluisimman yläluokkaisen perheen arjesta. Ehrnroothin omaan lapsuuteen ja nuoruuteen keskittyvä teos kertoo niistä tunnoista, joita ilman äidin huomiota jäänyt tyttö kokee kehittyessään kohtaamaan oman aikuisuutensa.

Äiti toki rakastaa lapsiaan omalla tavallaan, mutta ei osaa olla näille läsnä. Siksi isosiskoista, pääosin saksankielisistä maista saapuvista alati vaihtuvista au paireista, tulee Ehrnroothien perheessä kullanarvoisia juuri lasten näkökulmasta. Äiti, kreivitär on kuin aikuinen lapsi, joka vaatii palvelua ja hemmottelua ilman vastavuoroisuuden ajatusta. Hyvät tavat ovat kunniassa ja Tanskasta peräisin oleva hovietiketti hallussa. Novellimaisista tuokiokuvista koostuvaan teokseen mahtuu myös kuvauksia suloisella tavalla joutilaista kesäpäivistä, ihanista mäyräkoirista, ratsastusleireistä, koulukiusaamisesta ja ikuisesta ulkopuolisuuden tunteesta, pakonomaisesta näpistelystä ja onnellisista hiihtoretkistä, ranskanleivättömyydestä sekä syömishäiriöistä.

Ennen kaikkea Ehrnroothin kirja kertoo siitä, miltä suru näyttää ja miltä tuntuu asua talossa, jossa lohdutus on kaivattu vieras. Teos onkin eräänlainen selviytymistarina.

Sitä ennen minä kuitenkin jatkoin unien näkemistä. Näin joka yö villejä, synkkiä unia. Näin unia metsistä ja poluista, meristä ja kaloista. Näin enemmän unia kuin koskaan aikaisemmin. Päässäni oleva sekasotku muuttui ajan myötä tarinoiksi, kuviksi ja kuva-arvoituksiksi, mysteereiksi jotka minun täytyi yrittää selvittää ajan kanssa.

Vinoon varttunut tyttö antaa hyvin henkilökohtaisen näkökulman erään suomen arvostetuimman miehen perhe-elämään tyttären näkökulmasta. Teos ei ehkä kuvaa kotimaisen yläluokan arkea yleistettävällä tasolla, mutta se kertoo yhden perheen arjesta satuttavasti ja rehellisesti. Ehrnrooth kirjoittaa pääosin sujuvasti, samaan aikaan lennokkaasti ja kauniisti. Hän ei viipyile liikaa, vaan tunnelmakuvien ja hyvän arjenkuvauksen keinoin kuljettaa omaa elämäntarinaansa eteenpäin. Hänen kerrontansa on kaikilta osiltaan uskottavaa sekä kaunokirjallisella tavalla voimallista. Ajankuvaus on huolellista ja paikoin hauskaa: ajatus nylonsukkahousujen korjauttamisesta turkulaisessa liikkeessä on nykyisin vieras, mutta vain muutama vuosikymmen sitten se oli varsin arkinen asia; suomenruotsalaisen ylhäisöperheenkin tytär voi laulaa Irwin Goodmania peltotiellä tai itse kreivitär osaa olla auttamassa mäyräkoiran pentuja maailmaan. Paikoin teksti taas on käsinkosketeltavan ahdistavaa, olen esimerkiksi harvoin lukenut niin hurjaa syömishäiriökuvausta. Hurjaksi kuvauksen tekee ehkä se, ettei kirja ole anoreksia- ja bulimiakuvausta kuin pieniltä osin. Siksi Ehrnroothin kokemukset tulevatkin vastaan niin voimakkaina.

Vaikka Ehrnroothin tekstin lukeminen on nautittavaa, olisi kirja kaivannut mielestäni vielä pientä lisäeditointia tai hiomista. Nyt esimerkiksi Karinin lapsuus- ja nuoruusiässä harrastamasta näpistelystä kerrotaan sen verran usein, että varastelusta lukeminen alkaa tuntua toistolta sekä eräänlaiselta terapialta kirjoittajalleen. Toisto voi toki olla tietoinen tyylikeinokin, sillä nuorelle Karinille näpistely on yksi keino olla olemassa, yksi keino saavuttaa jotain sellaista, minkä äiti lapseltaan kieltään; saavuttaa kaikki ihanat, ihmeelliset herkut sekä kokea olevansa osa edes jotain sosiaalista kokonaisuutta. Kirjassa on jonkin verran nuoren Karinin runoja, ajatuksia tai päiväkirjamerkintöjä. Ne tuovatkin teokseen autenttisuuden tuntua ja ennen kaikkea ne ovat koskettavia, miltei satuttavia. Silti ne olisi voitu jättää pois, sillä ne tulevat vastaan siellä täällä ikään kuin ripotellen jääden leijumaan jonnekin teoksen varsinaisen tekstin väliin. Ymmärrän kuitenkin, että ne ovat kirjoittajalle rakkaita ja auttavat lukijaakin pääsemään vielä lähemmäs Karinin ajatusmaailmaa.

Edellä mainitsemistani kauneusvirheistä huolimatta pidin kirjasta niin, että voin sanoa Ehrnroothin kaunokirjallinen elämäkerran tarjonneen minulle erään kirjavuoteni suurimmista yllätyksistä. Kun aloin lukea kirjaa, odotin toki mielenkiintoista elämäkertaa, mutta sainkin jotain paljon enemmän. Sain hienovireisen ja kuitenkin väkevän, kauniin ja surullisen, mutta toiveikkaan kuvauksen perheestä, jonka esikoinen varttui ehkä vinoon, mutta kasvoi vahvaksi.

Suru näkyy kirjassa selkeänä ja sillä on Karin Ehrnroothin kasvot, mutta hänen surussaan versoo valo ja sen vuoksi kirjasta jää jopa lämmin tunne. Vinoon varttunut tyttö on niitä kirjoja, joka luultavasti tulee jättämään muistijäljen lukijansa mieleen. Se on jollakin vaikeasti määriteltävällä tavalla suuri kirja, jonka lukemisen jälkeen tuntuu vaikealta aloittaa seuraavaa kirjaa.

****+

Vinoon varttuneen tytön on lukenut myös Maria.

Helmi Kekkonen: Kotiin

2011-12-14T09:26:00.002+02:00

Kotimainen keskiviikko
Helmi Kekkonen: Kotiin
Kustantaja: Avain 2009
Kansi: Satu Ketola
Kotimainen novellikokoelma
Sivuja: 128

Ensimmäinen kerta oli ollut sattumaa. Tai kohtaloa, kumpaan nyt sitten uskoikin. Hän piti enemmän sattumasta, sanasta ja ajatuksesta sen takana, ei halunnut ajatella elämänsä olevan jo valmiiksi suunniteltua. Päivien tasaisesta rytmistä huolimatta hän uskoi yhä elämän ailahtelevaisuuteen, kohtuuttomuuteen ja satunnaisiin hyviin hetkiin. Kuten siihen että he olivat tavanneet.

Helmi Kekkosen Valinta ihastutti minua alkusyksystä niin, että pidän kirjaa edelleen eräänä parhaimmista tänä vuonna lukemistani kotimaisista romaaneista. Kekkosen esikoisteos, novellikokoelma Kotiin (2009) pitää sisällään yhdeksän novellia, joiden teemat sivuavat niin sisaruutta, menetyksiä, muistoja, tulevaa, haaveita kuin luopumista ja rakkauttakin. Kirjan takakannen mukaan novellit kiertyvät yhteen.

Margurite Durasin ajatusta Yhdessäolo on rakkautta, kuolemaa, sanoja, unia siteeraavan kokoelman novellit kantavat otsikoissaan päähenkilöidensä nimiä: Ilona, Anna & Tom, Mimi, Aatos, Linnea, Henri, Sisko, Lilja, Elsa. Jokainen kantaa jo sisällysluettelossa mukanaan jonkun kertomuksen henkeä hyvin kannattelevan ajatuksen. Esimerkiksi Linnean kohdalla luonnehditaan, että hän istuu sängyn laidalla silmät kiinni ja kuvittelee asioita.

Nyt hän ravistelee yksinäisyyttä yltään, yrittää kannatella syyllisyyttä ja ikävää, menneiden ajatusten tuomaa painoa.
Herää aamuisin ja kuvittelee asioita.
Toivoo että olisi jotain kevyttä, edes vähän.

Valinnan luettuani kirjoitin, kuinka romaani sai minut levolliseksi. Samaa voin sanoa myös Kotiin-teoksesta. Kekkonen kirjoittaa kauniisti, hän luo rauhallisia tunnelmia vaikeisiinkin asioihin. Vaikka ihana-adjektiivin yliviljelystä on ollut laajasti puhetta kirjablogeissa, on se varmasti paras mahdollinen ilmaisu kuvaamaan Kekkosen kirjoitustapaa. Se on ihanaa. Kekkonen kirjoittaa ihanasti. Hänen tarinansa, maailmansa, sanansa ja lauserakenteeensa ovat - niin - ihania. Olkoonkin, että vertailu on epäreilua, on Kotiin-kokoelman tunnelma hieman samanlainen kuin Joel Haahtelan tai Johan Bargumin romaaneissa: niissä kaikissa on samaa levollisuutta. Rauhallisuus on kuitenkin pintaa, sillä pinnan alla kuohuvat suuret asiat: ero, menetykset, masennus, yksinäisyys, yhdessäolo, vanhemmuus, jopa kuolema ja syntymäkin.

Kekkonen onnistuu pienilläkin kielellisillä vivahteilla sanomaan paljon. Hänen kielensä ei ole värikästä, mutta se on täynnä sävyjä, valoa ja varjoa. Kekkonen esimerkiksi kuvailee, kuinka yöpaita tuoksuu pahoille unille tai miten talo itse kantaa rapistuneet reunansa. Myös kissa nimeltä Saramago ihastutti, melkein riemastutti minua.

Tämän blogiarvioni alussa kerroin, että kokoelman takakansi lupaa kaikkien novellien kietoutuvan yhteen toistensa kanssa. Takakannen lukeneena ja Satu Ketolan toteuttamaan kanteen muutenkin ihastuneena luin kokoelmaa tietenkin siten, että Kekkosen kerronnasta nautiskellen etsin niin pieniä vihjeitä kuin laajoja kaariakin, joilla sovittaa erilaiset kertomukset yhteen. Toki niitä löysinkin ja takakansitekstistä johtuen saatoin tulkita näitä yhteenkietoutumisia vielä enemmän kuin mitä olisin ilman tuota mainintaa tehnyt. Kekkosen kokoelma on hieno kokonaisuus, mutta se kantaa mukanaan erästä monille novellikokoelmille yhteistä ongelmaa: pientä epätasaisuutta. Toisiin kokoelman kertomuksiin on helpompi päästä sisälle kuin toisiin. Itse esimerkiksi vaikutuin suuresti Aatoksen, Liljan ja Elsan tarinoista, mutta nyt lukukokemusta seuraavana päivänä en enää muista Henristä tai Annasta ja Tomista muuta kuin tunnelman.

Vaikka ihastuin Kotiin-kokoelman kertomuksiin, olen enemmän romaanien ystävä. Ehkä siksi vaikutuin vielä enemmän Valinnasta. Novellikokoelmaksi Kekkosen kirja on kuitenkin miltei täydellinen. Kekkonen on eräs tämän kirjavuoteni suurimpia löytöjä ja jään mielenkiinnolla odottamaan nuoren kirjailijan tulevia teoksia. Hänen tekstissään kauneus ja raikkaus sekoittuvat kiehtovalla tavalla, Kekkosen kertomusten tunnelma jää mieleen leijumaan kirjan kansien sulkeuduttuakin.

****

Kotiin on ihastuttanut monia bloggaajia. Lukekaa ainakin Marian, Inan, Jennin, Joanan, Linnean ja Saran kirjojen Saran sekä P.S. Rakastan kirjoja-blogin Saran arviot.

Astrid Lindgrenin joulu

2011-12-11T17:44:00.001+02:00

Blogijoulukalenterin luukku 3/4

Astrid Lindgren kirjat (kaikki Wsoy):

Satuja, seikkailuja ja kepposia: Katso, Marikki, lunta sataa *****-
Meidän Marikki *****
Kesäkummun Marikki ja Liisa: Marikin joululoma. ****
Melukylän lapset ****½
Minä olen Peppi Pitkätossu *****
Satuja: Ilo-Käki ****+
Mikko ja Minna **** (Digmanin kuvitus ***)
Lotta, Janne ja Minnamanna ****½
(Lapsen joulu)

"Kyllä on hyvä, että joulu on olemassa", sanoo Marikki.
"Se on kaikkien aikojen paras keksintö."
"Niin onkin", sanoo Liisa.

Niin onkin, olen Marikin kanssa aivan samaa mieltä. Nyt en pienen, vain adventtisunnuntaisin ilmestyvän, blogijoulukalenterini kolmannessa luukussa malta pysyä yhdessä ainoassa kirjassa, vaan esittelen muutamia Astrid Lindgrenin kirjoja keskittyen niiden jouluisiin lukuihin tai kokonaisiin satuihin. En tuo esille läheskään kaikkia Lindgrenin teoksia, joissa monissa vietetään joulua jossain vaiheessa, vaan keskityn itseni kaikkein jouluisimmiksi kokemiin.

Olen usein kertonut ihailevani Lindgreniä suuresti. Itse asiassa voisin julistaa hänet maailman parhaimmaksi ja viisaimmaksi kirjailijaksi. Niinpä nyt enemmän fiilistelen kuin analysoin; esittelen, ihailen, nostalgisoin ja lumoudun yhä uudelleen ja uudelleen. Melkein kaikki kriittisyys unohtuu, kun Lindgrenistä on kyse. Onneksi en taida olla blogimaailman ainoa Lindgrenin ykkösfaniksi julistautunut henkilö.

Jos haluan olla Lindgrenin ykkösfanien joukossa, niin samaa sanon Marikista. Marikit ovat suosikkejani kaikkien ihanien (!) Lindgrenin kirjojen joukossa. Joskus aikaisemmin taisin kertoa, että lapsena lainasin Marikin kirjastosta toistakymmentä kertaa ja vasta opiskeluaikana sain Marikin sekä Marikin ja Kesäkummun Tuikun sisältävän yhteisniteen Meidän Marikki omaan hyllyyni. Meillä kotona on nykyisin luonnollisesti myös Marikki-dvd:t sekä kuvakirja Kesäkummun Marikki ja Liisa. Viime kesänä ostin Junibackenista piparminttukaramellejakin vain siksi, että kannessa on Marikin kuva.

Yksi minulta oli puuttunut melko kauan, nimittäin Marikki, katso, lunta sataa-kuvakirja. Wsoy:n tänä syksynä julkaisemassa kokoelmassa Satuja, seikkailuja ja kepposia tuo jouluinen satu on mukana. Se yksin oli minulle riittävä syy hankkia hurmaava satukokoelma, jossa on muitakin minulle ennestään tuttuja satuja, kuten Kultasiskoni, Hämärän maassa, Minä en tahdo mennä nukkumaan! tai Punasilmäinen lohikäärme. Kirjasta on kirjoittanut paremmin Karoliina, minä keskityn nyt Marikkiin.

Marikki, katso, lunta sataa on itsenäinen satu, joka ei ole aiemmin ollut Marikki-romaanien luku tai osa. Satu kertoo ihmeellisen ensilumen riemusta juuri joulun alla. Tytöt nauttivat täysin siemauksin lumileikeistä, mutta sitten Marikki sairastuu. Hän jää äitinsä kanssa kotiin leipomaan piparkakkuja, kun taas pikkusisko Liisa pääsee perheen piian Alvan kanssa jouluostoksille. Ostosreissu muuttuu seikkailuksi, kun Liisa naapurinpojalle näyttääkseen hyppää ilkeän Anderssonin reen jalaksille. Reki lähtee liikkeelle ja Andersson ajaa kauas, kauas lumiseen ja hieman synkkään metsään. Siellä hän huomaa Liisan ja jättää pienen tytön tuosta vain yksikseen metsän keskelle. Liisa aloittaa pitkän kävelymatkan kotiin, jossa jouluinen tunnelma alkaa olla tipotiessään, kun Alva palaa jouluostoksilta itkuisena ja ilman Liisaa.

Jouluinen kertomus on Lindgrenin realistisia satuja ja se kannattelee hyvin Marikki-romaaneista tuttua henkeä. Kirja on lämmin, hauska, vaikeitakaan asioita peittelemätön - Andersson esimerkiksi naukkailee viinaa ja laulaa pirulaudasta - sekä sopivalla tavalla jännittävä tarina. Ilon Wiklandin kuvitus on ihanaa, kuten aina. Hän on (Peppi Pitkätossun Ingrid Vang Nymania lukuunottamatta) mielestäni ainoa oikea Lindgrenin kirjojen kuvittaja. Vain siitä annan pienen miinuksen, ettei kuvituksen (paino)jälki ole kokoelmateoksessa ihan samanveroista kuin alkuperäisessä Marikki, katso lunta sataa-kuvakirjassa. Silti esimerkiksi yllä oleva piparkakkujenleipomiskuva heijastelee minun mielikuvieni täydellistä joulukuvastoa. Voitte varmasti arvata, miten iloinen olen siitä, että kodissani yksi keittiön työtasoista sijaitsee hieman samaan tapaan ikkunan alla ja että meillä on "vanhanaikaiseksi" naamioitu liesikupu, vaikka talomme toki muuten eroaakin Kesäkummusta aika tavalla.

Marikki viettää joulua myös romaaneissa Marikki sekä Marikki ja Kesäkummun Tuikku, jotka löytyvät muun muassa jo aiemmin mainitsemastani yhteisniteestä Meidän Marikki. Marikki-romaanit ovat minulle ne kaikkien aikojen rakkaimmat kirjat enkä oikein voi sietää minkäänlaista poikkipuolista sanaa niistä. Ymmärrän hyvin, etteivät kaikki ole näihin kirjoihin samassa määrin ihastuneita kuin minä, mutta jokaisella on varmasti joku yhtä rakas kirjamuisto lapsuudesta. Marikin joululuku Nyt tuuli ja myrsky taas riehumaan käy on vuonna 2009 julkaistu uudelleen kuvakirjassa Marikki ja Kesäkummun Liisa, jossa on lisäksi satu - taas yksi luku Marikista - Liisan hassu hernetemppu. Ensimmäisessä Marikki-kirjassa on lisäksi luku Kesäkummun joulu, joka on niin ihanaa 1900-luvun ruotsalaisen jouluidyllin kuvailua, että en voi kuin huokailla. Marikissa ja Kesäkummun Tuikussa luku Marikki ja Liisa saavat autuusasian joulu tuo mukanaan vauvan. Perheeseen odotetaan kovasti kolmatta lasta, siskosten toiveiden mukaan pikkuveljeä, joka sitten ottaa ja menee syntymään jouluna!

Kaikille Marikki-aiheisille joulukertomuksille on yhteistä lämmin tunnelma sekä ruotsalaisen luokkayhteiskunnan kuvaus. Marikin koti Kesäkumpu on kaunis puuhuvila, Marikin isä on paikallislehden päätoimittaja ja siten koko perhe on pienen asuinkaupunkinsa silmäätekevien joukossa. Perheen naapurissa asuvat Nilssonit, joiden elämä on köyhää ja isä juoppo, joka kantakrouvissaan istuessaan tuntee elämän kohisevan suonissaan. Kaikkein huonoimmalla tolalla kuitenkin on Marikin luokkatoverin Miian ja tämän Ella-siskon elämä. Heillä ei ole varaa edes isään. Joulukinkun he saavat köyhäinhuollosta. Marikki pohtii kovasti köyhyyden toivottomuutta ja kaikkien hauskojen tempauksiensa rinnalla hänessä sykkii vahva sosiaalinen omatunto, joka onkin eräs Marikki-kirjojen vahvin sanoma. Sen vuoksi Marikit antavat paljon myös aikuiselle lukijalle, vaikka totta kai kaikkein keskeisintä on kyky nähdä maailmaa lapsen silmin.

Ilon Wikland on taas Lindgrenin luottokuvittaja, totta kai. Vaikka rakastan Wiklandin kuvitusten henkeä, on hänenkin kynänjäljessään eroa. Edellinen, mustavalkoinen kuva Marikin ja Liisan joulusta on juuri sellainen, jollaisena Kesäkummun joulua ajattelen. Marikin joululoman kuvitusjälki on taas, ainakin omistamassani painoksessa, hivenen valjua:

Marikista on vain pieni askel Lindgrenin muihin realistiin saturomaaneihin, Melukylän lapsiin ja Lotta-sarjan kirjoihin. Niissäkin lasten arjen ja juhlan touhut turvallisessa ympäristössä ovat keskiössä. Omasta hyllystäni löytyvät niin Ingrid Vang Nymanin kuvittama yhteisnide Melukylässä on hauskaa (sisältää romaanit Melukylän lapset, Melukylässä tapahtuu sekä Kyllä meillä oli hauskaa) sekä Ilon Wiklandin kuvittama kuvakirjaversio Melukylän lapset, jossa on kolme Melukylä-romaanien lukua - Lasten päivä Melukylässä, Melukylän kevät sekä Melukylän joulu - omina, itsenäisinä kertomuksinaan. Lotta-kirjoista puolestaan omistan iki-ihanan Osaa Lottakin ajaa-kuvakirjan sekä suloisen (taas kerran) Ilon Wiklandin kuvittaman Lotan, Jannen ja Minnamannan, joka on äskettäin tekemäni antikvariaattilöytö. Olen siitä todella iloinen, sillä nelivärikuvitus tekee kirjasta täydellisen. Lotta-kirjoistakin löytyy paljon lisätietoa Karoliinan kirjoituksesta.

Melukylän kuvaa joulunviettoa varsin kattavasti. Ylä-, Väli- ja Alataloissa naapuruksina asuvat Liisa, Saku ja Naku, Riitta ja Anna sekä Olli ja Kirsti pääsevät mukaan niin joululeivontaan, kuusenhakuun, paketoimaan lahjoja, syömään jouluateriaa kuin kohtaamaan joulupukinkin. Ruotsalaiseen tapaan tietenkin tanssitaan kuusen ympärillä ja syödään marsipaania. Jouluihminen minussa hyrisee onnellisuuttaan, mutta voisin kuvittella niiden, joille joulu ei ole kovin tärkeä, pitävän tarinaa ihan yltiöjouluisena ja -idyllisenä. Onneksi itse en edes tunne käsitettä yltiöjouluinen.

Lotassa, Jannessa ja Minnamannassa puolestaan viimeinen luku On hauskaa kun on joulu kuvailee hieman lähempänä nykyaikaa, veikkaan ajakohdaksi 1950-lukua, sillä Lindgren kirjoitti kirjan vuonna 1958. Tarinassa Lotta sisaruksineen odottaa joulua, iloitsee (taas kerran!) ensilumesta sekä pääsee kahvilaan nauttimaan leivoksista täynnä kermaa. Hieman Melukylän lasten tapaan Lotta, Janne ja minä-kertoja Minna leipovat piparkakkuja, koristelevat kuusta ja kohtaavat aattoiltana joulu-ukon. Koska kyse on Lindgrenistä, on arjenkuvailu täynnä hauskoja pikkusattumuksia. Esimerkiksi faarao soikoon on kielletty lausahdus siivousavuksi tulleen rouva Franssonin kuullen, mutta lapsilla on totta kai oma tapansa kiertää tämäkin asia. Lotassa, Jannessa ja Minnamannassa on muuten mielenkiintoista se, että lasten kotikatu on suomennettu Kirjanpitäjänkaduksi, kun muissa Lotta-kuvakirjoissa perhe asuu Pukarikadulla.

Vaikka rakastan Katto-Kassista lukuunottamatta kaikkia (Veljeni Leijonamieli on minulle vaikea pala nyt aikuisena) Lindgrenin kirjoja, pidän eniten hänen realistisista lapsuuskuvauksistaan. Esittelemieni ohella esimerkiksi Eemeli- ja Saariston lapset-kirjoissa vietetään niin ikään joulua, Eemelissä ihan ikimuistoisesti köyhäintalon väenkin kesken. Pidän kuitenkin kovasti myös Lindgrenin saduista ja fantasiasta. Olen hankkinut Lindrenin satuja hyllyyni niin kuvakirjoina kuin erilaisina satukirjaniteitäkin. Satuja-kokoelma on ollut hyllyssäni jo 1980-luvun alkupuoliskolta saakka.

Kokoelman saduista ehkä eräs vähiten tunnettu on nimeltään Ilo-Käki. Satu kertoo sairastelevista sisaruksista Maijasta ja Markusta, jotka ovat joutuneet makaamaan tukholmalaiskotinsa lastenhuoneessa jo neljän viikon ajan. Äiti ja isä kokevat välillä, etteivät enää kestä sairastelevan lapsiperheen arkea, mutta onneksi Maija ja Markku eivät ole kuolemankielissä. Heille maistuu hyvin äidin tuoma välipala ja koko ajan he haluavat tietää, paljonko kello on. Lopulta isä ostaa heille oman kellon. Se on soma käkikello, mutta ei millainen vain. Ilo-Käki-niminen käki nimittäin osaa puhua ja se pääsee halutessaan - totta kai vain lasten nähden - irti kellostaan. Ilo-Käestä tuleekin Maijan ja Markun jouluapulainen, joka munimillaan kultaisilla munilla hankkii lapsille monenlaisia joulun yllätyksiä. Ilo-Käki on hauskan kujeileva satu, jossa arjessa on ripaus fantasiaa. Toivoisin tälle metkalle tarinalle hieman suurempaa tunnettuvuutta.

Joulun henki on läsnä myös suloisessa Mikossa ja Minnassa, joka keskittyy joulua edeltävään sekä juhlan jälkeisiin päiviin. Koulupoika Kalle kuulee heikkoa koputusta luokkahuoneensa ovelta ja kohtaa siellä pienet sisarukset Mikon ja Minnan. Peukaloisen kokoisista lapsista tulee Kallen luokkatovereita, jotka saavat jopa oman pulpettinsa. Mikko ja Minna lukeutuu Lindgrenin modernien kaupunkilaissatujen joukkoon samaan tapaan kuin Hämäränmaa tai Katto-Kassinen. Niissä kaikissa Tukholma näyttäytyy suurena, mutta tunnelmallisena. Mikon ja Mikon unohtumattomin kohtaus lie peukaloissisarusten jäätanssi Vaasan puistossa.

Mikon ja Minnan kohdalla haluan erityisesti korostaa Ilon Wiklandin merkitystä. Kuvakirjaversiossa oleva Kristina Digmanin kuvitus jättää minut täysin kylmäksi. En pidä kuvituksesta lainkaan. Omalla kohdalla taustalla kummittelee totta kai Wiklandin jälki saman sadun Satuja-kokoelmassa julkaistun version kohdalla, mutta Digmanin piirrosjälki on muutenkin sellaista, joka ei ole mieleeni. Se on värimaailmaltaan valjua ja tyylillisesti ehkä liiankin pelkistettyä. Omat lapsenikin nauttivat enemmän Wiklandin kuvituksesta, "vaikka se onkin mustavalkeeta". Satu on onneksi kuitenkin yhtä hurmaava ja hivenen haikea millä tahansa kuvituksella.

Vaikka Lindgrenin joulukuvauksissa keskitalven juhla näyttäytyy pääosin erittäin idyllisenä, osaa Lindgren myös karnevalisoida joulun. Tämä tapahtuu tietenkin Peppi Pitkätossun myötä. Peppi Pitkätossu Etelämerellä kirjan viimeisessä luvassa Peppi Pitkätossu ei tahdo tulla isoksi Peppi, Tommi ja Annikka viettävät joulua tammikuun alussa. Peppi on taikonut tammikuuhunkin postikorttimaisen joulutunnelman, kun Huvikumpu suorastaan hohkaa jouluista valoa ja lämpöä lumihuntunsa alla. Herra Tossavaisen on kuitenkin vaikea pysyä paikallaan jouluenkelinä tähtisadetikkujen räiskiessä ympärillä.

Vaikka pidän Ilon Wiklandia kaikkein parhaimpana Lindgren-kuvittajana, on Ingrid Vang Nyman tietenkin ainoa oikea Pepin kuvittaja. Ylläolevassa kuvassa Peppi ystävineen on päässyt ihan väreihin kiitos kolme Peppi-kirjaa sisältävän kokoelman Minä olen Peppi Pitkätossu.

Esittelin nyt vain murto-osan Lindgrenin joulukertomuksista. Hyllyssäni on muitakin Lindgrenin kirjoja, joissa päästään ainakin osin jouluiseen tunnelmaan. Ja lisää on tulossa, sillä viime viikolla ostin nettidivarista Lapsen joulu-kokoelman, jossa mukana ovat muun muassa sadut Tallin joulu, Hyvää yötä, Herra Kulkuri, Lotta osaa mitä vain sekä Taina Tomera auttaa mummia. Nyt odottelenkin siis tuota kirjaa, jonka myötä voin ajautua entistäkin enemmän omaan joulumieleeni.

Joulu on hirmuisen hauska. Kunpa joulu olisi vähän useammin.

Kerran vuodessa riittää kuitenkin jopa kaltaiselleni jouluentusiastille. Onko teillä muilla ehdottomia joulukirjoja? Ja onko joku niistä kenties Lindgrenin teos?

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

2011-12-09T19:00:00.003+02:00

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin
Kustantaja: Otava 2009
Kansi: Aino-Maija Metsola
Kotimainen romaani
Sivuja: 381

Meille kolmelle yhteistä tämä tietenkin on. Välillä kävelee oikein mielellään. Kävelee vain, on rauhallista kaikki eikä enää väsy kuin oikealla tavalla niin että ruumis väsyy iltaa kohti, sitten nukkuu tukevan ruoan ja viinin jälkeen kuin lapsi. Niin nukkuu Islakin nyt aina ilman unipillereitään.
Keskenään heillä on riitoja mutta niistä ei kannata välittää. Minä kävelen ja kannan, siinä on tarpeeksi. Liike on tärkeämpää kuin päämäärä, sanoin tänään, mutta Graham sanoi että käveleminen on päämäärän palasten kokoamista täydelliseksi ympyräksi.

Suomalainen Petr Järvi saa opiskeluaikaiselta ystävältään, brittiläiseltä Grahamilta pyynnön osallistua rankkaan, mutta kiehtovaan kilpailuun. Kilpailun ideana on tähtitieteilijä Edmund Halleyn juhlavuoden kunniaksi matkustaa maapallon ympäri Greenwichin pituuspiiriä pitkin ja kisan sääntöjen mukaisesti käyttää matkan apuvälineinä vain Halleyn aikaisia, 1700-luvulta peräisin olevia kulkuneuvoja ja apuvälineitä. Kilpailussa on paljon muitakin sääntöjä sekä tarkkaan määriteltyjä etappeja, joissa saa lisäohjeita. Petrin ja Grahamin mukaan lähtee myös Grahamin vaimo Isla sekä myöhemmin Petrin pikkuveli Kari, joka toimii romaanin minä-kertojana. Veljesten isä on juuri kuollut.

Olli Jalosen romaani 14 solmua Greenwichiin (2009) on veljeskuvaus, seikkailukertomus, merenkäynninkuvaus sekä kiehtova ja tunteisiinkin vetoava tutkielma ihmisistä, jotka ovat koko ajan fyysisesti lähellä toisiaan. Kokonaisen vuoden kestoiseksi arvioitu matka paljastaa uusia puolia tutuistakin ihmisistä. Eikä matka ole lähtökohdiltaankaan helppo, sillä heti kansilehden jälkeisessä ajatelmassa sekä romaanissa ensimmäisessä Karin kertomassa lauseessa sanotaan:

Maailma huuhtoo ihmiset erilleen.

14 solmua Greenwichiin on haastavaa luettavaa ja kirjasta on myös yllättän vaikea kirjoittaa, vaikka voin heti sanoa pitäneeni kirjasta ihan hurjasti. Jalosen teksti on välillä hyvin teknistä, välillä tajunnanvirtaista, usein muistelevaa ja sitten se onkin äkkiä lyhyitä lokimerkintöjä. Kaunista se on ihan koko ajan. Lukijan täytyy - ainakin minun piti - olla tarkkana sen suhteen, milloin kertojana on kirjan varsinainen minä-kertoja Kari, milloin kirjoittava kertoja Petr. Erotukseksi Jalonen käyttää Petrin päiväkirjamerkintöjen kohdalla hakasulkeita, mutta merkinnät ovat pitkiä. Jalosen tekstissä on paljon vastapareja: on tietenkin veljekset, jotka peilaavat ajatuksissaan toisiaan, on lapsuuskuvauksia Pohjois-Karjalasta ja ristiriitaisia mietteitä seikkailumatkan aikana, on irrallisuuden tuntua ja voimakasta halua kuulua, on lähentymistä ja välttelyä. Kerronnallisesti merenkäyntiin kuuluu pitkiä, hieman uuvuttaviakin kuvauksia pohjapressun kiinnityksestä tai lisäohjeiden odottelusta. Toisaalta matkanteossa on taukoja, joiden aikana juodaan viiniä ja vältellään muistelemasta menneitä liikaa.

Vaikeudestaan huolimatta - tai ehkä sen ansiosta - kirja palkitsee lukijansa, sillä Jalonen osaa pukea sanoiksi niin satelliittiyhteydet kuin merenkäynnin terminologian sekä yhtä lailla Petrin päiväkirjoista ja lokimerkinnöistä sekä Karin ajatuksista kumpuavat ihmismielen sisimmät tunnot. Samalla tavalla huikeasti Jalonen kuvaa maisemaa, joka avautuu kaiken kilpailun keskellä: Kuvitelkaa vaikka tyrskyt Irlannin Mayossa, perhehotelli Lontoossa, loputtoman oloinen kävely Ranskan maaseudulla, vieraaksi muuttuva tähtitaivas Kauriin kääntöpiirin jälkeen. Vaikka romaanin alussa on muutama vahva tulevaa ennakoiva viittaus, osaa Jalonen yllättää ihan aidosti.

14 solmua Greenwichiin on paitsi kertomus eräästä kilpailusta ja siihen johtaneista sekä sitä seuranneista asioista, myös kuvaus rakkaudesta, luottamuksesta, järjestä ja tunteesta sekä niistä asioista, jotka meitä erottavat tai yhdistävät. Kaiken kovan merenkulun, kylmyyden ja maailman sattumanvaraisuuden rinnalla Jalosen kirja tarjoaa jotain uskomattoman kaunista. Jotain sellaista, minkä vuoksi suljin kirjankannet haikein mielin.

****

Ilselän Minna on myös lukenut kirjan ja kirjoittanut siitä Juuri tällaista tekstiä.

Copycat-kirjankansi

2011-12-08T14:52:00.000+02:00

Amma julkisti muutama päivä sitten mainion kirjankansien Copycat-kisan. Kilpailu tuntui niin houkuttavalta, että minunkin oli pakko alkaa miettiä omaa ehdokastani.

Vaikka olen innokas kuvaaja, on valo nyt niin hämärää, että kilpailuun sopivan kuvan löytääkseni selailin tietokoneeni vanhoja kuvakansioita ja muistin sitten freudilaisen kuvalipsahdukseni: otin kesällä kuvan pienestä tyttärestäni metsämansikoita kämmenillään. Yksi ystäväni huomasi, että olen "ihan Linda Olssonin hengessä". Ehkä hieman olinkin. En omalla kuvallani pääse tietenkään samaan, mutta kyllä tämä copycatista menee. Harrastin sen verran kuvamanipulaatiota, että rajasin kuvaa tyttäreni käsiin ja mustasin kuvan alaosaa hieman samaan tapaan kuin kirjan kannessa.

Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on kirjana kaunis ja lohduttava, mutta suosikkikirjaani siitä ei koskaan tullut. Kannesta pidän kyllä kovasti ja olen siksi iloinen lipsahduksestani.

Copycat-kisa on paitsi houkuttava, myös sangen koukuttava. Pohdin nimittäin osallistumista toisellakin kuvalla, mutta koska sen toteutus on vasta idean asteeella, voi tämä jäädä ainoakseni. Katsellaan. Osallistukaa muutkin sankoin joukon!

John Boyne: Tarkoin vartioitu talo

2011-12-07T18:37:00.002+02:00

John Boyne: Tarkoin vartioitu talo
Kustantaja: Bazar 2011
Alkuteos: The House of Special Purpose 2009
Suomennos: Laura Beck
Suomenkielinen kansi: Helen Sepa. Kuva: Estudioidee
Ulkomainen romaani, Irlanti
Sivuja: 446

Tyttäreni oli ojentanut minulle lumisadepallon, jonka kämmeneni kokoinen pohja oli valkoista muovia ja yläosa lasinen kupu. Keskellä pohjaa nökötti kömpelö Pietarin Talvipalatsi, jonka julkisivu oli tummansininen kun sen olisi pitänyt olla vaaleanvihreä, katolta puuttuivat patsaat ja torilta Aleksanterin pylväs, mutta huolimatta rakennuksen puutteista, tunsin sen heti. Uskon, että kuka tahansa oli joskus asunut tai työskennellyt sen kullattujen seinien sisäpuolella olisi tunnistanut sen. Pidätin henkeäni sitä katsellessani kuin peläten että huokauskin saisi sen romahtamaan, ja siristin silmiäni tutkiakseni pieniä valkoisia uurteita jotka esittivät kolmikerroksisen palatsin ikkunoita.
Ja muistot vyöryivät mieleeni.

Kašin 1915: Tsaarin serkku, kunnianarvoisa Nikolai Nikolajevitš on kuolla nuoren salamurhaajan, pelkän poikasen, luoteihin, mutta musikka Georgi Daniilovitš Jatšmenevin onnistuu pelastaa jumalalliseen sukuun kuuluvan Nikolain henki. Nuori Georgi pääsee pois ahdistavasta lapsuudenkodistaan aina Pietariin saakka. Hänestä tulee osa Romanovien lähintä piiriä. Hän saa tehtävän olla tsaarin pojan, hemofiliaa sairastavan 11-vuotiaan Aleksein henkivartija. Georgi oppii tuntemaan tsaarin perheen, hänestä tulee etenkin Anastasia-tyttären erityinen uskottu.
Lontoo 1981: British Museumin entinen kirjastonhoitaja, kumara Georgi Jatšmenev käy katsomassa syöpäsairasta Zoja-vaimoaan sairaalassa. Noin kuusikymmenvuotisen avioliiton jälkeen pelko vaimon menetyksestä kalvaa Georgin mieltä, iloa pariskunnan elämään tuo heidän edesmenneen tyttärensä aikuinen poika Michael. Menneisyys elää vahvana ja mielessään Georgi alkaa purkaa elämäntarinansa kaikkein vaietuimpiakin asioita.

Irlantilaisen John Boynen eri aikatasoissa liikkuva historiallinen romaani Tarkoin vartioitu talo (2011/2009) on fiktio Romanovien viimeisistä ajoista sekä erään pariskunnan selvitymisestä historian myllerryksessä halki Euroopan. Teos on eräänlainen kunnianosoitus kaikille selviytyjille, rakastavaisille sekä muistoille, jotka kulkevat mukana läpi ihmisiän.

Ajallisesti Tarkoin vartioitu talo kiertyy jännittävästi eräänlaiseksi aikaspiraaliksi. Kirjan mennyt taso, Georgin muutamat nuoruusvuodet tsaarin hovissa etenevät kronologisesti. Sen sijaan Lontoossa vuonna 1981 alkava iäkkäiden Georgin ja Zojan, GeorginjaZojan, rakkaustarina kulkee ajallisesti taaksepäin pysähtyen niin 1970- ja 50-lukujen arkeen, toisen maailmansodan Lontooseen pommitusten aikana kuin 1920-luvun toiveikkaaseen Pariisiinkin. Suomellakin on oma, tärkeä roolinsa.

Meitä oli loukattu ja halveksittu, minä olin saanut kokea millaista on olla väkivallan uhri. Sodan aikaista työtäni olin tehnyt osittain osoittaakseni solidaarisuuttani Liittoutuneille. Mutta silti me olimme venäläisiä. Me olimme emigrantteja.

Tarkoin vartioitu talo on tarinaltaan epäuskottava ja osin ennalta-arvattavakin. Siinä on myös joitakin suoranaisia asiavirheitä, vaikka Boyne selvästi on ottanut selvää Venäjän vallankumouksesta, 1900-luvun alun elämästä sekä Romanovien viimeisistä vaiheista. Mutta - ja nyt todellakin voi korostaa tämän konjunktion tärkeyttä - epäuskottavuudet eivät häiritse lukemista, jos vain antaa itsensä astua sisään Boynen luomaan maailmaan. Boyne nimittäin selvästi tietää, kuinka laadukas ja koskettava lukuromaani kirjoitetaan. Tarkoin vartioitu talo on nimenomaan lukuromaani. Se ei haasta lukijaansa, vaan se viihdyttää, koskettaa eikä päästä otteestaan ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu. Mitä väliä sillä on, että 1970-luvun Suomessa juodaan ravintoloissa kannukaupalla teetä tai että köyhän talonpojan, entisen maaorjan, poika pääsee tsaariperheen kaikkein lähimpään piiriin? Ei mitään, sillä tarina on fiktiota ja sellaisenaan täydellinen lukuromaani joulukuisiin päiviin. Kirjan lukeminen on nautittavaa myös hyvän suomennoksen vuoksi. Muutaman pienen huolimattomuudeksi luulemani kohdan käännöksestä huomasin, mutta pääosin kirjan lukeminen suomeksi oli miellyttävää.

Jos sallii kaunokirjailijalle vapauden muuttaa historiallista totuutta, mikä romaanin luonteeseen toki kuuluukin, tarjoaa Tarkoin vartioitu talo varsin otteessaan pitävän lukukokemuksen. Boynen henkilö- ja miljöökuvaus on onnistunutta. Hänen henkilöhahmonsa moniulotteisia: tarvittaessa sitkeitä, toisinaan houkutuksille alttiita, muistoissaan eläviä, inhimillisiä. Niin vallankumousta edeltävän kuin sen aktuaalistumisen ajan Venäjälle ja molempien maailmansotien jälkeisen sekä sotien välisen ajan Pariisiin ja Lontooseen sijoittuvan tarinan paikat ovat Boynen kertomina elossa, niiden tunnelman pystyy aistimaan. Vaikka monet tarttuvat kirjaan varmastikin juuri tsaariperheen tarinan vuoksi, viehätyin itse eniten Zojan ja Georgin arjen ja perhe-elämän kuvauksesta Lontoossa. Irlantilainen Boyne on selvästi tutuimmalla maaperällään Brittein saarilla. Hän tekee Lontoosta elävän ja kuvaa myös onnistuneesti sitä yhteiskunnallista ilmapiiriä, jonka brittikulttuurin varsin hyvin akkulturoitunut - Georgihan työskenteleekin British Museumin kirjastossa! - venäläispakolainen kohtaa toisen maailmansodan aikana. Lukisin mieluusti vaikka kokonaisen romaanin juuri tästä ajasta ja näistä kohtaamisista.

Boynen kirja pääsi yllättämään minut. Vaikka en täysin lumoutunut ja vaikka olisin kaivannut romaaniin hieman suurempaa yllätyksellisyyttä, nautin lukemastani. Olin hieman epäluuloinen kirjaan tarttuessani, sillä koen historialliset lukuromaanit aavistuksen tylsinä ja ennen kaikkea liian helppoina. Boynen kertomana kuitenkin pääsin sisälle kirjan maailmaan enkä malttanut lopettaa lukemista mennäkseni ajoissa nukkumaan. Jännitin nuoren Georgin puolesta, surin hänen ja Zojan menetyksiä, istuin British Museumin kirjastossa ja aistin Valkoisten öiden tunnelman. Koska luen vain vähän tämän lajityypin kirjoja, oli lukukokemuksessani takuulla ripaus vaihtelun tuomaa raikkauttakin.

Aseistariisuva ei ehkä ole paras mahdollinen adjektiivi kuvaamaan Venäjän vallankumouksen aikoja, mutta Boynen kirjoitustyyliin se sopii. Hänen kerrontansa koukuttaa ja viehättää. Lukuromaanina tämä on yksi kirjavuoteni parhaimmista. Boyne on selvästikin synnynnäinen tarinankertoja.

***½ (tai ****-, en osaa nyt päättää :))

Tarkoin vartioidusta talosta ovat kirjoittaneet ainakin Leena, Norkku, Sara ja Susa.
Minulla oli kirjamessujen aikaan ilo päästä kuulemaan Boynen lehdistötilaisuutta. Sen aikana kirjailija kertoi niin urastaan, kirjojensa aiheista kuin hieman Tarkoin vartioidusta talostakin.

Itsenäisyyspäivän lukumuisto: Enden Tarina vailla loppua

2011-12-05T15:41:00.001+02:00

Itsenäisyyspäivän alla heittäydyn nostalgian valtaan. Nimittäin joka vuosi selaan saksalaisen Michael Enden Tarinaa vailla loppua (Die unendliche Geschichte 1979). Minulle itsenäisyyspäivä on totta kai tiettyä juhlavuuden tuntua, Linnan juhlien seuraamista, kaksi ikkunalla palavaa kynttilää sekä herkuttelua, tänä vuonna sapaksilla, Suomi-tapaksilla. Mutta se on aina myös Tarina vailla loppua, joulutorttuja, partiolaisten soihtukulkue ja joulun värivalot.

Kasvoin lapsena hauskalla tavalla sallivassa ympäristössä: olin partiolainen ja kävin pyhäkoulussa, mutta olin myös mukana rauhanmarssilla sekä katsoin neuvostoliittolaisia piirroselokuvia Suomi-Neuvostoliitto-seuran järjestämässä lastentapahtumassa. Ukillani oli Mannerheimin kuva kullanvärisissä kehyksissä, kotona oli itsenäisyyspäivänä aina valkoinen pöytäliina. Partiolaisuuteeni liittyi soihtukulkue, jonka jälkeen oli ihana palata kotiin syömään äitini leipomia joulutorttuja sekä istua lukemassa Endeä siskoni ja minun yhteisessä huoneessa, jonne olimme saaneet kauan ruinaamamme värivalot.

Luin Tarinan vailla loppua joka itsenäisyyspäivä ainakin neljän-viiden vuoden ajan. Sitten kirjan lukemiseen tuli vuosien tauko ennen kuin sain romaanin joululahjaksi siskoltani, joka muisti, kuinka rakas tämä kirja oli minulle ollut. Tunsinkin suoranaista jännitystä avatessani kirjan, olisiko se edelleen samanlainen? Oliko se oikeasti painettu punaisella ja vihreällä fontilla? Oli se - on se.

Lyhykäisyydessään kerron kirjan juonesta sen, että Tarina vailla loppua kertoo koulukiusatusta Bastianista, jonka suurin onni on viettää aikaansa Karl Konrad Koreanderin omistamassa antikvariaatissa etsimässä itselleen sopivaa luettavaa. Eräänä sateisena marraskuun päivänä hän kohtaa erityistä vetovoimaa hohkavan kirjan nimeltä Tarina vailla loppua, varastaa sen ja alkaa lukea kirjaa koulunsa ullakolla mattokasan päällä. Bastianin lukema kirja kertoo Fantaasian maasta, joka on vaarassa tuhoutua, koska kukaan ei osaa antaa Ikuisen Lapsuuden Valtiattarelle uutta nimeä. Ennen pitkää Bastian huomaa olevansa yksi hahmo kirjassa, kulkevansa surujen soilla ja Yölehto Perelinissä, keijujen, menninkäisten, oraakkelien ja peikkojen maailmassa. Apunaan hänellä ovat Atréju ja lohikäärme Fuhhuur.

Minun on tunnustettava, etten muista kirjasta muuta kuin kehystarinan sekä kirjan tunnelman. Se on ihmeellinen. Ja muisto tuosta ihmeellisyydestä on pysynyt mielessäni vuosia, jo vuosikymmeniä. Tästä hienosta kirjasta on kirjoittanut blogiinsa ainakin Morre. Hänen kirjoituksestaan saatte varmasti paremman kuvan itse kirjasta kuin minun huokailevanmuistelevasta tekstistäni.

Muistan - tiedän - kuitenkin, että loppuvuoden pimeään vuodenaikaan hyvin sopiva kirja on tarina rohkeudesta ja uskalluksesta. Se on lasten- tai nuortenromaani, mutta se on puhutellut lukuisia aikuisia, koska se on harvinaisen viisas ja kaunis kirja. Se ei ole yksiselitteinen romaani hyvästä ja pahasta, vaan kaikilla, jopa Bastianilla on omat itsekkäät pyrkimyksensä. En ole koskaan ollut fantasiakirjojen ystävä, mutta jotkut klassikot, kuten tämä Enden kirja, Tolkienin Hobitti sekä Tarina vailla loppua ja Ursula Le Guinin Maameren tarinat ovat minulle rakkaita.

En ole lukenut Tarinaa vailla loppua aikuisiällä kokonaan kuin kerran opiskeluaikani alkuvuosina. Siitäkin on jo aikaa, joten ties vaikka huomenna selailun sijasta antaisin Bastianin ja Fantaasian viedä minut mukaansa. Niin kiehtovana ja rakkaana kirja mielessäni elää. Toisaalta joskus kirjamuistot on hyvä pitää muistoina. Siten niiden taika säilyy kaikkein parhaiten.

Tarina vailla loppua sisältää yhden sellaisen viisauden, jota haluaisin noudattaa: Tee Mitä Todella Tahdot.

Onko teillä muilla mitään erityiseen juhlapäivään liittyviä kirjamuistoja? Luitteko lapsena tai luetteko nyt aikuisena jonkun kirjan tiettynä vuodenaikana? Muistelen, että itsenikin rakastaman Tove Janssonin Kesäkirjan lukeminen on monilla oikea kesätraditio. Liittyykö itsenäisyyspäivään tai jouluun vastaavia rakkaita lukukokemuksia?

Hyvää itsenäisyyspäivän aikaa kaikille!

P.S. Silloin, kun olin Endeä lukeva partiolainen, oli tämä joululaulu iso hitti. Se on edelleenkin hyvä ja ajankohtainen.

Tuomas Heikkilä & Liisa Suvikumpu: Suomen Turku julistaa joulurauhan

2011-12-04T09:44:00.001+02:00

Blogijoulukalenterin luukku 2/4
Tuomas Heikkilä & Liisa Suvikumpu: Suomen Turku julistaa joulurauhan
Kustantaja: Kirjapaja 2011
Ruotsinkielinen käännös: Malena Torvalds-Westerlund
Kansi: Iiris Kallunki, kannen kuva: Marko Tarvainen
Kotimainen tietokirja
Sivuja: 72

Kaikki aistit saavat kokemuksesta osansa. Jouluiset sävelet hellivät korvaa, pakkanen nipistelee varpaissa, vierustoverin lämpö tuntuu tiiviisti pakkautuneessa väkijoukossa, silmät lepäävät Brinkkalan talon parvekkeelle tuoduissa koristeellisissa kuusissa tai etsivät torilta tuttuja. Tervapadat roihuavat, räiskähtelevät ja levittävät lämmintä valoaan torin viileydessä odottelevien ympärille, kuusenhavut tuoksuvat joululta. Joulumieli alkaa levitä sieluun ja sydämeen.

Yhdessä rakennettu kansakunnan perinne tai yhteinen perintö. Kaunis tapa, jonka aikana suuri osa suomalaisista hiljentyy television ääreen jouluaattona. Pieni rauhallinen tuokio joulutohinassa. Historian havinaa ja juhlavuutta. Turun tuomiokirkon kellonlyöntien sekä Jumala ompi linnamme-virren siivittämä joulurauhanjulistus Brinkkalan talon parvekkeelta on takuulla tuttu kaikille suomalaisille. Useimmille se on myös erittäin rakas osa joulua, minullekin.

Mistä joulurauhanjulistuksessa oikeastaan on kyse? Mistä se sai alkunsa ja kuinka perinne on vuosien saatossa muuttunut? Näitä kysymyksiä käsittelevät ja niihin myös vastauksen antavat dosentit Tuomas Heikkilä ja Liisa Suvikumpu kauniissa tietoteoksessaan Suomen Turku julistaa joulurauhan. Åbo kungör julfred (2011).

Kaksikielinen, runsaasti kuvitettu kirja kurkistaa julistuksen historiaan, esimerkiksi sodan- ja rauhanaikaan sekä radio- ja televisiolähetysten alkamiseen, luterilaiseen tapakulttuuriin, julistuksen vaskimusiikkiin sekä Turun vanhoihin rakennuksiin. Sekin selviää, miksi joulurauha julistetaan juuri puolen päivän aikaan. Teoksen kuvitus vaihtelee nostalgiantäyteisistä joulukorteista 1800-luvun lumppupaperisiin julistusteksteihin sekä edelleen kirkkaisiin ja värikylläisiin nykyajan kuviin, joissa näkyvät niin joulurauhanjulistusseremonia kuin talvinen Turkukin.

Heikkilä ja Suvikumpu rakentavat kirjansa onnistuneesti. He käyvät joulurauhanjulistuksen taustoja läpi monipuolisesti, mutta tiiviisti ja tekevät sen koko ajan kiinnostavasti. Informatiivisuus, arvokkuus, rauhallisuus sekä herttainen joulumieli vuorottelevat. Teksti on sujuvasti kirjoitettu ja toimitettu, suomen kieli soljuu kauniisti ja informatiivisesti. Heikkilä ja Suvikumpu osaavat myös luoda mielikuvia. Tänään sateisena toisena adventtisunnuntaina on miltei hykerryttävää ajatella pakkasessa kipristeleviä varpaita. Huikea on myös ajatus siitä, että seitsemänsatavuotinen perinne on tänäkin vuonna elävän tradition osoitus.

Vaikka kirjassa kaikki on kohdallaan, olisi joulurauhanjulistuksesta voitu kirjoittaa vieläkin perusteellisempi tietoteos. Suomen Turku julistaa joulurauhan herätti mielessäni eräänlaisen ajatusleikin: olisi esimerkiksi mielenkiintoista sukeltaa vaikkapa mikrohistorian näkökulmasta 1800-luvun huonolla suomella kirjoitetun julistustekstin vastaanottoon tai pohtia joulurauhanjulistamisen merkitystä nykyajan ulkosuomalaisten keskuudessa. Voi olla, että omasta tutkijataustastani johtuen huomasin kirjan luettuani hakevani lisätietoa niin historiankirjoista kuin internetsivuiltakin. Heikkilä ja Suvikumpu auttavat lisätiedon äärelle kirjansa lopussa olevan kirjallisuus- ja lisälukemisluettelon merkeissä.

Vaikka olisin itse mieluusti lukenut vieläkin laajempaa tietopainotteista kirjaa, haluan korostaa, että Heikkilän ja Suvikummun teos on erinomainen juuri sellaisena kuin se on. Se on paitsi hyvä tietoteos, myös kaunis kirja; sellainen, joka on ihana pitää joulunaikaan esillä vaikka sohvapöydällä ja jota on mukava selailla, jonka parissa voi paitsi saada tietoa, myös tunnelmoida. Se on varmastikin mainio lahjakirja, koska sen voi antaa melkein kaikille historian ja joulun ystäville ja kaiken lisäksi se on omalla tavallaan ajaton, vaikka 2010-luvun lähtökohdista onkin kirjoitettu. Suomen Turku julistaa joulurauhan on houkutteleva ja huolella toteutettu kirja niin sisältönsä kuin ulkoasunsa puolesta.

Olen monessa asiassa liberaaliksi luokiteltavissa, mutta joulun suhteen olen hieman konservatiivinen. Ei siis lie ihme, että poskillani valuvat kyyneleet joka jouluaatto, kun televisiolähetys Turusta alkaa ja kuulen nämä sanat:

Huomenna, jos Jumala suo, on meidän Herramme ja Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla; ja julistetaan siis täten yleinen joulurauha kehoittamalla kaikkia tätä juhlaa asiaankuuluvalla hartaudella viettämään sekä muutoin hiljaisesti ja rauhallisesti käyttäytymään, sillä se, joka tämän rauhan rikkoo ja joulurauhaa jollakin laittomalla taikka sopimattomalla käytöksellä häiritsee, on raskauttavien asianhaarain vallitessa syypää siihen rangaistukseen, jonka laki ja asetukset kustakin rikoksesta ja rikkomuksesta erikseen säätävät. Lopuksi toivotetaan kaupungin kaikille asukkaille riemullista joulujuhlaa.

Valokeilassa Maisa-kirjat

2011-12-03T08:41:00.002+02:00

Missä Maisan panda on? (Wsoy 2009)
Maisa käy museossa (Wsoy 2008)
Maisan koti (Wsoy 2004)

Maisan kanssa on aina hauskaa!

Michael Cunninghamin hienon Illan tullen sekä nyt luvun alla olevan romaanin ja tietokirjan välissä haluan nostaa Lucy Counsinsin ihastuttavan Maisa-hiiren kunniansa kukkuloille - ainakin yhden pienen blogin hetkelliseen valokeilaan. Kävin nimittäin jokunen aika sitten läpi lasteni kirjahyllyä ja mietin, että mitä voisin laittaa kierrätykseen. Neljä- ja pian kuusivuotiaat ovat ohittaneet jo Pupet, Disneyn (muttei onneksi Milnen) Nalle Puhit sekä harmikseni myös Maisat. Esikoinen auliisti tarjosikin Maisa-kirjojaan kierrätykseen, mutta sen ehdotuksen tämä kirjabloggaava äiti stoppasi tykkänään.

Taitaa nimittäin olla, että meidän perheemme innokkain Maisa-fani olen minä itse. Ihastuin Maisaan jo kauan ennen lasteni syntymää, kun ostin sarjan yhden kirjan tuliaisiksi tuttavaperheemme pienokaiselle. Englantilainen Lucy Cousins kirjoitti ja kuvitti ensimmäisen Maisa-kirjansa vuonna 1990 hänen omien lastensa ollessa pieniä. Maisaa tuntemattomille kerron, että kirjoissa Maisa seikkailee ystäviensä Keke-krokotiilin, Tellu-tipun, Nipa-norsun, Arttu-oravan sekä Osku-strutsin kera. Maisa voi olla yhtä hyvin kotona leipomassa kakkua, mennä nukkumaan, tarkkailla säätä, ottaa valokuvia kuin opetella sanojakin. Kirjat jakaantuvat katselu-, tieto- sekä kuvasatukirjoihin. Maisa on niin suosittu, että sen ympärille on rakentunut kokonainen tuoteperhe aina leluista (meilläkin on Maisa-pallo) peleihin (kuten meillä nuppipalapeli), astioihin ja edelleen animaatioelokuviin sekä hienoihin puuhapainotteisiin nettisivuihin.

Lucy Cousinsin selkeät, näennäiset yksinkertaiset kuvat tuntuivat pitävän sisällään niin arkea, kulttuuria, leikkiä kuin tietoakin. Päätin jo silloin, että jos saan joskus lapsia, tulevat he tuntemaan Maisan. Ja niin kävi. Meillä on luettu Maisoja vuodesta 2006 saakka, jolloin esikoiseni täytti vuoden. Nyt Maisa-innostus on hiipumaan päin, mikä tuntuu haikealta, kuten lasten kasvaminen yleensäkin, mutta tilalla on tietenkin paljon muuta.

Ihan kokonaan maisatonta ei meillä lasten arki onneksi ole. Maisan taloksi (Maisy's House) nimetty, kirjan asuun naamioitu kolmiulotteinen paperinukkekoti on mukana leikeissä aina ajoittain, viimeksi eilen. Ja koska kyse on leikistä, voi Maisan taloon ajaa hurauttaa Hot Wheels-autolla tai pikkuponitkin saattavat vierailla siellä. Talo on mielestäni niin hurmaava, että voisin melkein hankkia itselleni sen parannetun version Maisan koti ja puutarha, mutta ihan niin suuri Maisa-fani en kuitenkaan ole; nostalgiaelementti puuttuu. Mutta jos joskus keksitään tehdä (paperi)nukketalo Lindgrenin Kesäkummun mukaan, niin sitten marssin oitis ostoksille.

Itselleni rakkain Maisa-kirja on Maisa käy museossa (Maisy Goes to the Museum). Kirja on mieluinen osin siksi, että Maisan ja ystävien matka museoon tuntuu sisältävän vierailun moniin itselleni rakkaisiin Lontoon Kensingtonin alueen museoihin. Maisahan ihailee dinosauruksia selvästi Natural History-museossa, kummastelee rakettia Science-museossa sekä sovittelee asuja Victoria & Albert-museossa. Kun luin kirjaa lapsilleni, aloin potea matkakuumetta ja kaipuuta suosikkikaupunkiini. Lapsistani etenkin esikoiseni otti Maisan museoretken omakseen. Hän osasi "lukea" kirjan ulkoa kaksivuotiaana ja suuttui aina, kun kerroin Lucy Cousinsin kirjoittaneen kirjan. Hän itse kun oli sitä mieltä, että kirja oli hänen kirjoittamansa. Nyt kun hiljattain luimme mainiota kotimaista Evoluutiota, lasten tietokirjaa, etsimme käsiimme myös Maisan ja pohdimme lajien syntyä kivettynyttä dinosauruksen munaa katsoen.

Maisa-kirjoja onkin selvästi suunnattu eri ikäisille pikkulapsille, ikähaarukaksi arvoisin 1-4-vuotiaat lapset. Nelivuotiaskin nauttii Maisoista, jos kyse on Maisan tietokirjoista, mutta yksivuotias taas on - ainakin meillä aikoinaan - onnesta soikeana saadessaan kurkistaa pahvikantisen Maisa-kirjan luukkujen taakse. Esimerkiksi Missä Maisan Panda on? (Where is Maisy's Panda?) on kaavamainen läppäkirja. Idea on yksinkertainen: Maisa on kadottanut Pandan. Auta Maisaa löytämään se. Jokaisella sivulla on luukku, jonka lapsi voi avata ja ihmetellä, että onko Panda vaikkapa pyykkikoneessa tai vessanpöntössä.

No, kyllä se Maisa on vielä ihan kiva, vaikka se onkin pienimmille niin kuin M:lle tai I:lle., tuumasi eskarilaiseni muistaen serkkuaan ja pikkuserkkuaan, että terveisiä vaan!

Onko kirjabloggaajien joukossa muita Maisa-faneja? Joko ihan aikuisia tai sitten bloggaajien lapsia?

Satuja ja voittajia (+ marraskuussa luettua)

2011-12-01T17:25:00.000+02:00

Pieni satupäivän kunniaksi aloittamani satuhaaste päättyi viime yönä. Kiitos kaikille osallistujille.

Kaikkien osallistuneiden kirjoitusten myötä pääsin sukeltamaan satujen ihmeelliseen ja moninaiseen maailmaan. Kurkistin niin unkarilaisiin kansansatuihin kuin kirjastoon saapuvaan sirkukseen, herkistyin pienen tulitikkutytön tarinasta, tunsin nostalgiaa niin Saapasjalkakissasta kuin etenkin Onnelin ja Annelin joulunvietosta lukiessani. Pääsin päärynäpuiseen puutarhaan sekä Liisan mukana Ihmemaahan. Tapasin Lohikäärmeprinsessan, ihailin Jamelan leninkiä, ihmettelin Hannun ja Kertun ei-niin-ihastuttavaa kuvitusta sekä kuulin kaislikon suhinaa. Voi että. Monia, monia muitakin satuja luitte. Suurin osa linkitti lukemansa sadun satuhaastepostaukseni kommenttikenttään, mistä olen kiitollinen. Näin minun oli helppo pysyä haasteisiin osallistuneiden satujen kannoilla. Kehoitankin kaikkia kurkistamaan tuon postaukseni kommentteja, koska sieltä saatte linkkejä mitä erilaisempiin satuihin.

Satuhaaste toimi samalla blogini kolmevuotispäivän juhlistajana. Sen vuoksi lupasin arpoa haasteeseen osallistuneiden keskuudesta yhden voittajan, joka saa omakseen satukirjan sekä jotain jouluista. Arvonta suoritettiin perinteisellä lappumenetelmällä. Onnettarena toimi jo tottuneesti jouluna kuusi vuotta täyttävä tyttäreni.

Synttäreiden ja alkaneen joulunajan, suosikkivuodenaikani, kunniaksi olen hieman hövelillä tuulella ja arvoinkin kaksi voittajaa. Ensimmäinen voittaja saa valita itselleen mieluisimman mainitsemeni kirjojen joukosta sekä itseään enemmän miellyttävän joulukoristeen tuosta yläkuvasta (sininen pöllö ja ruskea lintu). Se, jonka nimi tulee toisena nostetusta arvasta, saa itselleen niin ikään kirjan ja koristeen. Lisään paketteihin myös suklaata sekä jotain muutakin pientä. :)

Ensin satukirjat. Tarjolla ovat:

-Astrid Lindrgenin iki-ihana Rakkaimmat sadut II. Paksu Ilon Wiklandin kuvittama kokoelma, joka on yhteislaitos kirjoista Marikki, Katto-Kassinen, Saariston lapset sekä Veljeni, Leijonamieli.
- Roald Dahlin riehakkaanovela kirja Kekseliäs Kettu, joka kertoo kettuperheestä sekä kolmesta häijystä tilanomistajasta. Kirjan on kuvittanut Quentin Blake.
- Kirsi Kunnaksen klassinen runosatu Kani Koipeliinin kuperkeikat, jonka uusi painos (2009) on saanut Christel Rönnsin kuvituksen.
- Emily Hawkinsin lumoava Lumiprinsessa, joka kertoo jääsydämisestä prinsessasta klassisten satujen kaavaa noudatten. Olen kirjoittanut Lisa Evansin upeasti kuvittamasta kirjasta täällä.

Ja nyt ta-daa! Voittajiksi joulunpunaisesta kulhosta nousivat:

Maija Kirjojen keskellä-blogista sekä
Amma Amman lukuhetkestä.

Onnea voittajille! Ottakaa minuun yhteyttä sähköpostitse. Maija saa valita voittonsa ensin, sen jälkeen Amma. Ja muistakaa, että vaikka satuhaaste päättyi, on maailma täynnä satuja ja ainakin minä ilahdun tavattomasti, kun näen niiden esittelyjä ja arvioita kirjablogeissa.

Listaan tänne loppuun vielä marraskuun luettuni. Marraskuu oli kohtalaisen hyvä lukukuu. Ehdin lukea kaikkiaan 12 kirjaa, joista romaaneja on kahdeksan ja lastenkirjoja neljä. Romaanien määrään olen varsin tyytyväinen, sillä Jonathan Franzenin Vapaus oli sellainen järkäle, että vei useammankin kirjan ajan. Franzenin tapauksessa ajankäyttö kyllä kannatti, sillä Vapaus on paras marraskuussa lukemani romaani, joskin Michael Cunninghamin hieno Illan tullen pääsee aika lähelle. Yhtään huonoa kirjaa en marraskuussa lukenut, joskin eräs kotimainen (sinänsä hyvä ja ansiokas kirja) oli minulle pieni kirjapettymys. Marraskuussa blogissani myös keskusteltiin koti- ja ulkomaisen kirjallisuuden lukemisen määrästä sekä pohdittiin kirjastojen tärkeimpiä ulottuvuuksia.

Tässä vielä marraskuussa lukemani kirjat listattuna:
Michael Cunningham: Illan tullen (2011/2010)
Elina Karjalainen: Uppo-Nalle (1977)
Rauha S. Virtanen: Joulukuusivarkaus (1970)
Jenni Linturi: Isänmaan tähden (2011)
Andrew O'Hagan: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe (2011/2010)
Jani Kaaro & Väinö Heinonen: Evoluutio (2011)
Jonathan Franzen: Vapaus (2011/2010)
Richard Dubelman: Holly Hobbie kadonnutta etsimässä (1980)
Katriina Ranne: Minä, sisareni (2010)
Deborah Underwood & Renata Liwska: Ihan hiljaa (2011/2010)
Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle (2011)
Annelies Verbeke: Kalanpelastaja (2011)

Lumesta vain haaveillessani toivotan kaikille ihanaa alkanutta joulunalusaikaa!

Michael Cunningham: Illan tullen

2011-11-30T17:23:00.003+02:00

Michael Cunningham: Illan tullen
Kustantaja: Gummerus 2011
Alkuteos: By Nightfall 2010
Suomennos: Laura Jänisniemi
Kannen kuva: Istockphoto
Ulkomainen romaani, Yhdysvallat
Sivuja: 301

Siis okei, emme me ihmiset varmaan ole yksin ollessamme mitenkään merkittävällä tavalla tai edes näkyvästi erilaisia, mutta mistä sen itse asiassa voi tietää, kenestäkään muusta tai itsestään? Eikö taiteesta etsitä muun muassa juuri tätä: pelastusta yksinäisyydestä ja subjektiivisuudesta; yhteyden tunnetta menneisyyden ja ulkomaailman kanssa; ja samaan aikaan ihmisen mysteeriä valaisevat ja syventävät Giotton Aadam ja Eeva, jotka on karkotettu paratiisista, Rembrandtin viimeiset omakuvat ja Walker Evansin valokuvat Halen piirikunnasta. Menneiden aikojen taide yritti antaa meille jotain sellaista mitä Peterille nyt tapahtuu: mahdollisuuden kurkistaa toisen ihmisen syvyyksiin.

Newyorkilainen taidegalleristi Peter Harris on keski-ikäinen mies. Hän keskilännen Milwaukeesta lähtöisin oleva puhdasverisen ruotsalaisen naisen ja komean, mutta epämääräisen suomalaisen miehen ainoa elossa oleva poika. Hänen puolisonsa Rebecca on itärannikon älymystöperheen tytär ja arvostetun taidelehden päätoimittaja. Heidän ainoa tyttärensä Bea on hakenut vanhemmistaan irtiottoa. Peterin elämä on hyvää: arki soljuu taidekauppojen- ja näyttelyjen sekä liikelounaiden merkeissä, sunnuntait on varattu Rebeccan ja Peterin omaksi päiväksi, hieman laiskaksi parisuhteen ylläpitopäiväksi. Mukavaan elämään iskee oman särönsä Rebeccan nuori pikkuveli Mizzy (Mistake, vahinko) - narkkari, kaunis ja levoton itsensä etsijä, nykyajan nomadi. Mizzy saa Peterin huomaamaan jotain itsessään ja nuori mies valtaa hänen ajatuksensa, kuitenkin hyvin monisyisellä tavalla.

Michael Cunnighamin perhe- ja älymystöromaani Illan tullen (2010) kulkee New Yorkin kaduilla, kurkistaa taiteilijoiden työtiloihin sekä erään parisuhteen raameihin. Romaani on kertomus keski-ikäistymisestä ja taiteesta. Se sisältää pitkiäkin pohdintoja taidemarkkinoista sekä taidehistoriasta palautuen aina päähenkilöidensä elämän henkilökohtaisimpiin tuntemuksiin. Kirja on paitsi älykäs ihmissuhderomaani, myös keskiluokkakuvaus sekä ennen kaikkea rakkaudentunnustus mielikuvien New Yorkille.

Cunningham tarjoaa lukijalleen Peterin näkökulmia menneseen ja tulevaan. Kaiken keskiössä oleva Mizzy on kaunis kuin Rodinin pronssiveistos, hän on samalla kuin isosiskonsa Rebeccan nuorempi kaksoisolento. Hän nostaa Peterin mielessä esille ajatuksia, joita tämä ei ollut voinut kuvitellakaan päässään risteilevän. Mutta mistä saa haaveilla, mitä tehdä? Ja mistä Peterin ajatukset oikeastaan kertovat?

Ja hetken, ohikiitävän hetken, Peter kuvittelee että hänkin voisi olla Rodinin veistos, ei tietenkään Pronssikauden poika mutta ei myöskään Calaisin porvari; hän voisi olla veistos, jota ei ole vielä löydetty, ikääntyvä mutta suoraselkäinen, tiukan arvokas hahmo, joka seisoo jalat vähän harallaan, aseettomana, rinta paljaana (hänen rintansa on yhä lihaksekas eikä vatsakaan näytä hassummalta) ja kangas lanteillaan niin kuin varttuneelle herrasmiehelle sopii (koska hän ei ole kovin tyytyväinen takamukseensa).

Savukalkkunawraplounaita. Ruskeaan paperiin käärittyjä taideteoksia, kauniita sellaisinaankin. Rebeccan älymystöllisesti ränsistynyt lapsuudenkoti simpukankuorineen. Museoita ja taiteilija-ateljeita. Kävelyjä Ison omenan yössä. Voi että. Minun kirjallisen makuni tuntevat arvannevat, että olen ihastuksissani. Mainitsen Cunninghamin usein eräänä suosikkikirjailijanani, vaikka olen aiemmin lukenut vain kaksi hänen teostaan. Niistä Tunnit on yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani, mutta Koti maailman laidalla ei ole jäänyt mieleeni mitenkään erityisenä. Illan tullen asettuu mukavasti niiden väliin, mutta ehdottomasti lähemmäs Tunteja. En tietenkään voi olla vertaamatta tätä uuttuutta Tunteihin, mikä on tietenkin hivenen epäreilua, mutta varmasti ymmärrettävää. Siinä, missä Tunnit on minulle silkkaa neroutta, on Illan tullen "vain" erittäin hyvä romaani, joka osoittaa Cunninghamin olevan sanojen ja ennen kaikkea tunnelmien taituri.

Vaikkei Illan tullen yllä mielessäni samaan kuin Tunnit, on se hieno ja pienieleisyydessään minuun vahvasti vaikuttava romaani. Cunningham osaa sovittaa suuret ja pienet linjat yhteen. Kun Peter soittaa Bea-tyttärelleen öisellä kävelyllään Battery Parkissa Ellis Islandille katsoen, jylisee tumma kimmeltävä vesi rantaan kääröinä, ei aaltoina. Cunningham osaa kirjoittaa paitsi taidokkaasti ja kauniisti, myös erilaisia tehokeinoja hyödyntäen. Peter on tyypillinen kolmannen persoonamuodon kertoja, jonka ajatuksiin lukijat pääsevät koko ajan sisälle. Peterin kaikkein yksityisimmät, omimmat ajatukset ja niiden sivupolut Cunningham kätkee sulkeisiin, joita käyttääkin melko runsaasti. Hänen tekstinsä leijuttaa kauneudellaan, minkä vuoksi kirosanat ja alatyyliset ilmaisut toimivat huomiokeinoina erinomaisesti. Cunningham kirjoittaa niin hienovireisesti ja kuitenkin vahvasti, että hänen tekstissään edes tumputtaminen ei hyppää silmille. Pelkkää kauneutta hänen romaaninsa ei (onneksi) ole, vaan Peterin AIDSiin kuollut isoveli Matthew sekä Mizzyn yölliset huumekaupat kertovat toisenlaisesta elämästä.

Totta kai kaikessa on kyse varsin tavallisesta keski-iän kriisistä, ihastumisesta johonkin luvattomaan. Mutta koska Cunningham on niin taitava kirjoittaja, saa hän ihmiselon ristiriidat tuntumaan kaikelta muulta kuin ahdistavalta. Hänen henkilönsä ovat kaikessa elitistisyydessään rakastettavia. Hänen teoksensa runsas erotiikka on oikeasti aistikasta, hieman etäistä, tyylikästä ja siksi aikuista. Cunninghamin käyttämät vastaparit: nuoruus ja vanheneminen, vanhemmuus ja parisuhde, New York ja Milwaukee, terveys ja sairaus, korkea taide- ja alhainen populaarikulttuuri sekä naiseus ja miehuus toimivat.

Vaikka pinnan alla kuohuu ja ihmisen epävarmuus on vakio, tulee Cunninghamin tekstistä levollinen ja hyvä olo. Taidemaailman ihmeellisyys, ihmiskehon pronssipatsaan kaltainen kauneus ja newyorkilainen älymystö luovat puitteet kirjalle, jonka teksti kannattelee. Illan tullen kaikki tuntuu ihmeesti kuulaalta, kipeistäkin aiheistaan huolimatta kepeältä ja hivenen kirpeältä.

****½

Illan tullen on ollut blogeissa erittäin ahkerasti luettu kirja. Laiskuuteni vuoksi linkitän nyt vain Linnean arvion. Tuoreimpana tekstinä se pitää sisällään linkit lukuisiin muihin blogiarvioihin, joihin tutustumista suosittelen lämpimästi.

Elina Karjalainen: Uppo-Nalle

2011-11-28T18:48:00.001+02:00

Elina Karjalainen: Uppo-Nalle
Kustantaja: Wsoy 1977, uudelleen kuvitettu painos 2011
Kuvitus: Hannu Taina
Kotimainen lastenkirja, saturomaani
Sivuja: 128

Nyt kelluja oli jo niin lähellä, että Reeta saattoi nähdä vielä kaksi tassua ja pyöreän, pullean massun. Sehän oli nalle, ihan selvästi! Reetan sydän alkoi takoa, ja hänestä tuntuikuin aurinko olisi paistanut kirkkaammin, meri välkkynyt kultaisempana ja taivas ollut sinisempi kuin ennen. Sellaista saa onni aikaan!

Nyt on pakko sanoa heti alkuun, että sydämessäni ailahtaa erityinen ilon ja nostalgian sekainen tunne. Sain jokunen aika sitten käsiini Elina Karjalaisen ensimmäisen Uppo-Nallen (1977), jota en ollut lukenut sitten lapsuuteni. Olin toki tässä välissä lukenut lapsilleni Uppo-Nallen loruja erilaisista kokoelmista sekä muutamia muita uudehkoja Uppiksia, kuten Uppo-Nallea ja Sukelluskelloa, mutta tätä ensimmäistä Uppo-Nallea en ollut tainnut edes vilkaista sitten lapsuuteni.

Koska olen niin innoissani palattuani lastenkirjan muodossa johonkin tuttuun ja ihanaan, en edes aio yrittää kirjoittaa kunnollista, puolianalyyttistä blogiarviota, vaan huudahtelen vain. Uppo-Nalle ansaitsee sen. Viisi vuotta sitten edesmennyt Elina Karjalainen ansaitsee myös kaikki mahdolliset huudahtelut. Siinä määrin viisaasti hän kirjoittaa Reeta-tytön, mereltä ajelehtineen nallekarhun sekä Laulavan Lintukoiran, englanninspringerspanielin, ystävyydestä.

Uppo-Nallen kehyskertomus on varmasti monille tuttu, mutta koska kaikki eivät lelukarhun tarinaa tunne eikä kertaus ole ylipäätään pahasta, kerron lyhesti, että kirjassa Reeta on pieni tyttö, joka toivoo itselleen ystävää, helposti silitettävää ja helposti sylissä pidettävää. Hänen toiveensa käy toteen eräänä tylsänä päivänä, jolloin Reeta on tehnyt jo kaksikymmentä hiekkakakkua ja tuuli puhaltaa rannikolla. Meressä kelluu Ranskasta saakka ajelehtinut nalle, kovia kokenut ja upoksissakin ollut karhu, Uppo-Nalle. Vaikka äiti tuumaa, että Hyi! ja että siinä voi olla bakteereja, tulee Reetasta ja nallesta erottamattomat, sillä

Tänä päivänä tassuista laulun teen,
se liittyvi kuonoon kultaiseen.
Tämä kaikki aaltojen avulla ui
ja rannalla seisoja ihastui,
sillä tapahtuu kovin harvoin että
tulee armas ystävä pitkin vettä.

Uppo-Nalle on paitsi tarina ystävyydestä, myös mutkaton lapsuuskuvaus. Kirja koostuu pienistä episodeista: peippospelosta, lettukesteistä ja kuvitteellisesta syntymäpäivästä, karkumatkasta ja junaretkestä, intiaanileikistä ja isoäidin laihtumisyrityksestä sekä vielä hieman - seitsemänkymmentälukulaisesti - paperinukesta nimeltä Jukka Kuoppamäki. Elina Karjalainen osaa kertoa lapsen maailmasta hellästi ja oivaltavasti sortumatta missään vaiheessa imelyyteen. Päinvastoin, Reetan ja Uppo-Nallen ystävyys on luontevaa. Kukaan, edes kirjan aikuiset, ei kyseenalaista sitä että nalle osaa jutella. Kirjan lapset ovat uteliaita ja toimivia. He ovat sitä jopa siinä määrin, että kun luin kirjaa iltasaduksi omille lapsilleni, minua ihan hirvitti ajatella verivaloja sekä heinätupakkaa. Ihanko oikeasti lapset voivat tehdä tuollaisia?!

Syksyllä 2011 julkaistussa uusimmassa painoksessa vanha mustavalkoinen kuvitus on muuttunut värilliseksi, kun Uppo-Nallejen tuttu kuvittaja Hannu Taina on luonut kirjaan uuden nelivärikuvituksen. Värikuvitus tekee kirjasta houkuttelevan, omaan makuuni ehkä aavistuksen liiankin heleän. Seitsemänkymmentäluvun lapsena tunnen tietenkin lämmintä nostalgiaa nimenomaan mustavalkokuvitusta kohtaan, mutta toivotan silti värikkäämmän maailman tervetulleeksi. Hannu Tainan hahmot ovat eläviä ja lämpimiä miten vain.

Elina Karjalaisen kerronta on ylityslaulu lapsille ja lapsuudelle. Hänen sanoissaan on viisautta ja syvyyttä, mutta myös naurua. Uppo-Nallen lukemisen jälkeen maailma on enemmänkin kuin vain piirun verran tavallista parempi paikka. Siksi Uppo-Nallea voisi suositella kaamosaikaan luettavaksi ihan jokaiselle. Minä ainakaan en voi nyt muuta kuin hymyillä.

Mutta minä kaipaan porotusta,
kun on talvi, taivas musta.
Oi, jos aurinko ois työssä
pakkasella, tähtiyössä!

***** (eihän Uppikselle voi vähempää antaa!)

Elina Karjalainen kirjoitti Uppo-Nalle-sarjaa kaikkiaan yli 20 kirjan verran. Lisäksi on julkaistu Uppo-Nalle-aiheisia luonto-, kokkaus- ja värityskirjoja. Onko teillä omakohtaisia kirjamuistoja Uppo-Nallesta? Tai luetteko niitä ehkä aikuisenakin?

Rauha S. Virtanen: Joulukuusivarkaus

2011-11-27T17:51:00.001+02:00

Blogijoulukalenterin luukku 1/4
Rauha S. Virtanen: Joulukuusivarkaus
Kustantaja: Wsoy 1970
Kansi: Katriina Viljamaa-Rissanen
Kotimainen nuortenromaani
Sivuja: 212

- Noo mulla on paljon enemmän menoja kuin sulla, sanoi Eira. - Miten sä voit kuvitella, että mä ruinaisin rahaa äidiltä tupakkaan tai meikkeihin tai jazzkonserttiin tai diskoon tai vaikka sukkahousuihin. Eihän sen rahat riitä mihinkään.
Se oli tietenkin totta. Äidin palkka konttoristin hommasta oli kuusisataa kuussa ja sillä piti elättää kuusihenkinen perhe. Nyt isä ollut työttömänä kohta vuoden.

Ensimmäisten Seljojen herttainen realismi tai Ruususen romanttinen herääminen ovat melko kaukana Rauha S. Virtasen poliittisesta nuortenromaanista Joulukuusivarkaus (1970), jossa Suomi on kahtiajakautunut hyvin köyhiin ja erittäin vauraisiin perheisiin, jotka vieläpä asuvat vastapäisissä taloissa.

Nurmen lapsiperhe asuu vuokralla huonokuntoisessa puutalossa. Isä on työtön ja sairasteleva kirvesmies, äiti pienipalkkainen konttoristi. Perhe yrittää tulla toimeen vähällä, vaikkei edes joulukinkkuun ole varaa, makeisista tai joulukuusesta puhumattakaan. Perheen vanhin poika Jarkko työskentelee kukkakaupan lähettinä, sosialistitytöksi nimetty Eira puolestaan postissa. Pikkusisko Mariliisa on kokee naiseksi kasvamisen hämmentävänä, sillä hän on oikeastaan lapsi vielä. Ilu on vielä pieni poika. Nurmien vuokraisännän perhe, vauraat Raikalat asuvat hulppeassa omakotitalossa. Kokoomuksen nimiin vannova isä on tyrannimainen mies, joka uskoo selvästi ajatukseen ken piiskaa säästää, se lastaan vihaa. Hän karaisee lapsiaan varmasti hyvää tarkoittaen, mutta katkeruutta synnyttäen. Ei olekaan ihme, että Eiraan rakastunut Jusse on osin isäkapinansa vuoksi alkanut viettää aikaansa vasemmistolaisten nuorten illoissa. Jussen nuoremmat sisarukset eivät asioita kovin paljon kyseenalaista, sillä heidän elämänsä on varsin mukavaa sellaisena kuin se on. Täynnä isäänsä kohtaan tuntemaansa raivoa Jusse kannustaa Eiraa ja Jarkkoa varastamaan joulukuusen isänsä metsästä.

Joulukuusivarkaus on poliittinen nuorisoromaani. Se käsittelee politiikkaa toisaalta yhteiskunnallisena sukupolvikysymyksenä, toisaalta Suomessa 40 vuotta sitten käynnissä ollutta poliittista liikehdintää kahden perheen yksilönäkökulmasta. Eira on äärimmäisen tiedostava nuori. Osin hänen poliittisuutensa johtuu ihmeellisestä radikaalinuorten johtajasta Lennistä, osin siitä, että hän huomioi oman elämänpiirinsä epäoikeudenmukaisuuden. Vaikka Nurmen perheen äidin olisi asemansa vuoksi edullista kuulua SKDL:ään, häpeää ja pelkää hän tyttärensä poliittisuutta, tämän seinälleen ripustamia Che Guevaran ja Ho Tsi-Minhin kuvia. Raikalat ja Nurmet, Jusse ja Eira, teiniliitto, SKDL, kokoomus, koulu, kirkko ja koululaisliikehdintä kuvastavat kaikki 1970-luvun alun kaupunkilaista Suomea. Varastettu kuusi saa roolin kahden eri leirin ja eri sukupolvien tarinassa, jonka ratkaisunhetket käydään aivan joulun kynnyksellä.

Eira kohotti kauluksensa pystyyn, ei siksi että hänen olisi ollut kylmä vaan sen takia, että hän halusi eristäytyä äidistä, mokomasta pelkuriraukasta.
Mitään se ei uskaltanut. Omalla työpaikallaankaan se ei ollut ikinä ruvennut lakkoon, ei kuulemma silloinkaan, kun oli ollut yleislakko. Se selitti, että sitä olisi pidetty kommunistina ja pantu pois kun pienikin syy tulisi vähentää väkeä. Kaiken aikaahan konttoreita rationalisoitiin ja naisia pantiin pois. Toisetkaan konttoristit eivät ruvenneet lakkoon. Sen päätyttyä he kuitenkin ottivat tyytyväisinä vastaan palkankorotukset, jotka toiset olivat heille taistelleet.

Joulukuusivarkaus on minulle nostalgiakirja samalla tavalla kuin kaikki muutkin Virtasen romaanit kahta uusinta Selja-kirjaa lukuunottamatta. Luin Eiran ja Jussen tarinan ensimmäisen kerran 1980-luvulla. Silloin muistin hämmentyneeni kirjan avoimen oloisesta seksuaalisuudesta: kuukautisten alkamisesta sekä ahkerasta pussailusta. Pohdin silloinkin perheiden köyhyyttä, mutta yhteiskunnallisen näkökulman ymmärtämiseen olin ilmeisesti liian nuori lukija, sillä vhs-nauhureiden ja kanarianmatkojen aikakautena teinivuosiani viettäneenä en uhrannut kovinkaan monta ajatusta kirjan vahvaan poliittisuuteen. Nyt aikuisella lukukerralla romaani aukeni ehkä yllättävänkin ajankohtaisena, sillä paljon puhutun prekariaatin aikakautena tuloerot tuntuvat kasvavan ja yhteiskunta ainakin osin eriarvoistuvan. Tämä kaikki antaa tietenkin oman lisäpainonsa Virtasen hienolle romaanille, vaikkei Suomea silloin ja nyt voi tietenkään asettaa rinnakkain.

Vaikka Joulukuusivarkaus on poliittinen, on se samalla hyvin kotoinen kirja nuorille aikuisille. Se kurkistaa 40 vuoden takaiseen Suomeen, mutta siinä on läsnä samaa lämmintä, humoristista ja tarkkaa perhe- ja henkilökuvausta kuin Virtasen muissakin kirjoissa. Kaikkein tärkein ja rakastettavin ulottuvuus Joulukuusivarkaudessa on Virtasen kertojanääni. Hän osaa luoda uskottavia henkilöhahmoja, joista on helppo pitää. Kukaan ei ole selvästi hyvä tai paha, edes kaikkein tyrannimaisin aikuinenkaan. Virtasen kerrontaa on yksinkertaisesti ilo lukea, sivu toisensa jälkeen kääntyy kuin huomaamatta. Virtanen taitaa koululaismaailman kuvauksen, osaa kertoa nuorten epävarmuudesta ja kompleksisuudesta sekä näyttää perheet arkitouhuissaan. Myös ajankuva on ainakin jälkikäteen luettuna hallussa: Hair-musikaali valloittaa maailmaa, vasemmistonuorten levylautasella soi Lautanen Guatemalan verta, kokoomusnuoretkin osallistuvat taksvärkkiin ja milläpä muulla nimellä maalta tullut kirjoittajatyttö Seija lähettäisi tekstejään lehden nuortenpalstalle kuin Allison?

Joulukuusivarkaus on ennen kaikkea hyvä romaani, jolle soisin samanlaista blogisuosiota kuin vaikkapa Ruususelle aiemmin tänä vuonna. Ja nyt jos koskaan on tämän kirjan aika.

****+ (ei yllä ihan samaan rakastettavuuteen kuin Seljat tai vaikkapa Ruusunen, mutta kuitenkin erinomainen ja puhutteleva kirja.)

Synttäriaattona

2011-11-26T09:24:00.000+02:00

Joskus ihan ihmetyttää, miten sitä voikin olla pöhkö merkkipäivien suhteen. Liki kolme vuotta luulin, että aloitin blogini joulukuun 2008 lopulla, mutta hiljattain huomasin, että täällähän vietetään periaatteellisia kolmevuotissynttäreitä jo huomenna! Syntymäpäivä on periaatteellinen, koska kirjoitin kyllä blogini alkusanat 27.11.2008, mutta ensimmäisen kirjaesittelyni kirjoitin vasta tammikuussa 2009.

Elämä onkin yhtä juhlaa, ehkä voin viettää blogisynttäreitä marraskuun lopusta uudenvuoden kynnykselle saakka! Juhlin blogiani pienesti tänään, koska huomenna oikeana syntymäpäivänä aloitan blogissani pienen adventtikalenterin: jokaista joulua edeltävänä sunnuntaina esittelen täällä blogissani jonkun jouluaiheisen kirjan. Varsinaiset kolmevuotiskekkerit ovat sitten arvonnan ja satuilun sävyttämät joulukuun ensimmäisenä päivänä, koska satuhaasteeni päättyy marraskuun loppuun. Vielä siis ehtii osallistua! Ohjeet ovat yksinkertaiset: lue joku satu, esittele se blogissasi, vinkkaa esittelystä minulle ja olet mukana satukirjan sekä jouluisen yllätyksen arvonnassa.

Nyt syntymäpäivän aattona kiitän Ankia ihanasta muffinsista. Koska olen muistaakseni useaankin otteeseen kertonut suosikkiasioistani, lainaan Sinisesen linnan kirjastosta sekä Meijerielämästä löytämääni hauskaa tapaa kertoa omasta blogihistoriastani. Se sopinee hyvin syntymäpäivän ajatukseenkin?

1.Milloin aloitit blogisi?
Kuten kerroin, aloitin blogini marraskuussa 2008, kolme vuotta sitten. Ensimmäinen kirjaesittelyni kirjoitin kuitenkin vasta tammikuussa 2009, pian on siitäkin kolme vuotta.

2.Mistä kirjoitat? Mitä käsittelet?
Kirjoitan lähinnä kirjoista. Blogini on lukupäiväkirjani, jonne kirjoitan ajatuksiani lukemistani kirjoista. Toisinaan, joskin hyvin harvoin, saatan poiketa harhapoluille. Lisätietoa minusta lukijana, kirjaesittelyjeni perusteista sekä suhteestani arvostelukappaleisiin voi lukea täältä.

3.Mikä tekee blogistasi erityisen?
Tietenkin se, että blogini on yhtä uniikki kuin mikä tahansa muukin kirjablogi. En ole ainakaan vielä törmännyt blogikaksosiin. ;) Sanotaanko, että pyrin paneutumaan siihen, mistä kirjoitan ja koetan aina ottaa kirjan kannesta teoksen henkeä heijastavan valokuvan. Toivon tietenkin, että blogini on lukijoilleen mieleinen niin sisältönsä kuin ulkoasunsakin osalta.

Haluaisin ajatella, että sosiaalisen aktiivisuuden määrä blogissani on jotain erityistä, mutta kyllä melkein kaikissa hyvissä blogeissa on aktiivista lukijakuntaa ja virkistäviä keskusteluja.

4.Mikä sai sinut aloittamaan blogin?
Olen aina lukenut paljon ja opiskellutkin kirjallisuutta, mutten ollut koskaan pitänyt varsinaista lukupäiväkirjaa. Olin syksyllä 2008 kotiäitinä ja ajattelin alkaa harrastaa kirjabloggausta.

5.Mitä haluaisit muuttaa?
Blogini nimen. Lumiomena on hieman pliisu, mutta koska tätä samaa nimeä olen kantanut mukanani jo pian kolme vuotta, olisi vaikea keksiä uutta "identiteettiä". Oman nimeni (Katja) toin blogijulkisuuteen tämän vuoden keväällä, koska en itse halua olla Lumiomena. ;)

6.Miten bloggaamisesi on muuttunut matkan varrella?

Se on muuttunut aika paljonkin. Aluksi kirjoitin vain kirjoista, sitten pidin pienen tuumaustauon, mutta palasin monestakin syystä bloggaamaan. Kirjoitin kirjoista, arjen touhuista, matkoista ja kaikenlaisista tunnelmista. Nyt olen palannut juurilleni ja huomasin hiljattain, että esimerkiksi viimeisten 60 postaukseni joukossa on vain kaksi sellaista kirjoitusta, joissa en edes sivua kirjoja. Pidän siitä, että alan tuntea itseni täysiveriseksi kirjabloggaajaksi.

7.Parasta mitä sinulle on blogisi myötä tapahtunut?

Parasta on ollut tutustuminen muihin kirjabloggaajiin. Olen saanut ihania tuttavia ja myös muutamia rakkaita ystäviä. Lisäksi olen hurjan iloinen arvostelukappaleista, joita olen eri kustantamoilta saanut. Lämmin kiitos niistä. Myös kustantamojen tilaisuuksiin on ollut ihana saada kutsuja. Viime viikolla pääsin kuuntelemaan Teoksen ja Siltalan kirjailijoita. Eilen taas tutustuin Gummeruksen kevääseen, joka on täynnä kiinnostavia kirjoja.

Blogini on myös ehkä välillisesti vaikuttanut muutamiin freelance-perusteisiin työtehtäviin, joita olen syksyn mittaan tehnyt, mutta niistä en avaudu nyt tämän enempää, koska en aio arvioida sellaisia kirjoja, joiden tekemisessä olen ammatillisesti ollut tavalla tai toisella mukana.

8.Kadutko jotakin postaustasi?

En. Harmittelen totta kai joitakin sellaisia kirja-arvioita, joissa olen mielestäni kehunut tai moittinut kirjaa enemmän kuin se ansaitsisi. En kuitenkaan kadu postauksiani.

9.Tekisitkö jotain toisin, jos aloittaisit bloggaamisen vasta nyt?

Keksisin sen uuden bloginimen. :)

10.Millaisia blogeja itse luet/katselet mieluiten?

Luen eniten kirjablogeja. Mutta luen mielelläni myös elämää eri kanteilta pohtivia blogeja, visuaalisesti upeita valokuvablogeja, sisustus-, leivonta- ja kokkausblogeja sekä blogeja, joissa vähän kaikkea edellä mainitsemaani. Tärkeintä on se, että bloggaajalla on oma vahva äänensä.

Tämän haasteen lähetän kaikille niille, jotka haluavat pohtia omaa bloggaajantietään. Olkaa hyvät!

Kiitos teille kaikille liki kolmen vuoden aikana mukaani tulleille lukijoille. On ollut ilo kirjoittaa ensin vain kirjoista, sitten vähän siitä sun tästä ja nyt taas uudelleen enimmäkseen kirjoista ja kirjallisuudesta. Tästä on mukava jatkaa - huomenna jouluisen kirjan merkeissä.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

2011-11-25T14:16:00.001+02:00

Jenni Linturi: Isänmaan tähden
Kustantaja: Teos 2011
Kansi: Nina Leino
Kotimainen romaani
Sivuja: 233

Hän ei pohtinut teon oikeutusta. Hän ei kirjoittanut sodasta ja rajoista, joita ei ollut ja jotka kuitenkin olivat. Hän ei ihmetellyt sitä, että moraali sijaitsi sanoissa, eikä sydämessä kuten hän oli poikasena ajatellut. Hän ei tehnyt sitä siitä yksinkertaisesta syystä, että kertominen, niin kuin sanat ylipäätään, tuntui menettäneen merkityksensä.

Nuoren Antti Vallaksen mieltä polttelee ja sielua soittelee mukavasti. Hän on isänmaan asialla pyrkiessään ja päästessään Waffen-SS-joukkoihin. Arvo kasvaa arvokkaassa seurassa, oli Antin isäkin pojalleen sanonut. 79-vuotiaana dementoinut Antti putoaa katolta. Hänen mielessään oma tytär, vaimo, parhaat ystävät, koko elämä menevät sekaisin. Vaikka mieli on kaikkea muuta kuin kirkas, ei menneisyyden hirvittävä taakka ei koskaan katoa Antin mielestä.

Jenni Linturin Finlandia-ehdokkaaksikin yltänyt esikoisromaani Isänmaan tähden (2011) pohtii moraalin, syyllisyyden, häpeän ja selviytymisen kysymyksiä. Kirja liikkuu kahdessa ajassa, harhailevassa nykyisyydessä sekä toisen maailmansodan vuosissa.

Linturi johdattaa henkilönsä kotiseudulta Mullojoelta Helsinkiin ja edelleen Saksan kautta Ukrainaan saakka. Romaanin keskeishenkilöt Antti, hänen serkkunsa Kaarlo sekä kolme Erkkiä (joista läheisintä Laitista kutsutaan etunimellä, muut ovat Luttinen ja Rajaperä) kohtaavat osallisuutensa SS-joukkoihin kukin eri tavoin ja eri aikakausina. Sodan hävitys näkyy ja se murentaa nuorten miesten ajatusmaailmaa. Rakkauttakin kirjassa on, muttei imelällä romanssimaisella tavalla, vaan osana arkea, osana ihmisen elämänhistoriaa.

Hitaasti tankit lähtivät liikkeelle. Massat seurasivat perässä. Yhtenä tuttuna hajuna, vatsavaivana, yöllisenä painajaisena, aamuisena ikävänä suomalaiset, norjalaiset, ruotsalaiset ja balttilaiset vapaaehtoiset marssivat halki rikkonaisen Euroopan. Ne jotka jäivät, jätettiin. Kylät poltettiin. Aroa, maissintähkiä, savikattoisia kyliä, häveliäitä naisia hunnuissa, pieniä puisia ristejä tien kummallakin puolella. Kymmeniä, satoja kilometrejä, tunteja, taisteluita, historian arpia. Oli vihdoin koittanut se hetki, jolloin isänmaa ei enää laskenut uhrien lukua, eivätkä uhrit laskeneet isänmaalle arvoa.

Isänmaan tähden on kirja muistamisesta ja unohtamisesta sekä siitä, kuinka liian nuorena koetut sodan kauhut kulkevat mukana ihmisiän. Se on myös romaani häpeästä, sillä SS-joukkoihin päässeet saksalaisten ystävä- ja jopa sukukansalaisiksi katsonut suomalaiset eivät sota-ajan päätyttyä rinnastuneet muihin veteraaneihin, vaan isänmaan asialle mielestään lähteneiden miesten sodassa olo joutuu kyseenalaistetuksi. Itse kukin selviää - tai ei selviä - omalla tavallaan. Kirjassa on sotaan kuuluvaa rumuutta ja paljautta, suoranaista julmuutta ja lohduttomuutta. Toisaalta siinä on myös melankolista kauneutta, kun tuuli kutoo koivuista pitsiä tai kun kevään valo liukuu haikeana nurkissa.

Linturi kirjoittaa taitavasti. Hänen onnistuu sitoa yhteen muistot ja unohdus. Hänen romaaninsa aihe on kunnianhimoinen, vaikeakin. Linturi osaa mielestäni kuvata myös erinomaisesti miehiä, niin nuoria ja väärällä tavalla idealistisia kuin elämänsä ehtoopuolella olevia, yksinäisiä vanhuksiakin. Vaikka Linturi on selvästi lahjakas kirjoittaja, on hänen kerrontansa hivenen liiankin hiottua, jollain tapaa persoonatonta. Hänen oma kirjailijanäänensä ei nouse esiin kovin vahvana, vaikka Linturi toki puhuttelee, jopa ravistelee lukijaansa ja tämän panee pohtimaan. Teksti ei kuitenkaan tule lähelle lukijaan, ei ainakaan minua. Antin, Erkkien ja muiden nuorten miesten kokemukset eivät kaikessa realismissaankaan ahdista, vaikka sotilaat polttavat kyliä, ampuvat toisiaan, raiskaavat ja kusevat housuunsa. Sen sijaan iäkkäiden Antin ja Kaarlon sekavat tai terävät ajatukset koskettavat, jäävät mieleen pyörimään.

Pienistä puutteistaan huolimatta Isänmaan tähden on vaikuttava romaani, joka puoltaa paikkaansa Finlandia-ehdokkaiden(kin) joukossa. Linturi ei moralisoi, mutta osoittaa sen, ettei sodassa ole mitään ylevää tai arvokasta. Myyttistä sankaria tai petturia ei ole, ideologiat kaatuvat, kukaan ei ole syytön, mutta ihminen ei unohda: menneisyys ei jätä rauhaan edes elämän loppumetreillä.

****-

Linturin romaanin ovat kirjabloggaajista lukeneet ainakin myös Morre, Jum-Jum ja Nora Exlibris.

Kirjojen keskellä - asiaa kirjastoista

2011-11-22T09:57:00.001+02:00

Kirjamessujen aikaan julkaistiin Pirjo Tuomen kirjastoammatillinen teos Kirjojen keskellä. Kirjastonhoitaja kaunokirjallisuuden asiantuntijana (Avain 2011).

Tuomen kirjan ytimessä on ajatus siitä, että kirjastonhoitaja kohtaa työssään monenlaisia asiakkaita, joita yhdistää halu lukea kirjallisuutta. Kaunokirjallisuus on yleisissä kirjastoissa keskeisin aineistolaji, vaikka kirjastot tuntuvatkin muuttuvan yhä enemmän ja enemmän mediakeskuksiksi tai kansalaisten olohuoneiksi. Tiedonhallinta, informaatiopalvelu sekä erilaisten tapahtumien järjestäminen ovat merkittävä osa kirjastoammattilaisten työnkuvaa, mutta suurin osa asiakkaista hakee kirjastosta nimenomaan hyvää luettavaa. En esittele kirjaa sen kummemmin täällä, vaan vinkkaan ja linkkaan Avaimen sivuille, jonne sain ilon kirjoittaa kirjaa käsittelevän Kuukauden jutun. Erjan lukupäiväkirjan Erja on myös esitellyt kirjan raikkaalla tyylillä omassa blogissaan.

Pirjo Tuomen kirja sekä Erjan blogiteksti saivat minut pohtimaan kirjojen roolia kirjastoissa. Onko niin, että kirjat ovat vähenemässä muun toiminnan tieltä? Vai ovatko kirjat edelleen kirjastotoiminnan keskiössä? Kaikkein keskeisintä kirjastoissa on opetus- ja kulttuuriministeriön julkaiseman Kirjastopolitiikka 2015-strategian mukaan totta kai kirjaston perustehtävä: Panostamalla yleisten kirjastojen osaamistason nostamiseen ja palvelujen laatuun varmistetaan kansalaisten sivistykselliset perusoikeudet verkottuneessa yhteiskunnassa. Sivistyksellisiä perusoikeuksia tärkeämpää tehtävää saa hakea, mutta mitä osaamistaso ja laatu ovat teille? Itse arvostan totta kai hyvää tiedonhallinnan osaamista sekä laadukasta asiakaspalvelua ja saavutettavuutta, mutta toivon kirjallisuudentuntemuksen sisältyvän tähän ainakin jossain määrin.

Suomessa on mahdollista olla täysin pätevä kirjastonhoitaja suorittamatta yhtään opintopistettä kirjallisuudessa. Informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median yliopisto-opiskelija voi opiskella vaikkapa tarpeellisia hallinto- ja tietojenkäsittelytieteitä, muttei kirjallisuutta. Tieteellisissä kirjastoissa työskentelevien onkin varmasti tärkeämpää tuntea vaikkapa lääketieteen tai teologian alaa, mutta yleisissä kirjastoissa kaunokirjallisuus on suurin yksittäinen aineistolaji. Luulenkin, että moni informaatiotutkimusta sivuaineenaan tai avoimen yliopiston kautta opiskeleva on opiskellut kirjallisuutta ennen kuin alkaa opiskella kirjasto- ja informaatioalaa. Ammattikorkeakouluissa kirjastoalan opintoihin sen sijaan kuuluu ainakin jonkin verran kirjallisuusopintoja.

Miksi sitten kirjallisuudentuntemus kirjastotyössä on niin keskeistä? Kirjastonhoitajan täytyy muutenkin olla sellainen moniosaaja, että en voi kuin ihailla moista ammattitaitoa. Kun asioin yleisessä kirjastossa, menen melkein aina hakemaan lukemista. Toki myös viihdyn kirjastoissa, nautin kauniista kirjastotiloista, arvostan viihtyisää lastenosastoa sekä ihailen suuresti kaikkia tiedonhallintapalveluja ja oheistapahtumiakin. Ensisijaisesti haluan kuitenkin olla kirjojen keskellä, aivan Tuomen kirjan nimen mukaan. Tieteellisissä kirjastoissa kaipaan täsmäkirjoja, lukurauhaa ja työskentelytilaa, mutta yleiset kirjastot ovat minulle ensisijaisesti kirjojen paikkoja. Haluan kantaa kotiini suuren kirjapinon odottamaan lukuvuoroaan.

Kirjavinkkejä en ole viime aikoina kovinkaan paljon kirjastovirkailijoilta kysynyt, mutta joskus hyllyjen väli-kohtaamisten aikana olen toki kysäissyt jonkun kirjan tai aineiston hyllypaikkaa. Muistelen kuitenkin, että aikana ennen lainaus- ja palautusautomaatteja saatoin keskustella kirjoista nimenomaan lainaushetken aikana kirjastovirkailijan kanssa. Vaikka automaateista on valtavasti hyötyä kirjastoissa, vähentävät ne spontaaneja kohtaamisia kirjastoammattilaisten kanssa. Voisin nimittäin kuvitella, että juuri lainaus- ja palautustiskeillä asioiminen aikoinaan synnytti monia hedelmällisiä kirjakeskusteluja kirjastovirkailijan ja asiakkaan välillä. Näin muisteli myös vielä muutama vuosi sitten kirjastossa työskennellyt äitini. Meidän lähikirjastossamme lainaus ja palautus tapahtuvat automaattien kautta, mistä minä olen hieman surullinen, vaikka ymmärrän hyvin nopeuden ja kustannustehokkuuden tärkeyden.

Mitä mieltä te olette? Millainen on teidän unelmienne kirjasto? Mitä haette kirjastoista? Haluasitteko kohdata kirjastonhoitajan helpommin vai onko asioitteko jo nyt luontevasti neuvonnassa? Pitääkö kirjastonhoitajan tuntea kaunokirjallisuuden kenttää vai olisiko se kohtuutonta koko ajan hurjaa vauhtia muutenkin muuttuvalla kirjastokentällä? Kysyttekö te kirjavinkkejä kirjastoammattilaisilta? Viimeisin kysymys saattaa olla toki hieman hassu, sillä kirjablogeista saa varmaan lukuvinkkejä ihan runsaudenpulaan saakka. :)

Kaiken kaikkiaan on tärkeää muistaa, että Suomessa on yksi maailman parhaimmista yleisistä kirjastolaitoksista. Ilmainen, laadukas ja elämyksiä tuottava peruspalvelu on jotain, mistä voi olla aidosti iloinen ja ylpeä.

Kuva on lapsuuteni kotipaikkakunnan, Suonenjoen kaupunginkirjastosta. Lastenosastolla on tilaa, avarat erkkeri-ikkunat ja seinillä suonenjokelaissyntyisen kuvittajan Tuula Tiitisen hienoja alkuperäiskuvituksia.

Andrew O'Hagan: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe

2011-11-21T15:23:00.002+02:00

Andrew O'Hagan: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 2011
Alkuteos: The Life and Opinions of Maf the Dog and of his friend Marilyn Monroe 2010
Suomennos: Heikki Karjalainen
Kansi: Jussi Kaakinen
Ulkomainen romaani, Iso-Britannia
Sivuja: 322

Nimekseni tuli siis Mafia Honey, lyhennettynä Maf. Päivät kuluivat verkkaisesti East Sidella. Ensimmäistä kertaa Englannista lähtöni jälkeen tunsin kestävää maata jalkojeni alla, olin joka päivä samojen ihmisten, saman piian ja saman taloudenhoitajan seurassa. Minne sitten meninkin, kohtaloni ei ollut koskaan pysähtyä mihinkään kovin pitkäksi aikaa, mutta monella tapaa pidin East 57th Street 444:n taloa omanani. Marilyn oli outo ja onneton olento, mutta hänellä oli enemmän synnynnäistä huumorintajua kuin yhdelläkään tuntemallani ihmisellä. Enemmän huumorintajua ja enemmän taiteellisuutta.

Millaista olisi olla aivan Marilyn Monroen lähipiirissä? Päästä näkemään ne Marilyn puolet, jotka jäivät vieraiksi jopa Marilynin aviomiehille tai psykologille? Millaisia olisi olla Marilynin koira?

Skottilaissyntyisen Andrew O'Haganin romaanissa Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe (2011/2010) Skotlannissa vuonna 1960 syntynyt pieni maltankoira päätyy Frank Sinatran lahjoittamana itselleen Marilyn Monroelle. Maf, Sinatran mafia-kytkösten vuoksi Marilynin Mafia Honeyksi nimeämä pieni uroskoira havainnoi niin emäntänsä elämää kuin amerikkalaista yhteiskuntaa filofisesti ja hyvin ihmismäisesti ollen Marilynin seurana niin cocktailkutsuilla, kampaajalla, psykologin vastaanotolla kuin yksinäisissäkin hetkissä.

Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe sovittaa yhteen korkea- ja populaarikulttuuria, veijarimaisuutta ja melankoliaa, filosofisia keskusteluja sekä koiramaista pohdintaa ruoasta. Kaiken todistajana on pieni maltankoira, jonka fiksuus tuntuu ylittävän monien ihmisten keskimääräisen älykkyyden.

"Niinpä", hän sanoi. "Mutta me ei olla kenenkään puolella. Me otetaan maailma sellaisena kuin se on ja saadaan lohtua sen tarjoamista harhoista. Noi tyypit on nihilistejä, kamu. He sanovat, ettei maailmaa sellaisena kuin se on pitäisi edes olla olemassa ja ettei maailmaa sellaisena kuin sen pitäisi olla koskaan tule."
"Kuivaa siipesi, Harvey", minä sanoin. "Tänä iltana en aio sotkeutua Nietzscheen, luvassa on niin paljon muuta kivaa."
"Paitsi että se oli Schopenhaueria", kärpänen sanoi, mutta sitten lusikkia putosi hänen päälleen ja se siitä.

O'Haganin kerronta kantaa. Hän kirjoittaa niin uskottavasti, että välillä melkein unohdin lukevani fiktiota enkä esimerkiksi elämäkertaa. Kyse on kuitenkin nimenomaan romaanista, joka on todellisuuspohjaisista henkilöistään huolimatta romaanikirjailijan luomusta. Maf-koiran tarina ei ole mikään satukirja muiden eläinten, jopa kärpästen, kanssa puhuvasta koirasta, vaan sen kertoja ja näkijä nyt vain sattuu olemaan ihmisen uskollisin ystävä. Kaiken keskiössä on tietenkin Marilyn. Ihana, onneton, yksinäinen, hullu ja herttainen Marilyn. Marilyn valoisana, Marilyn päihteiden vallassa, Marilyn liiankin herkkänä ja älykkäänä maailman laskelmoivuutta ja kovuutta vasten. Lukijan ei kuitenkaan tarvitse olla Marilynin ihailija pitääkseen kirjasta, sillä Marilyn on O'Haganille kuitenkin vain romaanihenkilö, tosin selvästi rakas sellainen.

Pidin kirjassa melkein kaikesta, mutta silti kaipasin siihen jotain vaikeasti määriteltävää - ehkä syvyyttä ottaen huomioon romaanin varsin filosofisen luonteen. Nyt kaikki tuntuu kovin kevyeltä, toki fiksulta, mutta hieman ulkokultaiselta. Esimerkiksi Marilysta jo syntyneeseen mielikuvaan O'Hagan ei onnistu tuomaan kovinkaan paljon uutta. Koiran näkökulmahan olisi voinut valottaa vaikka mitä uusia kuvitteellisia puolia legendaarisen tähden elämästä, mutta O'Hagan luottaa siihen kuvaan, joka ainakin minulle on syntynyt Marilynin elämäkertojen välityksellä. Tähti on fiksu, tunteikas ja samalla pelokas nainen. Vaikkei O'Hagan täysin hyödynnäkään minä-kertojana käyttämäänsä koiraa, on Maf mitä parhain päähenkilö. Se - tai hän - on hauska ja älykäs troskilainen, jolla on lämmin sydän ja sopivasti luonnetta. Maf osaa tarkastella ihmisten ajatuksenjuoksua sopivasti ulkopuolisena.

Vaikka olisin toivonut kirjaan hivenen enemmän syvyyttä, ihastuin siihen suuresti. O'Haganin romaani on hyvä juuri tällaisena. Se on mainio sukellus menneeseen aikaan, coktailtilaisuuksien poukkoileviin keskusteluihin sekä yksinäisyyteen ja epävarmuuteen. Kirja on kunnianosoitus monille edesmenneille tähdille ja taiteilijoille aina Marilynista Virginia Woolfiin ja Natalie Woodista Frank Sinatraan. Se kunnioittaa myös kuuluisia oikeita ja fiktiivisiä koiria, niin Laikaa kuin Lassieta, Disneyn Kaunotarta kuin Renoirin malliksi päätynyttä Bisouta. Kirjassa on menneen maailman loistoa ja taikapölyä, vaikka toki myös ihmismielen vaikeimpia puolia.

Jos etsii kirjallista välipalaa, joka hymyilyttää ja herkistää, luo kiehtovan kuvan Yhdysvaltain lähihistoriasta viihde- ja taidemaailman näkövinkkelistä sekä osaa lisäksi antaa älyllisiä sykäyksiä pelkän viihdyttämisen sijaan, niin Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe on siihen kaikkeen täydellisen sopiva.

****-

Maf-koirasta ja Marilynista on kirjoittanut myös Linnea. Tällä kirjalla osallistun Totally British-haasteeseen.

Jani Kaaro & Väinö Heinonen: Evoluutio

2011-11-19T15:13:00.002+02:00

Jani Kaaro: Evoluutio
Kustantaja: Avain 2011
Kuvitus: Väinö Heinonen
Lasten tietokirja, luonnontiede
Sivuja: 64

Eräänä iltana pikku Charles Darwin oli käymässä nukkumaan. Hänen pöytänsä oli täynnä purkkeja ja purtiloita, joissa oli perhosia, kärpäsiä, kuoriaisia, simpukoita ja tuhatjalkaisia. Kun hän risti kätensä iltarukoukseen, hän unohtui samoihin vanhoihin ajatuksiinsa:
"Onko joskus ollut aika, jolloin maailmaa ei ole ollut? Miten maa, meret, joet, vuoret ja pilvet ilmestyivät keskelle tyhjyyttä? Entä mistä tulivat maapallon vihreän peiton alle peittävät kasvit, pilvien joukossa lentävät linnut ja kaikki eläimet sudenkorennoista krokotiileihin ja apinoihin? Mistä tuli ihminen?

Miten elämä syntyi, miten se kehittyi? Miksi olemme sellaisia kuin olemme? Nämä ikuiset kysymykset askarruttavat varmasti yhtä lailla lapsia kuin aikuisiakin. Maailmansynnylle on annettu monia selityksiä niin uskomusten, uskonnon, filosofian kuin luonnontieteen näkökulmasta. Jani Kaaron ja Väinö Heinosen tuore lasten tietokirja Evoluutio (2011) tarkastelee elämän syntyä ja kehitystä maapallolla hauskasti ja viisaasti.

Värikäs kuvakirja alkaa maailmansyntymyyteistä, etenee evoluutioteorian esittelystä geeneihin, alkuräjähdykseen sekä edelleen dinosaurusten ajasta ihmisen tarinaan. Kaaro kuvailee niin teorioita kuin uskomuksia riemastuttavasti ja samalla tieteenhistoriallisen tarkasti. Hän esimerkiksi kertoo, kuinka afrikkalaisen Bakuba-heimon mukaan maailma syntyi Mbombo-luojajumalan oksennuksesta, miten geeneissä ovat kaikkien elollisten olentojen rakennusohjeet, kuinka meret kuhisivat elämää ordoviikkikaudella sekä kuinka viimeisimmän jääkauden päättyminen mahdollisti ihmisen voittokulun maapallolla. Heinosen kuvitus mukailee Kaaron tekstiä tarjoten oivalluksia sekä tehden kirjasta värikkään ja iloisen katsella.

Evoluutio on tarpeellinen kirja. Saatuani kirjan käsiini koetin hakea tietoa muista suomalaisista evoluutiosta, elämän synnystä, kertovia kirjoja. Yhtään Evoluution kaltaista asioita yleisellä tasolla selittävää lasten tietokirjaa en ainakaan pikaisella tietonhaulla löytänyt, vaikka aihetta monissa kirjoissa sivutaankin. Kaaron ja Heinosen teos on paitsi tarpeellinen, myös sikäli mainio, että se sopii kaiken ikäisille. Pieninä annoksia sitä on ilo lukea alle kouluikäisten kanssa, katsella ja lueskella sieltä täältä, mutta parhaiten Evoluutio vastannee alakouluikäisten tiedontarpeeseen.

Vaikka kirja on omille, alle kouluikäisille lapsilleni vielä hieman liian vaikea, olemme nyt parina päivänä kirjaa luettuamme keskustelleet niin lapsi- kuin aikuis-Darwinista, ihmisen ja simpanssin eroista ja yhtäläisyyksistä, norsun kärsästä, maailmansyntymyyteistä kuin ensimmäisistä ihmisistäkin. Geeneistä ja DNA:sta kertovat osiot aukenevat tietomääränsä ja terminologiansa puolesta varmasti parhaiten kouluikäisille, mutta paljon jää hautumaan hieman pienemmänkin lapsen - tai humanistiäidin - mieleen. Kaaro uskaltaa nostaa tekstissään esiin myös edelleenkin joissakin piireissä esitettäviä uskonnon ja tieteen ristiriitoja. Moitteen sijaa en Kaaron tekstistä löydä. Totta kai joistakin asioista olisi voinut kertoa vieläkin enemmän tai joitakin alalukuja olisi voinut sijoittaa toisin, mutta kirjan tekeminen on valintoja eikä Kaaron ja Heinosen kirjassa ole valittamista. Kirjan tekijöistä olisin kaivannut pienen esittelyn vaikkapa teoksen takakanteen tai nimiölehden jälkeiselle sivulle, mutta pikainen googlaaminen selvitti minulle, että Kaaro on tiedetoimittaja ja tietokirjailija, Heinonen taas kuvittanut lukuisia kirjoja.

Väinö Heinosen kuvitustyyli on reipasta, hieman karikatyyrimaista. Se ei ole kaunista eikä suloista, vaan pikemminkin vauhdikasta. Lasten tietokirjaan hänen tyylinsä sopii hyvin. Heinosen kuvien avulla hankalastikin selitettävät ilmiöt, kuten vaikkapa ekologinen lokero näyttäytyy selkeänä. Lajien, esimerkiksi myyrän ja lepakon, haarautuminen samasta kantalajista on monimutkaisen prosessin tulos, mutta koska toinen elää maan alla ja toinen pysyy lentämään, on niillä erilainen ekologinen lokero. Heinosen kuvissa eri eläinlajit on sijoitettu joko yhteisiin tai omiin lokeroihinsa, vetolaatikoihin, itse kunkin yhdenmukaisessa evoluutiossa tapahtuneen lajinkehityksen mukaisesti.

Veikkaan, että Evoluutio tulee olemaan meillä yhtä luettu kuin Markus Hotakaisen mainio Tildan tähdet. En yritäkään vertailla evoluutiosta sekä tähtitieteestä kertovia lastenkirjoja keskenään, mutta molemmissa lapsia askarruttaviin kysymyksiin vastataan havainnollistavasti, hauskasti ja ennen kaikkea innostavasti. Koetan aina etsiä sellaisia lastenkirjoja, jotka puhuttelevat minua itseänikin: satukirjojen ja romaanien kohdalla pidän eniten hyvästä, klassisiakin aineksia sisältävästä omaperäisestä tarinasta ja kuvakirjoissa annan tietenkin painoa makeilemattomalle, mutta kauniille kuvitukselle. Lasten tietokirjojen toivon olevan informatiivisia, mutta samalla luettavia ja koko perheelle yhteisiä oivalluksia antavia. Evoluutio on juuri tällainen kirja.

Toivon Evoluutiolle asemaa kotimaisen lasten tietokirjallisuuden klassikkona, sillä niin hienosti ja havainnollistavasti Kaaro ja Heinonen elämän synnystä ja kehityksestä kertovat. Tietopainotteinen ja hauska kirja on sellainen, jota voin suositella kaikkien lapsi- ja miksei aikuisperheidenkin hyllyyn. Taidan olla evoluutiohurmiossa ja syytä ollakin, sillä evoluutiomme ei koskaan lakkaa.

****½

Eskarilaisen arvio (tähtiä ei nyt kuulemma anneta, vaikka kirja onkin tositosi hyvä): Hei ja siellä oli Jurakausikin! Mutta eihän jurametallisauruksia ollut oikeesti olemassa? Maailma syntyi alkuräjähdyksestä. Oli se ihan pienen pieni pallo (näyttää sormillaan pienen pallon kokoa) ja sitten kaikki räjähti, pum! Ja syntyi alkueliöitä ja sitten tuli ihminen. Mutta eihän maailma voi syntyä oksennuksesta? Se on ällöö. Miks mammutit kuoli? Kuunnellaanko Viimeinen mammutti?

Edit. Kurkatkaa vielä Järjellä ja tunteella-blogin Susan mietteet Evoluutiosta.

Jonathan Franzen: Vapaus

2011-11-17T10:12:00.001+02:00

Jonathan Franzen: Vapaus
Kustantaja: Siltala 2011
Alkuteos: Freedom 2010
Suomennos: Raimo Salminen
Kansi: Harvey Macaulay
Ulkomainen romaani, Yhdysvallat
Sivuja:634

Mistä moinen itsesääli oli peräisin? Sen pohjattomuus? Olipa mittapuuna melkein mitä hyvänsä, hänen elämänsä oli ollut ylellistä. Hänellä oli joka päivä koko päivä aikaa keksiä jokin säällinen ja tyydyttävä tapa elää, ja kuitenkin kaikki hänen valintansa ja kaikki hänen vapautensa näyttivät vain lisäävän hänen kurjuuttaan. Omaelämäkerturin on likimain pakko tehdä se loppupäätelmä, että hän sääli itseään sen vuoksi että oli niin vapaa.

Tiedättehän minnesotalaiset Berglundit ainakin arkkityyppeinä? Amerikkalaisen unelman oppineen ilmentymän, sopivalla tavalla radikaalin, mutta silti äärimmäisen keskiluokkaisen? Isä Walter on ympäristöasioista innostunut lakimies, äiti Patty yliopiston koripallotähdestä kotiäidiksi muuttunut aina niin ystävällinen nainen. Perheen tytär Jessica on hyväkäytöksinen unelma, poika Joey itseään etsivä yliopisto-opiskelija. Perhe on eräs asuinalueensa näkyvimmistä yhteisöllisyyden luojista, heidän talonsa on hyvin hoidettu eivätkä he koskaan jätä ketään huomiotta. Aurinkoisen pinnan alla kuitenkin on tapahtunut jotain, mikä muuttaa kaiken. Walter siirtyy töihin isoon energiayhtiöön, katkeroitunut Patty alkaa naukkailla viiniä keskellä päivää, Joey viettää kaiken aikansa kipuilevassa naapuriperheessä ja Walterin opiskelutoveri, taiteilijaelämää viettävä ikääntyvä rocktähti Richard Katz liepeilee perhettä. Miksi kaikki on muuttumassa, mitä tapahtuu idyllille?

Jonathan Frazenin romaani Vapaus (2011/2010) on alkuasetelmastaan huolimatta enemmän kuin amerikkalaisen keskiluokan kuvaus tai järeä sukusaaga. Vapaus toki johdattelee lukijansa Berglundin perhe-elämään, mutta se myös vie mukaansa niin politiikkaan kuin erämaamökille, tarjoilee joulupiparkkuja, kuunteluttaa seksipuheluita ja kuvailee ihmisten aikaansaamaa luonnontuhoa. Romaanin kertojaääni on kaikkitietävä, mutta tuo ääni vuorottelee. Keskiössä ovat Patty, Walter, Richard sekä Joey, joiden näkökulmasta tarina etenee 1970-luvulta nykypäivään. Ihmissuhteita syntyy ja kuolee, avioliitto on vaikeuksissa, ihmiselo ihanaa ja kurjaa. Politiikka ja raha määräävät kaikkea, mikä Vapauden kohdalla näkyy päähenkilöiden pitkinä ekologis-yhteiskunnallisina pohdintoina. Kaiken Franzen sovittaa yhteen rumasti ja kauniisti, traagisesti, koomisesti ja ennen kaikkea todentuntuisesti.

"Sinä olet vapaa mies."
"Nimenomaan."
He vaikenivat. Oli virinnyt heikko tuuli, joka heitti järven pinnalle miljoonia timantteja. Vastarannalla istuskeli pari kalastajaa toimettomina alumiinisissa soutuveneissä. Vähän kauempana raakkui korppi, joku toinen leireilijä hakkasi puita. Walter oli viettänyt koko kesänsä ulkosalla, usein paljon syrjäisemmissä ja harvempaan asutuissa paikoissa kuin tämä, mutta yhdessäkään niistä hän ei ollut tuntenut olevansa kauempana kaikesta siitä mistä hänen elämänsä koostui kuin juuri nyt.

Vapaus on niin fyysisesti kuin sisällöllisesti melkoinen järkäle. Sen lukeminen vei minulta kaksi viikkoa ja siinä välissä oli luettava muuta, jotta saatoin palata Vapauteen. Franzenin tapa kirjoittaa ihastutti minua heti alkuunsa, koska nautin yhteiskunnallisesta keskiluokan kuvauksesta tavalla, joka toi muistumia John Irvingin eeppisyydestä, Siri Hustvedtin pohjoismais-amerikkalaisesta älykkyydestä sekä Magnolia-elokuvan kerroksisuudesta, kuitenkin - ja ennen kaikkea - Franzenin omalla kertojanäänellä. Kirjan puolivälissä Berglundien sukusaagan runsaus alkoi uuvuttaa ja kaipasin kerrontaan tiivistämistä etenkin Joeyn yliopistoaikaisten ihmissuhdeseikkailujen osalta. Uupumukseni oli kuitenkin hyvää väsymystä, hieman samanlaista kuin Vapauden esikuvana toimineiden venäläisten klassikoiden kohdalla. Kaikkea tuntui olevan liikaa, mutta yhtään lausetta en voinut hyppiä yli, sillä missä tahansa sivulauseessakin oli jotain sellaista, joka antoi lisää tietoa ja kannusti jatkamaan lukemista.

Lukemisen jatkaminen kannatti, sillä romaaninsa loppupuolella Franzen muuttaa kaiken merkityssuhteita niin, että ainakin minä koin lukijana jotain huikeaa. Jos luinkin kirjan alkua hidastellen, samaan aikaan ihastellen ja hieman tuskastuen, oli minun suorastaan ahmittava kirjan jälkimmäiset kolmesataa sivua parissa päivässä. Tunsin piteleväni käsissäni tärkeää kirjaa, johon kytkeytyvät niin lähihistoria aina 1970-luvun wanna-be-opiskelijaradikaaleista New Yorkin kaksoistornien sortumiseen kuin ajatus yksilön toiveista ja oikeuksista jossain haaveiden ja velvollisuuksien välisessä maastossa. Monikerroksisena kuvauksena Vapaus on samaan aikaan kuin Bob Dylanin tai Bonon musiikki, Pulmuset-sitcom, Applen tietokoneet, ympäristökysymykset, Irakin sota ja pilvenpoltto, demokraatit, republikaanit sekä Ralph Nader, kahvi ja muffinit tai plasmatelevisioiden sähkönkulutus. Se on kuin pieni lehtokerttuli Appalakkien hiilikaivosjättejä vasten nähtynä - kaikki kytkettynä yhden perheen varsin realistiseen kuvaukseen.

Vapaudessa yksilöiden ponnistelut peilaavat yhteiskunnassa tapahtuvia muutoksia. Franzen on keksinyt romaaninsa nimen onnistuneesti, sillä juuri vapaus - haaveena, uskomuksena, ideologiana, historiallisena kaikuna tai yksilöllisenä mielikuvana - on teema, jonka ympärille kaikki kiertyy. Kulkevatko vapaus ja onni käsi kädessä toisensa kanssa? Onko todellisen vapauden määrittely ylipäätään mahdollista? Ehkei se ole edes tarpeen, sillä yksilötason näkökulma ratkaisee sen, miten vapaus itse kullekin asettuu.

Pienenä kirjan ulkopuolisena, mutta Franzenin kirjailijakuvaa valottavana seikkana haluan nostaa esille knoppitiedon siitä, että Franzen on ensimmäinen Time-lehden kanteen päässyt kirjailija liki kymmeneen vuoteen. Tämä tieto yllätti minut, sillä olin jossain kirjapumpulisessa mielessäni kuvitellut kirjailijoiden olevan Timen vakituisia kansikuvatyttöjä ja -poikia. Tämä kertoo tietenkin toisaalta surullista kieltään siitä, kuinka vähän laatukirjallisuutta loppujen lopuksi noteerataan isossa mittakaavassa. Franzenin kohdalla näkyvyys Timessa kertoo toki hänen merkittävästä asemastaan nykykirjailijoiden kentällä. Vapaus onkin julistettu vuosisadan kirjaksi, ainakin brittiläisessä Guardianissa.

Sitä, onko Franzenin kirja vuosisadan kirja tai tulevaisuuden klassikko, en ala blogikirjoituksessani edes leikkimielisesti arvailla. Oman aikamme keskeisteoksia se kyllä on. Se tulee myös takuulla olemaan osa kirjoitettua kirjallisuushistoriaa. Minulle Vapaus on kertomakirjallisuuden traditiota kunnioittava romaani, jonka jo nyt tuoreeltaan uskallan ennustaa jäävän mieleeni pitkäksi aikaa. Tiivistäen: Vapaus uskomattoman hieno kirja, jonka lukeminen vaatii paljon, mutta antaa vielä enemmän.

****½

En ole löytänyt vielä muita blogikirjoituksia Vapaudesta, joten toivon kirjan saavan runsaasti blogisavuja. Niitä odotellessa lukekaa, miten Franzenin uutuutta on luettu Kiiltomadossa.

Yleistä haastepohdintaa sekä muistutus satuhaasteesta

2011-11-14T09:33:00.001+02:00

Vielä ei ole ihan retkiluistelukelit, mutta entisellä kotipaikkakunnallani oltiin varoituksen kanssa ajoissa jo lokakuussa (varmaan jo heinäkuussakin). Nyt marraskuun puolivälissä alan kaivata kovasti lunta, onneksi tälle viikolle on luvassa pakkasia eteläänkin. Viime viikolla nautin tavattomasti muutamasta kuuraisesta aamusta. Käyn aina kävelyllä ennen työpäiväni alkamista ja kuuran valaisemassa maisemassa ulkoilu oli miltei juhlava alku ihan tavalliselle arkipäivälle.

Koska minulla on nyt vaikuttavalla ja ajatteluttavalla tavalla hurja kirjajärkäle kesken, pidän omaa blogimeteliäni yllä muistuttaen teitä kaikkia satuhaasteestani, jonka julkistin lokakuussa. Ilahduttavan moni on jo osallistunut, toivottavasti moni uusi ilmoittautuu vielä mukaan. Satuhaasteen yhteydessä arvon kaikkien osallistuneiden kesken satukirjan sekä jouluisen yllätyksen, koska huomasin blogini täyttävän kolme vuotta marraskuun lopussa. Syntymäpäivä on oikeastaan periaatteellinen, koska ensimmäisen blogiarvioni kirjoitin tammikuussa 2009, mutta blogini alkusanat kirjoitin marraskuussa 2008. Niin se aika kuluu.

Satuhaaste on ensimmäinen itseni julkistamani haaste, mutta olen innolla mukana monissa muissa haasteissa. Uusimmat kaksi ovat Sinisen linnan kirjaston tyttökirjahaaste sekä Koko lailla kirjallisesti-palstalla lanseerattu Muumimaraton. Molemmat ovat sellaisia, joita en voi vastustaa. Rakastan muumikirjoja ja tyttökirjojen suhteenhan minulla on blogissani oma Kuukauden tyttökirja-projektini, josta aion tehdä oman alasivunsa, kunhan ehdin.

Suhtaudun osallistumiini haasteisiin lempeän leikkimielisesti. Olen innokas osallistuja, mutta huono muistamaan kaikkea, missä olen mukana. En ole kovin kunnianhimoinen haasteinnossani, mutta jollakin tasolla haasteet ohjailevat lukemistani. Totally British-haaste on saanut minut lukemaan brittiläistä kirjallisuutta entistäkin enemmän ja jo suorittamani Nostalgian jäljillä-haasteen myötä olen jatkanut nostalgiakirjojen lukemista, mikä toki kytkeytyy mainiosti tyttökirjaprojektiini. Satun minihaasteisiin olen osallistunut joka kerta, mutta olen selvästi unohtanut kirjata lukemani kirjat omalle haastesivullenikin. Samoin TB-haasteen kirjaaminen laahaa lukemisteni jäljessä. Olen pahoillani! Uusin ja ehkä mainioin haaste, jossa aion olla rennolla aikataululla mukana, on Sallan lukupäiväkirjan Sydänvikaisia pienviljelijöitä verta oksentamassa.

Kuinka innokkaasti te muut osallistette haasteisiin? Ovatko ne innostava motivaattori lukemiseen? Innostutteko helposti ja unohdatte sitten? Vai oletteko tunnollisesti mukana alusta loppuun saakka? Tai sivuutatteko ehkä kaikki haasteet kokonaan? Kaipaako joku lisää lukuhaasteita? Ja mikä on ollut rakkain haaste juuri sinulle? Itse intoilen eniten Totally British-haasteesta, mutta juuri sen kohdalla olen ollut tavattoman hajamielinen luettujen kirjaaja. Vakavasti en osallistumistani ota, mutta mielenkiinnolla odotan jo, mitä kaikkea ensi vuosi tuo tullessaan.

P.S. Kun viime viikko oli Finlandia-ehdokkaiden viikko, niin huomenna julkistetaan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saaja. Ehdokkaista oma esikoissuosikkini on ehdottomasti Iida Rauman Katoamisten kirja, joka on paitsi hieno romaani, omaa myös ehkä yhden vuoden kauneimmista kansista.

Richard Dubelman: Holly Hobbie kadonnutta etsimässä

2011-11-12T16:17:00.001+02:00

Kuukauden "tyttökirja"klassikko
Richard Dubelman: Holly Hobbie kadonnutta etsimässä
Kustantaja: Wsoy 1980
Alkuteos: The Adventures of Holly Hobbie 1980
Suomennos: Anja-Liisa Vartiainen
Kuvitus: Kathy Lawrence (Dubelmanin luonnosten pohjalta)
Yhdysvaltalainen nuortenkirja, kulttuuriantropologinen seikkailuromaani
Sivuja: 259

Pienenä alkuhuomautuksena totean, että vaikka pyrin kuukauden tyttökirjoissani lukemaan leimallisesti tyttökirjoiksi määriteltyjä klassikkoja ja hieman uudempiakin teoksia, en voi olla sijoittamatta amerikkalaisen elokuvatuottaja Richard Dubelmanin fiksua seikkailuromaania Holly Hobbie kadonnutta etsimässä (1980) eräänlaiseksi osaksi tyttökirjaperinteen jatkumoa. Voi olla, että hieman venytän genrerajoja, mutta palaan tähän ajatukseeni myöhemmin tässä tekstissäni.

- Ei voi olla totta, Liz ajatteli hajamielisesti. Isot kehykset olivat paikoillaan... muotokuva oli poissa.
Liz sulki tiukasti silmänsä, kyyneleet kimmelsivät tulenloimussa. Hän avasi jälleen silmänsä ja nousi kyynärpäävartensa varaan valmiina pakenemaan huoneesta suinpäin. Mutta joku oli istahtanut vuoteen jalkopäähän: suunnilleen Lizin ikäinen tyttö, joka oli pukeutunut samanlaiseen asuun kuin Holly-täti muotokuvassa! Tytöllä oli kaunis norsunluunvärinen iho, posket hehkuivat punaisina kuin omena ja hiukset olivat kuparinhohtoiset. Silmät olivat syvät ja kirkkaat ja leuka pieni mutta päättäväinen.
- Älä mene.
- Mitä nyt? Kuka sinä olet?
- Holly Hobbie.

Moni 1980-luvun alussa lapsuuttaan muistanut ehkä muistaa Dubelmanin kirjan, niin ainakin toivon. Koska romaani ei ole kaikille tuttu, kerron sen kehyksestä muutamin sanoin. Muinaista mayakaupunkia etsivä arkeologi Melville Dutton on eksynyt Guatemalan viidakoihin eikä häneen ole saatu yhteyttä. Duttonin 13-vuotias tytär Liz ei suostu uskomaan, että hänen isänsä olisi kuollut, vaan hän lukee isänsä kirjeitä suurina aarteinaan ja valmistautuu kiitospäivän viettoon isovanhempiensa suuressa talossa Yhdysvaltain Uudessa Englannissa. Lizin äiti on newyorkilainen kirjakustantaja, joka joutuu työnsä vuoksi matkustamaan paljon, joten isovanhempien lisäksi Lizillä on vanhassa talossa seuranaan vain pikkuveljensä Danny. Isää kaivatessaan Liz yöpyy isänsä lapsuusaikaisessa huoneessa, jonka seinällä on maalaus 1800-luvun preeriasuisesta tytöstä, Holly Hobbiesta. Eräänä yönä Holly astuu ulos taulusta, sillä hänen tehtävänään on auttaa Liziä tämän isän löytämisessä.

Vaikka Holly Hobbie kadonnutta etsimässä näyttäisi heti alussa mahtuvan kevyen fantasian genreen, ei kirja kuitenkaan ole fantasia- tai edes saturomaani. Se on pikemminkin seikkailullinen kuvaus kulttuuriperheen tytöstä, jonka elämää varjostaa huoli isän tuntemattomasta kohtalosta. Seikkailua Liz saakin osakseen, sillä yhdessä Hollyn kanssa hän käy läpi niin New Yorkin museoita kuin lopulta matkustaa tämän kanssa Väli-Amerikkaan saakka. Kaikesta muodostuu tyttökirjamainen, tieteellinen sekä jännittävä seikkailu, joka on suloinen, muttei missään vaiheessa imelä.

Muistan, miten löysin kirjan kirjastosta ollessani ehkä kymmenvuotias. Kiinnitin heti huomioni kirjan kanteen ja päätin pitää kirjasta ennen kuin olin edes avannut sitä. Kirjan kuvitus saattaa olla yksi syy, miksi niin ihastuin Holly Hobbien hahmoon. Itse hahmohan on tuttu 1980-luvulla suosituista postikorteista, joissa Holly alunperin esiintyi. Lisäksi Sarah Kayn kuvittamissa postikorteissa, tarroissa sekä omassa lapsuudessani kovin halutuissa magneettipenaaleissa on (ainakin esikuvana) selvästi Holly Hobbie-hahmo. Nykyinen Holly Hobbie on hyvin kaukana uudisraivaajahenkisestä tyttökirjamaisesta tytöstä - tai kenties hahmo on vain modernisoitunut nykyaikaiseksi toiminnalliseksi hahmoksi markkinavoimien paineessa. Dubelmanin kirjassa kuvitus on onneksi lämminhenkistä ja viehättävää. Siinä on käsityöläisyyden jälki ja tietyllä tavalla elävä tunnelma. Itse asiassa Dubelmanin Holly Hobbie on muutenkin hyvin epäkaupallinen henkilöhahmo, joka on täysiverinen fiksun lastenkirjan toimija, eräänlainen yksinäisen Liz-tytön mielikuvitusystävä tai voimahahmo, joka auttaa isän ikävään sekä selvittää kulttuurisia salaisuuksia.

Holly Hobbie kadonnutta etsimässä on ennen kaikkea hieno seikkailukirja lapsille, etenkin tytöille. Se on harvinaisen fiksu teos, sillä se opettaa tarinansa sisällä paljon niin länsimaisesta kulttuurihistoriasta kuin latinalaisen Amerikan uskomuksistakin. Kirjansa perusteella Dubelman selvästi uskoo tieteeseen, niin humanistisiin kuin luonnontieteisiinkin. Kuinka moni lastenkirja alkaa Albert Einsteinin tai päättyy Thomas Carlylen ajatukseen? Omasta mielestäni kirjan viehättävintä antia ovat kirjan alkupuolen nopea kuvaus Hollyn perheen elämästä 1800-luvun Yhdysvalloissa sekä Lizin ja Hollyn käynti New Yorkin luonnonhistoriallisessa museossa. Kuvaukset Guatemalasta ovat tarkkoja. Ne ovat myös kulttuurisesti yllättävän korrekteja ottaen huomioon kirjan kirjoitushetken yli 30 vuotta sitten: kaiken tietävää sankariantropologia ei ehkä ole olemassa, mutta humaaniudella pääsee pitkälle. Olen blogissani aiemminkin maininnut opiskelleeni kulttuurintutkimusta. Kun nyt luin Holly Hobbien uudelleen, en voi olla miettimättä, että antoiko tämä kirja jonkinlaisen alitajuisen kipinän epävarman toimeentulon tarjoavalle uralleni? Heti perään minun on mainittava, että kovin kaukaisia kulttuureja en ole kuitenkaan päässyt tutkimaan muuten kuin tenttikirjoissa. Holly Hobbie sai minut muutenkin vellomaan lapsuusmuistoissani. Muistelen, että minulla oli aikoinaan jopa kirjeenvaihtokaveri Guatelamasta.

Onko kirjassa sitten mitään huonoa? Sen tarina on hyvä. Sen henkilöhahmot ovat Lizin kulttuurisuvun kontekstissa realistisia; Hollykin, vaikka astuukin ulos taulusta ottaakseen osaa Lizin elämään. Kirjan kuvitus on vanhanaikaisella tavalla ihastuttavaa. Se ei ole imelää, ei makeile, vaan on erottamaton osa tarinaa sekä omaa mielikuvaani uudisraivaajatytöstä. Kirjan heikoin lenkki on Dubelmanin tapa kirjoittaa. Hän kirjoittaa hyvin, ainakin tarpeeksi hyvin noin kymmenvuotiaan lukutoukan mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Vaikka kerronta on sujuvaa, on se kirjan loppupuolella hivenen liian toimintapainotteista minun makuuni. On kuin alun lumoava tunnelma katoaisi ja Hollyn viehätys muuttuisi tavalliseksi tyttöydeksi ja viidakossa säntäilyksi. Viihdyin huomattavasti paremmin Yhdysvaltain itärannikon lumisissa maisemissa sekä museoissa kuin Guatemalan mutaisissa viidakoissa. Tämä korreloi täysin omaa kirjamakuani nytkin, minun mielestäni hitaus voittaa toiminnan eikä se tietenkään ole Dubelmanin vika.

Kokonaisuudessaan Holly Hobbie kadonnutta etsimässä on minulle täydellinen nostalgiakirja, joka tarjosi matkan omaan lapsuuteeni 1980-luvun alkupuoliskolle. Olen tavattoman iloinen siitä, että löysin kirjan uudelleen ja sain sen viimein omaan hyllyyni. Se on mielestäni enemmän lasten- kuin nuortenkirja, mutta Hollyn ja Lizin molempien hahmoissa on paljon tyttökirjojen sankarittarilta lainattua: on yksinäisyyttä, kaukana olevan vanhemman kaipuuta, uskoa ihmisyyteen sekä oikealla tavalla kirjallinen ilmapiiri. On vielä ihana vanha talokin, jossa kaikki saa alkunsa. Siksi Holly Hobbie sopii hyvin kahdeksankymmentälukulaiseksi tyttökirjaksi.

**** (ihan ilman magneettipenaalikertoimiakin mitä mainioin kirja vielä 30 vuoden jälkeen, toivottavasti tästä otetaan joskus uusi painos)

Holly Hobbiesta ei ole juurikaan blogeissa kirjoitettu. Kirjallisuuskriitikko Maria Loikkanen Alas taikavirtaa-blogista sekä Aikakone-lehden edesmennyt toimittaja Leena Peltonen ovat kuitenkin olleet varsin lumoutuneita Dubelmanin kirjasta. Olisikin mukava tietää, onko meitä muitakin?

P.S. Tässä yhteydessä voisin vinkata kaikkia tyttökirjojen ystäviä tutustumaan Sinisen linnan kirjaston Marian haasteeseen. Koska luen vähintään yhden tyttökirjan kuukaudessa, olen ehdottomasti mukana Marian haasteessa. Jos Holly Hobbie kadonnutta etsimässä sopii muiden mielestä tyttökirjojen pirtaan, niin tämä on yksi haastekirjani.

Katriina Ranne: Minä, sisareni

2011-11-11T09:18:00.001+02:00

Katriina Ranne: Minä, sisareni
Kustantaja: Nemo 2010
Kansi: Hanna-Maija Matikainen
Kotimainen romaani
Sivuja: 499

Tuuli ja Sade olivat isoja siskoja, jotka tiesivät miten maailma oli syntynyt ja mistä nimet tulivat. Minä ja Usva olimme tähtiä, mutta Tuuli ja Sade olivat aurinko ja kuu. He kertoivat suurimman osan tarinoista, pitkistä ja polveilevista; välillä tarinat jäivät kesken pitkäksi aikaa, ja osa niiden lumovoimaa oli aina jännitys siitä, jatkuisivatko ne enää. Toisinaan Usva ja minä loimme kahdestaan itse loppuja kuulemiimme tarinoihin. Ja kuka tahansa sai aina aloittaa uuden.

Noormarkkulaiset Vuolteen perheen tytöt, hikipisarasta syntynyt Tuuli, sadepisarasta alkunsa saanut Sade, kyyneleen tuoma Meri sekä kastehelmen luoma Usva, ovat tiivis siskossarja. Savenvalajankujalla sijaitsevassa kodissaan opettajaperheen tytöt kasvavat, aikuistuvat, muuttavat pois kotoa ja kokevat niin elämän kolhuja kuin iloja. He kaikki ovat eri tavalla kauniita ja eri asioissa lahjakkaita, mutta heillä jokaisella on uskomaton mielikuvitus ja taito olla olemassa toisilleen.

Katriina Ranne on kirjoittanut hienon romaanin, sen kerron heti alkuun. Minä, sisareni (Nemo 2010) on tiivistunnelmainen kudelma Vuolteen tyttöjen elämästä varhaislapsuuden ihmeellisistä vuosista aikuisiän vaikeisiinkin teemoihin. Ranne antaa jokaiselle siskolle oman äänen: Usva, Meri, Sade ja Tuuli - ihanat nimet, muuten - elävät omaa elämäänsä siten, että romaanista muodostuu eräänlainen kaunis ja samalla tarkkanäköinen tutkielma naiseudesta.

Oli hyvä olla froteepyyhkeen karheus pehmeää ihoa vasten. Froteepyyhe on kuin siskot: jotain jonka kanssa on elänyt syntymästään saakka, jotain jonka tärkeyttä ei sen jokapäiväisyyden takia välttämättä aina täysin tiedosta, mutta joka kuitenkin on läheisintä mitä voi olla.

Minä, sisareni jakautuu kolmeen osaan, mutta lapsuus ja aikuisuus määrittää sen kuitenkin kaksiosaiseksi. Romaanin alkuosa kuin modernin tyttökirjan kaltainen ihananuuskuvaus satakuntalaisesta lapsuudesta: on villapuvut, Mummula, kaukoputki, tähtikuviot, Jumala, uintiretket, Peppi Pitkätossu-leikki, mansikat, lakat, mustikat ja vadelmat. On päivänvarjomaiset meduusat Yyterissä. Siinä missä romaanin alkuosa kuin kuin realistista satua, on kirjan toinen puolisko aikuisen maailman rajuutta ja rumuuttakin. Ranne kuljettaa lukijansa niin Lontooseen, Brasiliaan kuin Joensuuhunkin. On vaikeita ihmissuhteita ja pornoakin, mutta on myös Taika-mukien satumaailmaa sekä ajatus siitä, että jouluna pitää olla lunta ja siskoja. Yhteistä molemmille aikatasoille on se, että siskoihin voi (useimmiten) luottaa, heille voi puhua, mutta heidän kanssaan saa myös olla hiljaa.

Olen sellainen lukija, että minulle kokonaisuudessaan erinomainenkaan kirja ei ole vailla jonkinlaisia lukemista katkovia kerrontateknisiä säröjä. Minä, sisareni on kirja, joka on täysin omalla mukavuusalueellani, johon minun oli helppo ihastua. Siinä kuitenkin olisi ollut hieman karsimisen tai tiivistämisen varaa. Liki viiteensataan sivuun mahtuu pientä jaarittelua, joka sai ainakin omat ajatukseni harhailemaan. Aivan aluksi minun oli vaikea pysyä siskojen kertojanäänten mukana, siskokset tuntuivat niin samankaltaisilta, etten tahtonut erottaa heitä toisistaan. Tämä kuitenkin onneksi muuttuu kirjan myötä niin, ettei siskoja voi romaanin loppupuolella enää sekoittaa toisiinsa. Lisäksi löysin kirjasta muutaman pienen epätarkkuuden, joiden kohdalla kustannustoimittaja olisi saanut olla tarkkana. Nämä ovat kuitenkin sellaisia pikkuseikkoja, joita mahtuu melkein jokaiseen hienoonkin romaaniin. Ranteen kirja on tavattoman vahva. Se korostaa upealla tavalla sisaryhteyttä ja kuljettaa miltei maailman ääriin. Ennen kaikkea se on aikuinen kirja luottamuksesta, läheisyydestä ja kipeistä asioista - se on romaani elämästä.

Kokonaisuudesta voisinkin todeta, että Ranne kirjoittaa ihanasti. Hän osaa kutoa sanojen verkkoja siten, että jokaisen siskon oma tarina kulkee koko ajan eteenpäin, kiertyy yhteen muiden siskojen kanssa sekä hellii ja raastaa tarinallaan. Ei ole varmasti vaikea arvata, että minä lumouduin. Yhden rakkaan siskon kanssa eläneenä alan ihan kaivata lapsuusvuosiini kuvitteellista siskosparvea.

****+

Minä, sisareni on ollut esillä useissa blogeissa. Kurkkaa ainakin Minnan/Ilsen, Karoliinan, Mari A:n, Marjiksen, Jennin ja Sannan mietteet kirjasta.
Osallistun tällä kirjalla sekä Siskoskirja- että Suomalaisen keskiluokan arki-haasteisiin.

Kotimaista? Ulkomaista?

2011-11-08T19:10:00.000+02:00

Jutustelua kotimaiseksi keskiviikoksi naamioituneena tiistaina

Tällä viikolla kirjamaailma kuhisee F-ehdokkaista. Finlandia Junior-ehdokkaat julkistettiin tänään. Kuten Kirjavan kammarin Karoliina mainitsee, meillä oli hänen kanssaan leikkimielinen arvauskilpailu siitä, kumpi osuu paremmin oikeaan Finlandia Junior-ehdokasveikkauksessaan. Itse uumoilin aivan oikein, että ehdokkaaksi pääsisivät Hannele Huovin ja Kristiina Louhen Jättityttö ja Pirhonen (Tammi) sekä Marjatta Levannon ja Julia Vuoren Taivaallinen suurperhe (Otava). Muut arvaukseni eivät osuneet oikeaan, mutta en voi kuin ihailla sitä laadukkaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden määrää, jota Suomessa julkaistaan.

Varsinaiset Finlandia-ehdokkaat julkistetaan ylihuomenna torstaina, kuten varmasti kaikki kirjaihmiset tietävätkin. Kirsin kirjanurkassa moni on esittänyt arvailua omista suosikeistaan. Järjellä ja tunteella-blogin Susa taas kyselee, että mitä kirjaa hänen lukijansa toivoisivat ehdokaslistalle En nyt ala ehdottaa Finlandia-veikkausta tänne omaan blogiini, vaikka mielessäni makustelenkin nimiä Kyrö, Hotakainen, Kettu, Tervo, Rauma, Linturi, Carpelan, Carlson, Kaukonen, Hautala, Sahlberg... Ja monia, monia muita.

Sen sijaan esitän ehkä hivenen hassun kysymyksen siitä, että minkä verran teidän oma lukemisenne jakautuu koti- ja ulkomaisen kirjallisuuden kesken? Osaatteko arvioida? Jos olette vaikkapa kirjakaupassa, ettekä tiedä, mitä lukemista ostaisitte, houkuttaako koti- tai ulkomaisen kaunokirjallisuuden hylly enemmän? Vai onko kirjan julkaisumaa ihan samantekevä, kunhan vain teoksen tarina tai aihepiiri on sellainen, joka juuri sillä hetkellä houkuttaa?

Tein eilen illalla pikaisia humanistin laskutoimituksia tänä vuonna blogiini tuomistani koti- ja ulkomaisista kirjoista (poislukien lasten kuvakirjat sekä tietokirjat). Olen lukenut 31 koti- ja 40 ulkomaista kaunokirjaa, joista kaikista olen kirjoittanut jotain blogiini. Prosentuaalisesti kotimaisten osuus lukemistani on 43,6 %. Olen ihan tyytyväinen tuohon määrään. Olisin toki iloinen, jos kotimaisten osuus olisi vieläkin suurempi, mutta myönnän kyllä kirjakaupassa hakeutuvani ensin käännöskirjahyllyille.

Koska Finlandia-ehdokkaiden viikolla haluan jatkaa kotimaisen kirjallisuuden pohdintaa, utelen vielä, että mikä on paras tai rakkain tänä vuonna lukemasi kotimainen kirja, on se sitten uusi tai vanha? Kaikkien aikojen parasta en tohdi kysyä, koska en osaisi vastata kysymykseen omasta puolestanikaan. Niitä rakkaita on niin monia! Tänä vuonna olen ollut tavattoman ihastunut Joel Haahtelan Elenaan, Helmi Kekkosen Valintaan sekä Katja Kaukosen Odelmaan. Niissä kaikissa on jotain sellaista, jotka ovat uponneet minuun ihan täysin. Mutta aika mainio on Turkka Hautalan Paluukin, voimakas taas on Iida Rauman Katoamisten kirja ja nyt luen aivan ihanaa siskokirjaa. Kaikkein hienoin on kuitenkin ollut Bo Carpelanin Lehtiä syksyn arkistosta.

Huh, miten jännittävää onkaan odottaa Finlandia-ehdokkaiden julkistamista!

P.S. Nyt ovat meilläkin kirjahyllyt vaihteeksi järjestyksessä.

Deborah Underwood & Renata Liwska: Ihan hiljaa

2011-11-05T13:45:00.001+02:00

Deborah Underwood: Ihan hiljaa
Kustantaja: Karisto 2011
Alkuteos: The Quiet Book 2010
Suomennos: Sanna Vartiainen
Kuvitus: Renata Liwska
Ulkomainen kuvakirja
Sivuja:32

On hetkiä, jolloin on ihan hiljaista. Vaikkapa silloin
...kun outo sukulaistäti tulee yllätysvierailulle.
...kun miettii "pureeko se?"
...kun valot himmenevät ja konsertti alkaa.

Pyhäinpäivän ja yhtä hyvin minkä tahansa muunkin hetken lukemiseksi sopii Deborah Underwoodin ja Renata Liwskan kuvakirja Ihan hiljaa (Karisto 2011), jossa kuvaillaan niitä arjen ja juhlan hetkiä, jolloin saa olla ääneti. Shhh...

Ihan hiljaa on kirja, jota ei voi eikä tarvitse analysoida. Sen lukeminen ja katseleminen antaa rauhoittavan kokemuksen, joka riittää itsessään. Etsin aina sanoja, tarinoita ja kielikuvia. Siksi yllätyin, että suoranaista kertomusta vailla oleva kirja voi sanoa niin paljon.

Underwoodin sanat ja Liwskan kuvat puhuvat keskenään. On hauska ajatella kaikkea niitä hetkiä, joilloin on ihan hiljaista, kuten silloin, kun sukeltaa veden alle, kun saa toivoa tai kun tajuaa, että kylpyvaahtoa tuli vähän liikaa. Ehkä vielä hauskempaa on kuitenkin katsoa kirjan eläinhahmoisia kuvia. Hikan pidätteleminen konsertissa, leipäkivien heittely parhaan ystävän kanssa tai eväiden lipsahtaminen maahan tuntuvat jotenkin erityisen merkitykselliseltä oivalluksen hetkiä tarjoavien kuvien kanssa. Ja nyt puhun ihan aikuisten oivalluksista, vaikka lapsetkin takuulla tästä kirjasta nauttivat. Liwskan kuvamaailma on kaunis ja suloinen, muttei liian siloiteltu, vaan pieniä hymynkareita aikaansaava.

Ihan hiljaa on niitä kirjoja, joita on vaikea arvioida, mutta helppo arvottaa. Tarinaahan tässä ei ole, mutta sitäkin hurmaavampi tunnelma. Hiljaisuus, edes pieniksi toviksi taaksejäävä kiire, tekee hyvää niin lapsille kuin aikuisillekin. Ne ovat sellaisia arvoja, joita haluan ainakin osin kantaa mukanani. Toki kiireellekin on aikansa ja pieni stressi voi joskus piristää, mutta elämän suvantokohdat ovat niitä hetkiä, joiden aikana oman jaksamisen kuvitteelliset akut latautuvat kaikkein parhaiten.

Luulen, kirja puhuttelee niin lapsia kuin ennen kaikkea aikuisiakin. Joskus on hyvä olla ihan - tai ainakin melkein - hiljaa.

******************** (kyllä, 20 tähteä viisivuotiaani mukaan: Tämä on ainakin kakskymmentä pistettä! Niin ihana. Ja niin erinomaisen onnistunut kuvituskin. Varsin pikkuvanha kommentti, eikö?)

Ihan hiljaa on oltu myös Lastenkirjahyllyssä.

Kai Niemisen runo sivistyksestä

2011-11-04T13:03:00.000+02:00

Ei minulla ole mitään sivistystä vastaan, jos se pysyy
kohtuullisena eikä tule liian lähelle. Hyvä välimatka on
esimerkiksi sellainen, että kun nukkuu ikkuna auki ja
kuulee junan äänen, niin se kuulostaa koskelta ja kuovilta.
(Kai Nieminen, runo kokoelmasta Syntymästä, Tammi 1973)

Kaltaiseni kotityöläinen, haahuilija, apuraha- ja freelance-elämän välissä elävä kirjabloggaaja hymähtelee hellästi Kai Niemisen runolle. Runo avautuu minulle jonkinlaisena välitilarunona: sivistys, miten se nyt sitten ikinä määritelläänkin, on jotain mitä kaipaan ja esimerkiksi Helsinkiin matkatessani oikein imen pääkaupungin ilmapiiriä jo heti Kumpulan kampuksen kohdalla. Runo vie minut ajattelemaan työskentelyni yksinäisiä ja toisaalta sosiaaliakin puolia. Ennen kaikkea aloin sen myötä pohtia omaa äänimaisemaani. Kaupungin ja maaseudun rajamailla asuessaan moottorien kaukaa kumisevat äänet kuulostavat toisinaan melkein kosken kuohunnalta. Lintujen laulu, vastapäisessä metsässä loikkivien jänisten aikaansaama pensaiden kahina sekä hiekkatien rapina jalkojeni alla ovat kuitenkin äänistä konkreettisempia etenkin keskipäivällä.

Niemisen runo on myös eräs tapani osallistua jälleen kerran Jennin runohaasteeseen. Jennin blogi löytyy nyt Lilystä, käykää kurkkaamassa!

Pyhäinpäiväviikonloppuna olen blogissani kuvakirjallisesti Ihan hiljaa. Iloitsen niin uusista kirjakaapeista olohuoneessa kuin työhuoneeseen siirretyistä Lundioista. Luen käsittämättömän upeaa tiiliskiviromaania, juon valkoviiniä ja Teelordi-teetä, syön suklaata, "vuotuisriittinä" katson Tim Burtonin leffoja, käyn ulkona, olen perheeni kanssa, pelaan Inkan aarretta ja luen ääneen ensimmäistä Uppo-Nallea (jossa etenkin paperinukke nimeltä Jukka Kuoppamäki naurattaa). Ajattelen menneitä ja tulevia.

Hyvää alkavaa viikonloppua!

Kuvan otin Suomen rautatienmuseon pihalle parkkeeratun automme ikkunasta eräänä sateisena syyspäivänä.

Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle

2011-11-02T13:28:00.002+02:00

Kotimainen keskiviikko
Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle
Kustantaja: Tammi 2011
Kansi: Mika Kettunen
Kotimainen romaani
Sivuja: 267

Perhettäni viskeltiin pitkin isänmaata, lopulta sen lounaiselle laidalle. Martti-ukko ei sitä menoa kestänyt, sai säärihaavan ja verenmyrkytyksen ja kiven alta paikan, joka oli minusta niin kaukana kuin olla voi. Sieltä saakka eivät luiset reidet lämmittäneet.
Ennen pitkää muut tulivat takaisin, kaivoivat minut sankarihaudasta, laittoivat omaan paikkaan, sen päälle pienen kiven ja kukkasia ja ryhtyivät iloissaan rakentamaan.
Kun talon valkoinen kammari oli valmis, syntyi Toinen.
Nimeni annettiin hänelle.

Puolivuotias Marketta-vauva kuolee, koska tukehtuu siskonsa syöttämään leipäpalaan. Hän jää kuitenkin haamuna seuraamaan perheensä elämää, joka on kaikkea muuta kuin helppoa: on ankaruutta, puutetta, jälleenrakentamisen aikaa, evakkouden painoa sekä kolmen sukupolven naisen kokemuksia rakkaudesta, rakkaudettomuudesta, naisen rooliin kohdistuvista ennakko-odotuksista sekä kipeästä äitiydestä.

Marja Leena Virtasen romaania Kirjeitä kiven alle (Tammi 2011) kuvaillaan kirjan takakannessa "supisuomalaiseksi tarinaksi, joka kaivautuu maagisen realismin juurelle eikä hevin hellitä lukijansa mielestä". Takakansiteksti sekä ennen kaikkea lukuisat haltioituneet blogiarviot saivat minut tarttumaan Virtasen kirjaan. Oli pakko selvittää, kuinka itse niin kehutun romaanin lukisin.

Kirjeitä kiven alle liikkuu ajassa ennen toista maailmansotaa sekä ajassa sen jälkeen. Sota-aika näyttää muuttavan kaiken, mutta elämä on ollut vaikeaa ennen sotiakin. On Siviä, pehmeä ja aistillinen nainen, joka ei osaa ottaa kontaktia omiin tyttäriinsä, mutta kohottaa aviomiehensä ja poikansa korkealle. On Siviän äiti Mar, joka pukee omat tunteensa kovan työnteon varjoon. Ovat Riikka ja Toinen, kuolleen siskonsa nimen saanut nuorin tytär Marketta, jotka saavat kasvaa sotien jälkeisessä Suomessa saaden aineellisesti melko hyvän elämän opiskelupaikkoineen kaikkineen. Ennen kaikkea on Marketta, haamutyttö, joka seuraa perheensä elämää aaveena lukien tai aistien kaimasiskonsa kirjoittamia kirjeitä perheen elämästä. Kirjeitä Toinen sujauttelee haamusiskolleen laittaen ne kiven alle tai milloin minnekin. Sota-ajan, evakkouden sekä ankarien ihmissuhteiden aikaansaama katkeruus määrittää koko Marketan suvun kokemusmaailmaa.

Tästä kaikesta Toinen kirjoitti kirjeissään minulle, oli tyytyväinen tai tyytymätön, silitti kirjeet huolellisiin taitoksiin, pani rasiaan tai repi silpuksi ja syötti Porin Matille.

Virtasen romaani on erittäin väkevä, aistillinen ja kielikuviltaan runsas. Tapa, jolla Virtanen kuvaa suomalaista selviytymistä sota-ajan molemmin puolin on voimakas ja suoruudessaan rehellinen. Kirjeitä kiven alle naisten kirja naisista, jotka eivät oikein osaa olla naisia, äitejä tai tyttäriä. Sukupolvien ketju on vahva vain sukulinjansa, ei henkisen yhteytensä vuoksi.

Vaikka Kirjeitä kiven alle on vahva teos, puuttuu siitä jokin sellainen elementti, joka puhuttelisi ja koskettaisi minua lukijana. Pidän yleensä eri sukupolvien naisista kertovista teoksista, esimerkiksi Riikka Pulkkisen Totta oli eräs viime vuoden hienoimmista lukukokemuksistani. Pidän siitä, että kertojaääniä on useita, että kirjan rakenne on monikerroksinen ja että realismiin liittyy maagisia elementtejä. Virtasen kirjassa sitä kaikkea onkin, oikein onnistuneesti, mutta silti epäilen unohtavani tämän kirjan melko pian. Virtasen henkilöt ovat paljaita ja rujolla tavalla rehellisiä, mutta he jäävät kaikessa tunteikkuudessaankin jonkinlaisiksi asetelmiksi, kuviksi omaan tarinaansa. Myös maagisuus jää hennoksi lupaukseksi, kuin kuolleen Marketan huokaukseksi.

Kirjeitä kiven alle on monin osin ansiokas. Evakoiden tarinaa on harvoin kerrottu näin väkevästi. Tietty ulkopuolisuus, joka tuntuu sukupolvien ketjun aikaansaannokselta, on varmasti myös evakkouden kokemusta. Maaginen realismi, vaikka se romaanissa jääkin enemmän lupauksen asteelle, on aina tervetullutta. Marketta-vauvan kertojanääni on vahva. Se ei ole lainkaan vauvamainen, lapsen kaltainen, vaan se on aikuisen naisen puhetta kiven alta. Romaanin näkökulmavaihdokset sujuvat onnistuneesti, naisten oma ääni tulee esille. Myös arjen kuvaajana Virtanen on taitava. Hän kuvailee paljaasti, konstailematta ja rikkaalla kielellä kaiken sen raskaan työn, jota ihmiset ennen ja jälkeen sotia tekivät. Työ on kirjassa niin keskeistä, että siitä tulee eräänlainen välittämisen välikappale.

Virtasen kirja on laadukas ja tärkeäkin romaani, josta olisin aidosti halunnut pitää. Kirjeitä kiven alle on melko iloton tarina, muttei kokonaan vailla valoa. Se on sävyiltään samanlainen kuin nyt menossa oleva marraskuun alku: harmaa, ankeakin, mutta kaiken ankeuden alla on lämpöä ja lempeyttä. Se täytyy vain kaivaa esille, sille on annettava mahdollisuus tulla.

***½
Kirjeitä kiven alle on ollut blogeissa hyvin kovasti pidetty tai suorastaan rakastettu. Siitä ovat kirjoittaneet ainakin Arja, Sara, Susa, Anna Elina, Jum-Jum, Erja, Karoliina, Sanna, Maija ja Leena. Toivottavasti muistin/löysin kaikki arviot. (Edit. muutin muutamaa kohtaa arviossani.)

Annelies Verbeke: Kalanpelastaja

2011-11-01T19:33:00.002+02:00

Annelies Verbeke: Kalanpelastaja
Kustantaja: Avain 2011
Alkuteos: Vissen Redden 2009
Suomennos: Mari Janatuinen
Kansi: Satu Ketola
Ulkomainen romaani
Sivuja: 186

Miten hän aina onnistuikin, hän ajatteli polkiessaan pysähtymättä ja hengittäessään kuusentuoksua nenän kautta mahdollisimman syvään. Että hän putosi aina jaloilleen. Ja että jos hän olisi uskonnollinen, hän uskoisi suojelusenkeliin. Villihanhiparvi lensi hänen päänsä yli - kiljuen, siltä vaikutti - kohti sateenkaarta, joka erottui sinistä taustaa vasten vielä värikkäämpänä kuin äsken.

Monique Champagne ei kuitenkaan aina onnistu. Hän, menestynyt kirjailija ja hyvä juhlien järjestäjä tulee jätetyksi ja päättää muuttaa elämänsä suunnan. Hän näkee televisiosta kalakantojen ehtymisestä kertovan dokumentin ja kokee ekologisen herätyksen, jonka vaikutuksesta hän ottaa päämääräkseen kalojen pelastamisen. Monique jättää kaunokirjallisuuden kirjoittamisen ja alkaa kulkea puhujana erilaisissa kongresseissa maailman merellisissä kaupungeissa aina Itämereltä Välimerelle ja edelleen Barentsinmerelle saakka. Hän ottaa tehtävänsä vakavasti omistautuen kalojen pelastamisen ideologialle oman mielen tasapainonsa uhallakin. Onnistuuko Monique pelastamaan kalat? Onnistuuko hän ennen kaikka pelastamaan itsensä ja löytämään tasapainon elämäänsä?

Mitä isompaa, henkilökohtaista hyvää itse kukin voi tehdä luonnon puolesta, pohti belgialainen Annelies Verbeke blogini haastattelussa. Tuo kysymys muodostaa ytimen Verbeken tuoreimmalle romaanille Kalanpelastaja (Avain 2011). Kalanpelastaja on ekologinen kertomus maailman merien tilasta. Se on myös hauskasti kirjoitettu kuvaus eronneen naisen selviytymiskeinoista. Ennen kaikkea se on metaforientäyteinen matka ihmisen identiteetin kysymyksiin.

Moniquen matkat maailman kala- ja meriaiheisiin konferenseihin ovat hurjia. Niihin liittyy niin valheellisen identiteetin, jeesusmyytin, ympäristöteeman kuin yksinäisyydenkin kysymyksiä: on keksittyjä ystävyyksiä, yksinäisiä iltoja hotellihuoneissa, on jopa kiduskaarijäänteinen mies. Monique elää vimmaisesti kuin kala koko ajan vähenevässä vedessä.

Monique meni bussissa samalle paikalle istumaan, painoi päänsä ikkunaa vasten ja tuijotti jännittyneesti ulos. Hänen oli oltava erityisen tarkkana. Merkit ja ilmoitukset voisivat olla kätkettyinä mihin tahansa.

Kalanpelastaja on samaan aikaan hilpeä ja melankolinen kirja. Moniquen ulkopuolisuus kaikesta kannattelee tarinaa ja rinnastuu siihen, mikä on kalojen kohtalo merien liikakäytön seurauksena. Verbeke haastaa lukijansa melkoisella määrällä symboliikkaa, muttei tee sitä millään tavalla coelhomaisesti (kiitos siitä!), vaan upottaa metaforat tarinaansa pikemminkin absurdisti, jopa hullusti. Ne ovat myös erottamaton osa Moniquen ajatusmaailmaa.

Teemansa ja tunnelmansa puolesta Kalanpelastaja muistuttaa hieman Sabina Bermanin romaania Nainen joka sukelsi maailman sydämeen. Verbeken kirja on kuitenkin jollain tasolla vieläkin fiksumpi, ainakin haastavampi. Sitä aloittaessaan ei voisi koskaan arvata, miten kirja päättyy eikä kesken lukemisenkaan voi aavistaa, mitä seuraavassa luvassa - tai edes seuraavalla - sivulla tapahtuu. Verbeke osaa keikauttaa näkökulmia niin, että lukija pysyy hereillä. Silti Moniquen tarina on ihmeellisen rehellinen, jopa paljas. Kaikki, mikä tapahtuu, voisi tapahtua oikeastikin. Vaikka kirja on hullu, on se hyvin luettava. Verbeke kirjoittaa niin, että hänen teostaan miltei ahmii sivu sivulta: teksti etenee sutjakkaasti, muttei tukahduta tai naurata liikaa.

Minä pidin ja en pitänyt Verbeken kirjasta. Pidin tavattomasti tavasta, jolla Verbeke kirjoittaa. Hän osaa luoda samaan aikaa arburdin, hullunhauskan maailman ja upottaa siihen kuitenkin jotain äärettömän koskettavaa, paljasta ja surullista. Pidin myös siitä, että ekologiset ja henkilökohtaiset asiat kulkevat rinnakkain tarinassa, joka pysyy ehjänä monimutkaisista ainesosistaan huolimatta. En pitänyt Moniquen hahmosta, en voinut pitää hänestä. Vaikka nauroin hänelle, surin hänen puolestaan ja kauhistelin joitakin hänen tekojaan, en voinut kiintyä häneen. Se sai minut surulliseksi, mutta toisaalta se on surua, joka sopi juuri tähän kirjaan. En tiedä, jättikö kirja minut surulliseksi vai lohdulliseksi - ehkä hieman molemmiksi.

Sen tiedän, että Kalanpelastaja on hyvä ja ajatteluttava romaani.

****-

Kalanpelastajasta on kirjoittanut myös Sinisen linnan kirjaston Maria.

Blogihaastattelussa Annelies Verbeke

2011-10-31T13:32:00.000+02:00

Eilen päättyneet Helsingin kirjamessut houkutteli Suomeen koko joukon kiinnostavia ulkomaisia kirjailijoita. Tapasin heistä yhden, belgialaisen Annelies Verbeken, jonka uusin romaani Kalanpelastaja (Avain 2011) on julkaistu suomeksi nyt lokakuussa. Sain ilon lounastaa hänen kanssaan Helsingin keskustassa ennen hänen esiintymistään messuilla. Lounaan yhteydessä haastattelin Verbekeä ja keskustelumme polveili niin kirjoittamisessa, kirjoissa kuin ympäristöasioissakin.

Tuorein romaanisi Kalanpelastaja kantaa mukanaan suuria teemoja: meren, kalojen ja ympäristöteeman ohella ehkä vieläkin keskeisemmällä sijalla ovat yksinäisyyden, identiteetin ja mielenterveyden ulottuvuudet sekä erilaiset metaforat niiden takana. Mistä kirjan idea ja aihepiirit syntyivät?

Minulla on aina ensin idea, joka ikään kuin lentää luokseni ja josta alan työstää kirjaa. Kalanpelastajan kohdalla halusin kirjoittaa siitä, millaista henkilökohtaista isompaa hyvää joku voisi tehdä yhteiskunnan tai luonnon hyväksi. Mikä voisi olla päähenkilön henkilökohtainen panos ison asian eteen? Sittemmin tarina sai muitakin linjoja.

Olen aikaisemmin ollut kasvissyöjä ja aloin pohtia kalojen asemaa. Hyvin useinhan kasvissyöjäksi itseään kutsuvat syövät kuitenkin kalaa. Kalat ovat jonkinlaisia eläinmaailman altavastaajia, joilla ei surullista kyllä ole minkäänlaista mahdollisuutta voittaa ekologisessa kilpailussa. Kalanpelastajan päähenkilö Monique Champagne, kirjailija, on surullinen omassa elämässään ja haluaa siihen muutosta. Hän kokee, että näiden eläinmaailman altavastaajien pelastaminen on hyvä asia hänen oman elämänsä - hänen minuutensa pelastumisen - kannalta. Moniquen oma tarina kulkee syvemmälle ja syvemmälle, aina hulluuden partaalle saakka, mutta kalojen pelastaminen on hänelle pyhää.

Kirjasi on melko poliittinen ja metaforinen samalla kertaa. Osaatko kertoa enemmän tästä?

Toimin myös näytelmäkirjailijana ja olen hyvin kiinnostunut erilaisista symboleista ja metaforista. Aloin nytkin etsiä linkkiä evoluution alkuajan ja nykyihmisen välillä, siten keksin kalat kirjani keskeisaihioksi. Kaloihin liittyy symbolisesti niin paljon: darwinismia, teologiaa ja nykyajan ympäristökysymyksiä. Sitten luin myös paljon biologiaa käsitteleviä kirjoja, jotka ovat minulle vieraita - olen aina ollut kiinnostuneempi taiteista ja humanistisista tieteistä. Aloin pohtia fossiileja: sikiöllä on varhaisvaiheessa nähtävillä kidukset, jotka muistuttavat meitä evoluution kulusta. Kalanpelastajassahan eräs mies, Moniquen satunnainen seksikumppani, on mies, jolla on kidukset.

Etsin Moniquen tavoin kirjaani puuttuvaa linkkiä, en ihmisen ja apinan, vaan ihmisen ja alkueliöiden välillä ja keksin kalat. Siten kaikki tuli yhteen: kysymykset siitä, miten me olemme muuttuneet evoluution myötä tai miten ihmisen mieli muuttuu vaikeina aikoina. Monique alkaa ikään kuin sukellella omassa itsessään etsien pelastajaansa, palkintoaan hyvästä kalanpelastustyöstä. Hän menee koko ajan pitemmälle ja pitemmälle. Kalojen pelastamisesta tulee hänen oman itsensä pelastamista ja Monique alkaa pakkomielteenomaisesti nähdä evoluution linkkejä sielläkin, missä niitä ei ole. Kiduksellinen mies on eräs tällanen kuvitteellinen linkki, samoin vanha kreikkalainen pariskunta, joka saa Moniquen ajattelemaan itseään jopa jeesusmaisena pelastajana. Ympäristöpolitiikka ja erilaiset symbolit siis sekoittuvat Moniquen mielessä.

Kirjan hollantilainen nimi Vissen Redden tarkoittaa kalojen pelastamista. Suomalainen nimi Kalanpelastaja on oikeastaan vieläkin sopivampi, kun ajattelen Moniqueta.

Kirja onkin aika hurja ja absurdi sekä samalla hyvin surullinen. Sen nauru on eräänlaista "kylmää naurua".

Niin, se on kirja oman identiteettinsä kadottamisesta, oman mielensä menettämisestä. Itse näen siinä myös paljon valoa ja huumoria, vaikka Kalanpelastajan teemat ovatkin vakavia, surullisiakin. Se on kirja epätoivosta, mutta samalla se toivottavasti lohduttaa. Olen saanut lukijapalautetta siitä, että kirjani päättyvät usein monitulkintaisesti tai avoimesti, mutta kirjailijana koen toisin. Minulle Moniquen tarina päättyy hyvin.

Aluksi kerroit kiinnostavasti kirjasi aihepiiristä. Entä sitten kirjoittamisprosessisi? Miten se etenee? Mistä saat aiheen ja kuinka kirjoitat niin aikataulullisesti kuin sisällöllisestikin?

Kaikkien kirjojeni aiheet ovat olleet keskenään erilaisia. Minulla on aina aluksi mielessäni idea, tulevan kirjani aihepiiri, jota alan tutkia ja kehittää tarinaksi. Esimerkiksi Kalanpelastajassa keskeiseksi tarinalinjaksi tuli se, kuinka Monique tarjoaa itsensä maailmalle ja kaloille. Päähenkilö tulee yleensä samaan aikaan kirjan idean kanssa ja alan rakentaa romaaniani tämän henkilön ympärille.

Usein tiedän kirjani lopun jo viimeistään kolmannen luvun jälkeen, jolloin kirjoitan viimeiset luvut. Muutan loppua harvoin, lähinnä teen pieniä muutoksia, kuten Moniquen tarinan loppupuolelle lisäsin tonnikalakohtauksen, koska kirja tuntui vaativan sitä. Kirjoittamisen lisäksi kirjailijan työhön kuuluu paljon muutakin. Itse luen hyvin paljon esimerkiksi tieteellisiä tekstejä, joiden kanssa menee aikaa. Taustatyön merkitys on suuri ja aina riittää paljon tarkastettavaa.

Kirjoitan aina kaksi sivua päivässä. Se minimi, johon pyrin. Toisinaan tuo kaksi sivua ottaa koko päivän, joskus teksti syntyy nopeasti. Työskentelen kotonani ja aloitan työpäiväni aamuisilla metsälenkeillä beagleni kanssa.

Kerrotko keskeneräisistä kirjahankkeistasi muille tai luetko pätkiä käsikirjoituksestasi läheisillesi?

Lyhyitä tekstejäni luen kyllä läheisilleni ennen niiden julkaisemistakin, mutta kirjoistani olen hiljaa aika kauan. Vasta ensimmäisten 40 sivun jälkeen alan kertoa edes koko käsikirjoituksestani.

Ensimmäinen romaanisi Nuku! on ilmestynyt liki 20 maassa. Olet varmasti matkustellut paljon. Näkyykö se Moniquen matkoissakin?

Kyllä. Olen Vladivostokia lukuunottamatta käynyt kaikissa niissä paikoissa, joissa Monique vierailee. Kalanpelastajassa ollaan kaikkien eurooppalaisten merien äärellä. Meret ovat keskeisiä paitsi matkustamisen, myös Moniquen oman minuuden kannalta.

Loppuun on pakko kysyä vielä Kalanpelastajan päähenkilön nimestä: miksi Monique Champagne?

Niin, Monique on kaikkea muuta kuin kuplivan shampanjainen. Varmasti juuri siksi. Hänen nimensä heijastaa kaikkea sitä hauskaa, mitä hänen ympärillään on, mutta mitä hänen omasta sisäisestä elämästään puuttuu. Moniquehan on hyvin yksinäinen, elää matkalaukkuelämää ja keksi valheellisen identiteetinkin. Mutta vaikka evoluution - henkisen tai biologisen - marginaalissa oleville ei ole tulevaisuutta, voi silti löytää lohdullisuutta, oman minuutensa.

Thank you, Annelies, for the nice lunch & interview and for the great and interesting novel Vissen Redden!

Lokakuun luetut & kirjamessulauantai

2011-10-30T11:48:00.000+02:00

Lokakuu alkaa muuttua marraskuuksi, sää on käsittämättömän lämmin ja mieli täynnä kirjoja - etenkin nyt kirjamessujen jälkeen. Ennen kuin palaan eilisen päivän messutunnelmiin (torstaista John Boynen ja kirjastoammatillisten kirjojen merkeissä kirjoitinkin jo täällä), listaan vielä lokakuussa lukemani kirjat.

Luin lokakuussa kaikkiaan yhdeksän sellaista kirjaa, jotka toin blogiini. Joukossa on kuusi romaania, yksi taide/kuvakirja sekä kaksi lastenkirjaa. Romaaneja luinkin suhteellisen vähän normaaliin lukutahtiini verrattuna, mutta toisaalta Ihmisen poika ja Vieras kartanossa ovat sellaisia tiiliskiviä, että niiden lukeminen otti oman aikansa. Ehdottomasti ihanin lokakuun kirjani oli Per Pettersonin Hevosvarkaat, joskin rakastuin myös Venhon Syntysanoihin sekä Watersin kummittelevaiseen luokkayhteiskuntakuvaukseen.

Orvokki Annala: Mikä Kuka ja Ken (1977)
Johanna: Venho: Syntysanat (2011)
Tuure Aro: Korson purppuraruusu (2011)
Sarah Waters: Vieras kartanossa (2011/2009)
Mike Pohjola: Ihmisen poika (2011)
Mathias Malzieau: Sydämen mekaniikka (2011/2007)
Marjut Hjelt: Lumoava haltijakansa (2011)
Per Petterson: Hevosvarkaat (2009/2003)
Kira Poutanen: Rakkautta on the rocks (2011)

Ja nyt sitten kirjamessuille.

Eilinen sujui pitkälti sosiaalisissa merkeissä. Vietin päivällä mukanan lounashetken belgialaisen Annelies Verbeken kanssa, mutta siitä kerron lisää lähipäivien aikana, kunhan ehdin purkaa haastattelutuokiomme blogitekstiksi. Tänä syksynä suomeksi ilmestyneen Kalanpelastajan kirjoittanut Verbeke sekä Aleksanterin opettajan julkaissut kanadalainen Annabel Lyon olivat ystävällisesti mukana Avain-kustantamon järjestämässä kirjablogisteille suunnatussa tilaisuudessa.

Tilaisuuden alussa Avaimen Anna-Riikka Carlson esitteli kirjailijat meille liki kahdellekymmenelle kirjablogistille. Ennen kuin Verbeke ja Lyon pääsivät ääneen, juhlistimme koko porukalla kirjablogisteille myönnettyä upeaa Rakkaudesta kirjaan-tunnustuspalkintoa. Palkistusta viidestä blogistista paikalla eilisen tilaisuudessa olivat Hanna ja Salla.

Annelies Verbeke ja Annabel Lyon kumpikin kertoivat kirjoistaan, niiden julkaisemisesta eri maissa, kirjoittamisprosessistaan sekä urastaan hauskasti ja sympaattisesti, jopa hyvin sydämellisesti. Oli hauska kuulla esimerkiksi, kuinka Lyon kirjoitti Aleksanterin opettajaa kaikkiaan seitsemän vuotta ja kuinka Verbeke on kotimaassaan tunnettu myös näytelmäkirjailijana. Molemmat naurattivat meitä blogisteja kertomalla pienistä sattumuksista kirjojensa kansien suhteen. Aleksanterin opettajan kohdalla vaikkapa alaston, antiikin patsasta muistuttava, mies sai aikaan sensuuria joissakin osissa Kanadaa, mikä oli vain lisännut lukijoiden kiinnostusta kirjaa kohtaan. Verbeke puolestaan sanoi toivoneensa kalan kuvaa Kalanpelastajan hollantilaiseen ja belgialaiseen painokseen, mutta vasta Suomessa hänen toivomansa kala oli päässyt romaanin kanteen. Hänen Nuku!-kirjansa hollantilaisessa kannessa on hiiri jälkineen, vaikka alkujaan Verbeke oli toivonut siihen modernia taidetta. Molemmat kirjailijat kertoivat työskentelevänsä uusien projektien parissa. Verbeke kirjoittaa näytelmää ja Lyon jatko-osaa Aleksanterin opettajille. Lukeva yleisö, minä ainakin, on varmasti tyytyväinen näihin uutisiin.

Kaksituntisen blogistitapaamisen toinen puolisko sujui niin Avaimen kuin meidän blogistien kuulumisten vaihdossa. Oli hauska tavata monia vanhoja ja uusia tuttavia. Kiitos seurasta jokaiselle ja erityiskiitos Avaimelle tilaisuuden järjestämisestä.

Tänään sunnuntaina en mene messuille. Olemme kotona mittailleet paikkaa mahdollisille uusille kirjahyllyille, koska 30 hyllymetriä on jo täynnä kirjoja. Kirjamessuilla olin uusien kirjojen ostamisen suhteen hyvin maltillinen. Jo aiemmassa postauksessani mainitsemani Franzenin Vapauden lisäksi kannoin kotiin vain Kalanpelastajan sekä muutamia lastenkirjoja (mm. Lindgrenin Melukylän lapset sekä Sinttu-hevoskirja tyttärelleni ja Kaivinkoneista kertova kirja pojalle). Hyvä näin, kevein kantamuksin oli mukava liikkua, vaikka toki kirjakassien kantaminen on aina suuri ilo.

Kirjamessutorstai: Kiertelyä, John Boyne ja asiaa kirjastosta

2011-10-28T10:46:00.001+03:00

Suuri osa kirjablogisteista sekä muustakin Etelä-Suomessa liikkuvasta lukevasta yleisöstä on varmasti mukana kirjamessuilla joko useana tai vähintään yhtenä päivänä. Ja vielä useampi lie mukana vain hengessä pitkän välimatkan tai aikatauluhankaluuksien vuoksi. Itse kävin kirjamessuilla eilen ja menen sinne huomenna uudestaan. Tänään perjantaina vietän välipäivää messuruuhkasta tehden kaikenlaisia pieniä työjuttuja sekä omistautuen myös sille, mikä kaltaiselle blogistille on niin rakasta: aion ottaa iltapäivän omaa lomaa ja lukea.

Ennen kuin kerron enemmän omasta eilisestä messupäivästäni, haluan onnitella lämpimästi Rakkaudesta kirjaan-tunnustuspalkinnon saaneita blogisteja. On upeaa, että kirjablogit saavat huomiota ja ansaitun tunnustuksen. En valitettavasti päässyt katsomaan palkintotilaisuutta, koska omien muiden menojeni vuoksi ehdin messuille vasta puolen päivän jälkeen, mutta sitten olinkin Messukeskuksessa iltakuuteen saakka.

Karkeasti oman eilisen messuaikani voisi jakaa kolmeen osaan: vapaaseen kiertelyyn alueella, John Boynen lehdistötilaisuuteen sekä muutamaan omaa työtäni sivuavaan tilaisuteen.

Kiertely alueella
Torstai oli hyvä päivä ottaa messualue haltuun. Oli melko väljää, lähinnä sai väistellä laumoina kulkevia koululaisia, joista osa näytti ilokseni olevan hyvinkin innoissaan kirjamessuista, olihan messuille pääsy varmasti melkoista vaihtelua pulpetin ääressä istumiseen. Itse kiertelin siellä täällä, pysähdyin Wsoy:n osastolle kuuntelemaan Katja Kaukosta, jonka Odelma on mielestäni eräs hienoimmista tänä vuonna ilmestyneistä esikoisromaaneista. Lisäksi bongasin haastattelupisteissä ainakin Jörn Donnerin, Anna-Mari Marttisen, Hannu-Pekka Björkmanin sekä Aleksis Kivi-lavalla Sofi Oksasen, Viivi Luikin sekä Arja Salokantelen. Hertan maailman Hertta käveli vastaan ja hänestä oli napattava kuva esikoistani ajatellen, eskarilaiseni kun pelaa innokkaasti Hertan maailma-peliä Pikku Kakkosen nettisivulla. Kirjaostoksia en eilen tehnyt kovinkaan paljon, mutta Jonathan Franzenin Vapaus kiinnosti siinä määrin paljon, että sen ostin Siltalan osastolta.

John Boyne
Bazar järjesti irlantilaisen John Boynen lehdistötilaisuuden iltapäivällä. Koska pidin paljon Boynen lastenkirjasta Nooa Notkoniitty karkaa kotoa, menin kuuntelemaan kirjailijan mietteitä. Bazarin tiedotuspäällikkö Vilja Perttola haastatteli Boynea lämminhenkisessä tilaisuudessa.

Alkuun Perttola ja Boyne keskustelivat Boynen kirjailijanurasta. Boyne kertoi aina omanneensa hyvän mielikuvituksen. Jo lapsena hän jatkoi lukemiensa kirjojen hahmojen elämää omissa leikeissään ja tarinoissaan. Kirjailijanuransa alkutaipaleella dublinilaisessa kirjakaupassa työskennellyt Boyne pystyi heittäytymään vapaaksi kirjailijaksi neljättä romaaniaan työstäessään. Boyne kertoi olevansa siinä mielessä vanhanaikainen, että pitää eniten suurista, eeppisistä tarinoista. En lainkaan ihmetellyt, että vahvana tarinankertojana tunnettu Boyne mainitsi suosikkikirjailijoikseen Charles Dickensin ja John Irvingin. Toisaalta Boyne kertoi nauttivansa suuresti myös Philip Rothin, Anne Tylerin ja Haruki Murakamin teoksista. Minun oli helppo nyökytellä hiljaa, sillä Irving, Tyler ja Murakami ovat kovasti omaankin mieleeni.

Boyne kertoi kirjoittavansa niin lapsille kuin aikuisille, muttei halua kirjoittaa yksinkertaisia lastenkirjoja, vaan haluaa niihinkin ajateltavaa, haasteita ja suuren tarinan. Kirjoittamisprosessi on toisinaan monimutkainen. Esimerkiksi Poikaa raidallisessa pyjamassa Boyne alkoi kirjoittaa lastenkirjana, mutta kirjan teemat pelottivat kustantajia ja lopulta kirja löysi tiensä aikuisten lukijoiden sydämeen. Boynen uusin suomennettu aikuisten romaani Tarkoin vartoitu talo oli kirjailijan mukaan helppo kirjoitettava. Tarina vaan tuli ja tekstiä syntyi. Boyne kertoi olleensa jo vuosia kiinnostunut Venäjän historiasta, Anastasian mysteeristä sekä niistä asioista, joita vallankumous sai aikaan. Hän totesi myös halunneensa tuoda kirjassaan esille uuden näkökulman vallankumouksen ja Romanovien käsittelyyn, sillä Boynen mukaan hyvän mielekkään kaunokirjallisuuden täytyy tuoda kuluneeseen teemaan jokin uusi näkökulma. Siitä olen Boynen kanssa samaa mieltä.

Bazar on julkaissut tänä syksynä toisenkin Boynen kirjan, jo mainitsemani Nooa Notkoniityn, joka on toistaiseksi ainoa lukemani Boynen kirja. Irlantilainen kirjailija piti Nooa Notkoniityn tarinaa erikoisimpana hänen itsensä koskaan kirjoittamana romaanina. Jos Tarkoin vartioitu talo syntyi helposti, niin Nooa Notkoniitty karkaa kotoa oli huomattavasti vaikeampi kirjoittaa teoksen raskaan teeman vuoksi. En nyt tässä voi kirjan juonta paljastamatta kertoa tarkemmin, mikä lastenromaanin teemasta teki raskaan tai haikean, mutta jaan mielelläni Boynen ajatuksen siitä, että Nooa Notkoniitty on kaikesta huolimatta valoisa, vapauttavakin kirja. Itse suosittelen kirjaa nimenomaan aikuisille, vaikka sen teemoista voi olla hyvä keskustella lastenkin kanssa. Sadun taikaa, kuten salaperäinen metsä tai puhuva mäyräkoira, kirjasta löytyy mitä aidoimmin.

Kirjailija kertoi myös saamastaan lukijapalautteesta. Etenkin Poika raidallisessa pyjamassa on puhuttanut lukijoita niin, että Boyne on saanut kirjeitä niin ihastuneilta kuin närkästyneiltäkin lukijoilta. Hän kertoi toivottavansa myös kielteisen palautteen tervetulleeksi, sillä hänen mielestään vahva kirja provosoi, ihastuttaa, vihastuttaa - herättää tunteita.

Mistä Boyne sitten löytää tarinansa? Hän kertoi tietävänsä sydämessään, mistä tarina tulee ja kuinka se alkaa kantaa. Boyne puhui lehdistötilaisuudessaan niin vakuuttavasti, että kyllä minun täytyy viimeistään talvella lukea hänen Tarkoin vartioitu talonsa.

Kirjasto 2012
Oman kirjamessutorstaini viimeinen ohjelmanumero oli osallistuminen Avaimen julkaiseman Kirjasto 2012-kirjan julkistamistilaisuuteen.

Kirjastoammattilaiselle suunnattu Päivi Almgrenin ja Päivi Jokitalon toimittama kirja on Asiakkaan asialla pureutuu asiakaslähtöisyyden kysymyksiin: Millaisia työkaluja kirjastoammattilainen voi käyttää asiakkuuden äärellä? Millaista on tehdä työtä tuntemattoman rakastetun - asiakkaan – hyväksi? Miten vuorovaikutusta kirjaston käyttäjien kanssa voi syventää, miten saavuttaa ei-käyttäjä? Millainen on asiakkaan kirjasto? Kenen asialla nykyiset kirjastojen asiakkuudesta ponnistavat kehitystrendit lopulta ovat?

Vaikka kirja tullee kulumaan ennen kaikkea kirjastolaisten käsissä, on siinä paljon sellaisia tekstejä, jotka puhuttelevat myös ketä tahansa kirjaston asiakasta, kenties jopa ei-käyttäjää. Suomessa on maailman hienoin kirjastolaitos, siitä on hyvää pitää kiinni! Hyvää kirjastokeskustelua tarvitaan aina ja voiko paljon tärkeämpää teemaa ollakaan kuin asiakaslähtöisyys?

Samassa yhteydessä voisin vinkata toisestakin Avaimen uutuudesta: Pirjo Tuomen Kirjojen keskellä. Kirjastonhoitaja kaunokirjallisuuden asiantuntijana herättää varmasti keskustelua ja lämmittää kaikkien kirjanystävien mieltä.

**********************************
Vaikka en ole ruuhkien ystävä, niin jotain taikaa kirjamessuissa kyllä on. On uskomattoman hienoa, että tuhannet ihmiset kokoontuvat yhteen kirjojen ja lukemisen vuoksi. Siksipäs sukellan messutunnelmaan huomennakin. Odotan hyviä kirjallisia keskusteluja, muiden blogistien tapaamista sekä ainakin Annelies Verbeken, Annabel Lyonin sekä mahdollisesti muidenkin kirjailijoiden tapaamista.

Orvokki Annala: Mikä Kuka ja Ken

2011-10-26T19:06:00.001+03:00

Kotimainen keskiviikko
Orvokki Annala: Mikä Kuka ja Ken
Kustantaja: Sanoma Oy (Wsoy) 1977
Kuvitus: Eijaliisa Vetikko
Kotimainen lastenromaani, kuvakirja

"Mikä ja kuka ja ken,
- minne ne veivät kaiken sen,
naurun ja laulun ja auringonkilon,
lämpimät katseet ja elämänilon,
mikä ja kuka ja ken."

Eräänä päivänä sävelet loppuvat Maarikka-tytön kultaisesta huilusta. Niitä ei enää ole, ainoastaan vihonviimeinen metsänreunaan karkaava sävel lähettää Maarikalle kaiun seuraa... Ja niin Maarikka lähtee Suureen Synkkään Metsään, jossa puut humisevat surullisesti ja josta kerrotaan monia synkkiä asioita. Maarikka ei saisi mennä sinne, mutta koska metsä laulaa hänelle surullista ja kuitenkin lempeää laulua Mikästä, Kukasta ja Kenistä, päättelee hän metsän olevan pohjimmiltaan ystävällinen, pahanteon uhriksi joutunut paikka. Metsästä tuleekin Maarikan suoja, jossa hän selville, että huilun äänet on väkisellä viety taikuri Kenin linnaan, jota kiviset, kaiken näkevät Mikä ja Kuka vartioivat. Kotiin jäänyttä surullista ja yksinäistä äitiään kaivaten Maarikka aloittaa matkansa kohti linnaa ja tapaa sen aikana monenlaista väkeä sienitalossa asuvasta ukosta puhuvaan Neko-kissaan. Puolipimeässä linnassa sävelten ja herra Kenin monet salaisuudet tulevat Maarikan eteen. Mutta mikä on linnan torniin vangitun naisen rooli Maarikan tarinassa? Juuri Maarikan on määrä ratkaista linnan arvoitus.

Orvokki Annalan pitkä satukirja Mikä Kuka ja Ken (1977) on nostalginen varmasti monille 1970-80-lukujen taitteessa lapsuuttaan viettäneille. Niin minullekin. Kirja itse asiassa vaivasi mieltäni vuosikausia. Minulla oli tästä pelkkä kalpea muisto, joka oli kuitenkin siinä määrin vahva, että olin jollain tasolla etsinyt tätä kirjaa kauan. Kirjoitin kevättalvella Astrid Lindgrenin Kultasiskostani sekä muista lapsuuteni "kadonneista" kirjoista, joiden joukossa nostin tämän Annalan kirjankin esille. Viime viikolla kirjan kirpputorilta löytänyt ihana ystäväni toi kirjan minulle lahjaksi ja eräänlainen kirjamuistojen ympyrä sulkeutui, kiitos!

Luin Mikän Kukan ja Kenin iltasatuna tyttärelleni iltasatuna viime viikonloppuna. Sain kuin sainkin sukeltaa juuri siihen satuun, jonka olin kadottanut. Mutta pidinkö kirjasta? Oliko se pelkkä nostalgiatrippi vai edelleen lumoava satu, joka vei mukanaan aikuisenakin?

- Vastaus on hyvin yksinkertainen, kissa selvitti, - mutta toisille hyvinkin monimutkainen ja melkein mahdoton. Sinulla on oltava rohkeutta, rakkautta ja uskoa itseesi. Silloin voit tehdä mitä tahansa, ihan mitä tahansa. Mutta jos sinulla ei näitä ole, voit saman tien kääntyä kotiisi ja jättää asiat silleen.
- Rohkeutta, rakkautta ja uskoa itseeni, Maarikka mietti.

Mikä Kuka ja Ken onnistui herättämään minussa uinuneet kirjamuistot eloon. Tunsin itseni taas pieneksi tytöksi, joka Maarikan tavoin kulki metsäpolulla eräänlaisessa fantasiamaailmassa etsien säveliään ja kaivaten äitiään. Muistin nyt, miksi kirja kiehtoi ja pelotti. Eräällä tavalla ymmärsin myös, miksi myöhemminkin olen viehättynyt kirjoista, jotka alkavat kartalla - Mikä Kuka ja Ken taisi olla ensimmäinen kohtaamani lastenkirja, jossa on fantasiamaailmaan viittaava kartta. Rakastan karttojen tutkimista, vaikken fantasiakirjallisuuden ystäväksi varsinaisesti lukeudukaan. Ihastuin myös siihen, kuinka hyvin Annala osaa ammentaa niin eurooppalaisten kansansatujen kuin suomalais-ugrilaisen folklorenkin maailmaa. Tyttäreni Annalan kirja lumosi täydellisesti.

Kirjan ainekset ovatkin hyvät ja jos Maarikan tarinasta laatisi vaikkapa seminaariesseen tai isommankin opinnäytteen, niin aihetta ei olisi vaikea löytää: psykologit voisivat tutkia sitä, mitä Maarikalta oikeastaan vietiinkään; kasvatustieteilijät pohtia Maarikan isän poissaoloa; naistutkijat tyttöä toimivana sankarina; kulttuuriantropologit herra Keniä japanilaisen kulttuurin populaarina ilmentymänä länsimaisessa lastenkirjassa ja folkloristit vaikkapa Vladimir Proppin esittelemien kansansadun funtioiden esiintymistä kirjassa. Itse ainakin kiinnitin huomiota siihen, kuinka hyvin proppilaiset perushahmot Annalan kirjassa esiintyvät: Maarikka, valittu tai sankari, kohtaa niin apurin, viisaan vanhuksen, eräänlaisen konnan sekä neidon/hyväsydämisen huoran pulassa. Lastenkirjassa ei tietenkään prostituioitua tavata, mutta jos kirja kirjoitettaisiin aikuisten saduksi, niin roolihahmo tälle olisi jo valmiina.

Nyt minun on kuitenkin kaikkien muistelevien kehujen jälkeen nostettava esiin muutamia muttia. Esimerkkini Vladimir Proppin formalistisesta lähestymistavasta kertoo oikeastaan Annalan kirjan vahvuudesta ja heikkoudesta. Mikä Kuka ja Ken pysyy hyvin koossa. Siinä on selkä alku ja loppu sekä lukijan - meillä niin aikuislukijan kuin lapsikuulijan - mukaansa tempaiseva tarina. Toisaalta kirja ei onnistu pitämään aivan sitä, mitä lupaa. Kirjan alun verkkainen, samaan aikaan pelottava ja lempeä tunnelma muuttuu tarinan puolivälissä hätäiseksi. Ikään kuin Annalalle olisi tullut kiire kasata kirja ja antaa tarinalle turhankin helponnopea päätös. Tähän kaikkeen nähden kirjassa on liikaa elementtejä aina lohikäärmeitä myöten. Pientä moitetta löysin myös kirjan kielestä sekä tietynlaisesta moraalisuudesta. Satu itsessään kyllä kulkee: metsän, linnan ja eläinten kuvailu ihastuttavat, mutta tuhmuuden tai hammasharjan nostaminen esiin muistuttavat pakostakin jonkinlaisesta 1970-luvun kasvatuksellisesta roolista kirjan kulussa. Ne hyppäsivät liiaksi ainakin minun silmiini, vaikka hampaiden säännöllistä pesua toki kannatankin.

Keskustelin kirjasta muutaman ystäväni kanssa. Moni muisti kirjan pelottavana, jopa ahdistavana. Toisille kirja oli ihana, oikea oman hyllyn aarre. Minulle Mikä Kuka ja Ken avautui kaikkine puutteineenkin kiehtovana ja melko omaperäisenä kotimaisena lastenkirjana. Erityiskiitosta haluan antaa Eijaliisa Vetikon kuvitukselle, joka oli minulle muistikuvissani huomattavasti Annalan kirjoittamaa tarinaa vahvempi. Ja edelleen, yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen, juuri Vetikon kuvitus on se tekijä, joka sai minut muistamaan niin monia asioita koko teoksessa.

Muistatko sinä tämän kirjan? Jos muistat, niin kuinka se vaikutti sinuun? Jos kirja taas on tuntematon, niin ajattomuudessaan se tempaissee kyllä mukaansa. Fantasiaan pohjaaville lastenkirjoille lie aina tarvetta, sillä satujen voima on mittaamaton.

***½
***** (kirjallisena lapsuusmuistona)

Tässä yhteydessä haluan vielä muistuttaa kaikkia pienestä satupäivän haasteestani, jonka yhteyteen keksin lisätä blogini lähestyvän kolmevuotispäivän arvonnankin. Satujen tärkeyttä ei voi koskaan ylikorostaa!

Johanna Venho: Syntysanat

2011-10-24T10:21:00.001+03:00

Johanna Venho: Syntysanat
Kustantaja: Wsoy 2011
Kansi: Marjaana Virta
Kotimainen romaani
Sivuja: 210

En ole koskaan mahtunut tällaisiin kyliin, mutta istun sokkeloisessa pappilassa metsänlaidassa. En toteuttanut brodskylaista nuoruudenhaavetta ja vuokrannut palazzon kellarihuonetta Grande Canalen varrelta Venetsiasta, en seiso parvekkeella kuunnelln veden päälle rakennetun kaupungin elämää, loisketta seiniin jotka järkeä uhmaten pysyvät pystyssä ja joista kaikki haluavat palan itselleen, minäkin. Haluan rappeutuvan palatsin seinälaatan sirun tai edes kerjäläisen homeisen kolikon, torimaalarin öljyvärinhajuisen rätin.
En ole Venetsiassa, olen täällä ja kuuntelen murretta joka muistuttaa nuottia jota mummo puhui. Se kuoriutuu muistissa auki, palauttaa hetkiin jolloin aikaa oli loputtumasti. Kaikki edessä. Avaan työhuoneen ikkunan, Mesin lapset huutelevat pihalla ja se uhitteleva nuotti on minun. Mesin ikkuna on auki ja verho hulmuaa tuuleen.

Intia, Venetsia, Helsingin yliopisto, Kourankorvan kylä itäisessä Suomessa. Kirjailija Hanna Frank on ollut aina valmis pakkaamaan tavaransa, lähtemään ja jättämään elämänsä miehet taakseen ennen kuin he ehtivät jättää hänet. Hän asettuu Kourankorven vanhaan pappilaan, sokkeloiseen taloon, jolla on oma kyläläisiä puhuttanut surullinen historiansa. Pappilan kupeessa vanhassa rintamiestalossa asuu kolmen lapsen nuori leskiäiti Mesi Kivelä. Mesi, joka on täydellinen äiti, sisar hento valkoinen. Mesi, jolla on aivan oma, salainen tarinansa. Juuri Mesi on saanut Hannan muuttamaan kylälle, vaikkei Hanna sitä tiedäkään.

Upeista runoistaan monille tuttu Johanna Venho liikkuu romaanissaan Syntysanat (2011) naiseuden, äitiyden, vaimouden, yksinäisyyden sekä taiteen ja kirjallisuuden maailmassa samaan aikaan myyttisesti ja realistisesti. Mennyt on läsnä nykyisyydessä menetysten ja saamisten muodossa. Mesin elämä sekä hänelle siivet maalannut ensirakkaus Aarni alkavat kirjallisessa mielessä kiinnostaa Hanna yhä enemmän ja enemmän.

Naisten elämät kiertyvät yhteen, he ikään kuin heijastavat toinen toisiaan. Hanna saa Mesiltä tarinan, Mesi saa Hannalta sanat, joita ei pidä pelätä.

Ne eivät asetu paperille sillä tavoin kuin tahdon. Ne ovat varpusen jalkoja, kynsiä, harittavat ja raapivat. Ne eivät rakenna taloa suojakseni, vaan puhkovat seinät. Ne nousta räjähtävät tästä ilmaan, puitten taakse, jättävät minut yksin. Mitä ne tekevät maailmalla, kenen kanssa, en tiedä.

Syntysanat on hidas, mutta intensiivinen kirja. Sitä lukee verkkaisesti, mutta samaan aikaan sitä haluaa ahnehtia. Näennäisen pieni tarina muodostuu kudelmaksi naiseudesta, taiteesta, todellisuuden rajoista sekä sanojen voimasta. Voima ja voimakkuus määrittävät Venhon monisyistä kirjaa. Kirjassa on jonkinlainen myyttien ja arjen, ihmisyyden tutkielman ja kaiken sanoiksi pukemisen onnistunut liitto. Niistä muodostuu myös hyvä tarina, Hannan ja Mesin mielenmaisema.

Johanna Venhon kieli on huikeaa, voi miten se sitä onkaan! Tai ehkä minun pitäisi todeta, että tietenkin se on huikeaa, sehän on runoilijan kieltä proosamuodossa. Venho kirjoittaa kuin hänen sanansa olisivat kiinni maassa tiukoilla juurilla. Toisaalta hän kirjoittaa niin ilmavasti, että kaiken rapaisenkin keskellä lukijan - ainakin minun - on helppo hengittää.

Kuulostan nyt todella ihastuneelta, ja toki sitä olenkin. Venhon kieli tempaisi minut mukaansa heti, samoin hänen kykynsä kuvata henkilöhahmojaan muutamilla vedoilla kertomatta mitään liikaa. Olen lukijana sellainen, että ihastun helposti etenkin kaunis- ja/tai väkeväkielisiin kirjoihin, mutta jumiudun helposti pikkuseikkoihin, jotka pahimillaan leimaavat koko lukukokemustani, mutta parhaassa tapauksessa ovat vain pieniä - ehkä tarpeellisiakin - säröjä, jotka saavat pysähtymään ja ajattelemaan. Tälläkin kertaa jumiuduin, nyt Mesin henkilökuvaan. Jokin Mesissä sai minut varpailleni. Oliko se se, että nuori Mesi oli jotenkin liian avuton, liian riippuvainen, liian nynny? Minun sukupolveni nainen! Minä olin äärimmäisen kiltti parikymppisenä, mutta en löydä nuoresta Mesistä mitään tuttua. Venhon kerronta kuitenkin antaa Mesin kasvaa; kasvaa ja kiertyä sellaiseksi, ettei sitä alussa edes arvaisi. Ei, vaikka heti ensisivuilla lukijalle kerrontaan juuri Mesin ajatuksenvoiman kutsuneen Hannan Kourankorven kylään.

Syntysanat lumosi heti alussa, sitten se ärsytti, kietoi pauloihinsa, ihmetytti ja ihastutti yhä uudelleen. En tiedä vielä, nouseeko Syntysanat erääksi kirjavuoteni huipuksi. Todennäköisesti. Sen kuitenkin tiedän varmasti, että Johanna Venho on sanojen taituri ja tavattoman viisas nainen. Lopetin kirjan toissailtana ja siitä saakka mielessäni on risteillyt monenlaista: paikoilleen ylistetty vaimous ja äitiys, sanat ja muistiinpanot ja salaisuudet, Venetsiassa veteen lohkeilevat kultaupotukset, nainen kuin vaivaiskoivu.

****
Syntysanoja on luettu myös Ilselässä sekä Sinisessä linnassa.

Tuuve Aro: Korson purppuraruusu

2011-10-21T14:35:00.001+03:00

Tuure Aro: Korson purppuraruusu
Kustantaja: Wsoy 2011
Kuvitus: Sanna Mander
Kotimainen lastenromaani, elokuvafiktio
Sivuja: 107

Kun Topi katseli Purppuraruusun näytöstä seitsemättä kertaa, tapahtui jotain omituista.
Päällisin puolin oli tavallinen keskiviikko. Topi istui vakiopaikallaan keskimmäisen penkkirivin tuolissa ja mutusteli voilla ja suolalla kuorrutettua paukkumaissia. Mustaviiksinen Rudolf ja kaljupäinen Jones käveleskelivät bungalowin huoneissa ja juonivat. Tallulah saapui liaanilla.
Mutta kun tytön oli aika sanoa yksi kuolemattomista repliikeistä, hän tekikin jotain ennenkuulumatonta: hän käänsi katseensa suoraan Topiin!

Koska olen "aina" pitänyt Woody Allenin elokuvista ja asun vain muutaman kilometrin päässä Korsosta, tuntui ajatus eteeni hieman yllättäen tulleesta Korson purppuraruususta (2011) kerrassaan oivalliselta. Tuuve Aron lastenkirjassa on nimittäin sama idea kuin Allenin hienossa Kairon purppuraruusussa: yksi elokuvan hahmoista loikkaa ulos valkokankaalta osaksi reaalimaailmaa.

Topi Turpeinen on korsolainen koulupoika. Elämä lähiössä sujuu oman perheen, aamupuuron, Bonnie- ja Clyde-kissojen sekä kouluarjen merkeissä. Betonilaatikkomaisessa koulussa kuvaamataito ja matematiikka sujuvat, mutta ilkeä Remu Räme sekä punakka liikunnaopettaja Puntarpää tekevät koulupäivistä osin ikäviä. Onneksi on kuitenkin Korson Kino, elokuvateatteri, jonne Topi menee aina koulun jälkeen. Hänen suosikkielokuvansa on Purppuraruusu, jossa on kaikkea: Amazonin villi viidakko, arvokas rubiini sekä ennen kaikkea miekkailutaitoinen tyttö Tallulah.

Kun Topi on katsomassa elokuvaa jo seitsemännen kerran, tapahtuu jotain ihmeellistä: Tallulah hyppää ulos valkokankaalta ja astuu Topin kanssa ulos korsolaiseen räntäsateeseen...

Korson purppuraruusu on juuri sitä, mitä se takakannessaan lupaa: villi ja vauhdikas kertomus itsetunnosta. Kirjan suurin ongelma oli se, etten voinut kiintyä Topiin enkä Tallulahiin. Heissä on kyllä paljon juuri oikeanlaisia aineksia: epävarmuutta, oikeudenmukaisuutta, herkkyyttäkin, mutta kirjan juonellinen vauhdikkuus esti minua näkemästä heitä itselleni rakkaina henkilöhahmoina, vaikka molemmissa olisi ollut siihen aineksia.

Haluan kuitenkin korostaa, että Korson purppuraruusu on varsin hyvä lastenkirja. Siinä ollaan pienten puolella, mikä on eräs tärkeimmistä viesteistä missä tahansa kirjassa. Elokuvan ystäville kirja on todellista mannaa. Aikuiset voivat klassikoiden ja nykyelokuvien tuntemuksensa ansiosta bongata kirjasta kaikenlaista, mistä Aro vielä tarinan päätyttyä vinkkaa. Elokuvakriitiikkona Aro osaa liikkua filmien maailmassa niin viittauksin kuin cliffhangerein. Siksi voisin suositella kirjaa ennen kaikkea leffafriikeille. Aro myös pitää tekstinsä kasassa, naurattaa, hengästyttääkin. Kaiken mainitsemani vauhdin väliin mahtuu onneksi pieniä lumisateisia suvantoja. Sanna Manderin oranssinhehkuinen kuvitus mukailee Aron luomia tunnelmia niin hienosti, etten voisi keksiä kirjalle parempaa kuvittajaa. Reipas on lie paras sana luonnehtimaan kirjaa kokonaisuutena.

Entäpä sitten kirjan paikallisväri, kun Korso nyt kerran mainitaan kirjan nimessäkin? Elokuvien lopputeksteille uskollisesti heti kirjan alkulehdillä kerrotaan, että kaikki yhteydet korsolaisiin, amazonilaisiin tai heidän kotiseutuihinsa ovat puhtaasti sattumaa. Korsossa usein kirjastossa ja toisinaan ruokakaupassakin asioivana aloin lukiessani totta kai hakea tuttuja paikkoja kaiken sadunomaisen fiktion takaa. Heti alkuun tunnistinkin Korson: paikan, joka on ennemminkin laatikkomainen kuin mitenkään ihmeellinen. Pian kirjassa tulee kuitenkin vastaan paikkoja ja tunnelmia, joita löytyy vain kuvitteellisesta Korsosta, kuten suuri ostoskeskus liukuportaineen tai suloinen Korson Kino sinisine neonvalokirjaimineen. Kinon maailma on niin Topille kuin lukijallekin jotenkin Korsoa todempi. Mutta kuitenkin - kaikesta huolimatta - kirjassa tiivistyy jonkinlainen mielikuvieni mukainen Korson keskustan henki: on betonisia taloja ja harmautta, mutta toisaalta on ihmeellistä kauneuttakin, kun sitä osaa oikein silmin katsella. En tiedä, minähän en ole korsolainen:

Kun he kävelivät rinnakkain halki iltahämyisen Korson, ilma alkoi pakastaa ja lammikot jäätyä hiljalleen umpeen. Katulyhtyjen valot heijastuivat niistä kirkkaina kuin timantit.

Korson purppuraruusu on hauska ja varsin omaperäinen lastenkirja. Sen kerronnan vauhdikkuus ja toimintapainotteisuus kävivät välillä lukijanluonnolleni, mutta toivon kyllä omien lasteni löytävän tämän kirjan joskus kouluikäisinä. Lastenkirja leffafriikeille on mainio idea.

***+ (pidin tästä antamiani pisteitä enemmän, tähtien antaminen on joskus vaikea laji!)

Sarah Waters: Vieras kartanossa

2011-10-19T15:03:00.002+03:00

(Ei-ihan-kotimainen keskiviikko)
Sarah Waters: Vieras kartanossa
Kustantaja: Tammi 2011
Alkuteos: The Little Stranger 2009
Suomennos: Helene Bützow
Kansi: Tuija Kuusela
Ulkomainen romaani, psykologinen kummitustarina
Sivuja: 594

Ja kun aloin ajaa Hundresin poikki potilaskäynneilläni, tein sen usein. Minä oikein odotin niitä hetkiä, sillä ne poikkesivat kovasti muutoin arkisesta elämästäni. Tunsin pienen jännityksen piston joka kerta kun käännyin puistoon, panin portit perässäni kiinni ja ajoin rikkaruohojen valtaamaa tietä. Ja kun tulin ränsistyneen punaisen rakennuksen kohdalle, minulla oli aina sellainen tunne, että tavallinen elämä oli hiukan keikahtanut, ja olin pudonnut toiseen, vieraaseen ja eriskummalliseen todellisuuteen.

Lokakuun loppu on sopivaa aikaa paksulle kummitustarinalle: ulkona syyslehtien kulta ja lähestyvän marraskuun tasainen harmaus ovat kilpasilla, tuuli ujeltaa, maisema on aamuisin sumuinen ja jo iltapäivällä mieli kaipaa sohvannurkkaan kera teekupposen. Suoranainen kauhukirjallisuus tai pelottavat mörkötarinat eivät ole koskaan kiehtoneet minua (tai ehkä hivenen teini-iässä), mutta olen aina ollut heikkona brittiläisiin nummimaisemiin, sikäläisiin kartanoihin sekä ennen kaikkea yhteiskuntaluokan - kahden kerroksen väen - kuvaukseen. Kun kaikkeen tähän perienglantilaisuuteen yhdistetään vielä psykologinen kummitustarina, olen enemmän kuin kiinnostunut lukemaan kirjan.

Sarah Watersin Vieras kartanossa (2011/2009) on romaani, jonka sain ystävältäni lainaan jo kesällä, mutta jota säästelin tänne syksyyn saakka. Se oli varmasti viisasta, koska juuri nyt minun oli helppo astua sisälle paljon blogikirjoituksia saaneen hitaasti rakentuvan kertomuksen maailmaan.

Vieras kartanossa johdattaa lukijansa toisen maailmansodan jälkeiseen Englantiin ja yli kaksisataavuotiseen rappeutumassa olevaan Hundreds Hallin kartanoon. Maalaislääkäri ja oman elämänsä antisankari, yhteiskuntaluokkakompleksista kärsivä Tohtori Faraday kutsutaan kartanoon potilaskäynnille ja pikkuhiljaa hän saavuttaa luottoaseman kartanon oman väen keskuudessa. Hundres Hallin asukkaista rouva Ayres ei ole koskaan päässyt yli lapsena kuolleen Susan-esikoisensa kuolemasta. Hänen ainoa poikansa, herkkä ja synkeä Roderick kantaa mukanaan sodan haavoja ja hänen tyttärensä, terveen maalaisnaisen tavoin rotevatekoinen Caroline pitää enemmän koirastaan Gypistä kuin kartanonväelle pakollisista sosiaalisista tilaisuuksista. Kesän muuttuessa syksyksi talossa alkaa tapahtua omituisia, selittämättömiä ja ahdistavia asioita, jotka tuntuvat pahenevan kuin oirehtiva sairaus. Sairaus tuntuu olevan niin ihmismielessä kuin itse talossakin ja periaatteessa talon ulkopuolisen tohtorinkin elämä kiertyy kaiken ympärille.

Askelet kuuluivat nyt kaikkein selvimmin, ja sitten ne yhtäkkiä lakkasivat. Rouva Ayres tiesti, että hahmo seisoi nyt aivan oven takana, ja ovilevy jopa liikahti hieman, aivan kuin sitä olisi tönäisty tai painettu tai kokeiltu. Rouva Ayres katsoi lukkoa, odotti että avainta käännettäisiin ja kahva liikkuisi, ja hän keräsi rohkeutta kohdatakseen sen mitä avatun oven takana tulisi näkyviin. Pitkän empimisen jälkeen ovi painui takaisin paikalleen. Rouva Ayres pidätti hengitystään, kunnes kuuli vain oman sydämensä jyskytyksen ikään kuin hiljaisuuden pinnalla.
Yhtäkkiä hänen olkansa takaa kuului puheputken pillin vihlova ulvahdus.

Olen lukenut Watersin aiemmasta tuotannosta vain Silmänkääntäjän. Sitä voisi luonnehtia, ja on muistini mukaan jossain näin tehtykin, historialliseksi jännityselementtejä sisältäväksi kertomukseksi, jossa dickensläiset elementit, lesbolaisuus sekä yhteiskunnallinen ote kiertyvät tiukasti toisiinsa pitäen lukijan mielenkiinnon yllä. Vieras kartanossa tuo uusia tuulia Watersin sinänsä erinomaiseen kirjailijakuvaan. Dickensläisyyden tilalla on etenkin romaanin ensimmäisessä puoliskossa jonkinlaisia tuntumia eräästä tämän vuoden suosikkikirjastani, Kazuo Ishiguron Pitkän päivän illlasta. Tohtori Faraday on alkuun hieman samanlainen itseään ylempää luokkaa edustavien ihmisten tarkkailija kuin hovimestari Stevens (jonka työnantajan nimi on tässä yhteydessä hauskasti herra Farraday). Poissa on myös lesboromanssi, mutta Watersinsa hyvin lukeneet löytänevät monenlaisia piilomerkityksiä Carolinen olemuksesta sekä hänen joistakin reagointitavoistaan. Kun vertailun tielle lähdin, niin sanon vielä, että Vieras kartanossa on juuri sellainen kirja, jonka toivoin Kate Mortonin Paluun Rivertoniin olevan. Vaikka Mortonin kirjassa oli puolensa ja kokonaisuudessaan onnistuin siitä(kin) pitämään, oli se minulle liian laimea, ennalta-arvattava ja tavanomainen. Vieras kartanossa sen sijaan piti sen, mitä lupasi. Ennakko-odotukseni täyttyivät kaikilla mahdollisilla saroilla.

Onko kirjassa sitten mitään moitittavaa? Hieman puolivälin jälkeen romaani tuntuu junnaavan aavistuksen paikoillaan tavalla, jota jotkut voisivat luonnehtia pitkäpiimäiseksi. Watersin kerronta unohtuu jonnekin Hundreds Hallin aavemaisten seinien sisäpuolelle ilman, että mitään merkittävää tapahtuu. Minä pidin myös näistä pysähtyneisyyden hetkistä, sillä juuri sitä tohtori Faradayn, Carolinen, rouva Ayresin, Bettyn sekä muutaman muun puutteen ja pelon värittämä arki pitkälti on. Kun varoja kartanon ulkopuoliseen elämään ei ole ja kun joku tai jokin kolistelee seinien takana, ei voi kuin odottaa tulevaa - kauhunsekaisin tuntein.

Koska teos on psykologinen kummitustarina, ovat sen keskeisiä teemoja pelko, kaunat, kummitukset tai usko kummituksiin sekä ihmisen oman elämän menetykset ja heikot kohdat. Kirjan henkilöistä jokaisella on oma ristinsä kannettavanaan ja taitavana kertojana Waters osaa kääntää lukijansa mielen moneen otteeseen niin, että tämä saa kokea yllätyksiä kerta toisensa jälkeen. Paljon jää lukijan itsensä pääteltäväksi. Myös kääntäjä Helen Bützow on tehnyt laadukasta työtä, minkä haluan edes mainintana ja lukijan kiitoksena tuoda esille. Esimerkiksi romaanin suomenkielinen nimi ylittää monimerkityksellisyydessään sen alkukielisen nimekkeen, The Little Strangerin.

Minuun tällainen hidas, luokkatietoinen ja psykologinen kummitustarina vetosi. Luin kirjaa viime yönä ja kuuntelin samalla, kuinka tuuli kolisutteli savupiippumme peltiä. Minun oli pakko sulkea kirja, selailla hetkinen yöpöydälläni odottavia muita teoksia ja lopetella Watersin kirjan lukeminen vasta tänään. Vieras kartanossa toimi ainakin omalla kohdallani loistavasti niin pelottavan tunnelmansa kuin itseäni aina niin ihastuttavan brittiläisen luokkayhteiskunnan kuvailunsa osalta. Lisää Watersia, kiitos!

****+

Tällä kertaa en tavoistani poiketen linkitä ketään, sillä Vieraasta kartanossa on kirjoitettu 10-20 blogissa. Jos kirjan monipolvinen juoni sekä Watersille tyypillinen loppuratkaisujen yllättävyys jäi vaivaamaan mieltä, kannattaa kurkata Järjellä ja tunteella-blogin juonikeskustelua ja katsoa, kuinka romaanin lukijat ovat kirjan kokeneet.

Pieni haaste Satupäivän kunniaksi

2011-10-18T08:51:00.004+03:00

Edit. 1.12. Satuhaaste on päättynyt. Kiitos kaikille osallistujille. Suoritan arvonnan joulukuun 1. päivän iltana. Muistakaa lukea satuja jatkossakin!

Hyvää Satupäivää! Toivotan tietenkin iloisesti onnea kaikille Satu- ja Säde-nimisille (sekä hieman yllättäen myös päivän miespuoliselle sankarille Luukakselle), mutta ennen kaikkea haluan korostaa satujen tärkeyttä kaikkien - niin lasten kuin meidän aikuistenkin - elämänpiirissä.

Olen itse aina lukenut satuja. Kun olin pieni, minulle luettiin paljon satuja. Alakoululaisena kirjoitin niitä itse. Kirjoitin muun muassa neljä ruutukantista vihkoa täyteen Siili-vaarista ystävineen ja vielä teini-iässä muistan naputelleeni vanhalla kirjoituskoneella tarinan kellonviisareita tutkivasta Matias Jahvanaisesta (satu sai vesivärikuvituksenkin). Opiskeluaikana aloin kirjoittaa satua jääkarhun myyttisestä matkasta. Mieheni sisar kuvitti satuani neljän suuren pastellitaulun verran ja kuvat satuineen olivat esillä yksityisessä taidenäyttelyssäkin entisen kotipaikkakuntani Kellarikalleriassa. Yksi tauluista komistaa nyt nelivuotiaan karhunpoikani seinää.

Kaikista pienistä menneistä kirjoitusprojekteistani huolimatta olen aina ollut ensisijaisesti lukija. Aikuisenakin aikana ennen lapsia meillä oli mieheni kanssa tapana lukea toisillemme ääneen. Luimme usein myös satuja aina Marjatta Kurenniemen Pilvipaimenesta Tove Janssonin muumiromaaneihin (joista suurin suosikkini on Taikatalvi) ja edelleen Astrid Lindgrenin haikean onnellisiin (Eräs toukokuun yö) ja surullisiin (Soittaako lehmus, laulaako satakieli) kertomuksiin. Omien lasteni myötä sadut ovat erottamaton osa perheemme arkea. Parhaillaan aloittelemme iltasatuna ensimmäistä Uppo-Nallea ja saimme juuri loppuun Kurenniemen Onnelin, Annelin ja nukutuskellon.

Nyt Satupäivän kunniaksi haluan muistaa teitä blogini lukijoita pienellä haasteella. Tiedän, että blogimaailmassa on parhaillaan oikea runsaudenpula haasteista, joista eräs tuoreimmista ja samalla mainioimmista löytyy täältä. Oma haasteeni ei kuitenkin vie paljon aikaa. Haaste on yksinkertaisuudessaan tällainen:

Lue marraskuun 2011 loppuun mennessä yksi satu ja esittele/arvioi se blogissasi. Kerro lukemastasi sadusta myös tämän postauksen kommenttilaatikossa. Kaikkien haasteeseen osallistujien kesken arvon yhden satukirjan sekä jotain pientä jouluista.

Blogini täyttää joulukuussa kolme vuotta, joten tämä haaste&arvonta saa samalla toimia blogini syntymäpäiväarvontana. Blogini syntymäpäivä on hieman samanlainen kuin esikoisenikin, se jää joulunpyhien jalkoihin. ;) Toivottavasti jaksatte osallistua reippaasti tähän sadunomaiseen haasteeseen. Se ei ainakaan rasita pituudellaan. Linkittääkin tätä haastetta toki saa, sillä satujen tärkeyttä ei voi koskaan vähätellä.

YK:n lapsenoikeuksien julistuksen mukaan satu on lapsen oikeus. Lisää satupäivästä voitte lukea Suomen teatterit ry:n Satupäivä-sivulta.