keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Jörn Donner: Vesi on verta sakeampaa



Jörn Donner: Vesi on verta sakeampaa
Otava 2018
Blod är tunnare än vatten
Käsikirjoituksesta suomentanut Kari Koski
Kannen suunnittelu: Anders Carpelan
285 sivua
Dokumenttiperusteinen romaani

Kapteeni inttää, että minun pitäisi valita. Siihen olen yrittänyt sanoa, ettei minulla ole tietoa siitä mitä sellainen valinta voi merkitä.
Vain valkoiset puhuvat punaisesta ja valkoisesta, nujerretut vastustajat puhuvat mustista tai lahtareista. Monte Carlossa vastakkaisilla väreillä ei ollut muuta poliittista merkitystä kuin että punainen voitiin yhdistää Ranskan vallankumoukseen, musta taantumukseen ja vapauden rajoittamiseen. Mutta minä tuskin koskaan pääsen sinne, ellei sattuma suo minulle mahdollisuutta irtautua tästä puolittaisesta kurjuudesta, jota jossain määrin lievittää Annan ääni, kun hän kysyy:
Oletko tyytyväinen päivääsi?

Vuosi 1918. Venäläinen Alexander pakenee kotimaansa tapahtumia Suomen puolelle jääneeseen huvilaansa. Huvilassa hän kohtaa nuoren naisen, Annan, joka ottaa Alexanderin vastaan ase kädessään. Satakunta vuotta myöhemmin mies tutkii isänsä jäämistöä. Erilaisista dokumenteista alkaa muodostua tarina, jossa Suomen sisällissodan ja Venäjän vallankumouksen rajamailla kohdanneiden ihmisten kohtalot alkavat hahmottua – osin dokumenttien, osin kuvitellun kautta.

Mikä on fiktiota, mikä totta, minkä verran dokumenteista voi tuottaa fiktiota, ja ehkä se kiinnostavin kysymys: millainen on Jörn Donnerin tuorein romaani Vesi on verta sakeampaa?

Ensimmäisiin kysymyksiin on mahdotonta vastata, sillä fiktio ja tosi elävät rinnakkain kaunokirjallisuudessa eikä niitä ole (ainakaan joskus) tarpeen erottaa. Fiktiossa ei aina ole toden vaadetta, mikä on usein vapauttavaa. Kysymys dokumenttien roolista fiktion tuottajana on kiinnostava, muttei kovin relevantti, koska historialliseen romaaniin kuuluu ainakin jonkinasteinen taustoitus faktojen perusteella. Toisaalta Donnerin romaanissa dokumenttien rooli on osa tarinaa.

Sen sijaan viimeiseen kysymykseen voi jokainen lukija vastata omalta osaltaan. Minun vastaukseni lyhykäisyydessään ja lakonisuudessaan kuuluu: ihan hyvän. Ihan hyvällä tarkoitan tällä kohtaa romaania, joka tarjoaa kiinnostavan ja otteessaan pitävän niin kutsutun suuren tarinan. Tarinaa sodasta ja rakkaudesta, kaaoksesta, surusta – ja suvustakin. Hetkittäin kokonaisuutta vaivaa luonnosmaisuus: on kuin ajatukset kyllä siirtyisivät kirjan sivuille, mutta vain osittain, osittain jäisivät jonnekin kirjailijan aivosolujen, kynän tai tietokoneen näppäimistön ja tiedostoksi muuttuvan tekstin väliin.

Ehkä sodan ja vallankumouksen kaoottisuus tai sitten romaanin taustalla olevien dokumenttien (mahdollinen) sirpaleisuus saa aikaan sen, että romaanina Vesi on verta sakempaa on osin hajanainen. Vaikka tekstissä on imua, on siitä paikoin vaikea saada otetta. Hajanaisuuden tunnetta lisää nykyhetkessä elävän kertojan ääni, tavallaan koko romaanin perusta ja silti tarkkailija, joka sekoittuu osaksi kuviteltua – tai kuviteltua monitasoisessa fiktiossa. Palasia: kirjeitä ja muita dokumentteja, tunteita, tapahtumia, paikoja: Terijoki, Pietari, Viipuri… kaikkea on paljon. Romaanin rakenne tarjoaa siis haasteen, johon ei täysin vastata.

Tarina on kuitenkin kiehtova. Se pitää otteessaan, kuljettaa jonnekin toiseen aikaan ja paikkaan. Se koskettaa, tulee liki, on kaunis ja melankolinen ja hurja. Varsin taitavasti Donner käsittelee myös Suomen sisällissodan ja Venäjän vallankumouksen kaoottisuutta ja sitä, mitä kaikki saa aikaan niin yhteiskunnallisissa toimissa kuin yksittäisessä ihmisessä. Kerronta etenee pikemminkin raportoivasti kuin kuvaillen, dialogin ja kertojan mietteiden kautta. Tekstissä on outoa julmuutta ja kauneutta, mistä pidän.

Karikoistaan huolimatta Donnerin romaanissa on paljon mieleenpainuvaa. Erityisen hieno on loppu, jossa romaanin nimi saa selityksensä. Vesi ja veri, elämän elementit: miten kaikki oikeastaan kulkee kaikkialla siellä missä elämää on.

-
Muissa blogeissa: Järjellä ja tunteellaKirja vieköönTuijata.


P. S. Juhannuksena lukemani romaani sai minut vanhojen sukukuvien äärelle. Olisipa kaikista noista kuvien ihmisistä tekstidokumentteja (osasta toki onkin: kirjeitä, valokuvien taakse tehtyjä merkintöjä, mutta osaa jää tuntemattomiksi), niin voisin osin pohjustaa heidän elämäänsä koskevaa kuvitteluani!


12 kommenttia:

  1. Hienosti tiivistit tuossa toiseksi viimeisessä kappaleessa.

    Voi mitä valokuva-aarteita sinulla onkaan! En tiedä onko sinulla elossa enää iäkkäitä mummoja tai vaareja, mutta heitä kannattaisi haastatella. Itse innostuin sukututkimuksesta vasta sitten, kun ei paljon ketään ollut jäljellä. Tarinoita olisi numerofaktaan ollut kiva liittää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riitta, kiitos.

      Nämä valokuvat kuuluvat nykyisin äidilleni. Isovanhempia minulla ei ole enää elossa, mutta jos olisi, niin nuorinkin täyttäisi jo 97, muut olisivat kuta kuinkin satavuotiaita. Näiden kuvien ihmiset olisivat vielä vanhempia. Mutta äitini tietää joitakin kuvien ihmisiä, isä taas on kiinnostunut sukukirjoista. Minuakin asia kiinnostaa. ♥

      Poista
  2. Olen kuullut Donnerin kertovan jossain haastattelussa, että hän suunnittelee romaanistaan elokuvaa. Ei ihme, siinä on jo kässärin tuntua, sellaista takaumista ja nykyhetkestä sykkeensä saavaa. Aika pitkälti tunnistan omia kokemuksiani postauksestasi. Minulle plussan puolelle jäi kansalaissodan ja Venäjän vallankumouksen vaikutukset raja-alueen väkeen. Siitä ei kovin paljon ole minun silmiini kirjoja osunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuija, no, ilmankos! Sopii hyvin ajatukseen käsikirjoitusmaisuudesta, tämä voisi toimia hyvin elokuvana. Ja totta, rajaseudun väkeä tässä kuvataan kiinnostavasti.

      Poista
  3. Kiehtova kirja, ensimmäinen jonka luin Donnerilta.

    Voi, jos tietäisi enemmän näistä tuntemattomiksi jääneistä suvun jäsenistä. Onneksi kumminkin osan tunnistan ja tiedän heidän elämäntarinansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minttuli, oli kiva että olit lainannut tämän kirjastosta ja että minäkin ehdin juhannuksen aikaan lukea tämän. ♥

      Onneksi jotkut kuvien ihmisistä ovat tuttuja. Pitää joskus katsella näitä kuvia enemmän.

      Poista
  4. Katja, uskalsit tarttua tähän...Paljastus, jota et tiennyt: Kirjastossani on useita Donnerin varhaistuotannon kirjoja. Olen aina ollut sitä mieltä, että hän osaa kirjoittaa. Suuri yleisö vain liian usein hämääntyy hänen egostaan.

    Anders Carpelan tuo mieleen Bo Carpelanin kirjan Axel, joka on elämäkerta paroni Axel Carpelanista, Sibeliuksen tukijasta. Olin Jyväskylän kirjastossa kuuntelemassa Bon yhtä luentoa ja siellä tuli keskustelua myös Axelista. Kerroin, kuinka monta kertaa olin sen lukenut ja niin sitä oltiin lehdessä ja Bo signeerasi kaikki omistamani hänen kirjansa 'rakkaalle Leena-serkulle'...Axelin kautta löysin sitten Sibeliuksen.

    Kunpa jokaisessa suvussa olisi muistiinkirjoittaja, tallentaja. Toisaalta hänen pitäisi sitten olla objektiivinen, josta tuleekin ihan oma juttunsa:)

    Hieno teksti♥♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, tottahan toki! Äiti oli lainannut tämän kirjastosta ja juhannuksena sitten luin. Kiinnostava, paljon sisältävä romaani.

      Minäkin mietin Carpelan-nimeä tässä. Bo Carpelan kirjoitti hienoja tekstejä.

      Tun toiveen jaan minäkin. Objektiivisuus lie luonnollistakin tässä, omat jutut tekevät kaikesta kiinnostavaa.

      Kiitos. ♥♥

      Poista
  5. Onpa kiva, kun olet löytänyt vanhoja sukuvalokuvia. Minäkin kävin sukumme vanhoja valokuvia läpi viime kesänä, kun äitini täytti 92 vuotta. Onneksi hän pystyi vielä muistamaan monia tapahtumia ja monia henkilöitä, joten sain paljon arvokasta tietoa kirjoitetuksi muistiin.
    Olen lukenut aika paljon aikaisempaa Donneria, joten tämäkin olisi varmasti mielenkiintoista luettavaa. - Mukavaa kesän jatkoa sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anneli, äidilläni on näitä kokonainen laatikollinen. Kiva katsoa kuvia ja kuvitella tuon ajan ihmisten elämää.

      Ihanaa, että äitisi on jaksaa kertoa sukusi vanhoista valokuvista. ♥

      Poista
  6. Nuo kuvat <3

    Kun kirjoitat: "Vaikka tekstissä on imua, on siitä paikoin vaikea saada otetta", tunnistan siinä oman suhtautumiseni Donnerin teksteihin. Pidän todella paljon hänen tekstistään, mutta ehkä kokonaisuus jää sen alle. Tätä romaania en toki ole lukenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Amma, ♥

      Ja ehkä noin on! Minä en ole lukenut kovinkaan paljon Donneria, mutta enemmänkin voisi lukea - ainakin kiinnostuksesta.

      Poista