sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Kate Morton: Talo järven rannalla


Kate Morton: Talo järven rannalla
Bazar 2017
The Lake House 2016
Suomentanut Hilkka Pekkanen
Kansi Eevaliina Rusanen
671 sivua
Australialainen, Englantiin sijoittuva romaani


Sitä hän ei vielä silloin tiennyt, ettei hän koko elämänsä aikana pääsisi näistä äänistä eroon; ne seurasivat häntä tästä paikasta ja ajasta, tunkeutuivat hänen uniinsa ja painajaisiinsa ja muistuttivat jatkuvasti siitä, mitä hän oli tehnyt.

Menneisyyden teot ja äänet seuraavat niin ikääntynyttä kirjailijaa Alice Edevanea kuin pakkolomalle lähetettyä rikostutkijaa Sadie Sparrowta. Kesällä 1933 juhannusaaton juhlien aikana kirjailijuudesta haaveilevan 16-vuotiaan vuotiaan Alicen perhe kohtaa tragedian, kun kaikkien silmäterä Theo-vauva katoaa. Kesäkuussa 2003 Sadie vetäytyy Cornwalliin isoisänsä luo saadakseen rauhaa työssä kokemistaan vastoinkäymisistä. Eräänä päivänä hän löytää hylätyn talon. Paikalliset tuntevat edelleen huhun talossa asuneesta pienestä pojasta, joka katosi jälkiä jättämättä. Samaan aikaan, kesällä 2003, Alice on kuuluisa rikoskirjailija. Hänen rauhansa järkkyy, kun Sadie alkaa tutkia hänen perheensä menneisyyttä.

Jokaisella pitää olla oma salainen kulttuuripaheensa. Minun paheeni ei ole kovin paha eikä se ole enää salainenkaan (tai ehkä pitäisi kirjoittaa tv-sarjoista, joita katson), sillä olen aiemminkin harvakseltaan kirjoittanut brittiläisiin kartanoihin sijoittuvista puolimysteereistä, joista muun muassa australialainen Kate Morton on tunnettu ja kiitettykin. En voi sanoa olevani lajityypin suuri ystävä, mutta sanapari brittiläinen ja kartano on jotain, jota toisinaan suorastaan tarvitsen. Mortonin kirjoista vielä muutama sananen: luin Paluun Rivertoniin keväällä 2011 ja vaikka viehätyin kirjasta, koin sen hieman pinnallisena – en tuossa vaiheessa nimittäin osannut viihteellisyyttä, hah! No, seuraavaa Mortonia aloitellessani viihteellisyys oli jo odotuksissani ja ehkä siksi Hylätty puutarha oli yksinomaan suuri lukunautinto, vähän kuin olisi Fazerin Sinistä syönyt. Kaksi seuraavaa Morton-suomennosta, Kaukaiset hetket ja Salaisuuden kantaja olivat sen sijaan sellaisia ylipitkiä pettymyksiä, että päätin jättää Mortonit sikseen, etenkin viimeksi mainittua harppoessani. Mutta toisin kävi: se mainitsemani sanapari vanhoista brittitaloista.

Ja hyvin kävikin, sillä Talo järven rannalla on jotain sellaista, jota olin odottanut Hylätystä puutarhasta saakka: toimivaa, hivenen liikoja juonipolkuja tarjoavaa laatuviihdettä, jossa mennyt ja nykyisyys lomittuvat kevytmysteeriksi – ja englantilaista shabby chick -romantiikkakin on luvassa, onneksi nimenomaan miljöön puolesta, ilman imelää rakkaustarinaa! Ihanaa uppoutumiskirjallisuutta, siis.

Talo järven rannalla lienee luonnehdittavissa tyypilliseksi Mortonin kirjaksi, joten kirjailijan tuotannon ystävät eivät pety. Mortonia tuntemattomille voin sanoa, että lukekaa jos tämä lajityyppi (jos kyse on lajityypistä), eli brittikartanomysteeri, kiinnostaa, mutta lukekaa se nimenomaan viihdetiiliskiven tarpeeseen. Sellaisena Talo järven rannalla toimii mainiosti. Mortonilla on toki tapana upottaa romaaneihinsa turhia juonikuvioita, esimerkiksi nytkin Sadien työstressin aiheuttanut arvoitus olisi voinut jäädä pois, jolloin teos olisi jäntevöitynyt. Mutta mikä tärkeintä, Theo-vauvan katoamismysteeri toimii ja kannattelee kirjaa. Mainioita ovat myös Mortonin luomat hahmot kaikkine karikatyyrisine piirteineenkin: Hampsteadin asunnossaan viihtyvä iäkäs kirjailija, hieman yli-innokas poliisi, tämän herttainen cornwallilainen isoisä… Ja yhtä lailla ihastuttavaa on Mortonin taito luoda tapahtumapaikkoja ihan romaaninsa hengen mukaisesti: istuttaa hahmonsa iltapäiväteelle Victoria & Albert -museoon, näyttää silkkiäispuuhuoneesta avautuva näköala järvelle ja antaa villiintyneen puutarhan luoneen ikään kuin tunnelin taikamaahan, Edmund Spenserin ”Keijukaiskuningattaren” maailmaan.

Kaikkein tärkeimmäksi nousevat, osin ennalta-arvattavasti, kysymykset suvusta ja menneisyyden painolastin sovittamisesta: Maailmassa vallitsi tasapaino ja luonnollinen oikeudenmukaisuus. Kaikesta oli aina maksettava, ja nyt oli liian myöhäistä sulkea ovea enää.

Tässähän alkaa ihan odottaa kirjailijan tulevaa tuotantoa! Mortonia on suomennettu tiheään tahtiin, mutta hän näyttää julkaisevan romaaneja parin vuoden välein, joten uutta suomennosta saanee odottaa vielä pari vuotta. Ja mikäs olisi odotellessa, sillä Talo järven rannalla on romaani, joka palautti uskoni Mortonin kykyyn kirjoittaa laatuviihdettä.

13 kommenttia:

  1. Pidin valtavasti Hylätystä puutarhasta. Sen jälkeen yritin lukea Paluu Rivertoniin, mutta en päässyt millään tarinaan mukaan ja kirja jäi kesken. Kaukaiset hetket oli minullekin pettymys. Mietin miksi joka kirjassa pitää toistaa sukusalaisuusteemaa. Minäkin päätin, että enää en Kate Mortonin kirjoja lue, mutta ehkä yritän vielä kerran.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annika, minä tosiaankin pidin samoin Hylätystä puutarhasta. Paluu Rivertoniin oli mielestäni myös ihan viehättävä, mutta sitten ne kaksi mainitsemaani olivat suoraan sanottuja kehnoja. Ehkä siksikin tämä Talo järven rannalla oli lukuilo. Mutta eipä tämä mitään uutta Mortonin tuotantoon tuo.

      Poista
  2. Minäkin tunnustan heikkouteni näihin kartanomysteereihin, erityisesti Mortonista olen pitänyt ja tämä oli minunkin mielestä yksi Mortonin parhaista. Olen lukenut kaikki Mortonit englanniksi suunnilleen sitä mukaa kun ovat ilmestyneet ja odotan aina innolla uutta. Tätä taisin kutsua peräti Ian McEwanin Sovituksen pikkusisarteokseksi. Samoja teemoja ja tunnelmaa, mutta viihteellisempänä ja onnellisella lopulla :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiina, joskus tällaisia kirjoja pitää lukea. Eihän Morton niin hyvä ole kuin vaikkapa Sarah Waters, mutta he ovatkin toki eri kategorioiden kirjailijoita. Viihdekirjailijana Morton on yksi parhaista. Mielenkiintoinen tuo McEwan-vertaus!

      Poista
  3. Tämä oli minun ensimmäinen Mortonin kirja. Pidin tosi paljon 30-luvun tarinasta, mutta se 2000-luvun liittäminen siihen jotenkin sekoitti ajatuksia liikaa ja teki sitten kirjasta muhkeasivuisen teoksen. Olisin halunnut seikkailla Alicen kanssa kartanon alueella, ja ainakin Alice oli rakastunut ja jokin muukin pari.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, oli tässä liikaa asioita, mikä on Mortonille tyypillistä. Jos pidit tästä, niin joskus Paluu Rivertoniin tai Hylätty puutarha.

      Poista
  4. Kiva kuulla, että tykkäsit tästä Mortonista. Minä olen lukenut vain kaksi ensimmäistä, joista molemmista pidin kovasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anneli, minäkin pidin kahdesta ensimmäisestä - ja tästä. Niistä välissä tulleista en välittänyt.

      Poista
  5. Kuulosta mielenkiintoiselta kirjalta! Kiitos esittelystä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiiu, tämä on mukava lukuromaani. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  6. Katja, Morton on kirjablogiaikani suurin ristiriita: Paluu Rivertoniin vei sataa, Hylätty puutarha menetteli, mutta olen edelleen sitä mieltä, että Kaukaiset hetket oli pohjanoteeraus, jonka jälkeen päätin, että en uskalla enää ottaa Mortonia lukuun. Olen salahulluna kartano- ja nummikirjoihin, no, Humisevaan harjuun olen julkihullaantunut, mutta tiedäthän Jalna -sarjan, Tuulen viemää etc. Jos tämä on edes hyvä, tappio on minun.

    Tuo mitä Mai yllä sanoo, kuvaa minusta lyhyydessäänkin jotain sellaista, mihin Morton helposti kompastuu eli liittää mukaan sitä sun tätä, mutta ei hallitse sen kirjallista laatua. Ei osaa tehdä sitä niin, että se ei olisi lukijalle miellyttävälukuista, vaan tulee kankeaa sotkua.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, tämä romaani asettuu aika samalle linjalle kuin Hylätty puutarha. Minä pidin paljon. Osin siksikin, kun en odottanut enää mitään hyvää ja olin päättänyt lopettaa Mortonin lukemisen. Nyt olen iloinen, että luin tämän.

      Minäkin pidän kartano- ja nummikirjoista. Jalnaa en ole koskaan lukenut ja luulen, ettei se ole mulle, mutta Sarah Waters, Alan Hollinghurst, E. M. Foster jne... No, ne kaikki ovat Mortonia korkeampaa kirjallisuutta ja toki erilaisia.

      Poista
  7. Moi Katja, tulin katsomaan mitä sanoit tästä romaanista. Olen nyt kuunnellut melkein koko romskun äänikirjana alkukielellä ja tunteet ovat hieman ristiriitaiset. Syy siihen on ehkä liian monisyinen tarinankulku, pitää olla mielessä monta yksityiskohtaa saman aikaisesti (varsinkin kun välillä kuuntelin vain puoli tuntia kerrallaan). Joka tapauksessa taidokasta juonenpunontaa nykyhetken ja menneen välillä, ja herkullisen haastava siksi kuunnella (koko teos kestää noin 22 tuntia). Kate Mortonilta olen aiemmin yrittänyt kuunnella The Secret Keeper mutta se jäi jostain syystä kesken, kirja ei oikein tempaissut. Ehkä yritän vielä toisen kerran jonkin ajan päästä. Rakastan näitä kahdessa ajassa liikkuvia tarinoita, kartanoita ja englantilaista maaseutua. Mielestäni Morton onnistui myös luomaan mielen maisemia taulumaisella tarkkuudella, siitä plussaa.

    VastaaPoista