sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja


Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja
WSOY 2017
Kansi Martti Ruokonen
357 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen, Puolaan sijoittuva romaani

Toistaiseksi elimme vain pikku harmien, arkisten huolien ja kinan keskellä. Minun työni oli nyt pitää talo kunnossa, tarjota edes se suoja näille ihmisilleni, kulkea lumikatulaisteni rinnalla ja kasvaa osaksi heidän elämäänsä. Pelkkä utelias muistiin kirjaaminen syvenisi ymmärrykseksi, niin toivoin. Olin saanut jo kiinni joistakin arjen rutiineista ja nukuin hyvin unia näkemättä. Alitajunta teki tilaa tuleville valveajan kauhuille.

Hieman sekava, mutta kaikin puolin tyypillinen puolalainen Gwiazdan kaupunki saa uuden asukkaan, kun salaperäinen Bajek asettautuu Lumikadulle. On kevätyö ja kaupunki lepää, mikä on onni. Kaupunki ikään kuin kerää voimia siihen, mitä tuleman pitää. Lumikadulla murheet ovat suuria, mutta kulmilla asuva väki osaa myös iloita rehevästi. Asukkaiden joukossa ovat rakastavaiset Lilka ja Marek, teatterilainen Bruno, pikkuruinen Pawel ja leipomon Olga. Vuodet 1930- ja 40-lukujen taitteessa ovat kaikkea muuta kuin helppoja: saksalaiset sotilaat saapuvat maahan, Puola – kuten koko maailma – on kovilla. Miten jatkaa elämää Lumikadulla?

Katja Kaukonen kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden tuotantoa arvostan. Kaukosen esikoisromaani Odelma kuuluu edelleen suurimpien blogiaikaisten suosikkieni joukkoon. Odelman omintakeisuutta jaksan alati ihailla. Vuonna 2014 ilmestynyt Kohina lumosi sekin. On siis selvää, että Lumikadun kertoja kiinnosti minua siitä saakka, kun kirjan ilmestymisestä kuulin.

Lumikadun kertoja vahvistaa jo vahvaksi muodostunutta käsitystäni siitä, että Kaukonen taitaa tunnelmat, kielen vivahteet ja omaperäisen kerrontatavan. Tällä kertaa kokonaisuus jäi kuitenkin aavistuksen vieraaksi: ehkä syy on kaiken kauneudessa. Kauneuden rakastajallekin, ainakin minulle, kokonaisuus on jopa liian kaunis. Lempeä melankolia ylittää sodan tunnelmat, mikä on tietenkin yksi kerronnallinen ratkaisu ja tapa käsitellä sodan aikakautta. Kauneus kuitenkin romantisoi sota-aikaa. Kauhea on olemassa, mutta suodattuneena uusien päivien taakse, kutsuttakoot tätä vaikka selviytymiskeinoksi. Kauneuden pumpulisuuden takana on toki tummia sävyjä, pelkoja ja menetyksiä. Tärkeää on myös se, mitä voimakkaimmaksi viestiksi nousee ihmisyyden arvostaminen.

Kaukonen luo Lumikatunsa ja sen henkilöt taidolla, mutta silti myös henkilöhahmot jäävät etäisiksi, Bajekin tarkkailun kohteiksi. Entä Bajek itse? Onko hän talonmies, satunnainen kulkija, enkelin kaltainen lähetti vai ihmeellinen näkijä? Kaiken kertojana Bajek on eräänlainen sidos lumikatulaisten ja muun maailman välillä. Hänen kertojanäänensä tuo romaaniin viehätystä ja lämpöä.

Lumikadun kertojan luvut ovat lyhyitä, mikä jaksottaa lukemista näppärästi sikäli, että bussimatkan aikanakin ehtii lukea useamman luvun. Lukujen lyhyyden vuoksi saatoin jättää romaanin kesken juuri silloin kun oli aika jäädä pysäkillä pois, mutta lukutauoilla mieleni ei kaivannut Lumikadulle, en jäänyt ikävöimään Gwiazdan asukkaita, en elänyt heidän iloissaan tai suruissaan. Voi toki ajatella, että lyhyissä luvuissa määrittyy elämän hauraus: näissä satunnaisen merkityksettömissä hetkissä saattoi olla heidän loppuelämänsä. Elämä koostuu palasista, jotka sovittuvat yhteen muiden ihmisten, ja kokonaisen maailman, kanssa.

Vaikka Lumikadun kertoja pitää sisällään monia hienoja ja taidolla kirjoitettuja kohtauksia, en saanut lopulta romaanista irti kovinkaan paljoa. Vahvan tunnelman, toki, kaunista kieltä, kiehtovia henkilöitä, mutta nimenomaan tunnelmapaloina, pieninä kuvan kaltaisina hetkinä, en mitenkään muuten. Sanon suoraan, että olisin halunnut pitää romaanista niin paljon enemmän kuin mitä siitä lopulta pidin. Ehkä lukuhetki oli väärä, ehkä Bajekin hieman maaginen, enkelimäinen hahmo ei puhutellut minua. Kohautan hartioitani (mielikuvieni) puolalaisittain: tällaista lukeminen joskus on.

Kokonaisuus on tunnelmaltaan kuin seepian sävyistä fragmentaarista unta. Lumikadun kertojassa on jotain yleiseurooppalaista, jotain sellaista, joka toimisi hienosti elokuvana. Ohjaajaksi sopisi hyvin Kieslowskin melankoliaa ja toisaalta Jeunet’in omintakeista vinksahtanuutta kantava taituri, kokonaisuuden voisi suodattaa samanlaisella ruskeaan vivahtavalla sävyllä kuin Veronikan kaksoiselämässä tai Ameliessa Voin jo kuvitella miten kaihoisa posetiivi soittaa juuri silloin kun pieni lintu lentää yli nokassaan lasinpalanen. 

Tuon elokuvan katsoisin! 

9 kommenttia:

  1. Katja, sinä luit tätä pätkissä, tälle pitää antautua kuin rakastajalle: Täysin!!!

    Minullekin tämä oli kaunis, mutta se ole minulle tässä se kovin juttu, vaan tuska, menetys, kärsimys, lika, nälkä, sota, yhteisöllisyys, auttaminen, uhka, varjot, taudit...ja se MITEN Kaukonen kirjoittaa.

    Puolasta on tulossa minulle joku juttu...Liian paljon jo sinne vieviä sattumia ja kohta taas livesti Krakowassa.

    Kaukosesta tuli minulle nyt seurattu kotimainen naiskirjailija ja tiedäthän miltä se tuntuu: Kuin olisi nauttinut liikaa samppanjaa, sitä aitoa, tyyristä krakowalaista!

    ♥♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. PS. Kuvituskuvasi on nyt sitten 10+!!! Miten tuon keksitkään...

      Poista
    2. Leena, se kyllä vaikuttaa, miten lukee. Minä luen oikeastaan kaiken pätkissä, koska lukuaikaa löytyy vain siten, mutta minulla oli nyt muutenkin vähän epäotollinen aika antautua kirjalle. Se varmasti vaikutti.

      Löysin Lumikadun kertojasta tuskan, menetyksen ja sodan, mutta silti koin romaanin jotenkin liian kauniina. Mutta Kaukonen kirjoittaa upeasti, siitä olen ihan samaa mieltä.

      Ja kiitos, tuo kirjan takana pilkahtava valokuvataulu on meiltä kotoa ja jotenkin sen mustavalkoinen tunnelma sopi tähän. :)

      ♥ ♥

      Poista
  2. Kiinnostavaa lukea ajatuksiasi tästä kirjasta. Pidin todella paljon kirjan kauniista ja vivahteikkaasta kielestä, mutta olen samaa mieltä, että kielellä oli myös etäännyttävä vaikutus. Ikään kuin kaikki tapahtuisi jonkun utuisen verhon takana. Myös kerronnan repaleisuus hieman häiritsi, mutta pystyin lukemaan aika pitkiä yhtenäisiä jaksoja, jolloin oli helpompi nähdä lyhyiden lukujen välinen liima. Varmasti haastavampaa, jos pystyy lukemaan vain lyhyissä pätkissä.

    Ihailen sitä, millaista taustatyötä Kaukonen on tehnyt kirjaansa. Hän kertoi Kuukauden kirjaklubilla, ettei hänellä ollut Puolaan mitään kytköstä. Hän vain alkoi systemaattisesti tutkia kaikkea mahdollista materiaalia, mitä sai käsiinsä tuon ajan Puolasta ja puolalaisista. Suurin osa oli puolaksi, joten hän käytti Google kääntäjää. Tietenkin heräsi kysymys, miksi juuri Puola, miksi juuri tämä tarina? Vastaus oli mielenkiintoinen. Kaukonen kertoi nähneensä jo teini-iässä toistuvia unia, joissa oli itse puolalainen nuori mies toisessa maailmansodassa. Kiinnostava lähtökohta kirjan kirjoittamiselle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiina, tässä on upeaa kieltä, kuten Kaukosen romaaneissa aina. Jotenkin en silti päässyt liki kirjaa enkä sen tarinaa. Luen oikeastaan aina pätkittäin (koska luen suurimman , tosin useimmin 30-45 minuuttia kerrallaan, joten pätkälukeminen ei ole syy siihen ettei tämä ollut ns. minun kirjani, vaikka löysin romaanista paljon hyvää ja nautin kirjan kielestä.

      Mutta olisipa ollut kiinnostavaa olla Kuukauden kirjaklubilla kuuntelemassa Kaukosta. Romaanin jonkinlainen alkusyy on kerrassaan kiehtova, nuo unet!

      Poista
  3. Olen kirjassa puolivälissä ja uskalsin hieman tirkistellä lukukokemustasi. Yleensä en tee koskaan niin, luen muiden postauksia vasta luettuani ja kirjoitettuani oman juttuni. Olen kirjassa kummasti jumissa, siksi vilkuilen sivulleni. Enteilen hitusen etääntymistä, mitä luulen sinullekin sattuneen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuija, kiva että uskalsit. Minä toisinaan uskallan lukea postaukset niistäkin kirjoista, joita olen parhaillaan lukemassa, ja toisinaan taas luen vasta myöhemmin. Luettava kirja vaikuttaa. Minullakin tämä jumitti useammassa kohtaa. Joku ei vain osunut kohdalleen, vaikka tunnistin romaanin ansiot.

      Poista
  4. Tämä kirja ei ole edennyt alkua pidemmälle, joten tuntuu helpottavalta ja taidan antaa periksi, kun ei sytytä niin ei sytytä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, minua taas hieman helpottaa kuulla, ettei joku muukaan innostunut tästä niin. Kuten kirjoitin, Kaukonen kirjoittaa upeasti, mutta joku tässä nyt ei tuntunut omalta.

      Poista