keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Hyllynlämmittäjiä ja juhannusruusuja



Ruusuista juhannusta! Tai koivuista, soista, festaripainotteista, luonnonrauhaisaa, kaupunkimaista – miten vain juhannusta vietättekin. Minun juhannukseeni kuuluvat tietenkin kirjat. Lisäksi toivon vastasaunaa, vanamoiden tuoksua ja muutaman päivän vapaata ennen uutta työviikkoa ja myöhemmin koittavaa, oikeaa kesälomaa.

Mitä te aiotte juhannuksen aikaan lukea? Minulla valinta on nyt vaikea, sillä kiitos maailman parhaimman podcastin Sivumennenin, olen erittäin myöhäsyntyisenä osallistumassa Hyllynlämmittäjä-haasteeseen. Palaan haasteeseen ihan tuota pikaa, mutta ensin muutama sana Sivumennen-podcastista, jota olen sivusilmin tai toisella korvalla seurannut heti alusta saakka, mutta kunnollisesti hurahdin vasta joskus puolisen vuotta sitten.


Kuunnellessani olen nyökytellyt: juuri noin, miten hyvä huomio, nyt haluan lukea tämän tai tämän kirjan (ah, Hararin Sapiens tai Julyn Avokämmen, joista ensimmäisen muuten ostin odottamaan yhtä lomalle suunnittelemaani ajanjaksoa ajatellen). Olen myös halunnut väittää vastaan (älkää nyt kertoko ihan kaikkea Yanagiharan Pienestä elämästä!) ja olen saanut valtavasti uusia oivalluksia (feminismistä, etenkin Gayn Bad Feministin käsittely) tai ihan vaan nauttinut sellaisesta fiksusta fanituksesta (Obama, Knausgård, Ferrante - ja minä fanitan nyt teitä, Sivumennenin naiset. Sydän!). 

Sivumennen on ollut lenkkieni ilo. Nyt minulla on enää puolitoista jaksoa kuuntelematta, joten Jonna ja Johanna: tehkää pian uusi Sivumennen-jakso – ja jatkakaa, oi jatkakaa, podcastianne kauan! Mitä minä sitten kuuntelen, kun jaksot loppuvat minulta?

Takaisin hyllynlämmittäjiin. Koska hyppään haasteeseen mukaan vasta nyt, aion hieman oikoa: valitsin toki 12 hyllynlämmittäjää, mutta koska vuotta on enää reilu puolet jäljellä, olen enemmän kuin tyytyväinen, jos luen alla olevasta valikoimasta kuusi kirjaa, yhden jokaiselle kuukaudelle.

Lumiomenan 12 hyllynlämmittäjää aakkosissa


Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo. No, tämän olen tietenkin lukenut. Monta kertaa, englanniksikin. Arvostamani Kersti Juvan suomennosta en ole lukenut, olisikohan tänä vuonna senkin aika.

Susanna Clarke: Jonathan Strange ja herra Norrell. Tämän sain mieheni kanssa yhteiseksi joululahjaksi silloin, kun tämä oli jonkinlainen hittikirja. Ehkä syksyllä?

Joan Didion: Iltojen sinessä. Rakas ystävä on painokkaasti suositellut tätä kirjaa. Ensin pitää kuitenkin etsiä käsiini Maagisen ajattelun aika.

Elizabeth Gilbert: Eat, pray, love. Tämähän on jo jonkinlainen self help -klassikko. Matkakirja-ainesta?

Miranda July: Avokämmen. Moni ystäväni on kehunut tätä, mutta piti saada vielä yksi Sivumennen vakuuttamaan lisää.

Iris Murdoch: Hiekkalinna. Tämänkin ostin jo kesällä 2013 Lontoon-matkaani odottamaan. Aika rientää!

Joyce Carol Oates: Blondi. Ehdottomasti luettava, mutta pokkarissa fontti on tuskastuttavan pientä – jopa lukulaseilla silmäiltynä.

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta. Kehuttu, kauniskantinen romaani, jolta odotan paljon.

Henry Thoreau: Kävelemisen taito. Voisikohan tätä lukea kävellessään? Tosin en osaa kävellä ja lukea yhtä aikaa.

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja. Voiko tämän nimistä kirjaa vastustaa?

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran. Miten – siis MITEN – en ole tätä lukenut?

Oscar Wilde: The picture of Dorian GrayKlassikko (ja kuvassa aakkosia sekoittanut kirja, kujeileva teos?) on odottanut hyllyssäni toistakymmentä vuotta, Anna-Kaari Hakkaraisen ihana (!) romaani muistutti, että Wilden romaanin voisi lukeakin.


 Mistä aloittaisin? Mikä toimisi täydellisenä juhannuskirjana?





P.S. Uudella kameralla voi leikkiä, huomasin. Juhannuksena riittää opeteltavaa.


sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Paavolan tammi ja kameramietintöjä


Jykevä puu sijaitsee erikoisella paikalla: pystyynkuivuneen näreikön keskellä omassa rauhassaan isolla aukolla, elinvoimaisena ja tähän aikaan vuodesta niin vehreänä. Ikää puulla on 400-500 vuotta, ympärysmitta 472 cm. Paavolan tammi tuli tietoisuuteeni Antti Huttusen ja Touko Kauppisen toimittamasta Retkipaikka-kirjasta ja viime kesänä televisiosta tulleesta Metsien kätkemästä, jossa Huttunen ja Reetta Ranta retkeilivät ympäri Suomea. Miltei itkettävän kauniisti kuvattu ohjelma lumosi (ja nyt mietin, että samanniminen kirja pitäisi kyllä hankkia).





Minä pääsin Paavolan tammelle viikko sitten. Lasten kesäloman alkamisen kunniaksi teimme sinne perheen yhteisen retken. Jo ajomatka Lohjansaareen lumosi: kaikki ne matkalla nähdy omenatarhat ja pellolla ruokaillut pieni kauris. Kävelymatka vanhan koulun pihalta tammelle oli sekin viehättävä: kurjenpolvia, pitkospuut, näreikkö ja sen keskellä jo kaukaa häämöttävä tammi paksuine juurineen, komeine latvoineen. Kaikki puun uurteet ja oksat, vaikuttava hiljaisuus – satuimme paikalle hetkenä, jolloin olimme ainoat puun katsojat; olen kuullut, että Paavolan tammi on suosittu retkikohde, joten tuo rauha ja hiljaisuus oli kuin suoranainen puun suoma lahja retkeilijälle.





Joskus, tai miksei useinkin, yksi ainoa puu voi olla oman retkensä arvoinen.

Aion vielä joskus palata Paavolan tammelle. Syksy voisi olla oivallista, taianomaista aikaa käydä tervehtimässä tuota uljasta puuta. Kuulin, että lähistöllä on vielä isompi tammi. Onkohan muuallakin? Vinkatkaa oman retkensä arvoisista puista Uudellamaalla (tai Pohjois-Savossa; puu voi olla muukin kuin tammi!).



--


Nyt kyselen myös kameravinkkejä. Olen viimeiset 16-17 vuotta kuvannut erilaisilla Canoneilla Ixuksesta G9:ään ja satasarjalaisiin järkkäreihin, mutta viimeisen vuoden aikana olen ollut kyllästynyt kuvaamiseen. Canon on pölyttynyt ja olen kuvannut etupäässä puhelimella. Haluan kuvausinnostuksen takaisin, ja haluan hieman pienempikokoisen kameran, jotta kamera kulkisi mukana. Järjestämäkameran, kuitenkin, nopeuden, kuvien laadun, monien mahdollisuuksien vuoksi. En siis etsi kompaktikameraa. Onko teissä Lumiompun lukijoissa mikrojärkkärillä kuvaajia? Etenkin Olympuksella kuvaajat: suositteletteko merkkiä? Vai olisiko kuitenkin parempi pysyttäytyä Canonissa. Kokemuksia, vinkkejä jne. otetaan kiitollisena vastaan. Niin, ja: etsin on must.

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Zadie Smith: Swing Time


Zadie Smith: Swing Time
WSOY 2017
Swing Time 2016
Suomentanut Irmeli Ruuska
464 sivua
Brittiläinen romaani

Oliko kaikissa ystävyyssuhteissa – kaikissa suhteissa – samaa peitettyä, salaperäistä ominaisuuksien, ja vallan, vaihtokauppaa? Ulottuiko se myös kansoihin ja kansakuntiin, vai tapahtuiko sitä vain yksilöiden kesken?

Kaksi pientä kullan- tai maitokahvinruskeaa tyttöä asuvat lontoolaisella vuokrataloalueella ja käyvät samaa koulua. Toinen, Tracey, on usein esillä, hän tanssii ja loistaa, mutta hänen lähtökohtansa eivät mahdollista kovinkaan hyvää tulevaisuutta. Toinen, nimettömäksi jäävä minäkertoja, ei loista tanssitunneilla, mutta hänellä on luokka- ja rotutietoisesta kodista peräisin olevaa sivistystä ja mahdollisuus ponnistaa ulos lähiöstä, minkä hän tekeekin, mutta valitsee silti eräänlaisen varjoelämän poptähti Aimeen avustajana. Aimeen myötä kertoja on perustamassa tyttöjen koulua Gambiaan. Mennyt Traceyn kanssa on kuitenkin aina läsnä: miksi?

Tässä blogissa ei tarvitsisi edes mainita, että lukeminen on enimmäkseen suuri ilo. Se on jonkinlainen välttämättömyys, ehkä jopa arjen rytmittäjä. Parhainta lukeminen on silloin, kun se viehättää kauttaaltaan joko uusien oivallusten tai joskus jopa antamiensa ärsytysten vuoksi. Ihaninta lukeminen on tietenkin silloin, kun se on erityisen nautittavaa. Zadie Smithin Swing Timen lukeminen on ilo sekä oivallusten että nautinnon vuoksi.

Smithin romaanissa on vain yksi mutta, sellainen joka on yhteistä niin monen muun hienon kirjan kanssa. Swing Time on aavistuksen liian pitkä. Jossain keskivaiheilla tekisi mieli lukea silmäillen tai harppoen, mutta Smithin teksti kyllä kantaa senkin, eikä notkahdus ole kuin pienen pieni rikkanen muuten niin vaikuttavassa kokonaisuudessa. Swing Time on runsaudensarvi, joka ei läiky yli.

Miksi Swing Time sitten on niin vaikuttava? No, tietenkin Smithin taidokkaan kerronnan ja Helena Ruuskan oivallisen suomennoksen ansiosta, mutta myös kiehtovien teemojensa vuoksi. Smith kirjoittaa tyttöydestä ja ystävyydestä tavalla, joka rinnastuu pakostakin Elena Ferranten kerrontaan (kuten myös muun muassa Kirjaluotsi ja Omppu huomioivat): yhteistä ovat köyhissä oloissa syntyvä ystävyys, tytöistä vain toiselle aukeava maailma, vahvuus ja heikkous, ja näiden roolien jonkinlainen kääntyminen. Silti Smith ja Ferrante ovat tietenkin erilaisia kirjailijoita eikä tyttöjen, sittemmin naisten, tarina ole sama.

Swing Time on myös yhteiskunnallinen romaani. Se kulkee nykyajassa ja lähihistoriassa, luokkarajoissa ja populaarikulttuurissa, Britanniassa ja Gambiassa, kertojan äidin aktivismissa (ja äitien ja tytärten maailmoissa) sekä moninkertaiseen vähemmistöön kuuluvan ihmisen tarinana. Teos pohtii rotua, sukupuolta ja tietenkin ystävyyttä. Moraalikysymysten sekaan mahtuu 1980-lukulaisten musiikkivideoiden kaltaisia nostalgian kaikuja, kipeään kasvamiseen kuuluvaa kömpelöä ihastumista ja aikuisten ihmisen tietoisuutta siitä, että hyvän tekeminen ei ole aina pyyteetöntä.

Kaiken kruunaa tietenkin hyvä juoni: mitä ja miksi kertoja on paennut? Romaanihan alkaa hänen nöyryytyksensä ensimmäisestä päivästä. Alun ja lopun väliin mahtuu tarina, jonka lukemista rakastin (kuta kuinkin samanlaista lukemisen iloa tämän kirjan kanssa on kokenut myös Bleue). Ehkä parasta ovat Smithin tarkat havainnot, armottoman tarkkanäköiset ja kuitenkin kauniit, kuten: se tarkka hetki, jolloin peilistä katsoo nainen eikä tyttö enää ja edessä on kynnys astuttavana; tai miten se oli ehdottomasti totta ja samalla ilmeisen paikkansapitämätöntä; ja se, miten kaikki ne Tracyt kurkottuivat salissa vuosien yli.

Smith, jolta olen aiemmin lukenut vain Valkoiset hampaat, on mieletön kertoja. Hän kirjoittaa vetävästi ja älykkäästi, mikä on sellainen kirjallinen yhtälö, jota arvostan. Palaan lukemisen iloon: on jotain erityistä uppoutua kirjaan ja lukea sitä nimenomaan lukemisen ilosta, mutta saada siltä paljon muutakin – ihmisen kokoisen suurromaanin.


maanantai 5. kesäkuuta 2017

Patrick Modiano: Jotta et eksyisi näillä kulmilla


Patrick Modiano: Jotta et eksyisi näillä kulmilla
WSOY 2015
Pour que tu ne te perdes pas dans le quartier 2014
Suomentanut Lotta Toivanen
Kansi Martti Ruokonen
136 sivua
Ranskalainen romaani

Hän istahti penkille ja otti osoitekirjan taskustaan. Valmistautui repimään sen ja pudottamaan palasen penkin vierustan muoviseen roskalaatikkoon. Hän kuitenkin empi. Ei, hän tekisi sen hetken kuluttua kotona, kaikessa rauhassa. Hän lehteili kirjasta hajamielisesti. Puhelinnumeroissa ei ollut yhtä ainutta, johon hän olisi halunnut soittaa. Ja toisaalta, niissä puuttuvissa parissa kolmessa numerossa, joilla oli ollut hänelle merkitystä ja jotka hän yhä osasi ulkoa, ei enää vastattaisi.

Jean Daragne -niminen kirjailija on kadottanut osoitekirjansa vuosia sitten ja vaikka hän toisinaan pohtii kirjasessa olevia nimiä, ei hän koe kaipaavansa kirjaa. Muistikirja kuitenkin löytyy ja sen löytäjä soittaa Daragnelle. Käy ilmi, että Daragnen esikoisromaanissa on henkilö, jolla on sama nimi kuin osoitekirjan todellisella henkilöllä. Daragne ei kuitenkaan muista kyseistä henkilöä: onko hän unohtanut sen vai eikö haluakaan muistaa? Erinäiset paperit, valokuvat ja kohtaamiset johdattavat Daragnen nykyisyyden ja menneisyyden rajamaille.

Olen kuullut puhuttavan siitä, miten joku kirjailija tuntuu ikään kuin kirjoittavan aina samaa romaania uudelleen ja uudelleen. Patrick Modianon kohdalla, ainakin muutaman lukemani romaanin perusteella, väite tuntuu pitävän paikkansa. Jotta et eksyisi näillä kulmilla on tuttua Modianoa, eksyttäähän se – nimestään huolimatta tai ehkä juuri sen mukaisesti – lukijansa kirjailijan tuotannolle uskolliseen tapaan. Pienen romaanin kehystarina kuljettaa muistin ja muistamisen, arvoituksen ja ehkä oman itsenkin äärelle. Modiano kirjoittaa niukasti, mutta lataa rivien välit merkityksillä.

Mitä kirjassa tapahtuu ei ole niin tärkeää kuin se, millaisen tunnelman kokonaisuus lukiajssa herättää – näin käy ainakin omalla kohdallani Modianon lukijana. Modiano vastaa tarpeeseeni lukea jotain sellaista, joka on samalla kertaa hämärää ja ilmavaa. Jotain, joka hämää, muttei jätä tyhjää oloa; jotain, mitä lukee vain siksi, että nauttii tekstistä. Ja miksei nauttisi, kun pääsee kulkemaan romantikon Pariisissa, Pigalleen ja Moulin-Rougelle, istahtamaan kahvilassa Boulevard Haussmanilla. On myös terassin sammutetut neonvalot, sohvan selkänojalle jätetty musta pääskysmekko, ja Pariisin ulkopuolella syksyn, lehtien ja kostean mullan tuoksu – muistojen tuoksu. Ah.

Modiano aloittaa romaaninsa sanoin TUSKIN MITÄÄN. Kuin hyönteisenpisto, joka tuntuu ensin hyvin kevyeltä. Kuten saatte arvata, sellainen on aluksi myös Modinon romaani: löytynyt muistikirja, miten pientä ja vähäpätöistä, mutta samalla koko ajan kasvavaa. Modiano osaakin olla paitsi romanttinen, myös ivallinen, melkein kuin härnäävä hyttynen. Modianon romaanin on kaunis, muttei välttämättä kovin lempeä. Jotta et eksyisi näillä kulmilla on monikerroksinen romaani. Luulen, että uudelleenluenta tekisi hyvää, sillä loppujen lopuksi romaanista saa irti yllättävän vähän, vaikka lukeminen onkin miellyttävää, jonkinlaista älykästä fiiliskirjallisuutta.

Sen verran Että et eksyisi näillä kulmilla mieltäni vaivaa, että koen lukemisen jälkeen olevani jonkinlainen tyytyväinen eksyjä. Romaanin tunnelma ja lauseet - hyvä käännös - kannattavat silloinkin, kun rivien väliset merkitykset hämärtyvät ja lukukokemus muuttuu taas yhdeksi uudeksi muistoksi kansien välissä.

torstai 1. kesäkuuta 2017

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä


Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä
Otava 2017
In a Dark, Dark Wood 2015
Suomentanut Oona Nyström
364 sivua
Kustantamosta
Brittiläinen jännitysromaani

Minä makasin valveilla ja yritin saada unta, mutta mietin sen sijaan illan tapahtumia ja sitä, miksi Clare oli kerännyt ympärilleen täksi viikonlopuksi juuri nämä ihmiset. Halusin pois niin kovasti, että se teki kipeää – ollapa kotona, omassa sängyssä, omien tavaroitten keskellä, jumalaisessa rauhassa ja hiljaisuudessa.

Nora on nuori lontoolaiskirjailija, joka elää sinkkuelämää. Ei mitään levotonta tai irrottelevaa sinkkuelämää, vaan varsin säntillistä. Hänellä on oma pieni asuntonsa ja päiväjärjestyksensä, kirjoittamisensa ja aamukahvinsa. Noran rauha rikkoutuu, kun saa kutsun entisen koulukaverinsa Claren polttareihin. Hän empii lähtemistä, mutta päätyy kuitenkin polttariporukkaan kauas maaseudulle marraskuisen metsän keskelle. Jokin menee vikaan ja Nora herää sairaalassa muistinsa menettäneenä.

Englantilaisen Ruth Waren esikoisjännäri Synkän metsän siimeksessä alkaa kummitusjuttumaisella lastenlorulla: Synkän metsän siimeksessä oli synkkääkin synkempi talo. / Ja siinä synkkääkin synkemmässä talossa oli synkkääkin synkempi huone. [--] Alusta saakka lukijalle tehdään siis selväksi, että Noran ja tämän tuttavien mökkiviikonlopun aikana tapahtuu jotain lopullista.

Mutta mitä ja kenelle? Romaanissa Nora, tai Lee, Leonora, on klassinen epäluotettava kertoja, mutta ei luonteensa, vaan päävammansa vuoksi. Nora ei muista, mitä polttari- ja mökkiviikonlopun aikana tapahtui. Murhattiinko joku? Ja jos murhattiin, niin kuka on syyllinen. Voiko se olla Nora itse? Epäluotettava kertoja jännityskirjoissa alkaa olla jokakesäinen tuttavuus, esimerkiksi toissa kesänä lukemassani Nainen junassa -jännärissä päähenkilön ajatukset olivat solmussa juoppouden vuoksi. Muutamassa jännärissä tällainen unohduksen kautta syntyvä epäluotettavuus toimii, kuten Warenkin kohdalla, mutta en voi olla pohtimatta, että kuinka kauan.

No, Nora on ihan hyvä päähenkilö. Hän on erilainen kuin ystävänsä, kirjailijana enemmänkin tarkkailija kuin kaiken keskipiste. Jonkinlaista oman tiensä kulkijan asemaa kuvaa myös se, että Nora juoksee yksin – mökkiviikonloppunakin. Hän on nuori, 26-vuotias, mutta tarpeeksi vanha omatakseen etäisyyttä kouluvuosiin, jolloin oli ikään kuin määrättä Claren parhaan ystävän asemaan. Ware keskittyy kokonaan Noran näkökulmaan, mikä toimii koko jännitysromaanin tukirankana. Muu henkilökuvaus jää ohueksi, mutta ystävyyden ja tuttavuuden ristiriitaisuudet sekä erilaiset ihmistyypit tulevat kyllä kuvatuksi.

Jännitys rakentuu verkkaisesti. Aluksi, runoa ja prologia lukuun ottamatta, tunnelma on miltei chicklitmäinen. Pian lukija kuitenkin tempaistaan marraskuiseen koleuteen, menneisyyden kipukohtiin ja jopa jonkinlaisen spiritismin äärelle. Kyse on arvoitusdekkarista: mitä tapahtui, kuka sen teki, mitä Nora muistaa. Kovin yllättävä Synkän metsän siimeksessä ei ole muutamasta onnistuneesta käänteestä huolimatta, mutta otteessaan pitävä ja tunnelmaltaan nimensä mukainen: metsäinen ja kohtalaisen tiheä, osin surullinen ja kauniskin.

Kokonaisuus on niin tarinaltaan kuin Waren kirjoitustyylin puolesta keskinkertaisen viihdyttävä. Nopealukuisen jännärin lukee helposti päivässä tai parissa, minkä vuoksi se on kelpo valinta vaikkapa kesäiselle viikonloppumatkalle. Vaikka kirjassa synkän metsän siimekseen sukelletaan alkutalvisissa tunnelmissa, niin kyllä se kesäksikin sopii. Kuvitelkaa vaikka: kymmenen astetta lämmintä (toivon tietenkin lämmintä, mutta ei tämäkään kovin epärealistista ole), mökin takassa tuli, kuusikossa humisee ja joku oksa hakkaa tuulessa ikkunaan... Kädessä romaani Synkän metsän siimeksessä – voi sitä viikonloppua hullumminkin viettää.

maanantai 29. toukokuuta 2017

5 x tv-sarja: Annasta Twin Peaksiin


Suomenlinnassa voi tuijotella vaikka seinää, ja tietenkin kaikkia rakennuksia, linnoitusta, merta, joutsenia, ohi lipuvia laivoja.

Viime aikoina olen tuijottanut myös televisiota, mikä on minulle kuin uusi maailma. Tai oikeammin vanha, uusi maailma, osin ihmeellinen maailma, jossa olo on melkein kuin noviisilla. En tietenkään ole sarjojen katsomisessa oikeasti noviisi: olen vuosien saatossa ollut sarjakoukussa muun muassa Twin Peaksiin, Salaisiin kansioihin, Villiin Pohjolaan, Lostiin, Susipalatsiin ja – ah autuutta – Downton Abbeyyn. Kun Downton Abbey loppui, en keksinyt enää mitään oikeasti sykähdyttävää katsottavaa. Lauantainen brittidekkari, yleensä Midsomerin murhat tai Vera Stanhope, on tarjonnut kyllä kotoistaa jännitystä, mutta muutama viikko sitten alkanut Tommy ja Tuppence -sarja jäi David Walliamsista huolimatta kesken.

Ja nyt sitten, en ihan yhtäkkiä ja yllättäen, vaan viimeisen puolen vuoden aikana tarkan harkinnan seurauksena ja googlettelun tuloksena, olen innostunut jo viidestä sarjasta, joista olen toistaiseksi katsonut vain neljää (hahaa). Tässä sarjasuosikkiviisikkoni, tasa-arvoisesti aakkosjärjestyksessä.

(Tv-sarjakuvat tuotantoyhtiöiden promokuvia.)

Anne With an E (Netflix)


Anna ystävämme samanlaisena ja uudenlaisena. Punatukkainen romantikko, joka etsii sukulaissieluja ja puhuu prinsessa Cordeliasta, mutta jolla on orpokotitaustansa vuoksi myös rankkoja kokemuksia, ehkä eräänlainen traumaperäinen stressihäiriö.

Suvi Aholan Hesariin kirjoittama juttu valottaa komeasti uuden Anna-sarjan taustoja. Sarja ei noudata täysin Montgomeryn kirjoja, vaan mukana on uudenlaisia tulkintoja, osa varsin rohkeita. Jotkut käänteet yllättävät, mutta suurin osa sopii Annan tarinaan loistavasti, esimerkiksi Annan kuukautisista puhutaan melko paljon. Geraldine James tekee loistavan roolin Marillana, mielessäni hän ylittää - ja kirkkaasti - jopa ”sen oikean” Marillan, Colleen Dewhurstin. Olen ihan virkistynyt uudesta Anna-tulkinnasta!


The Crown (Netflix)



 Ah, kuningatar Elisabeth II:n tarina. Tai enemmänkin.

The Crown ei ole yliromantisoitu juonisarja, vaan sukellus politiikkaan, valtaan ja yhden naisen asemaan. Netflixin suursarjassa kaikki on kohdallaan: näyttelijöiden työ, lavastus ja puvustus, pienet yksityiskohdat… The Crown asettuu jonnekin Susipalatsin tai Vallan linnakkeen (Borgen) ja Downton Abbeyn väliin. Odotan innolla laatusarjan toista tuotantokautta, ensimmäisen katsoin jo talvella.





The Handmaid’s Tale (HBO)


On tapahtunut vallankaappaus, jonka seurauksena naiset on alistettu frediläisiksi, gleniläisiksi ja martoiksi. Vallalla ovat jonkin sortin fundamentalistit. Tunnelma on pelottava, maailma filtteröity vihertävänharmaaksi, väripilkkunaan frediläisten punaiset kaavut.

Voiko kahden katsotun jakson jälkeen sanoa, että sarja parasta juuri nyt? Etenkään tällaisella nirson katsojan kokemuksella? Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaaniin perustuva sarja hyytää, kääntää sielun nurin, pitää otteessaan ja saa janoamaan lisää jaksoja. Onneksi matkani Handmaid’s Talen kanssa on vasta alkanut, vaikka tuleva hieman pelottaakin. Laadukas, poliittisestikin kiinnostava sarja.




Outlander (Netflix)



Sairaanhoitajatar siirtyy toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta 1700-luvulle. Automatkat ja uudelleen rakennettava elämä aviomiehen kanssa vaihtuu englantilaisten punatakkien ja skottikapinallisten taisteluihin, rakkauttakin on ilmassa.

Hmm. Skotlanti, hyppy menneeseen maailmaan, jonkinlaista pehmeää fantasiaa (lähinnä sitä aikamatkailua), romantiikkaa, miekkoja ja aseita. Outlander on periaatteessa makuuni liian ennalta-arvattava ja sen miessankareista toinen on imelyyteen saakka komea, mutta silti sarjassa on kahden katsotun jakson perusteellakin imua. En tiedä, pidänkö sarjasta vaiko en, enkä tiedä katsonko sitä hieman nolostellen (kai, kun sitä tässäkin pohdin) tai tulenko katsomaan edes koko kautta loppuun, mutta poden nyt entistäkin kovempaa matkakuumetta Skotlantiin. Joskus on ihan hyvä niin sanotusti olla aivot narikassa. On oikeastaan aika kiinnostavaa, miten sama sarja voi kiehtoa ja ärsyttää.



Ja pian: Twin Peaks (HBO)


Agentti Cooper, kirsikkapiirakkaa, pöllöjä, unenomaista tunnelmaa, Bob, rikoksia, pelkoja. 1990-luvun alussa minua kaikkein eniten säväyttänyt tv-sarja on palannut.

En ole vielä alkanut katsoa uutta Twin Peaksia, johon aion syventyä heti kunhan saan Handmaid’s Talen ensimmäisen tuotantokauden katsottua. Olen kuullut, että Twin Peaksin uudet jaksot ovat enemmän outoja kuin hyviä, mutta outoushan on David Lynchin ”toinen nimi”, joten odotan tätä katselukokemusta innolla ja mielenkiinnolla.







Mitä te katsotte nyt? Televisiosta tai suoratoistopalveluista (mieluummin niistä, huomaan että sarjojen katsominen tiiviiseen putkeen, kuitenkin jakso päivässä tai parissa -periaatteella, sopii minulle). Suositelkaa, moittikaa, kehukaa!

P.S. Kirjoja? Seuraavassa postauksessa.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu


Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu
Otava 2017
Så här upphör världen 2017
Suomentanut Jaana Nikula
Kansi Sanna Mander
287 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Hän oli harkinnut jäävänsä kaupunkiin. Hän olisi voinut lähettää Julialle tekstiviestin ja pyytää tätä lähtemään ilman häntä, mutta istuessaan toisen kerroksen vessassa – minne oli piiloutunut lounaan jälkeen lukemaan työpaikkailmoituksia puhelimestaan – hän päätti lähteä kotiin. Hän ei halunnut tuottaa Julialle pettymystä, ja eikö Julia ollutkin ollut hieman etäinen viime aikoina?

Yksi kesä voi olla käännekohta. Sellainen se ainakin on Julian ja Erikin perheessä. Pariskunta lähtee lastensa kanssa suvun kesäpaikkaan Maitolahteen: meri, tutut maisemat ja Julian kohdalla toisen romaanin kirjoittaminen odottavat. Erikillä on kuitenkin salaisuutensa: hän on saanut potkut yt-neuvottelujen seurauksena, mutta ei saa kerrotuksi asiaa perheelleen. Maitolahti ei muutenkaan ole niin rauhallinen kuin mitä se on aiemmin ollut: naapuriin on asettunut maailmanloppua paasaava ekopessimistien yhteisö, jossa mukana on Julian lapsuudenystäväkin. Pariskunnan lapsilla Alicella ja Antonilla on omat kuvionsa, mutta onko kaiken alku tai loppu kuitenkin silloin, kun Anton näkee ukkosen armoilla kävelevän alastoman naisen…

Philip Teirin Tällä tavalla maailma loppuu on kesäinen sukellus moneen teemaan. Romaanin laaja henkilöjoukko riuhtoo itseään moneen suuntaan: yhtä lailla itseensä kuin toisiinsa, niin menneisyyteensä kuin alati epävarmana häämöttävään tulevaisuuteen.

Teir kirjoittaa kiinnostavasti, samalla kertaa realistisesti ja unenomaisesti. Monenlaisten käännekohtien kesä Maitolahdessa voisi olla kuin uni tai välisoitto yhden perheen kokonaisuudessa ja sen jokaisen henkilön yksilöllisissä haaveissa ja peloissa. Tiedättehän, sellainen kesä, jonka jälkeen mikään ei ole ennallaan, mutta ajan myötä kesän muisto haalenee yhdeksi kesäksi muiden joukossa. Toisaalta tapahtumat ovat realistisia, mitä myötäillen Teirin teksti on sujuvaa ja tarkkanäköistä, mutta samalla hyvin arkista. Kokonaisuus tuntuu hillityltä, vaikka miltei kaikilla on salattavaa.

Ehkä Teirin kohdalla jo kulunut sanonta porvariston hillitystä charmista pitää paikkansa, vaikkei kaikki niin hillittyä olekaan. Porvaristosta voi puhua kaikkien kohdalla, niin luokkanousun suorittaneen Erikin kuin ekohippienkin, sillä pessimistiyhteisön ihmisillä on kulttuurisesti varaa ja mahdollisuuksia noudattaa omia aatteitaan – ainakin tiettyyn, yksilön määrittelemään rajaan saakka. Tällä tavalla maailma loppuu -romaanin ihmiset jarruttelevat ja elävät silti: minnekään ei mennä suin päin, mutta hetkittäin menoa ei voi estää.

Tällainen kepeä ja samalla kipeä tyyli viehättää minua suuresti. Silti: Teirin romaaneista edellinen, Talvisota, tuli minua lähemmäksi ja tämä uudempi jää hieman vieraammaksi, vaikeammin hahmotettavaksi. Se ei millään muotoa tarkoita huonoa romaania, vaan Teir kirjoittaa hyvin ja luo henkilönsäkin huolella moniulotteisiksi. Kaikki tuntuu kuitenkin jokseenkin vetämättömältä - ehkä henkilöitä on liikaa, jotta heidän kaikkien pään sisälle pääsisi kunnolla. Vierauden verho ei täysin raotu, mutta vilauttaa silti elon kipukohtia.

Miten maailma sitten loppuu? Ehkei se lopukaan, täysin, mutta muuttuu: sulkeutuu toisaalle ja avautuu uuteen.


--


Teirin romaanista ovat kirjoittaneet myös mm. Suketus, Tuija ja Heidi.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Petina Gappah: Muistojen kirja


Petina Gappah: Muistojen kirja
Tammi 2017, Keltainen kirjasto
The Book of Memory 2015
Suomentanut Tero Valkonen
Kansi Eevaliina Rusanen
307 sivua
Zimbabwelainen romaani


Tarina, jonka pyysit kertomaan, ei suinkaan ala Lloydin kuoleman säälittävästi rumuudesta. Se alkaa kaukaisesta elokuun päivästä, jolloin aurinko porotti rakkulaisille kasvoilleni, minä olin yhdeksän ja isä ja äiti myivät minut ventovieraalle miehelle.

Joskus voi puhua aloittamisen taidosta*, ja tässä tapauksessa kokonaisuus jatkuu yhtä vahvana. Memory on vastakohtien nainen. Hän on koulutettu ja ulkomailla asunut, mutta istuu Hararen pahamaineisessa vankilassa syytettynä kasvatti-isänsä Lloydin murhasta. Hän on mustaihoinen albiino, kaksinkertaisesti ulkopuolinen. Hän on syntynyt köyhänä, mutta elänyt vauraudessa. Hänellä on taitoa, mutta silti hän ei puolustaudu. Vankilassa Memory kirjoittaa elämäntarinaansa amerikkalaiselle toimittajalle, joka on hänen ainoa toivonsa tuomion purkamiseksi. Mitä kaikkea Memory muistaa ja mikä hänen muistoistaan on totta, mikä väärinkäsitystä? Onko sillä kaikella edes väliä? Onko sillä mitään muuta kuin väliä?

Zimbabwelaistaustainen Petina Gappah vieraili viime viikonloppuna Helsinki Litissä. En tänä vuonna päässyt seuraamaan suosikkifestivaaliani paikan päälle Savoy-teatteriin, joten lohdutukseksi marssin kirjakauppaan ja tämän Helsingin Sanomien artikkelin perusteella ostin itselleni Muistojen kirjan.

Muistojen kirjan englanninkielinen nimi on The Book of Memory: Tämä avaa romaanin sisältöä jo ennen sen lukemista. Kirja on paitsi muistojen ja muistelun, myös ja ennen kaikkea Memoryn kirja. Kirja on hänen tarinansa ja kertoo kaikesta sellaisena kuin hän kaiken kokee. Memoryn muistot ja arkipäivä vuorottelevat kuin vieterilelu: on vankilan arki, kaikki se lika, vähäinen ruoka ja säännöstellyt terveyssiteet. Muistoissakin on paljon konkretiaa, mutta myös epäselvyyksiä, haparointia, epätietoisuutta: kirouksia, haaveita, värien ja aistien voimaa. Kaikessa on vahva kaipuu olla hyväksytty, halu olla samanlainen kuin muut ja parempikin. Ja alati on läsnä tuskainen tieto siitä, miten juuret ja sattuma vaikuttaa siihen, millainen ihminen on ja miten hänet nähdään.

Gappahin romaani kysyy paljon. Se kysyy ensiksikin: miksi? Miksi nuori tyttö, olkoonkin että omassa yhteisössään hänet nähdään friikkinä, voidaan noin vain myydä ulkopuoliselle? Miksi tätä kauppaa ei uskota todeksi? Tässä maassa ei myydä lapsia. Miksi ihmeessä elämässään menestynyt voi joutua kokemaan kaiken sen, mitä Memory aikuisena kohtaa? Toiseksi Muistojen kirja kysyy: kuka, kenen? Kenellä on valta: vanhemmilla, ulkopuolisilla, yhteiskunnalla vai yksilöllä? Ja kuka kukin oikeastaan on? Kuka Memory itse on? Mistä kaikesta hän ihmisenä rakentuu? Kenen ansiosta – tai syystä?

Kaikki kysymykseni ovat teemoja, joita Gappah käsittelee taitavasti. Muistojen kirja on monisyinen romaani, joka menee syvälle lukijan tunteisiin. Se on perhetragedia, joka koskettaa, ärsyttääkin – miksi Memory ei heti puolustaudu, ihmettelee äkkinäinen lukija, mutta hyvässä kerronnassa kaikelle on aikansa. Gappahin romaani käsittelee moninkertaista ulkopuolisuutta, vihaa ja totuutta. Vaikka se on vahvasti Memoryn tarina, ovat Zimbabwen yhteiskunnalliset muutokset läsnä. Kolonialismi, omistajuus, uskomukset ja niiden myötä asenteet vaikuttavat jokaiseen romaanin henkilöön.

Tiivistäen: Muistojen kirja on samalla kertaa aistillinen ja poliittinen. Se on raskaista aiheistaan huolimatta vetävästi kerrottu teos muistamisesta ja toiveista, sekä ennen kaikkea ymmärryksestä. Memoryn muistoissa, ihmisten kohtaloissa ja Gappahin tavassa kertoa on voimaa: Muistojen kirja leimuaa kuin kolibrinkukat, nuo paratiisilinnut, ja tarjoaa silkkaa lukemisen juhlaa.


--

Muistojen kirjasta ovat kirjoittaneet myös mm. Kirjaluotsi, Kirjavaras ja Mai.



*Aloittamisen taito on myös Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen kirjan nimi. Se ei mitenkään liitty Gappahin kirjaan, mutta taidokas alku vie lukijan mukanaan.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Äitienpäiväretki Runebergin kotimuseoon



Tuoksupelargonin taimi odottaa vielä istuttamista ruukkuun. Toivon, että se jaksaa kasvaa ja tuoksua ikkunalla. En näet ole sisäkukkaihmisiä, mutta tänään kotiimme tuli taimi, jolla on historiaa. Ostin taimen Runebergin kotimuseosta Porvoosta, jossa kävimme äitienpäiväretkellä. Palsamipelargoni kuului olleen Fredrika Runebergin lempikasveja ja kuvassa näkyvä taimi on rouva Runebergin jonkun kukkasen "lapsi".







Kotimuseoissa on aina oma viehätyksensä. On kuin pääsisi kylään jonnekin ajan taa. Vaikka ikkunan takana kulkisivat bussit ja henkilöautot, leijailee talossa menneiden vuosien, vuosisatojenkin, tuoksu. Mitä lie talon asukkaat miettineet, millaisia keskusteluja käyneet, miten käyneet nukkumaan. Kirjailijat arjessaan, työssään, elämänsä iloissa ja suruissa…

Museo on kertakaikkisen hieno paikka. Suosittelen lämpimästi vierailua siellä jokaiselle, joka Porvoossa käy.







Runebergien kodin kevääseen jo herännyt puutarha ihastutti sekin scillamatoillaan, siellä täällä pörräävillä kimalaisillaan ja ensimmäisillä silmuillaan. 





Myös Porvoon vanhan keskustan kujilla väreili vihdoin kevät. Kun ajelimme takaisin kotiin Sipoon kautta, tuntui vihreys ympäröivän maantieden laidat jo ihan kunnolla. Nyt kun vain saisi sitä multaa muuallekin kuin Fredrika R:n tuoksupelargoniaan: ehkä ensi viikonloppuna voi istuttaa kesäkukat ulos.






Eläköön kevät ja äitienpäiväretket! ♥