keskiviikko 16. elokuuta 2017

Menna van Praag: The Lost Art of Letter Writing


Menna van Praag: The Lost Art of Letter Writing
Allison & Busby 2017
315 sivua
Brittiläinen romaani

Until, that is, they wander along the tiny street and come upon the tiny shop. In one of its tiny windows is tucked a tiny note, written in tiny, but elegant, handwriting, inviting them to venture inside and:
Learn the lost art of letter writing…

Cambridgessä toimii pieni paperipuoti, joka myy kauniita kirjepapereita ja laadukkaita kyniä. Kauppa on enimmäkseen hiljainen, mutta sitäkin tunnelmallisempi. Kaupan omistaja Clara Cohen on valmis auttamaan kaikkia, jotka haluavat kirjoittaa kirjeen tai aloittaa kokonaisen kirjeenvaihdon. Clara myös tarkkailee lähiseutujen ihmisiä (stalkkaamatta, toki!) ja kirjoittaa heille kirjeitä. Kirjeissä piilee myös Claran omalle kohdalle osuva mysteeri, joka kuljettaa toisen maailmansodan aikaan. Lisäksi ilmassa on, tietenkin, rakkautta.

Joskus kirjan kannessa on jotain vetoavaa. Hiihtoloman päätteeksi etsin Heathrown kentän yhdestä kirjakaupasta luettavaa. Ostin kentältä kaksi kirjaa: jo talvella lukemani, kiinnostavan ja suositeltavan Angela Carterin The Magic Toy Shopin ja vasta nyt kesällä lukuvuoroonsa tulleen Menna van Praagin The Lost Art of Letter Writingin. Jälkimmäisen laventeliin vivahtava sävymaailma, suloiset ruutuikkunat ja ajatus kirjepuodista Cambridgestä siivittävät ajatukseni ihanaan välipalakirjaan.

The Lost Art of Letter Writing onkin ihan sympaattinen romaani, muttei mitään sen enempää. Teos alkaa lupaavasti: se on herttainen ja samalla hieman salaperäinen, Cambridgeen sijoittuvana tietenkin hyvin brittiläinen.

Aluksi fokus tuntuu olevan Claran kaupassa ja puodittaren kirjoittamien kirjeiden vastaanottajissa. Sitten kaikki muuttuu, kun Clara sukeltaa kirjeiden kautta toisen maailmansodan syövereihin: suvun arvoitukseen, juutalaisiin Amsterdamissa ja osin Britanniassakin, ihmiskohtaloihin. Mennyt valottuu tietenkin kirjeissä, joissa ilmenevät ilo ja pelko, salaisuudet ja nyt, Claran silmissä, sukupolvien ketju.

Van Praag pohjustaa hyvin useita henkilöhahmojaan, mutta jossain vaiheessa romaani lässähtää ja muuttuu sujuvalukuisuudestaan huolimatta sekavaksi. Pieneksi kirjaksi aineksia on liikaa eikä mikään saa kovin syvää käsittelyä. Kirjan tittelin mukainen ajatus kirjeiden kirjoittamisesta taidemuotona unohtuu, vaikka juuri siitä lähtökohdasta romaanin ostin. Kokonaisuus jaksaa kiinnostaa sen verran, että teoksen saa luettua loppuun – juuri ja juuri, ehkä osin siksi ettei minulla ollut muuta kirjaa mukana eräällä automatkalla. Syy sekin on lukea!

The Lost Art of Letter Writingin suloisessa tunnelmassa voi siis viivähtää, mutta mitään kovin syvällistä se ei lukijaansa jätä, vaikka van Praag sekoittaakin mukaan historian varjoja juutalaisten kohtalosta sukusalaisuuksiin.

Onneksi joskus ihan kiva riittää: kupillinen teetä, skonssi, ajatus pienestä paperipuodista Cambridgessä… Van Praagin romaani unohtunee nopeasti, mutta tässähän voisi alkaa suunnitella kirjeen kirjoittamista! Niin, milloin viimeksi olen kirjoittanut oikean paperikirjeen? En muista. Kaikenlaisia lappusia tulee kyllä liitettyä vaikkapa kummilapsille postitettavien lahjojen mukaan ja olen aika hyvä postikorttien lähettäjäkin, mutta kirjeitä ei tulee enää kirjoitettua. Tuleeko teidän?

maanantai 14. elokuuta 2017

Runo ja rakkaus (Runokuu 2017)


Elokuu, runokuu.

Ensi viikko, 21.-27.8. on Runokuu-festivaalin aika.

Heinäkuussa joukko kirjabloggaajia kävi runokävelyllä, nyt sama joukko kera muutaman muun (mm. allekirjoittaneen) kanssa osallistuu Runokuun haasteeseen. Runokuu-festivaalin järjestävät Kirjasampo ja Nuoren Voiman Liitto, jotka innostavat lukemaan runoja rakkaudesta.

Kuuden kirjabloggaajan rakkausrunokokemuksia voitte lukea seuraavasti:

21.8. Tuijata
22.8. Hyönteisdokumentti
23.8.
Reader,why did I marry him?
24.8.
Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8. Lumiomena ;)
27.8. Muut kirjabloggaajat

Sunnuntai 27.8. sisältää siis haasteen. Haastan muut kirjabloggaajat kirjoittamaan silloin rakkausrunoista. Tyyli on vapaa: lue yksi runo, lue monta, anna runon virrata, elä sen myötä, analysoi, vajoa, tunnelmoi, ärsyynny, rakastu. Kirjoita runosta blogiisi. Ja jos et ole kirjabloggaaja, lue silti rakkausrunoja tai runoja rakkaudesta.

Kirjasammossa on vinkkinä 20 teoksen lista teemaan sopivista nykyrunokokoelmista. Haulla ’rakkausrunot’ tai ’runokokoelmat rakkaus’ voi Kirjasammosta hakea eri maiden ja eri aikakausien runoutta. Sosiaalisessa mediassa kannattaa hakea #runokuu ja #runo100

Kohti Runokuuta, jokainen! ♥

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Lisa Strømme: Mansikkatyttö


Lisa Strømme: Mansikkatyttö
HarperCollins Nordic 2017
The Strawberry Girl 2016
Suomentanut Meri Ala-Tauriala
336 sivua
Brittiläinen, Norjaan sijoittuva romaani


Halusin Munchin puutarhasta tulvivaa vapautta. Halusin maistaa sitä, vaikka se oli tahrattua. Sen kintereillä liikkui vaara, jonka seuraukset olisivat liian raskaita minun kantaa, ja kuitenkin heidän estottomuutensa veti minua puoleensa ja nielaisi minut mukaansa viekoittelevana.

Eletään kesää 1893. Norjalainen rannikkokylä Åsgårdstrand odottaa jälleen kerran hienoja kaupunkilaisvieraita ja elämää nähneitä taiteilijoita, jotka saapuvat loma-asunnoilleen. Nuori Johanne on lapsena toiminut mallina Heyerdahl-nimisen taiteilijan Mansikkatyttö-taulussa ja kuvataide on sitä, mitä Johanne itsekin haluaisi tehdä vastoin vanhempiensa toiveita. Johanne aloittaa palvelustyttönä Ihlenin perheessä. Kesävierasperheen tytär Tullik on omapäinen ja kiivas nuori nainen, joka lumoutuu täysin Edvard Munchista. Johanne joutuu suhteen salaajaksi samalla, kun taidemaailma ja boheemielämä alkavat houkuttaa häntä yhä enemmän ja enemmän.

Jos romaanilta odottaa vain kevyttä kesäviihdettä, voi yllättyä iloisesti. Pahoitteluni vähättelystä ”vain”, mutta pastellisävyinen, sinänsä kaunis kansainvälisissäkin painoksissa oleva kansi, johdatteli ajatukseni rakkausromantiikan äärelle. Kuvittelin lukevani jonkun nopeasti unohtuvan välipalaromaanin kesälomani iloksi. Kesäloma meni, työt ehtivät jo alkaa ja romaanikin osoittautui erilaiseksi kuin kuvittelin. Lisa Strømmen Mansikkatytön pinnan alta paljastuu tietenkin rakkaustarina, mutta paljon muutakin. Kaiken lisäksi rakkaustarinakin on toisenlainen kuin olettaisi, huomattavasti odotuksiani kiinnostavampi ja parempi.

Mansikkatytössä Strømme on kirjoittanut otteessaan pitävän tarinan, joka on niin sujuva, että voisin kuvitella siitä tehtävän elokuvan tai tv-sarjan, jollaisen parissa ainakin minä viihtyisin hyvin.

Sekoittaminen, Ultramariini, Viininpunainen. Kiinnostavinta Mansikkatytössä on erään taulun tarina. Paljastan tässä, että kyse on tietenkin Munchin Huudosta, tai yhdestä maalauksen versiosta. Huuto saa romaanissa yhden selityksen, mutta taide on läsnä muutenkin: rakkaudessa, aikuisuuteen kasvamisessa ja eräänlaisen viattomuuden ajan lopussa, Johannen persoonassa, kyläläisten paheksunnassa. Taide myös kehystää romaanin rakennetta, sillä jokainen luku alkaa Goethen Väriopin lainauksilla. Kaiken lisäksi henkilöiden mielenliikkeet ilosta tuskaan elävät maalausten väreissä. Omalla tavallaan väreilevä on myös norjalainen maisema, aamuinen taivaanranta, poukamat ja metsien siimekset, joissa kansanuskomusten hahmot ovat läsnä tarinoissa ja Johannen omassa kasvuympäristössä.

Mansikkatyttö luotaa monenlaisia vastakkainpareja: on kokemus ja nuoruus, kaupunkilaisuus ja maalaisuus, yhteisön odotukset ja niitä vastaan rikkominen. Tätä kaikkea 
Strømme käsittelee - ei suoraan yllättävästi -, mutta kuitenkin jo mainitsemiani odotuksia rikkoen. Romaani on myös eräänlainen syrjästäkatsojan tarina: palvelustyttö Johanne on kaiken näkijä. Johannesta Strømme luo romaaninsa monipuolisimman henkilöhahmon. Johannessa on syvyyttä, kun taas esimerkiksi Munch jää jo tunnetun (ja toki kiehtovan) roolinsa vangiksi. Tullik on niin ikään kiinnostava, omaa tahtoaan kantava nuori nainen, jonka hahmossa elää kysymys siitä, millainen ihmisellä on lupa olla. Loppusanat valottavat tarinaa romaanin taustalla ja saavat googlettamaan sekä Munchin elämäkertaa että Ihlenin perhettä.


Taidemaailma sekoittuu hulluun rakkauteen: Strømmen Mansikkatyttö antaa Huudolle eräät fiktiiviset kasvot. Munchin maalauksen taustalle keksitty tarina kutkuttaa mieltä, vaikka mansikka-aika alkaa jo hiipua. Odotin romanttista kesäkirjaa, mutta sainkin toisaalta voimakkaan, toisaalta kaihoisan lukuromaanin, joka sopii luettavaksi syksymmälläkin.

maanantai 7. elokuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa


Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus 2017
231 sivua
Ennakkokappale kustantajalta
Kotimainen romaani

Ennen kuin mieheni katoaa, haluan kuvata hänet tarkasti. Haluan nimetä kaikki paikat, jokaisen karvan, lihaksen ja ruumiinosan. Haluan todistaa, että hän oli. En koskaan ajatellut, että ihmisen ruumiinosat olisivat kiinnostavia, mutta nyt haluan tallettaa näistä jokaisen.

Tämä on menetykseni kartta.


Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen. Yksi lause on vedenjakaja, joka muuttaa kaiken. Muuttaa sen, mitä oli, mutta mitä ei ole enää koskaan. Muuttaa sen, joka oli tuttua siihen, josta ei tiedä mitään. Tämä yksi lause, ja miestä ei enää ole, hän muuttuu toiseksi. Nainen yrittää pitää kiinni rippeistä: hänellä oli mies.

Selja Ahavan romaani Ennen kuin mieheni katoaa kertoo tarinan pariskunnasta, jossa nainen menettää miehensä  sukupuolelle. Mies katoaa ikään kuin pala palalta pois, muuttuu toiseksi. Nainen yrittää muistaa miehen, mutta mitä hän kuvittelee tai luo itse? Onko hän kuin Kolumbus, joka uskoi saavuttavansa Intian?

Helsingin Sanomien kuukausiliitteen tuore juttu kertoo, että romaanissa kuvattu on ainakin osin tapahtunut Selja Ahavalle itselleen. Tästä syytä romaania lukee autofiktiona, paljaana ja avoimena teoksena yhden liiton perusteiden romahtamisesta. Silti olo ei ole tirkistelevä, vaikka utelias se tietenkin on. Tirkistelyn tunnetta ei synny, koska Ennen kuin mieheni katoaa on omaääninen romaani, joka on paitsi koskettava, myös hallitusti ja taiten kirjoitettu. Kokonaisuus syntyy koko ajan karkuun juoksevista muistoista, nykyisyyttä kalvavasta menetyksen tunteesta sekä kuvitelluista tarinoista Kolumbuksen merimatkan aikana.

Minä en taida pitää tästä naisesta enkä hänen sävystään.


Ahavan romaani menee syvälle naisen mieleen, entinen mies jää hänen katseensa kohteeksi, hänen menetyksekseen.
 Sukupuoli tulee väliin, mikä saa pohtimaan sitä, miten iso osa ihmistä se onkaan. Onko toinen enää sama? Ehkä on, ehkä ei. Mutta mies hän ei enää ole ja nainen haluaa miehen, oman miehensä. Oli rakkautta, mutta olivatko yhteiset vuodet valhetta? Onko nainen koskaan edes tuntenut miestään: Mitä hänestä jää minulle? Osin kaikki tuntuu olevan kuin tyhjää. Näkökulmat käpertyvät yksityiskohtiin ja avautuvat samalla laajalle.

Rinnalla kulkee tarina Kolumbuksesta, joka uskoi tulleensa Intiaan. Kolumbus-osiot tahtovat jäädä ensin vieraammiksi, päälle liimatuiksi ennen kuin syntyy oivallus siitä, miten nainen ja mies ovat hekin kuin valtameren keskellä. Kaikki muuttuu ja karkaa kuin manner Kolumbuksen matkalla: saaria kyllä on, mutta se mitä haetaan pysyy poissa. Minne Kolumbus saapui kun hän saapui Karibialle? Kuvitteliko hän todella saapuvansa Intiaan? Vedättikö hän muita?
 Naisen mieli juoksee, poukkoilee, koettaa ymmärtää. Nainen kirjoittaa menetyksensä kartan, Kolumbuskin asettaa paikat kartalle: Tämä on minun tarinani, / nämä ovat minun sanani [--]. Jotenkin kaikki on jäsenneltävä.
Lukemassani ennakkokappaleessa ei ollut sivunumeroita. Se on kiinnostavaa, oli niiden poisjääminen sitten tarkoituksellista tai ei. En voi olla pohtimatta, onko niitä tänään julkaistavassa kirjakauppoihin ja kirjastoihin tulevassa painoksessa. Se, ettei numerointia ole, sopii näet erinomaisesti kirjaan, jossa ihminen – ainakin ihminen tunnettuna; omana ja rakkaana – katoaa. Mitä jää jäljelle, tulee tilalle?

Nyt elokuun alussakin uskallan sanoa, että Ennen kuin mieheni katoaa on yksi syksyn vahvimmista romaaneista. Menetys, suru, viha, raivo, hiljaisuus: Ahavalla on taito kirjoittaa tunteet auki. Ja kun hän sen tekee, syntyy sekä sanataidetta parhaimmillaan että mitä henkilökohtaisin tarina.

torstai 3. elokuuta 2017

Ben Kalland: Vien sinut kotiin


Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Atena 2017
Kansi Anna Makkonen
284 sivua
Ennakkokappale kustantajalta
Kotimainen romaani

Joskus minusta tuntuu, että kaikella on ollut jonkinlainen tarkoitus, että voisin sanoa oppineeni jotakin. Toisinaan olen varma siitä, etten ole oppinut mitään. Joitakin asioita voi tietenkin ymmärtää vasta jälkikäteen, kun katsoo taaksepäin ja huomaa, miten kaikki pisteet johtavat samaan kohtaan. Pisteitä ei voi liittää yhteen etukäteen, voi vain aavistaa, että niistä joskus muodostuu kuvio.

Anna Kareninassa sanotaan, että ”jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan”. Miten onni muuttuu onnettomaksi? Miten ja miksi perhe hajoaa? Suuressa kansainvälisessä järjestössä työskentelevät Markus varttuu uskonnollisessa perheessä yhdessä vanhempiensa ja kolmen siskonsa kanssa. Unenomaiset kesät sujuvat Porkkalassa, talvet Helsingissä. Siskoista Ellen on lahjakas viulusti, jolle povataan menestyksekästä uraa. Viulu kuitenkin vaikenee. Toisena ajankohtana Markuksen kaksoissisko Carola eristetään perheestä. Kun Yhdysvalloissa asuva Markus saa sekä monta asiaa muuttavan kirjeen että suru-uutisen Suomesta, joutuu hän pohtimaa uudella tavalla sitä, mikä on tärkeää, mikä on hänen oma tiensä maailmassa.

Huh, nyt en tiedä, mitä sanoisin. Tätä kirjoittaessani bloggauksen sanat vasta hakevat muotoaan enkä edes aio editoida tätä hakemista pois. Vahvan vaikutuksen tekevät romaanit saavat aikaan tätä hapuilua, mutta nyt sanoihin: Ben Kallandin romaani Vien sinut kotiin on herkkävireinen ja vahva teos hajonneesta perheestä, surusta, Jehovan todistajista ja musiikista.

Ei koko totuutta tarvitse kertoa niille, joiden ei tarvitse tietää sitä. Markuksen elämässä on asioita, jotka on parempi salata, mutta on myös sellaista, joka elää pinnan alla ja odottaa pääsyä valoon. Yksilön omaa tahtoa on miltei mahdotonta sovittaa läheisten vaatimuksiin. Lopullisuus on läsnä alusta saakka, mutta lopullisuus pitää sisällään jatkuvuutta, elämällä on aina yllätyksiä hihassaan.

Markuksen perheen kipupisteistä moni johtuu uskonnosta. Olen aiemminkin kirjoittanut, että uskontoa käsittelevät romaanit kiinnostavat minua – nimenomaan kiinnostuksen vuoksi. En omaa riviluterilaisuutta vahvempaa taustaa eikä minun tuttavapiirini ole koskaan kuulunut yhtään Jehovan todistajaa (ainakaan siten, että tietäisin jonkun tuttavani kuuluvan kyseiseen uskontoon). Käsitykseni Jehovan todistajista pohjautuu pitkälti median luomiin mielikuviin. Osaltaan Kallandin romaani vahvistaa käsityksiäni: miehisen uskonnon maailma on julma, yhtä lailla naisille kuin kaikille epäileville jäsenilleen. Uskonto, josta voisi puhua järjestönä, toimii suuren yrityksen tavoin, ja vaikka kaikesta voi periaatteessa neuvotella, niin käytännössä omaääniset ajattelijat häivytetään taustalle tai kokonaan omilleen. 

Uskonnon ja perhesuhteiden rinnalla kulkevat musiikki ja maisemat. Musiikki Händelin Messiaasta Nirvanan Rape me -kappaleeseen, maisemat merenrannoilta huvila-alueille ja New Yorkin ravintoloihin. Kalland kirjoittaa kaikesta tyylitietoisesti. Hänen tekstinsä kantaa, hän kirjoittaa kauniita lauseita, muttei jaarittele. Kerronta on enemmän toteavalla tavalla muistelevaa kuin laajasti kuvailevaa, mutta silti tai juuri siksi se on niin taidokasta. 
Lukijalle tarjotaan sekä tilaa että läheisyyttä. Kallandin teksti kulkee kuin sinfonia: hiljaisesti silloin kun tarpeen, voimakkaasti, kiihkoisastikin silloin, kun aika on.

Kallandin kerronta ei notkahda hetkeksikään. Draaman kaari on täyteläinen, joskin paikoin (syystäkin) kärjistetty. Lauseet kulkevat vaivatta, juoni vetää lukijan mukaansa. Haikea ja kipeä tunnelma lepattelee sydänalassa. Kertojana toimiva Markus muistelee niitä hetkiä, jotka nyt tuntuvat merkityksellisiltä. Markuksen elämän fragmenteista muodostuu ehjä ja kaunis romaani.

Vien sinut kotiin jättää samalla kertaa surullisen ja onnellisen olon, mikä kielii Kallandin romaanin tyyllikkäästi pakahduttavasta voimasta.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Kotiopettajattaren romaani ja Siintää Sargassomeri (Klassikkohaaste)


Kirjabloggaajien klassikkohaaste 5

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani
Karisto 1992
Jane Eyre 1847
Suomentanut Kaarina Ruohtula
542 sivua
Brittiläinen romaani


Jean Rhys: Wide Sargasso Sea
Penguin Classics 2016 (alkuteos 1966)
151 sivua
Brittiläinen romaani


Olin omassa huoneessani kuten tavallista – olin oma itseni ilman mitään näkyvää muutosta, minua ei oltu lyöty eikä raavittu eikä jäseniäni oltu katkottu. Mutta kuitenkin, missä oli eilinen Jane Eyre? Missä hänen elämänsä? Missä hänen tulevaisuudentoiveensa?

Klassikko ja sen eräänlainen spin-off. Mahdoton rakkaus 1840-luvun Englannissa: Thornfieldin kartano, nuori kotiopettajatar Jane Eyre ja hieman vanhempi, kiehtova kartanonherra Rochester. Kiellettyjä tunteita ja niihin rinnastuvia maisemia, omaa tahtoa ja synkkiä salaisuuksia. 

Joitakin vuosia aiemmin Jamaikalla ja Englannissa. Antoinette muistelee lapsuuttaan Länsi-Intiassa, jossa hän menettää ensin isänsä ja sitten äitinsä. Antoinette varttuu kauniiksi ja solmii järjestetyn oloisen avioliiton Edward Rochesterin kanssa. Avio-onni ei kuitenkaan kestä kauan: Antoinette Coswaysta tulee Bertha Mason, herra Rochesterin mielipuoleksi leimatu vaimo, ”hullu nainen ullakolla”.


I remember now that he did not recognize me. I saw him look at me and his eyes went first to one corner and then to another, not finding what they expected. He looked at me and spoke to me as thought I were a stranger. What do you do when something happens to you like that? Why are you laughing at me? ‘Have you hidden my red dress tooIf I’d been wearing that he’d had known me.’

On taas kirjabloggaajien klassikkohaasteen aika. Tällä kertaa haastetta isännöi Tuomas, jonka Tekstiluolasta voitte lukea, mitä kaikkea kirjabloggaajat ovat tänä kesänä klassikokseen valinneet. Minä päätin hieman liioitella ja lukea yhden sijaan kaksi kirjaa: Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin, joka on eräs keskeisimpiä brittikirjallisuuden klassikoita, ja Jean Rhysin Siintää Sargassomeren, joka ottaa kantaa edelliseen. Sargassomeren luin englanniksi: Wide Sargasso Sea, mutta käytän tässä tekstissäni romaanin suomennettua nimeä. Englanniksi lukeminen on osaltaan saattanut vaikuttaa siihen, minkä verran sain lopulta Rhysin teoksesta irti. Kielen tasolla pidän teosta helppolukuisena, rakenne ja runsas tulkinnanvaraisuus tarjosivat hyvää haastetta.

Kotiopettajattaren romaanin luin ensimmäisen kerran jouluna 1993. Nyt siis luin sen toisen kerran, ja tämä toinen lukeminen rakensi romaanille paikan sydämeni sopukoissa. Ehkä romaani oli siellä ollutkin, mutta kuvittelin lukumuistoni olleen nuoren, romantikkaan taipuvaisen henkilön häilyvä kokemus. Nyt kyynisemmän, mutta alati brittitunnelmista viehättyvän lukijan näkökulmasta tarina on vieläkin vahvempi: romanttisempi, mutta myös raikkaampi. Jane Eyrehan on todellinen oman tiensä kulkija! Olen aina kuvitellut, että brittiklassikoista Jane Austen on minulle rakkain, ja näin varmasti on edelleen, mutta Brontën romaani jollain tapaa hullaannutti (!) minut nyt. Syksyllä voisi olla Charlotte Brontën Emily-sisaren Humisevan harjun aika tulla uudelleen luetuksi. Sen lukemisesta on kulunut kuta kuinkin samat yli 20 vuotta.

Siintää Sargassomeren lukeminen puolestaan on käynyt mielessäni siitä saakka, kun Sara kirjoitti kirjasta blogiinsa; Rhysin romaani tuntuu kääntävän Kotiopettajattaren romaanin asetelmia päälaelleen. Sittemmin Siintää Sargassomeri on putkahdellut tietoisuuteeni tuon tuosta, hiljattain esimerkiksi Leenan kirjoituksesta. Suurimman sysäyksen kirjan lukemiselle antoi kuitenkin työ: alkuvuoden työkirjoihini kuului Klaus Braxin Unhoon jääneiden huuto, jossa Brax tarkastelee taidokkaasti postmodernia historiallista romaania, muun muassa Toni Morrisonin ja Jean Rhysin tuotantoa. Minussa heräsi into saada tietää lisää kuuluisasta hullusta naisesta ullakolla sekä tietenkin siitä, miten Brontën klassikko on uudelleen luettavissa Rhysin kirjan kautta.

Teosten vertailu ei tee oikeutta Kotiopettajattaren romaanille, sillä se on kirjoitettu liki 120 vuotta Rhysin kirjaa aiemmin. Rhysia lukiessa yhtymäkohtien etsimistä ei tietenkään voi välttää, koska Siintää Sargassomeri on eräänlainen jatko-osa tai kannanotto ensin mainitulle. Kumpikin romaani saa lukijansa pohtimaan naisen asemaa, avioliittoa, rakkautta ja identiteettiä. Brontën romaani avautuu Rhysin teosta helpommin, koska se on selkeämmin myös juoniromaani. Rhysin kolmeosainen teos sisältää viittauksia ja epäilyksiä, ajallisia ja paikallisia siirtymiä ja antaa tietenkin aivan erilaisen kuvan herra Rochesterista. Brontën Rochesteria on helppo rakastaa, Rhysin Rochesteria juoksisi mieluusti karkuun.

Siintää Sargassomeressä keskiöön nousevat kysymykset naisen oikeudesta omaan minuuteensa sekä rotu: Antoinette / Bertha on kreoli. Piirre, lähinnä naisen kauneus, ihastuttaa Rochesteria aluksi, mutta myöhemmin hän alkaa inhota vaimoaan. Kotiopettajattaren romaanissa Bertha kuvaillaan mielipuolena, mutta Siintää Sargassomeri antaa ymmärtää, että hänet tehdään hulluksi. Onnellinen ei ole julmurimainen Rochesterkaan. Englanti ja Jamaika ovat pariskunnan kannalta yhtä onnettomia.

Rhysin romaani on aistikylläinen: etenkin Jamaika on täynnä värejä ja tuoksua, on sinivihreää, on kanelia, on auringonlaskuja. Aistivoimainen on myös Kotiopettajattaren romaani: talvipakkanen jäädyttää kesän kukoistuksen, kypsät omenat kiiltävät jäätyneinä, ja kuura peittää niityt käärinliinan tavoin. Kun kuu valaisee maisemaa ja kirkonkylään on matkaa, kantautuvat elämän äänet vain heikosti: puron solina kuuluu voimakkaimpana. Luonto elää Janen mielialojen mukaan. Blogini tunteville lie selvää, miten voimakkaasti englantilainen luontokuvaus minut lumosi. Thornfield puolestaan on ihkaoikea goottilaishenkinen kartano, jossa Berthan iloton nauru kaikuu kylmänä ja salaperäisenä. Kummassakin teoksessa muuten punaisella on vahva merkitys: punainen mekko, joka säilöö muistoja; punainen huone, jonne pieni Jane teljetään pelkäämään. Tässäkin totta kai Rhys viitannee Brontën romaaniin; punaisen voi nähdä myös vietyjen voimien värinä.

Kotiopettajattaren romaania voi sitäkin lukea feministisenä teoksena, sillä Jane pitää oman päänsä monessa. Ylipäätään naisen koulutus, oma tahto ja ylpeys ovat keskeisiä, vaikka loppu onkin ehkä konventionaalinen – hyvin dramaattisten tapahtumien jälkeen. Janen ratkaisu tuntuu oikeanlaiselta, myös Rhysin teoksen luettuanikin. Tällä toisella lukukerralla Brontën romaanissa minut yllätti teoksen raikkaus: miten hyvin se toimii edelleen, miten lennokkaasti juoni kulkee ja miten hetkittäin ärsyttävänäkin Jane kietoutuu lukijan ympärille.

Mikä on hulluutta, mikä rakkautta, missä menevät itsemäärisoikeuden rajat ja kuka ne määrittää? Molempia romaaneja voin varauksetta suositella joko kirjaparina tai itsenäisinä teoksina. Siintää Sargassomeri avautuu varmasti paremmin, jos on ensin lukenut Kotiopettajattaren romaanin. Omapäiseen kotiopettajattareen ja hulluun naiseen ullakolla kannattaa kumpaankin tutustua.




perjantai 28. heinäkuuta 2017

Päivä Tukholmassa


Ihana Itämeri, aina yhtä kaunis Tukholma, laivan buffet ja pallomeri - joistakin kesäperinteistä tulee pidettyä kiinni. Me olemme kesästä 2010 alkaen tehneet yhden risteilyn vuodessa, aina kesäaikaan. Jotenkin Tukholmassa pistäytyminen sopii kesän viimeisen lomaviikon tunnelmaan: päivät ovat kirkkaat, yöt alkavat pimetä, on vielä aikaa irrottautua arjesta.

Laivalla, tällä kertaa meille aika tutulla Silja Serenadella, kaikki on aina uutta ja tuttua, on samanlaista ja erilaista: hytti, ruokailu, kaupat, itsensä muuttaminen hobitiksi ;) ja tietenkin lukuaika, jollaista minulla on matkalla aina enemmän kuin kotona. Tänä vuonna meillä kävi hytin suhteen ihan erityinen tuuri ja pääsimme näkemään merimaisemia keulasta käsin. Lähtiessä Helsingistä ei sadekaan haitannut!





Yhtä lailla tuttua ja uutta oli Tukholmassakin. Silloin kun lapset ovat pienempiä, kävimme länsinaapurimme pääkaupungissa hotellilomilla ja ehdimme kiertää Skansenilla (joka on hurmaava, täällä esimerkiksi olen kirjoittanut siitä enemmän ♥ ), Junibackenissa tai käydä Vasa-museossa. Nykyisin nämä päivä Tukholmassa -risteilyt ovat enemmänkin vaeltelua siellä täällä. Tänä vuonna Kawaii-kauppa houkutti esikoistamme ja Pokemonit (aina vaan) kuopustamme. Mies teki ostoksia Science Fiction Bokhandelnissa ja minä sorruin ostamaan tavaratalosta neuletakin. Kaikkein mukavinta oli tietenkin kävellä taas Gamla stanin kujilla.










Niin, kirjat. Laivalla luin loppuun yhden klassikkoromaanin ja aloittelin sille eräänlaisena vastapuheenvuorona kirjoitettua kirjaa. Kummastakin tulen kertomaan lisää ensi maanantaina, jolloin on taas kirjabloggaajien klassikkohaasteen vuoro. Tällä kertaa haastetta isännöi Tekstiluolan Tuomas.

Kesäisen meren tunnelmista taas on toivottavasti hyvä suunnistaa kohti ensi viikolla alkavaa arkea - nyt viikonloppuna ehtii vielä viettää kaksi kesälomapäivää. ♥


tiistai 25. heinäkuuta 2017

Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles



Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles
Siltala 2017
En attendant Bojangles 2015
Suomentanut Ville Keynäs
144 sivua
Arvostelukappale
Ranskalainen romaani


Aikaa myöten äidistä tuli kolmannen kerroksen valtiatar. Hän hallitsi hyväntuulisena kaikkea ja kaikkia, antoi käskyjä, myönsi arvonimiä, kuunteli murheita ja valituksia, ja jakeli kaikille neuvoja.

En ole lukenut tarpeeksi ranskalaista kirjallisuutta julistaakseni, mutta sen verran, että voin ainakin epäillä: miten he tekevät sen? Kirjoittavat näennäisen kepeän romaanin, jonka aikoo lukea lomalla vähän kuin tuosta vaan, helmeilevän juoman kanssa, tai lämpimän päivän iltana, kuin yöpalaksi. Ja sitten kun näennäisen kepeään tarttuu, sitä lukeekin niin sulavasti, mutta samalla huomaa lukevansa romaania, joka on merkityksistä raskas ja aiheeltaan vakava.

Sellainen on Olivies Bourdeautin Tule takaisin, Mr. Bojangles: kanneltaan houkutteleva, kerronnaltaan sujuva kuin tanssiaskeleet, sisällöltään painava, melankolinen. Kirjan copyright-sivulla on lainattu Charles Bukowskia: ”Eräät eivät koskaan tule hulluiksi… Heidän elämänsä täytyy todella olla tylsää.” Lainaus kuvaa teoksen sisältöä sen rakennetta mukaillen: aluksi hulluus tuntuu hauskalta, lopuksi… Lukekaa itse!

Romaanissa pieni perhe elää irrallaan yhteiskunnan normeista. Elämä on kuin taikaa: Äiti ja isä tanssivat, mitä pieni poika seuraa ihastellen. Tuttavapiiriin kuuluu Törkimykseksi nimetty senaattori, lemmikkinä asuu lintu Neiti Turhanpäiväinen, isä on ostanut loma-asunnoksi linnan Espanjasta eikä koulunkäynnillä ole niin väliä. Äitiä, joka on sinut taivaan tähtien kanssa, ei kutsuta koskaan kahta kertaa samalla nimellä lukuun ottamatta Valentinuksen päivän jälkeistä päivää, jolloin äiti on aina Georgette. Kuin satua! Nimenomaan. Satua, jonka arkisemmat kasvot paljastuvat lukijalle aikanaan.

Bourdeautin kerronta on sujuvaa. Kaksi eri näkökulmaa, lapsen ja aikuisen, joista jälkimmäisen henkilöllisyys paljastuu tarinan edetessä, vuorottelevat. Alussa niin ihmeellisen ihana maailma muuttuu pian ja lukija oivaltaa, ettei kyseessä ole herttainen tarina tarina. Sitä, mistä kaikessa on kyse, en tässä paljasta. Melankolia on kuitenkin lähempänä kuin ilo, hulluus pyörähtelee rytmikkäin askelein, maailma on rikki, vaikka se on täynnä ihmeellisiä tarinoita ja kaikkialla näyttäytyvää kauneutta. Bourdeautin kauneus ei ole imelää: pintavedet saattavat heijastella valoa, mutta vedet ovat syvät.

Tule takaisin, Mr. Bojangles on kevyesti painava kirja. Se on täydellinen pieni romaani loppukesään; valon ja hämärtyvien iltojen vuorotteluun, lepattelevaan, ehkä jo hieman raskaaseenkin mieleentilaan – tunnelmaan, joka soittaa romaanin nimikappaletta Nina Simonen ”Mister Bojanglesia”.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Elizabeth Gilbert: Eat, Pray, Love


Elizabeth Gilbert: Eat, Pray, Love. Omaa tietä etsimässä Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa
Otava 2011 (pokkaripainos, ensimmäinen suomenkielinen painos 2007; vuonna 2017 ilmestynyt uusi painos Gummeruksen kustantamana)
Eat, Pray, Love: One woman’s Search for Everything Across Italy, India and Indonesia 2006
Suomentanut Taina Aarne
394 sivua
Yhdysvaltalainen self help -elämäkerta


Mutta rakkaus, jota tunsin, oli puhdasta. Se oli jumalaista. Katsoin ympärilleni, enkä nähnyt mitään, missä Jumala ei olisi ollut läsnä. Tunsin olevani syvästi onnellinen. Ajattelin itsekseni: ”Mitä ikinä tämä mitä tunnen onkaan – tätä olen rukoillut. Ja tämä on myös se, jolle olen rukoukseni osoittanut.”

On kiinnostavaa, miten sama kirja on ihastuttaa ja ärsyttää. Onhan näitä tullut luettua, tänä vuonnakin, mutta että taas. Otin heinäkuun alussa Keski-Eurooppaan mukaan jälleen yhden Hyllynlämmittäjä-haasteesta lukupotkua saaneen kirjan: Elizabeth Gilbertin Eat, Pray, Loven, jota yksi ystävänikin on minulle muutaman kerran suositellut. Gilbertin kirja oli majaillut kirjahyllyssäni varmaankin pokkarin ilmestymisestä lähtien ja nyt vihdoin ajattelin sen olevan oiva matkakirja.

Sitä se ei kuitenkaan ollut, vaan kokonaisuus vieraannutti heti alusta saakka. Teoksen alussa Gilbert on menestyvä journalisti, joka asuu puolisonsa kanssa New Yorkissa. Unelmaelämä kuitenkin katkeaa, kun Gilbert haluaa jotain muuta ja eroaa miehestään. Tämä toki tempaisee mukaansa ja varmasti puhuttelee monia. Mutta mitä Gilbert sitten tekee? Paitsi ottaa avioeron, myös irtisanoutuu ja päättää viettää vuoden ulkomailla – yksin. Ulkomailla vietettävän vuoden tarkoitus on auttaa Gilbertiä löytämään itsensä ja rukoilun kautta myös jonkinlaisen jumaluuden tai Jumalan, rakkauskaan ei olisi pahitteeksi. Jumalan tai uskonnon, new age -vaikutteiden, etsiminen on syy sille, miksi kirja minua niin vieraannutti. Ymmärrän hyvin, että ihmiselle tulee etsikkoaika, luultavasti jonkinlainen tulee jokaiselle jossain vaiheessa elämää. Mutta että se pitää sisällään niin paljon rukoilua… Jos taustani olisi erilainen kuin riviluterilaisessa perheessä kasvaneen, ymmärtäisin ehkä paremmin.*

Nyt rukoilu ja rukoushelmet yhdistyttynä alun toiveeseen suutelevasta Giovannista vieraannuttavat. Kerronta tuntuu aluksi turhan naiivilta, joskin se onneksi petraantuu sitä mukaa kun kirja etenee. Eräs vieraannuttava seikka on vielä Gilbert itse. Vaikka hän toipuu masennuksesta, on hän silti äärimmäisen etuoikeutettu: kuka meistä voisi ottaa lopputilin ja lähteä tuosta vaan vuoden mittaiselle reissulle, jonka aikana tapaa äärimmäisen kiinnostavia ihmisiä ja saa asua hienoissa, kalliissakin paikoissa? Ehkä joku, toivottavasti. Minä en. Onko itseään etsiäkseen ylipäätään lähdettävä kauas? On tai ei, vain etuoikeutettu ihminen voi niin tehdä – ja se on tietenkin ihan ok, jos siihen on mahdollisuus.

Gilbert on myös itseensä keskittyvä kirjailija. Se voi ihastuttaa tai ärsyttää. Arvaatte varmasti, että tällä kertaa minua ärsytti, vaikka usein omaelämäkerralliset kirjat ovat mitä innostavinta luettavaa. Tiedän, että ärtymykseni on vailla perusteita, koska Eat, Pray, Loven koko lähtökohta on Gilbertin matka hänen omaan minuutensa. Hän kyllä lataa kirjaansa paljon ja asettaa itsensä peliin, jossa ei päästä itseään helpolla. Periaatteessa Gilbertin ihanaa elämää Italiassa, hartausharjoituksia Intiassa ja sen oman tien löytymistä Balilla on kiinnostavaa seurata. Mutta silloin kun joku ärsytyskynnys ylittyy, on vaikeaa palata lukemaan avoimin mielin.

Minun olisi varmasti ollut hyvä muistaa oma vastarannankiiskeyteni self help -kirjoihin ylipäätään. Gilbertin Big Magic ihastutti minua kuitenkin alkuvuonna. Luulen, että minun kannaltani Eat, Pray, Love toimisi paremmin elokuvana. Lukemani pokkariversion kannessa komeilemat Julia Roberts ja Javier Bardem ovat molemmat valovoimaisia näyttelijöitä.

Sen vielä sanon, että jos minulla olisi ollut lentokoneessa mukanani joku toinenkin kirja, olisi Eat, Pray, Love vaihtunut siihen. Niin kehno teos ei kuitenkaan ollut, että se olisi jäänyt kokonaan lukematta. Päinvastoin: Gilbertiä suositellut ystäväni tuumasi kerran, että Gilbert ei ota itseään turhan vakavasti. Eat, Pray, Lovesta välittyvätkin kirjoittamisen ilo ja aito uteliaisuus, jolla Gilbert salakavalasti valloittaa lukijan puolelleen – minutkin, ainakin osin. Nimittäin paitsi että luin kirjan loppuun kotona – parin tunnin mittainen lentomatka oli liian lyhyt liki nelisataasivuisen kirjan lukemiseen – jäin pohtimaan sitä, mikä elämässä on tärkeää; niin Gilbertin elämässä kuin omassani. Self help saavutti myös vastahankaisen lukijan, joskin kaikki se rukoilu täytyy tässäkin saavuttamisessa miinustaa pois.

Kaiken lisäksi: Koska mainitsemani Big Magic antoi minulle paljonkin eväitä luovuuden pohtimiseen ja koska Gilbert muistaa kehua minulle niin rakasta Bolognaa, päätän lukijana pitää Eat, Pray, Loven joistakin kohdista salaa. Ainakin Italiasta ja kaikista ruokakuvauksista.

”My Bologna has a first name! It’s P-R-E-T-T-Y.” (Ja kyllä, se oli vaihtoehtoinen nimi tälle kirjalle.) Ruoka on täällä ehdottomasti parempaa kuin Roomassa tai ehkä täällä käytetään hieman enemmän voita. Jopa gelato on parempaa Bolognassa (minusta tuntuu hieman epälojaajilta sanoa näin, mutta se on totta).

Kiitos tästä!

*Hmm, Gilbertin oma tausta on tässä suhteessa aika samanlainen, joskin tietenkin amerikkalainen. Hän on kasvanut melko sekulaarissa perheessä.


(P.S. Haha, Gilbert selvästi vaikutti minuun ja teki minusta jutustelevan bloggaajan.)    

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

James Rebanks: Elämäni paimenena



James Rebanks: Elämäni paimenena
Gummerus 2017
The Shepherd’s Life: A Tale of the Lake District
Suomentanut Tero Valkonen
279 sivua
Brittiläinen elämäkerrallinen tietokirja

Mennyt ja nykyhetki elävät arjessamme rinta rinnan ja sekoittuvat toisiinsa niin, että joskus on vaikea sanoa, missä yksi loppuu ja toinen alkaa. Vuoden jokainen urakka on samalla muisto monista aiemmista kerroista ja ihmisistä, joiden kanssa olemme sen tehneet. Niin kauan kuin työ jatkuu, myös sitä kanssamme tehneet miehet ja naiset elävät osana puurtamistamme, osana tarinoitamme ja muistojamme, osana kaikkea sitä miten ja miksi me teemme mitä teemme.

Ihmisellä on kaikenlaisia mielenkiinnon kohteita. Kaikki Lumiomenaa pitempään lukeneet tietävät varmasti, että rakastan monia Isosta-Britanniasta ja Irlannista lähtöisin olevia asioita. Yksi niistä on brittiläinen maaseutu, johon kohdistuva ihastus on enemmänkin mielikuva- kuin kokemusperäistä, vain muutamaan matkaan ja pääosin elokuviin ja kirjoihin perustuvaa. Joulun aikaan ostin luettavakseni Country Living -lehden, jotta pääsin oikein fiilistelemään mielikuvillani. Lehdessä oli kauniisti kuvitettu artikkeli James Rebanks -nimisestä miehestä, joka eli lammaspaimenena. Taas yksi etuoikeutettu yläluokkainen mies, jolla on varaa ja mahdollisuutta irrottautua toimistoelämästä ja muuttaa maalle, ajattelin.

Rebanksin tarina osoittautui sittenkin toisenlaiseksi. Tämän vuoden keväällä suomeksi ilmestynyt Elämäni paimenena kertoo kyllä Oxfordissa opiskelleesta lammaspaimenesta, mutta Rebanksin lähtökohdat olivat hyvin erilaiset kuin suurimmalla osalla huippuyliopistossa kouluttautuneista. Alkaisin huorata maailmassa josta en pitänyt. [--] Tuntui aika naurettavalta, että voisin päästä sisään. Rebanks kasvoi farmariperheessä, suvussa jossa kovaa työtä arvostettiin enemmän kuin koulutusta. Rebanksin perheessä ja kaltaisissaan tyttäriä saatettiin kouluttaa, mutta poikia odotti sama tulevaisuus kuin heidän isiään, isoisiään, isoisoisiään jne. Näin Rebankskaan ei kouluaikoina juuri opiskeluun paneutunut eikä häneltä sen suhteen juuri mitään odotettukaan. Paljon kaunokirjallisuutta lukenut poika ylitti kuitenkin monenlaisia odotuksia ja pääsi opiskelemaan Oxfordiin.

Tarina voisi olla kuin epäuskottavasta elokuvasta. Rebanksin tarina on kuitenkin tosi. Elämäni paimenena on kertomus sukupolvien jatkumosta, elämäntavasta ja valinnoista. Se ei mene samalla tavalla (maanisen) syvälle henkilökohtaisiin kokemuksiin kuin vaikkapa niin ikään Gummeruksen julkaisena Helen Macdonaldin H niin kuin haukka, mutta yhtä lailla kiinnostavasti se käsittelee ihmisen suhdetta luontoon ja siten omaan itseensä, omaan paikkaansa maailmassa.

Rebanks kertoo elämästään rauhallisesti. Hänen tekstistään välittyy rakkaus luontoon ja ylpeys edellisten sukupolvien työn jatkumisesta. Rebanks on syystäkin tietoinen omasta taustastaan toisaalta maatilallisena, toisaalta korkeasti koulutettuna. Nämä kaksi maailmaa ovat hänen tulkinnassaan hyvinkin vastakkaisia, mutta tukevat toisiaan. Ymmärrys kasvaa, kun tuntee molemmat maailmat. Sukuperintö ja uusi maailma voisivat kolahtaa vastakkain hyvinkin ristiriitaisesti, mutta Rebanks – toki pohdintojen ja toisenlaistenkin töiden myötä – tietää paikkansa ja tuntee yhteiskuntaluokkien rajapinnat.

Maatilalla elämä sujuu verkkaisesti osin luonnon, osin talouden ehdoilla. Rebanks ei kuvaa lammastaloutta myös kauppojen, teurastusten ja menetysten kautta. Myös maisema saa osansa. Karut maisemat ovat avaria ja kauniita, mutta sangen ankaria. Suomalaislukijan näkökulmasta brittiläinen pohjoinen ulottuvuus on hyvin erilainen kuin meillä. Lumi ei tuo suojaa, vaan pahimmillaan se voi olla kuolemaksi.

Elämäni paimenena on ihastuttavan rauhoittavaa, miltei meditatiivista luettavaa. Vuodenajat vaihtuvat, vuodet kiitävät, vanha polvit jättää hyvästi maalliselle maailmalle, elämä on tässä ja nyt, mutta myös menneessä ja toivottavasti tulevassakin. Rebanksin teoksessa ei tapahdu draamallisesti mitään isoa, mutta silti siihen mahtuu monta elämää – niin ihmisten kuin Englannin järvialueenkin, rakkaudella ja arvostuksella kuvattuna.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Viikonloppu Münchenissä


Bad Gastein kaikkine taloineen ja salaisuuksineen vaihtui viime viikolla vielä muutamaksi kaupunkipäiväksi. Kotoisa München kutsui meitä taas. Jotkut kaupungit kasvavat puolitutuiksi: eivät oikeasti tutuiksi, mutta kotoisiksi vierailla. München on juuri sellainen, ystävällinen, leppoisa, mukava. Olen kirjoittanut blogiini niin Münchenin talvesta kuin kesästäkin matkailijan näkökulmasta, joten tällä kertaa ei ole tarpeen esitellä kivoja kohteita pariskunnalle tai lapsiperheelle. Vanhoista löytää kyllä ja Google opastaa lisää.

München on leppoisa, pieni iso kaupunki. Sellainen, jossa voi vain olla: kävellä ilman määrättyjä kohteita (vaikka toki niitäkin riittää), pistäytyä museossa ihan kuin ohikulkiessaan, paeta hellettä Englischer Garteniin. Kohdata hääseurueen, katsoa patsaiden ilmeitä, melkein pihistää omenan, nautiskella kaikesta.












Ja tietenkin, parasta on palata kotiin, ehkä jo tulevista haaveillen, sillä hyvätkin matkat väsyttävät. ♥


torstai 13. heinäkuuta 2017

Joyce Carol Oates: Blondi


Joyce Carol Oates: Blondi
Otava 2001 (pokkaripainos 2012)
Alkuteos Blonde 2000
Suomentanut Kristiina Drews
943 sivua
Yhdysvaltalanen romaani


Monroe tahtoi olla taiteilija. Kaikista minun tapaamistani ihmisistä hän oli niitä harvoja, jotka suhtautuivat vakavasti koko paskaan. Se hänet tappoi, ei mikään muu. Hän tahtoi saada tunnustusta suurena näyttelijänä, ja silti hän toivoi että häntä rakastetaan niin kuin lasta, eikä ihminen tietenkään voi saada molempia.
Täytyy valita kumpaa tahtoo enemmän.
Minä itse en valinnut kumpaakaan.

Kuolema poimii hänet mukaansa 12305 Fifth Helena Drivelta Kalifornian Brendtwoodista. Hän on alastonmalli, hän on Cherie, hän on Rosa, hän on Sugar Cane. Herrat Z ja C, nuori Bucky Glazer, Cass Chaplin, Presidentti, entinen Baseballtähti, Kirjailija – kaikki naivat häntä, jotkut naivat hänet. Hän on lutka, hän on hyvä kristitty tyttö. Hän haluaa olla pikkuvaimo, hän hymyilee ja poseeraa, hän sisäistää roolit. Hän ei osaa näytellä, hän on luonnonlahjakkuus, hän on kaikkien tuntema ja haluama. Hän on vaalea näyttelijätär, brunette, blondi. Kaikilla on mielipiteensä hänestä. Hän on Norma Jean, Magda, Marilyn.

Bad Gastein ja München, josta teen vielä erillisen postauksen, olivat muutakin kuin vuoria, unenkaltaista historiaa ja helteisen kaupungin vilinää: lukemista. Luin matkalla muutaman kirjan, joista vaikuttavin oli Joyce Carol Oatesin Blondi, romaani Norma Jean Bakerin (Mortensonin) alias Marilyn Monroen elämästä. Teoksen pokkariversio oli odotellut kirjahyllyssäni jo joitakin vuosia, mutta kirjan pieni fontti säikäytti. Tarvitsin kaksi lukumatkaan lähettäjää: Sivumennen-podcastin Hyllynlämmittäjä-haasteen ja lukulasit.

Juuri parempaa romaania en matkakirjakseni olisi voinut valita. Oates on mestarillinen kertoja, minkä olen toki tiennyt aiemmin lukemani perusteella (klik, klik ja klik), mutta kuten Oates itsekin on uumoillut, saattaa Blondi olla hyvinkin se romaani, josta hänet tullaan muistamaan. Ehkä Blondi on hänen paras romaaninsa, vaikka toivottavasti useita teoksia on vielä kirjoittamatta. Ainakin moni on suomentamatta.


Blondi menee niin syvälle yhden todellisen, mutta nyt fiktiivisesti kuvatun henkilön elämään kuin mahdollista. Norma Jean tai Marilyn on rikkinäinen ihminen, mutta täydellinen romaanihenkilö: hänen tarinansa on kaikille tuttu, mutta Oates valottaa sitä Hollywoodin julman, kuvottavankin maailman, ihmisten vaatimusten ja Marilynin omien odotusten läpi. Oates kirjoittaa fiktiota, jossa kaikki voisi olla totta. Historiallisten tapahtumien ja Marilynin uran merkkipaalujen suhteen faktat ovat paikallaan, mutta Marilyn tunnot ovat tietenkin kuviteltuja. Romaanin takakansitekstin mukaan Oates rikkoo myyttiä rohkeasti. Tämä pitää paikkansa osin, sillä Oatesin Marilyn-kuvaus on monivalottunutta. Toisaalta Oates myös pitää yllä myyttiä: Marilyn on kaiken keskipisteenäkin yksinäinen nainen, jonka hartain toive ei koskaan täyty.

Oates ei kirjoita vain Marilynista, vaan Blondi on moniääninen kokonaisuus. Marilynilla tuntuu olevan useita eri puolia, mutta häntä katsotaan myös ulkoa päin. Marilyn Monroesta kiinnostumattomillekin Blondia voi suositella, sillä kirjoittaessaan tähdestä Oates tarkastelee populaarikulttuurin historiaa ja rakenteita unelmien kaupungin takana; ihmisiä, joilla on toivoa, muttei mahdollisuuksia ja ihmisiä, joilla on mahdollisuuksia, mutta joiden kohdalla toivo katoaa. Viihdemaailma on miesten maailma, naiselle jää vain roposia – silloinkin, kun hän tuo tuotantotaloihin miljoonia. Tämä lisää romaanissa olevia surun ja vääryyden kerroksia, henkilökohtaisen elämän, jo lapsuusaikaisten hylkäämiskokemusten, rinnalla on vielä raadollinen viihdebisnes.

Blondissa toiset henkilöt saavat osakseen kunnioitusta, kuten Kirjailijana puhuteltu Arthur Miller. Toisista, etenkin Kennedyn veljeksistä, Oates luo niljaisen kuvan. Olenko minä naisen lihaa, joka tällä tavoin toimitetaan perille? Kuka tietää, mitä Kennedyjen ja Marilynin välillä todella tapahtui ja kenen ehdoilla, mutta fiktiossa tärkeintä on tarinan uskottavuus. Oatesin kirjoittamaan tarinaan todellakin uskoo: miltä Marilynista on mahtanut tuntua laulaa syntymäpäiväonnittelua Herra Presidentille kaiken jälkeen?



Vaikka Blondi on järkälemäisen paksu, ei siinä ole mitään liikaa. Kaikki tarpeellinen on kansien välissä, jokainen sivupolku rikastuttaa kokonaisuutta. Marilyn Monroesta kiinnostumattomillekin Blondia voi suositella, sillä Oates luo älykkää, tarkan, kiihkeän, herkkävireisen ja kaikessa niin kokonaisen kuvan naisten ja miesten maailmoista, epätasa-arvosta, julkisuuden kiroista.

Oates kirjoittaa hurjasti ja kiehtovasti: kaikkein yksityisin ja haavoittuvin on paljastettu. Se, millaisena ihminen nähdään on eri asia kuin millaisena hänet tulisi nähdä. Kyse on lopulta siitä, mitä jokainen haluaa ja tarvitsee, siitä mikä on elinehto: olla rakastettu ja arvokas omana itsenään.



P.S. Matkaviikkoni Marilynin kanssa piti sisällään Oatesin romaanin lukemista monissa paikoissa. Lisäksi katsoin Simon Curtisin ohjaaman brittielokuvan My Week with Marilyn, joka kertoo omanlaisensa pienen tarinan Marilynin elämästä. Hieno elokuva sisältää herkkää näyttelijäntyötä ja niin englantilaisen tunnelman. Suosittelen lämpimästi.