perjantai 30. joulukuuta 2016

Kirjavuosi 2016



Kun vuosi on lopullaan, en koskaan oikein tiedä, miten olla. Uutta on aina jännittävä odottaa, mutta vanhassa riittää muisteltavaa. Uudesta ei ole vielä minkäänlaista aavistusta, vain toiveita että siitä tulisi hyvä. Vanhaa voi katsoa kaihoten: olinko oikeasti isojen pohdintojen kynnyksellä heti tammikuussa? Ja kevättalvella oli Korot kopisten -kirjan aika: Amman kanssa oli jälleen ilo tehdä yhteisiä kirjoitushommia. Entä miten ihanaa olikaan kävellä irlantilaisilla kivikkoisilla rannoilla heinäkuussa tai miten koskettavaa katsoa Belfastin muraaleja. Kuinka suloista Tallinnan tai Tukholman vanhoilla kujilla. Kuinka lumoavaa ottaa omaa aikaa Turun kirjamessujen tuoksinassa lokakuisena lauantaiaamuna – yhtä tunnelmallista kuin kävellä joulukuisessa Porvoossa. 

Ja tietenkin: miten monenlaisia kirjoja tähänkin vuoteen mahtui. Kovasti odotettuja, iloisia yllätyksiä, pettymyksiä ja tietenkin täyteläisiä lukuelämyksiä. Tuttuun tapaani listaan eri tavoin säväyttäneitä kirjoja, jotka syystä tai toisesta ovat painuneet mieleeni erityisellä tavalla. En siis nytkään listaa välttämättä kaikkia vuoden parhaita lukukokemuksiani, toki niitäkin, mutta huomioin myös heikompia tai keskinkertaisen mukavia, jos ne jostain syystä ovat mieleeni painuneet.

Tulevan vuoden kirjavinkkeihin ja lukusuunnitelmiin palaan lähiaikoina.

Nyt kuitenkin: Kirjavuosi 2016


Vuoden muistuttaja

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
Joskus ihmettelen itseäni lukijana, mutta kukapa ei niin tekisi. Nyt kummastelen sitä, miksi annoin Chimamanda Ngozi Adichien romaanin odottaa minua yli viisi vuotta. Luin näet Puolikkaan keltaista aurinkoa jo syksyllä 2010 ja vaikutuin romaanista niin, että päätin lukea lisää Adichieta ja ostin hänen esikoisromaaninsa aikomuksena lukea se pian. Mutta vuodet vierivät ja nyt blogiini viimein ehtivä Purppuranpunainen punainen hibiskus antoi vain odottaa itseään. Onneksi hyvä romaani ei vanhene ja tämä helmikuu oli yhtä oivallinen kuin mikä tahansa muukin ajankohta Kambilin tarinan lukemiseen.




Vuoden herkullisin

No, nyt on valittava kaksi.

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Kirja, joka lopetti nuivan lukemisen aikakauden:

Parkkisen romaanissa on paljon ihastuttavaa, etenkin ruoka. Ruoka merkitsee Säädyllisessä ainesosassa paljon. Lukujen nimeäminen ruokien nimillä tai ateriointihetkillä, kuten Kaviaarilla täytetyt viiriäisenmunat, Haukea valkoisessa kastikkeessa ja Rapuja August Strindbergin tyyliin, viehättää jo heti kirjan ensilehdillä sisällisluetteloa selatessa. Viehätys vain vahvistuu, sillä ruokaa tehdään, siitä puhutaan ja se edustaa valtaa, rakkautta, salaisuuksia, välinpitämättömyyttäkin. 


J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt

Täydellinen lomakirja:

Stradalin episodiromaani pitää sisällään oikeastaan kaiken sen, mitä hyvältä ajanvieteromaanilta voi odottaa: taidokkaan rakenteen, kerronnan imun, kiehtovat henkilöt sekä koko joukon ruokakuvauksia, jotka ovat lempeässä ironiassaan niin kovin herkullisia.



Vuoden klassikko

Volter Kilpi: Alastalon salissa

Parisen viikkoa tuo lukeminen otti. Harmin räkä lähti väistämättäkin pois nokasta, kun kirjaa luin. Toisinaan, automatkoilla, innostuin lukemaan mehevimpiä kielenkäänteitä ääneen miehelleni. En voi sanoa nauttineeni jokaisesta lukutuokiostani, mutta kokonaisuus veti puoleensa. Ja miksei olisi vetänyt, sillä se on rakenteeltaan moderni, kieleltään rikas ja eläväinen sekä, sittenkin, kaikessa tajunnanvirtaisuudessaankin, juonelliselta kaareltaan komea. 



Vuoden viihderomaani

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta

Kirjeitä saarelta muistuttaa minua siitä, miten joskus tunnelma ja käsillä oleviin hetkiin nähden oikeanlainen tarina riittävät  (niin, ja tietenkin ajatus runoilijan talosta Skotlannissa). Joskus luetun kirjan pitää ollakin ihana. Piste.




Vuoden pettymys

John Irving: Ihmeiden tie


Oi, John!

Tai hei, John! Hi, John! Dear John? [--] Mutta nyt. Oi, John. En huudahda, vaan huokaan: Voi, John.


Ehkä vielä joskus.



Vuoden ulkomainen

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Loistava ystäväni on juonivetoinen, muttei yksioikoinen, vaan silkkaa lukunautintoa: Ystävyyden kuvauksen rinnalla kulkee tarina ihmiselon kurjuudesta ja kirkkaudesta sekä sodanjälkeisestä Italiasta. Ferrante saa sekä romaanihenkilönsä että Napolin elämään tavalla, että jatko-osaa odottaa uteliaana ja ennen kaikkea innokkaana. 


Vuoden ajatteluttavin

Saako samaan kategoriaan sijoittaa kolme kirjaa? Tietenkin saa. On kolme kirjaa, jotka ovat ihan erityisesti askarruttaneet mieltäni. Yksi siksi, että se jäi mieleen helteisenä lukukokemuksena ja joka valloitti minut vasta hyvän aikaa bloggauksen jälkeen: Deborah Levyn Uiden kotiin. Toinen siksi, että ihailin sitä, vaikken ymmärtänytkään kaikkea: Sinikka Vuolan Replika. Ja kolmas siksi, että se on niin puhutteleva, samalla kertaa kaunis ja rujo: Laura Gustafssonin Korpisoturi. Kaikki hyvin kirjoitettuja, jokaista suosittelen melkeinpä kaikille.



Vuoden ristiriitaisin

Helen Macdonald: H niin kuin haukka

Mitä sanoa kirjasta, joka ihastuttaa, mutta jättää samalla päällimmäiseksi kysymyksen miksi? Miksi ihminen haluaa omistaa luonnonkappaleen, kesyttää sen omiin tarkoituksiinsa? Saako niin tehdä? [--] H niin kuin haukka on surumielinen, paikoin ristiriitainen ja silti ihana (!). Se on hidasta kirjallisuutta, joka kaipaa aikaa ja syventymistä. 



Vuoden kirja oikeassa paikassa -kokemus

Colm Tóibín: Nora Webster

Minulla oli onni lukea Nora Websteriä Irlannissa ja kaiken lisäksi matkustaa Dubliniin osin samaa rannikkorataa, jota Norakin kirjassa kulkee, hän toki paljon pitemmän matkan aina Enniscorthysta saakka. Lukumiljöö ei olisi juuri parempi voinut olla, mutta olisin varmasti pitänyt Nora Websteristä missä tahansa, vaikka sitten savolaisen mansikkapellon reunalla tai lauttasaarelaisen toimiston kahvihuoneessa.




Vuoden kaunein

Teko, jonka toteutin:

Akvarelleja Engelin kaupungista on surumielinen, kauttaaltaan hieno kirja, joka saa minut kaipaamaan kävelyä Bulevardilta Ruttopuiston kautta Senaatintorille. Siinä muuten kulttuurielämys, jonka aion pian toteuttaa - Viikilän lauseet mielessäni.



Vuoden sielukirja

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi

On tietenkin sanottava, ettei high life -romaaniksi luonnehdittu Kristallipalatsi ole täydellinen romaani. [Mutta:] Minulle Kristallipalatsissa on ihan erityistä taikaa. Sellaista taikaa, jota on vaikea pukea sanoiksi, mikä on itselleni melko harvinaista. En osaa sanoa, onko se Hakkaraisen tapa kirjoittaa, romaanin aihepiiri, pienet hienot yksityiskohdat vai aavistuksen poukkoileva, mutta kasassa pysyvä kokonaisuus, joka lopulta tekee romaanista sen mitä se minulle on: kirkkalla tavalla sieluun osuva kirja, joka saa paikkansa suosikkikirjojeni hyllystä.


Vuoden säväyttäjä

Minna Rytisalo: Lempi

Kun ystävä kirjoittaa romaanin, asettuu lukija väistämättä erilaiseen asemaan kuin muiden kirjailijoiden teoksia lukiessaan. [--] Sen sanon, että Lempi on romaani, joka ei voi jättää ketään lukijaansa kylmäksi. Lempi on kaunis ja hurja niin lauseiltaan kuin sisällöltään. Se on juuri sellaista kirjallisuutta, jonka lukemisesta eniten nautin.


♥♥♥

Nyt joululomallakin olen lukenut. Olen lukenut yhden sieluun käyneen romaanin, yhden taidokkaasti kirjoitetun, mutta etäisemmäksi jääneen teoksen ja vielä erään talvikirjan. Tänään aloitin koukuttavaa lukuromaania. Näistä kirjoista ja kaikenlaisesta tulevasta blogihauskasta kirjoitan pian vuodenvaihteen jälkeen. 


Hyvää uutta vuotta 2017! 

torstai 22. joulukuuta 2016

Joulumieltä



Joulu, lempiaikani vuodesta: rauhoittumisen aika, suklaan ja kirjojen aika, koko perheen yhteisen loman aika. Aika nukkua pitkään, tuoksutella kuusta, kuunnella Jouluradiota (jo heti siitä alkaen, kun se taas aloitti), herkutella ja olla vaan. Aika juhlistaa vuoden pimeintä aikaa, jossa on oma tunnelmansa ja josta pidän paljon, ja samalla mennä valoa kohti.


Meillä jouluihmisillä on helppoa, sillä tällaista tunnelmointia ei muihin vuotuisjuhliin mahdu (vaikka niissäkin on ilonsa, totta kai). Ei sillä, etteikö jouluun mahtuisi kiirettä ja stressiä, riitoja, väsymystä tai lumisadekaipuuta. Mahtuu kyllä, mutta se joulumieli löytyy aina: Se löytyy pienistä hetkistä ja vaikkapa kuusenkoristeen välähdyksestä oikeanlaisessa valossa. Se löytyy myös (toivottavasti) oikein valituista ja valikoituneista (kuten minulla nyt, kun sain yhden kuvassa olevan ystävältäni) kirjoista.


Joulumieltä jokaiselle: lämpöä ja iloa, parhaita kirjoja!



sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Matt Haig: Poika nimeltä Joulu



Matt Haig: Poika nimeltä Joulu
Aula & Co 2016
A Boy Called Christmas 2015
Suomentanut Sarianna Silvonen
Kuvittanut Chris Mould
267 sivua
Arvostelukappale
Brittiläinen lastenromaani

”Päivää, tontut! Näyttää siltä, että olemme saaneet erityisen vieraan juuri sopivasti jouluksi! Koska nyt on joulunaika, mielestäni meidän tulisi muistaa vanha kunnon tonttumainen vieraanvaraisuus, vaikka hän onkin ihminen.”
Tontut henkäisivät sanan kuullessaan.
”Ihminen!” eräs tonttu huusi. ”Entä uudet säännöt?”


Suomi muutama vuosisata sitten. Nikolas on 11-vuotias poika, joka elää köyhyydessä. Hänen äitinsä on kuollut epäselvissä oloissa. Isä Joel on puunhakkaaja, joka lähtee tutkimusmatkalle saadakseen pienelle perheelle paremman toimeentulon. Nikolaksen uskollisena ystävänä elelee pieni Miika-hiiri, rakkaita ovat myös ainoat lelut, naurisnukke ja puinen reki. Kun isä lähtee parempaa elämää hakemaan, tulee Nikolasta hoitamaan julma Charlotta-täti, jonka pöyristyttävä itsekkyys ja suoranainen ilkeys saavat Nikolaksen karkaamaan kotoa kohti pohjoista. Apua hän saa Salama-nimiseltä porolta, myös Miika lähtee mukaan. Matka ei kuitenkaan ole helppo ja pohjoiseen tonttujen maahan saavuttuaan Nikolas joutuu monenlaisiin vaaroihin. Tontut eivät näet ole sellaisia, joihin me olemme tottuneet: ne voivat jopa syödä ihmisiä. Kovin hellämielisiä eivät ole muutkaan kohdalle osuvat uudet tuttavuudet.

Jos pian 11-vuotiaalta esikoiseltani kysytään, saattaa brittiläisen Martin Haigin Poika nimeltä Joulu olla hyvinkin tämän vuoden paras lastenromaani. Luimme kirjaa yhdessä ääneen vuorovedoin siten, että minä luin ensin yhden luvun, sitten esikoiseni luki seuraavan, sen jälkeen taas minä. Haigin romaani piti otteessaan niin, että illat kirjaa ääneen lukiessa venyivät pitkiksi, kun lukemista ei malttanut lopettaa kahden tai kolmen luvun jälkeen. Sarianna Silvosen suomennos on nautittavaa luettavaa. Chris Mouldin ilmeikäs kuvitus täydentää kokonaisuutta mainiosti:


Kokonaisuus kiehtoo, ihmetyttää, naurattaa, hetkittäin surettaa ja jännittääkin sopivasti. Suomalaisia lukijoita ihastuttanee myös se, että romaani sijoittuu kokonaan Suomeen. Maatamme koskevat faktat ovat hetkittäin kaukana totuudesta, mutta mitä pienistä: saturomaaniahan tässä luetaan. Haig yhdistääkin mainiosti brittiläisen, ylikansallisen ja suomalaisen perinteen. Esimerkiksi häijyluonteinen ja persoonallisella tavalla jopa riemastuttava Totuuskeiju pohjaa ehkä ainakin osin irlantilaiseen folkloreen, johon mahtuu ilkeitäkin keijuja. Henkilögalleria on kaiken kaikkiaan mainio aina neuvokkaasta ja selviytyvästä Nikolaksesta tämän tappamisella uhkaavaan Sebastian-peikkoon, Pikku-Nuusaan ja juuston olemassaoloon uskovaan Miikaan. Usko tonttuihin ja joulupukkiin on myös – tietenkin – vankka. Pahaa kasvattavan Vodol-ukin tarkoitusperät puolestaan voi nähdä puhtaan poliittisina: pelosta kumpuavana kontrollinhaluna.

Hetkittäin tarina on hurja. Kuten myös Amma ja Rouva Huu mainitsevat, kirja on hetkittäin makaaberi. On varmasti makuasia, miten tonttujen ihmissyönnin tai tappamisella uhkaavan jättiläisen kokee, mutta meillä kaikelle tälle naurettiin lämpimästi. Brittihuumori kukkii mitä parhaiten: Hetkittäin hurjan kuorensa alla Poika nimeltä Joulu on sydämellinen lastenromaani, jonka ytimessä on usko mahdollisuuksiin ja parempaan huomiseen.

Kirjan alku kertoo lopun: kyse on joulupukin todellisesta tarinasta. Poika nimeltä Joulu onkin kirja, jonka paras lukuaika on juuri nyt, joulun alla tai joulun aikaan. Lämmin suositus tälle hauskalle, hurjalle ja jouluiselle tarinalle, jonka suurin opetus kuuluu: Mahdottomuus* on vain mahdollisuus, jota ei vielä ymmärrä.


*Mahdotonta on ”vanha tonttukirosana”.



P.S. Muistakaa osallistua arvontaan, jossa kaksi voittaa sarjaliput Baba Lybeckin Kirja vieköön! -tapahtumiin ensi keväänä.

lauantai 17. joulukuuta 2016

Arvonta: Voita sarjaliput Baba Lybeck, Kirja vieköön! -tapahtumaan



Kirja vieköön! Vieköön kohta ensi vuotta. Nyt joulun alla minulla on ilo arpoa kaikkien teidän Lumiomenan lukijoiden kesken huikea palkinto erääseen ensi vuoden puhutuimpaan ja varmasti myös yhteen kiinnostavimpaan kirjallisuustapahtumaan.

Baba Lybeck, Kirja vieköön!
-kirjallisuusillat ovat Kirja Suomi 2017 -juhlavuoden päätapahtuma. Satavuotiasta Suomea juhlistavat illat kokoavat yhteen kirjailijat, näyttelijät ja kirjallisuuskeskustelua rakastavan yleisön.

Baba Lybeckin vetämät kirjakeskustelut alkavat tammikuussa Savoy-teatterissa. Kevätkaudella iltoja on luvassa kolme: yksi tammi-, toinen helmi- ja kolmas maaliskuussa. Tammikuun ilta järjestetään 18.1. ja siellä keskustelemassa ovat Baban Lybeckin lisäksi Jörn Donner, Tarja Halonen, Tellervo Koivisto, Petri Tamminen ja Anu Partanen. Ilta on täynnä elämyksiä, sillä tilaisuuden aikana näyttelijät Laura Malmivaara, Taisto Oksanen ja Pekka Strang esittävät osia keskusteltavista teoksista.

Näitä kirjallisuusiltoja ei striimata tai lähetetä muutenkaan televisiossa tai netissä, joten kyse on ainutlaatuisista elämyksistä. Lisätietoja tapahtumasta löytää täältä.

Arvon kaksi sarjalippua, eli kaksi onnettaren suosikkia voittaa liput Kirja vieköön -tapahtumaan ja pääsee seuraamaan kevään kaikkia kolmea tilaisuutta ilmaiseksi. Osallistuminen edellyttää vain kommenttia täällä blogissa tai sitten Facebookissa. Kerro samalla, mitä olet lukemassa juuri nyt (tätä kysyn ihan omaa uteliaisuuttani, on aina hauska kuulla, mitä muut lukevat; Itselläni on kesken James Salterin Kiitävät vuodet ja Matt Haigin Poika nimeltä Joulu).


Arvonta on auki loppiaiseen saakka. Arvon voittajat lauantaina 7.1.2017.

Onnea arvontaan, joulua ja kirjan viemää juhlavuotta 2017 odotellen!

perjantai 16. joulukuuta 2016

Kim van Alkemade: Lapsi nro 8


Kim van Alkemade: Lapsi nro 8
Harper Collins Nordic 2016
Orphan nro 8
Suomentanut Päivi Paju
416 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

Mikä se olikaan? Muistin päättömät ympyrät, joita seurasin sormenpäilläni, ympäri ja takaisin, uudelleen ja uudelleen. Luin taulukkoa alaspäin, löysin numeron 8 ja seurasin sormellani sen riviä.
Siinä minä olin, kaikkein suurimman säteilyannoksen saanut.

Aloitan itsestäni: Minä en ihminen, joka lukee kurjista lapsikohtaloista tai ihmiskokeista. Minä en ole ihminen, joka viehättyy sentimentaalisista tarinoista, joissa on väkivaltaa, nöyryytystä, sukurutsa-aikeita tai viihteen kaapuun puettua vakavuutta. Enkä takuulla ole ihminen, joka kiinnittäisi huomiota kirjaan, jonka nimi on Lapsi nro 8.

Vai olenko? Leena Lumi kirjoitti marraskuussa Kim van Alkemaden kirjasta Lapsi nro 8. Kiinnostuin. Olin jo jonkin aikaa kaivannut luettavakseni vetävää lukuromaania, joka pitäisi otteessaan, ei olisi ihan tyhjänpäiväinen eikä jäisi liikaa vaivaamaan mieltäni. Ajatus juutalaislasten orpokodissa tehdyistä ihmiskokeista kauhistutti siinä mielessä, että ennen lukemista kirja toi mieleeni joskus lapsena (salaa vanhemmiltani, totta kai) näkemäni kauhuelokuvan, jossa Mengelen kokeita käytettiin lasten klonaamiseen. Kauhistuttavaa oli elokuvan samanaikainen huonous ja kiehtovuus. Van Alkemaden kirjassa ei kloonata, vaan kokeilla sen sijaan on todellisuusperää, sillä orpolapsille tehtiin erilaisia lääketieteellisiä kokeita 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Ihmiskokeet eivät kuitenkaan olleet syy tarttua kirjaan, vaan ajatus vetävästä lukuromaanista.

Röntgen- ja muutkin kokeet ovat toki Lapsen nro 8 punainen lanka. Kaikki alkaa päähenkilö Rachelin lapsuudesta: Rachel on yksi kokeiden uhriksi joutuneista lapsista. Aikuisena Rachel työskentelee sairaanhoitajana vanhainkodissa ja saa hoidettavakseen hänelle kokeita tehneen lääkärin. Rachel joutuu moraalisen dilemman eteen: kostaa vaiko ei? Selviytymistarinan ohella Lapsi nro 8 pitää sisällään myös maailmansotien välisten ajan jälkeisen ajan Yhdysvaltain muutoksia New Yorkista Coloradoon, ripauksen juutalaiskulttuuria, lesboutta ja sukulaissuhteita. Lopussa oleva kirjaa avaava esseemäinen teksti on antoisaa luettavaa, joka historiallisesti taustoittaa romaanin eri aihepiirejä.

Aineksia on paljon, mutta van Alkemade kuljettaa tarinaa niin sujuvasti, että huomasin viihtyväni romaanin parissa paremmin kuin halusin itselleni edes myöntää. Toki Lapsi nro on monilta osin juuri pelkäämäni kaltainen, raflaaviin aiheisiin pohjautuva helppolukuinen kertomus. Rachel-parka: Että yhdelle ihmiselle täytyykin osua kohdalle niin paljon. Äidin menehtyminen järkyttävissä olosuhteissa, joutuminen orpokotiin ja ihmiskokeiden uhriksi ei riitä, vaan Rachel kohtaa myös lähentelyä, insestiaikeita ja tietenkin harvojen läheistensä petturuutta. Toisaalta hän tutustuu myös ihmeellistä apua tuoviin ihmisiin ja saa kokea onnenkin hetkiä. Hyvät ovat liiankin hyviä, pahat pahoja. Useammin kuin kerran on ällistyttävää, miten Rachel joutuu taas kokemaan kaikenlaista ja kuinka hän käsittämättömän helposti selviää kaikesta. Vaikka pitäisi ehkä järkyttyä ja liikuttua, ei voi olla pyörittelemättä päätään. Rachel on todellinen Tuhkimo!

Tässä vaiheessa blogitekstiä kaikille on takuulla selvää, ettei Lapsi nro 8 ole hyvä romaani niillä mittareilla, jotka minä hyväksi katson. Van Alkemaden teos ei sisällä mitään uutta teksuaalisesti. Sisällöllisestikin se on jossain määrin epäuskottava. Kaikesta huolimatta Lapsi nro 8 puhuttelee. Se koskettaa ja saa eläytymään paitsi Rachelin hahmoon, myös muutamaan vuosikymmeneen Yhdysvaltain historiassa. Se on vetävä historiallinen viihderomaani ja hyvä niin. Se täyttää tehtävänsä mainiosti: otteessaan pitävää ajanvietekirjallisuutta, jonka jännittävä juoni ja rakkauskertomus sovittuvat hyvin yhteen. Rachelin rakastetun henkilöllisyyskin on eräänlainen arvoitus.

Uskoisin, että van Alkemaden romaani olisi myös mieluisa joululahja kaikille heille, jotka haluavat lukea vetävää historiallista romaania. Kaikkein eniten teos on näpäytys minulle itselleni. Lapsi nro 8 muistutti siitä, millaista on upota viihteen vietäväksi, ahmia kirjaa pikkutunneille ja eläytyä tarinaan silloinkin, kun ei niin sanotusti osta aivan kaikkea. Aivan kuin olisin saanut hetken lapsuuteni kirja-ahmisiästä takaisin. 

Niinhän siinä siis kävi, että minä olen ihminen, joka juuri luki kirjan nimeltä Lapsi nro 8.

-
Kirjan ovat Leenan lisäksi lukeneet muun muassa Riitta, Ulla ja Mari.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Emman makeat herkut ja Pipari-ihmemaa



Emma Iivanainen: Emman makea joulu. Herkut, lahjat, koristeet
Docendo 2016
144 sivua
Arvostelukappale
Suomalainen leivontakirja


Mima Sinclair: Pipari-ihmemaa. 30 piparkakkuohjetta leivontaan ja koristeluun
Gummerus 2016
Gingerbread Wonderland – 30 Magical Houses, Biscuits & Bakes 2015
Suomentanut Jenna Pahlman
Kuvat Tara Fisher
112 sivua
Brittiläinen leivontakirja


Joulukuun valoa kantavasta alkukuvasta asiaan: Leivonta  ihanaa. Joulu ja leivonta – superihanaa. Näin voi hehkuttaa miltei ylisanoin, mutta joulun aistillisuutta ei voi kieltää: kuusen ja hyasinttien huuma, piparkakkujen, pullien ja kakkujen tuoksu… Jokunen aika sitten kirjoitin Olga Temosen joulukirjasta ja kerroin hankkivani yhden joulukirjan joka vuosi. 

No, yksi on nyt vähättelyä. Kirjojenkin puolesta olen ollut monenlaisissa joulutunnelmissa, tosin en romaanien suhteen. Töissä olin taustalla tekemässä Pirjo Suvilehdon ja Sari Kanalan ihastuttavaa, nostalgista kirjallisiin jouluihin kurkistavaa teosta Sitä joulua en unohda. Innokkaana leipojana taas selailen jouluisia reseptejä blogeista ja naistenlehtien nettisivuilta – sekä tietenkin leivontakirjoista, jollaisia nyt esittelemäni kaksi uutuutta ovat.




Itseoppineeksi kakkutaiteilijaksi ja leivontakirjailijaksi luonnehdittu, muutama vuosi sitten Vuoden käsityöläiseksi valittu Emma Iivanainen on kirjoittanut ja kuvannut kirjansa Emman makea joulu. Teos on nimensä mukainen, se sisältää makeita ohjeita niin leivonnaisten kuin erilaisten karkkien ja veden kielelle herauttavien syötävien lahjojen tekemiseen. Monet ohjeet pohjautuvat perinteisiin tuttuihin, kuten juusto- ja piparkakkuihin, joulutorttuihin tai pikkuleipiin, joihin kaikkiin Iivanainen tuo jotain uutta ja oivalluksia tarjoavaa.

Ohjeet ovat selkeitä ja kaikkia kotileipureita ilahduttanee se, että jokaisen reseptin kohdalla kerrotaan sen vaikeusaste. Iivanainen myös kertoo yleistä raaka-aineista, tarvittavista leivontavälineistä ja antaa tekniikkaniksejä. Se, millainen ohje on kenenkin mieleen, on tietenkin makuasia. 



Itse kokeilin kahta helpommasta päästä olevaa ohjetta. Piparkakkuisen jouluisen rocky roadin ohje oli toimiva sellaisenaan ja aion tehdä näitä makeisia toistekin. Marjoilla marmoroitu tuorejuustopiirakka puolestaan näytti niin kauniilta, että kokeilin sitäkin. Piirakka oli hyvin helppotekoinen, mutta muokkasin ohjetta siten, että lisäsin täytteeseen hieman appelsiinimehua ja kanelia jouluista makua antamaan. Pelkällä tuorejuustolla täytteestä tuli melko lättänä, joten jatkossa aion lisätä tähän piirakkaan myös kermavaahtoa, maitorahkaa tai muuta lisäkuohkeutta antavaa.

Kaiken kaikkiaan Iivanaisen kirja – kuvat täytyy mainita erikseen, Iivanainen on taitava kuvaaja – on kaunis ja siitä riittää inspiraatiota joulun tienoota pitemmäksikin aikaa. Esimerkiksi prezel-suklaapiirakka ja suolakinuskidonitsit sopisivat varmasti mainiosti talveenkin.

♥♥


Brittiläisen Mima Siclairin Pipari-ihmemaa on sekin kaunis ja suorastaan joulun taikaa sisältävä pieni kirja. Kirja sisältää toki perusohjeet muutamaan erilaiseen piparkakkutaikinaan, mutta fokus on kuitenkin piparkakkujen koristelussa ja erilaisten rakennelmien tekemisessä. Mukana myös erilaisia piparkakkuisia leivontaohjeita.

Ja millaisia koristeluja, rakennelmia ja ideoita Sinclairin kirja sisältääkään! Niin monipuolisia ja veikeitä, että melkein kaikkia tekisi mieli kokeilla heti. Jalat maassa oleva satunnaisleipoja ei kuitenkaan tietenkään ala heti rakentaa kokonaista piparkakkukaupunkia, mutta haaveilee jo englantilaistyylisestä talosta. Ideat tarttuvat mieleen: syötävä tähtikranssi tai kolmiulotteinen, kerroksittain asetelluista pipareista rakennettu joulukuusi lienevät helppoja ja suositeltavia rakennelmia joko omaa joulun aikaa ilahduttamaan tai vaikka lahjaksi.

Myönnän, etten edes lukenut piparkakkutaikinaohjeita. Rakastan kotipiparkakkuja äitini tai anoppini tekemänä, mutta tunnustan useimmiten ostavani taikinan kaupasta. Pakastetaikinakin toimii eikä sen kanssa tarvitse arpoa jauhojen oikeaa määrää. Voi keskittyä muottien käyttöön, paistamiseen ja koristeluun sekä napata monenlaisia ideoita Sinclairin kirjasta.

Raikkaan oloinen Pipari-ihmemaa istuu hyvin nykyleipojan makuun. Kirjan kuvat ovat laadukkaita ja jouluun sopivasti perinteisen ja trendikkään yhdistelmiä. Suloinen kirja sopii vaikka joulunalusajan tuliaiseksi kukkasen tai glögipullon sijaan. Joskus ihana-sanaa voi olla käyttämättä liikaa – ainakin Sinclairin kirjan kohdalla.


sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Laura Gustafsson: Korpisoturi


Laura Gustafsson: Korpisoturi
Into 2016
Ulkoasu Jussi Karjalainen
257 sivua
Kotimainen romaani


Täällä Ahma eläisi kuokkineen, kirveineen ja ennen kaikkea kivääreineen niin kuin Limousinen Kreivi, tuo Pohjolasta karannut susi. Ja jos kävisi aika pitkäksi, hän piipahtaisi polttamassa parit lähitienoon kirkot. Sillä kirkosta on enemmän iloa luonnolle tuhkana kuin ihmisapinan luonnon herraksi asettaneen jumalan palvontapaikkana.

Metsien ja järvien Suomi, niukkuuden ja kapinan ilmansuunta, houkuttaa Ahmaa. Eikä ihme: Ahma on survivalisti. Hän ei usko järjestäytyneeseen yhteiskuntaan, hänen näkökulmastaan valtio ei poikkea mafiasta. Ahman ajan Suomi ei kovin vakaalta vaikutakaan. Ahma kokee luonnon omakseen ja muuttaa itärajan tuntumaan aikeissaan muuttua omavaraistaloudessa eläväksi erakoksi. Erakkous ei kuitenkaan ole niin helppoa, kuten ei omavaraisuuskaan.

Laura Gustafssonin Korpisoturin lähtökohdat saavat ajattelemaan kotimaisen kirjallisuuden kaarta aina Ilmari Kiannosta Veikko Huoviseen ja aina Elina Hirvosen tuoreimpaan romaaniin saakka. On korpimaita, toimeentulon ja selviytymisen kysymyksiä, hetkellistä huumoria ja vakavaa, aatesidonnaista dystopiaa taustallaan nettiyhteisö. Korpisoturi on kuitenkin ihan omanlaisensa teos, ja yhtä lailla omanlaisensa on Gustafsson kirjailijana.

Omanlainen-sanan voisi korvata luonnehdinnalla taitava. Gustafsson kirjoittaa raikkaasti ja hienosti. Hänen kielensä havainnoi ja sivaltaa, hahmojen sanailussa on hauskoja lentäviä lauseita. Kerronta kulkee kuin pohjoiskarjalaisilla poluilla: vängästi, mutta eteenpäin, vaikeuksia kaihtamatta.

Ahmasta Gustafsson luo epätäydellisyydessään mieleenpainuvan; romaanihenkilönä täydellisen. Ahma on yhteiskunnallisesti katsoen luuseri, mutta samalla henkilö jolla on tavoitteita ja päämäärä. Hänen äidinpuoleinen sukulinjansa sisältää sotasankareita, mutta hän itse on (tuntemattomaksi jääneen) isänsä peruja osin tumma. Ahma ei sovi mihinkään muottiin. Hän ei viihdy kaupungissa, mutta on kummajainen pienessä rajaseudun kylässäkin. Hän on epäilemättä sovinistinen, mutta tosipaikan tullen naiset tarttuvat toimeen. Mitä Ahma oikeastaan haluaa? Tai kuten metsässä kohdattu marjanpoimijaeukko kysyy: Haluatko sinä näkyä vai piiloutua?

Gustafsson hallitsee myös ironian: Suomea on kohdannut sabotaasi, puolustusbudjetti kasvaa, mutta Kari Tapio soimaan ja se oli sitten siinä - toissapäiväiset uutiset. Vaikka Korpisoturissa on omanlaistaan huumoria, on se pohjimmiltaan vakava romaani. Sen teemat ja kysymyset ovat isoja. Gustafsson kuljettaa Ahman kautta niin mikrotason kuin aatteiden historiaakin lotista nykyihmisen turhautumiseen: kritiikkiä satelee moneen suuntaan, niin talous- ja pakolaispolitiikan kuin yksilön ratkaisujen suuntaan. Lukijan on pohdittava, mikä on oikein, kuka lopulta päättää – ja kenen puolesta. Kaupungissa ei ole helppoa, mutta omavaraisuuskin on pikemminkin unelmaa kuin totta. Kun on tullut sopivan isoksi, voi alkaa huveta.

Korpisoturi on tärkeä kirja luonnon ja ihmisen suhteesta. Kokonaisuus puhuttelee, elämän sattumanvaraisuus on joko järkyttävän lopullista tai uutta toivoa valottavaa.



--
Korpisoturia on luettu laajalti. Lukekaa esimerkiksi Kristan, Nooran, Suketuksen ja Tuomaksen jutut.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja
Tammi 2016
Hakase no Aishita Sûshiki 2003
Suomentanut Antti Valkama
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
286 sivua
Arvostelukappale
Japanilainen romaani

Professorille rakkainta koko maailmassa olivat alkuluvut. Minäkin olin kyllä tietoinen niiden olemassaolosta, mutta en ollut koskaan ajatellut niitä mahdollisena rakkauden kohteena. Mutta vaikka kohde olikin epätavallinen, hänen tapansa rakastaa oli varsin oikeaoppinen. Hän ihaili ja palveli rakastettuaan ehdoitta. Hän kunnioitti tätä, väliin helli, väliin polvistui tämän eteen. Eikä hän milloinkaan lähtenyt rakkaansa rinnalta.

Professori muistaa asioita vain 80 minuuttia menneisyyteen ja hänet on kotipalvelutoimistossa luokiteltu hankalaksi asiakkaaksi. Hän rakastaa kahta asiaa: alkulukuja, ja siten erilaisia laskutehtäviä, sekä baseballia. Taloudenhoitaja on säntillinen nainen, joka aloittaa paitsi työt professorin luona, myös pikkuhiljaa ystävystyy tämän kanssa, vaikkei professori seuraavana aamuna ystäväänsä muistakaan. Myös naisen poika tutustuu professoriin ja löytää äitinsä työpäivien aikana matematiikan kauneuden.

Jos kuvaisin Yoko Ogawan Professoria ja taloudenhoitajaa vain yhdellä adjektiivilla, sanoisin että romaani on sympaattinen. Kertomys on melko yksinkertainen: taloudenhoitaja ja tämän poika tutustuvat muistinsa menettäneeseen professoriin, mistä syntyy uusi ystävyys. Matkalla tulee vastoinkäymisiä, mutta ystävyys, matematiikka sekä hieman palindromit ja baseballkin opettavat elämän arvoista.

Ogawan teos on eräänlainen hyvien ihmisten kuvaus, jossa on samaa suloisuutta kuin ranskalaisen Muriel Barberyn Siilin eleganssissa, jossa ovenvartijarouva uppoutuu filosofian pyörteisiin: epätodennäköisestä tulee totta, erilaiset luokkarajat ylittyvät ja kaikkea sävyttää syvä inhimillisyys. Siinä missä Siilin eleganssissa pohditaan filosofiaa, nousee Ogawan romaanissa matematiikka suureen rooliin – ja hyvin nouseekin: yhtälöitä ratkotaan loogisesti, mutta myös professorin muistiparkaa tukien. Kyse ei kuitenkaan ole matematiikasta, vaan ihmisarvosta, päätösvallasta ja oikeudesta olla oma itsensä.

Kerronta on enemmän toteavaa kuin kuvailevaa. Ihmisten tuntemukset jäävät rivien väliin, joissa pettymykset, ilonaiheet, uudenlainen oppiminen ja lämmin melankolia ovat kaikki läsnä – hiljaisesti, mielikuvien(i) japanilaisesti. Kokonaisuus jää hieman etäiseksi, mutta Ogawan romaanin melankolisvireiseen tunnelmaan tämä vieraus sopii hyvin.

Kovin syvällinen tai erityisen mieleenpainuva ei Ogawan romaani ole, mutta tällaisia kepeällä tavalla fiksuja romaaneja tarvitaan aina toisinaan: Romaaneja, jotka luovat uskoa ihmiseen ja uusiin ystävyyssuhteisiin. Professori ja taloudenhoitaja on kertomus, jossa on sydäntä, älyä ja ripaus kirsikankukkien Japania.



--
Kirjan ovat lukeneet mm. Elegia, Katri, Kirjaluotsi ja Laura.

maanantai 5. joulukuuta 2016

Talven lumoa vanhassa Porvoossa

Eilen sunnuntaina oli sellainen pakkaspäivä, jollaisina kaikki tuntuu pakahduttavalta. Niin täydelliseltä, kuulaalta - ja jouluiselta. Talvi kurotteli kaikkialle, mutta erityisen jouluista oli Porvoossa, jonka vanhaan kaupunkiin teimme pienen päiväretken. Meiltä Porvooseen on vain 35 kilometriä, joten pistäydymme tuossa ihanassa kaupungissa joitakin kertoja vuodessa.



Taikatalvinen (kaikkien kliseiden uhalla eilinen päivä oli kuin taikaa) sekoittui hauskaan leikkisyyteen, kun vanhan sillan kaiteisiin oli kudottu mattoja. Koetin googlettaa, että mistä tilataideteoksesta matoissa on kyse, mutten saanut tietoa. Jos joku porvoolainen lukee tätä kirjoitusta, niin olisi hauska kuulla tarina mattojen takana.



"Olkaat aina iloiset" sanoi kyltti kahvila Helmessä. En ole varma, haluaisinko olla aina iloinen, mutta Helmessä lämmittelimme kaakaokupillisten äärellä ja ihailimme kahvilan koirien suloisia villapaitoja. Vanhat puulattiat voivat olla koleita koirillekin.



Misteleitä, lelusotilaita, viimeisiä talviomenia. Kuvasin kaikenlaista niin, että unohdin kuvata mukaan ottamani kaksi kirjaa. Pyrin aina kuvaamaan kirjankansia luetun kirjan henkeen sopivissa paikoissa ja vaikkei minulla nyt ollutkaan porvoolaiskirjoja mukanani, niin kuvittelin saavani uudenlaisia kirjakuvakulmia. No, kuvauspaikkoja löytyy kai muualtakin ja luetteluihin palaan lähipäivinä. Nyt itse asiassa kaipaisin jotain vanhaa kaupunkitunnelmaa henkiviä kirjoja enkä keksi sellaista. Otan mielelläni vinkkejä vastaan.


Näiden talvitunnelmien myötä toivotan kaikille hyvää itsenäisyyspäivää huomiseksi!

lauantai 3. joulukuuta 2016

Satu Mali: Lentäjäsankarit Poppis & pikkuveli

Satu Mali: Lentäjäsankarit Poppis ja pikkuveli
Satu Mali 2016
36 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen valokuvateos

Poppis istahti kotirappusille odottamaan luokseen matkaavaa pikkukaveria.

Tämä aamu tuntui kuitenkin erilaiselta. Äiti laskeutui Poppiksen viereen ja kertoi, ettei pikkuinen pääsekään veljensä luo.

Hän oli kääntynyt matkallaan takaisin.


Sisaruus ei ole itsestäänselvyys. Poppis on pieni poika, jonka harras toive on saada itselleen pikkuveli tai -sisko. Vihdoin ihme on käymässä toteen, perheeseen odotetaan uutta vauvaa. Mutta pikkusisarus kääntyykin takaisin, ehkä hän on jääny korjaamaan suihkariaan. Aikuiset ovat surullisia, joku outo vesirokko saa äidin silmät punaisiksi kuin mansikat. Poppis päättää toivoa kovasti, että pikkukaveri lopulta lentäisi heille, perille kotiin.

Satu Malin Lentäjäsankarit Poppis ja pikkuveli -kirjan taustalla on tekijän omakohtainen kokemus endometrioosin aiheuttamasta lapsettomuudesta ja siitä, millaisia kipuja mieleen ja muistoihin jää silloinkin, kun perheellä on onni saada lapsia - erilaisten pettymysten ja menetysten jälkeen. Tästä syystä aikuiset ja lapset lukevat kirjaa varmastikin omalla tavallaan, omista lähtökohdistaan: Lapsille kirja tarjoaa sadun siitä, millaista on toivoa pikkusisarusta, aikuisille kertomuksen lasten saamisen vaikeudesta, surusta - ja uudesta toivosta, mahdollisuudesta.

Malin kirja on omakustanne, johon on graafisesti satsattu kirjan ansaitsemalla tavalla - ja syystäkin, onhan Mali nimenomaan valokuvaaja. Kirja on kaunis, Mia Lönnin tekemä taitto on tyylikkään levollinen, paperi laadukasta, tekstin asettelu ja fontti kohdillaan. Parasta ovat tietenkin Malin ottamat kuvat, jotka ovat yhdellä sanalla ilmaistuna huikeita. Ja hieman pidemmin: Malilla on erinomainen valon taju, kuvista heijastuvat monenlaiset tunnetilat yksinäisyydestä toiveikkuuteen ja iloon.


Kuvat koskettavat ja ihastuttavat. Lentäjäsankareita lukiessani aloin toivoa, että Mali julkaisisi toisenkin valokuvakirjan, oli sitten tällainen koko perheelle sopiva kirja tai enemmän aikuisyleisölle suunnattu.


Jos tätä omakustannetta jossain moittisin, niin kielenhuollon kohdalla. Toistuvilta tavutus- ja muilta välimerkkivirheiltä olisi voinut välttyä paremmalla oikoluvulla - muuten laadukkaassa kirjassa virheet kiinnittävät huomion. Malin kirjoittama tarina on kuitenkin sympaattinen ja lämmin, siihen on helppo eläytyä. Myös tarinan taustat, joita Mali avaa esipuheessaan, koskettavat. Uskonkin, että teos antaa monille lukijoille paljon tarttumapintaa.

Kaiken kaikkiaan Lentäjäsankarit Poppis ja pikkuveli on lumoavan kaunis kirja lapsista ja uskosta siihen, että huomenna on paremmin. Tarina saa ajattelemaan. Malin taidokkaat kuvat koskettavat ja ihastuttavat - niiden valo jää mieleen pitkäksi aikaa.

--