keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Yasunari Kawabata: Kioto


Yasunari Kawabata: Kioto
Tammi 1968, Keltainen kirjasto
Alkuteos Koto 1962
Suomentanut saksasta Eeva-Liisa Manner
193 sivua
Japanilainen romaani

Iltajuhlassa, kun vaunut alkavat loistaa tiheään ripustettujen lyhtyjen valossa, soi musiikki ylimmillään.
Neljännen puistokadun Ohashi-sillalta itään ei enää näy pertuskavaunuja, mutta sanotaan että juhlallinen kulkue aikaisemmin jatkui Yasaka-temppeliin saakka.
Kun Chieko tuli Ohashi-sillalle, hän oli tungoksessa jäänyt Naekosta vähän jälkeen.
Kolme kertaa oli Naeko sanonut ”näkemiin”, mutta Chieko ei tiennyt erotako hänestä vai kulkea hänen kanssaan kotiin saakka, tai niin pitkälle että voisi näyttää hänelle missä asui. Sisimmässään hän tunsi lämmintä kiintymystä Naekoon.


Kangaskauppias Saton tytär Chieko tietää olevansa löytölapsi. Hän kasvaa rakastettuna ainokaisena, jolle kerrotaan erilaisia tarinoita hänen alkuperästään: milloin hänet on löydetty, milloin rakkaudentekona siepattu. Kiotoa ympäröivällä maaseudulla, vuoristossa, hän sattumalta kohtaa tytön joka on tismalleen hänen näköisensä. On selvää, että Chieko ja maalaistyttö Naeko ovat kaksoset. Aiemmin kaksosuus on koettu häpeälliseksi, mutta modernistuvassa Japanissa tyttö voi pukeutua housuihin – maailma muuttuu. Tytöt löytävät heti yhteyden, mutta samalla kulttuurin ja estetiikan parissa kasvaneella Chiekolla ja maatyöläistyttö Naekolla on kokonainen maailma välissään.
Kioto on eräs Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneet japanilaisen Yasunari Kawabatan tunnetuimmista teoksista Lumen maan ja Tuhannen kurkea ohella. Näiden kahden aiemmin lukemani romaanien tavoin Kiotokin on ilmaisultaan niukka, mutta luonnon ja ihmisten kuvailussaan aistivoimainen tarina. Tarinallisesti Kioto lie näistä kolmesta selkein, sillä tyttöjen tutustuminen, kaksosuus ja monenlaiset ihmissuhteet kulkevat kronologisesti keväästä syystalveen.
Vaikka Kioto on kaksostyttöjen tarina, jäävät sekä Chieko että Naeko kaukaisiksi. On kuin katsoisi heitä valokuvista tai kauniisti kuvatusta elokuvasta, joka ei aivan kurkota henkilöidensä sisäiseen maailmaan. Taiteellisena tyylikeinona tämä etäisyys toimii, vaikkei se mikä on silmän, mikä sydämen erehdystä tulekaan kovin liki.
Kawabatan romaania voi pitää ainakin osin yhteiskunnallisena, kenties jopa murrosromaanina. Ilmeisesti kuta kuinkin kirjoitusaikaansa, 1950-60-lukujen taitteeseen sijoittuvassa Kiotossa Japani toipuu toisesta maailmansodasta ja naisten alkaa olla mahdollista suunnitella omaa elämäänsä, joskin avioliitto on keskeinen tavoite. Luokkarajat ovat vahvat ja uskonnollisuus näkyy, mutta ylemmällä keskiluokalla uskonto on enemmänkin juhliin keskittyvää tapauskonnollisuutta. Toisin on maaseudun asukkaiden laita; monet uskomukset elävät. Luokkayhteiskunnassa ylempi on valmis toivottamaan alemman tervetulleeksi kotiinsa: Chiekon äiti miltei olettaa vieraan tulevan taloon, mutta Naoko ei ole valmis astumaan kaksoissiskonsa kotiin. Myös keinot selvitä elämän kriiseistä ovat erilaiset: köyhälistön on tultava toimeen eikä niin sanottu itsensä kehittäminen ole mahdollista, mutta Chiekon isä voi vetäytyä kalligrafian pariin. Pieniä piikkejäkin Kawabata tekstiinsä heittelee, etenkin kirsikankukat ja vaahteraruskan löytäneitä (amerikkalais)turisteja kohtaan.

Päivänvarjojen, joita Tokiossa ei romaanin tapahtuma-aikana käytetä, Kioto on myös tietynlainen rakkaudentunnustus tuhatvuotiselle kaupungille ja japanilaiselle juhlakulttuurille, jota Kawabata antaumuksella kuvaa. Romaanina Kioto on hallittu ja hiottu, hieman etäiseksi jäävä kokonaisuus, jossa ihmissuhteiden ohella suhde luontoon nousee keskiöön. Alun herkät orvokit ovat kuin neitoikään ehtineitä, ja perhosten tanssiva valkoisuus antaa hohtoa silmujaan availevalle puulle. Syksyllä sakella maustettu kilpikonnapata lämmittää ja sasanka-puu on heleänpunainen. Tyttöjen elämässä on kääntynyt monenlaisia uusia sivuja.
Kiotossa, kuten näemmä Kawabatan koko tuotannossa, joku mielikuvien japanilainen ikiaikaisuus sulaa moderniin. Ihmisen etsikkoaikaa leimaa vuodenkierto, joka jää päällimmäiseksi mieleen kirjan kansien sulkeuduttua. Juuri se tekee Kioton kaltaisissa kirjoissa hyvää: Puiden oma laulu liikuttaa Chiekon sydäntä, kevät on orvokeissa ja kirsikoissa, kauneus vitilumessa, onni – ehkä – sateen helinän säestämissä hetkissä. Kawabatan luomiin tunnelmiin voisi pysähtyä – ainakin hetkeksi, juuri tällaisena syyspäivänä.
--
Myös Jokke on lukenut Kioton.

P.S. Kiitos kaikista kommenteista. Koetan ryhdistäytyä niihin vastaamisen kanssa. Jokaisesta olen ilahtunut! ♥

19 kommenttia:

  1. Jännä sattuma, lopettelen samaa kirjaa. Pidän kirjasta todella paljon. Luen tekstisi vasta myöhemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ulla, onpa tosiaan sattuma! Yleensähän moni lukee samoja uutuuksia, mutta että tällainen klassikko. Mukavaa!

      Poista
    2. Olen yrittänyt lukea Kurjen siivellä -lukuhaasteeseen. Tietoisesti yritän lukea muutakin kuin uutuuksia. Lisäksi on kiva lukea muiltakin vanhempaa, kun uutuuksiin turtuu. Viimeisin löytöni on Anna Langfus: Muukalainen.

      Poista
    3. Ulla, Kurjen siivellä -haasteen myötä löytää varmasti vaikka mitä kiinnostavaa lukemista. Olen samaa mieltä, että joskus uutuuksiin turtuu, vaikka eniten niitä tulee luettua.

      Poista
  2. Minä luin tämän suhteellisen uutena kirjabloggarina ja pidin. Kiva, että bloggasit tästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokke, Kawabatan teksti on jotenkin kuulasta. Hieno kirja.

      Poista
  3. Olen lukenut tämän joskus tosi kauan sitten, mutta hyvin vähän on muistissa enää. Löysin kirjan omasta suomikirjatostakin ja se jäi niihin kirjoihin, joista en hankkiutunut eroon. On siis tulossa uusintalukuun jossain vaiheessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elegia, se että pidit tämän kertonee siitä, että kirja on ollut sinulle hyvä ja kiinnostava. Uskon, että tämä kestää monta uudelleenlukukertaakin!

      Poista
  4. Ostin Kioton vajaa vuosi sitten antikvariaatista, ja se on odotellut sopivaa lukuhetkeä. Tämä kuulostaa niin täydelliseltä kirjalta hitaisiin tunnelmointihetkiin, että ehkä nyt iltojen pimentyessä voisi olla Kioton aika.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, hauska kuulla, koska minäkin ostin Kioton jo hyvän aikaa sitten. Minulle syksy on selvästi Kawabatan aikaa ja nyt oli hyvä syventyä tähän. ♥

      Poista
  5. Oi että, tämä odottaa hyllyssä... Olen säästellyt kirjaa sellaista 'täydellistä lukuhetkeä' varten :) Kawabatan Lumen maa kuuluu blogiaikani hienoimpiin lukukokemuksiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, tätä on sellainen jota on ihana säästellä. Lumen maa oli minullekin huikea lukuelämys. Tämä ei pääse ihan samaan, mutta on hieno romaani.

      Poista
  6. Kauniin kuuloinen, joskus nappaa juuri tuollainen etäisempi fiilistely :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. PS. laitoin tän Kurjen siivelle!

      Poista
    2. Sanna, totta, joskus juuri tällaisia tarvitaan! Ihanaa, että lisäsit Kurjen siivelle.

      Poista
  7. Olen lukenut tämän niin kauan sitten, että uusintalukeminen alkaa kiinnostaa.
    Olet saanut kirjoituksessasi hienosti esiin Kawabatan pidättyväisen tyylikkään kerrontatavan, jonka muistan viehättäneen minua myös Lumen maassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, Kawabatan teokset kestävät hyvin uudelleen lukemista. Osin niiden maailma on vanhentunut, mutta aikansa ja (aikansa :)) japanilaisen kulttuurin kuvauksina ne ovat hienoja.

      Poista
  8. Jestas miten kirjoitat: Luin kuin runoa♥ Minulla on paljon käsitämätöntä nälkää Japaniin ja japanilaisuuteen. Jänis jolla on meripihkanväriset silmät päättyi juuri sopivasti Japaniin. Kaikki kirjassa kuuulostaa hyvältä, paitsi tuo eräs ruokalaji..Unohdan sen ja vaivun haaveisiin. Tämän luen heti kun vastaan tulee eli se on sitten kun on aikaa kirjaston kirjoille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, ihana kommentti, kiitos ♥ Japanilainen kirjallisuus on usein proosanakin kuin runoa. Suosittelen tätä Kiota ja myös Lumen maata lämpimästi. Haaveisiin on aina joskus hyvä vaipua - ne kantavat!

      Poista