torstai 30. kesäkuuta 2016

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset
Otava 2016
415 sivua
Kansi Piia Aho
Kotimainen romaani

Love Is Blindness, kappale jonka U2 oli äänittänyt täällä. Se oli totta. Rakkaus oli sokeutta. Sitä se nimenomaan oli. Rakkaus oli haparointia tällaisessa talviyön tähtien ja pihien saksalaisten säästeliäästi kadun varteen ripottelemien lamppujen valaisemassa pimeydessä. Onnelliseen rakkauteen tarvittiin kaksi ihmistä, kukaan ei voinut rakastaa onnellisesti yksin, mutta siinäkin tapauksessa että rakkaus oli molemminpuolista, se oli silti aina väistämättä myös yksinäistä, toisiaan rakastavat ihmiset eivät rakastaneet toisinaan samalla tavalla, yhden ihmisen rakkaus oli aina hänen omaansa ja hän kantoi sitä yksin.

On kulunut kymmenisen vuotta, Antti Salokoskella ja Suvi Vaahteralla on omat elämänsä, mutta mitä heille kuuluu? En ole varmasti ainoa, jolle Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän oli tuoreeltaan miltei elämää suurempi lukukokemus: täydellinen aikalaiskirja ja sukupolviromaani, jossa rakkaus- ja musiikkielämän kuvaus yhdistyivät hienoon kieleen, kiinnostaviin näkökulmiin ja tiettyjä koukkuja sisältäneeseen tarinaan. Oli jo aiemmin ihastunut Itkosen esikoisromaaniin Myöhempien aikojen pyhiä, AMRE teki minusta kirjailijan tuotannon jonkinasteisen fanin. Sittemminkin olen lukenut kaikki Itkosen teokset, enimmäkseen nauttinut, vaikka ihailuni onkin laimentunut.

Lähteä. Palata alkuun. Keväällä ilmestynyttä Palatkaa perhosia odotin jännittyneenä, mutta en halunnut lukea romaania ns. ensimmäisessä aallossa. Mietin, että miksi Itkosen piti palata Suvi Vaahteran ja Antti Salokosken tarinaan. Oliko jatko-osa niin tarpeellinen? Ainakin se olisi luettava. Ja ennen kaikkea: millaista olisi lukea yhden pitkäaikaisen suosikkikirjailijan uutta kirjaa sen jälkeen kun takana oli pieni pettymys? Sen verran latasin odotuksia, että säästelin huhtikuussa ostamaani kirjaa juhannukseen saakka.

Palatkaa perhosissa onkin ihan oma maailmansa, maailma jossa surulliset asiat ovat kauniita, kauniit surullisia, kaunista maailmassa niin paljon siksi että suruakin on. Kerronta on sekä vaivatonta että tyylikästä. Itkonen osaa asettua niin Antin kuin Suvin äidin Leenan nahkoihin, Antin ja Leenan näkökulmat vuorottelevat kirjassa. Olen muuten usein ihaillut sitä, miten uskottavasti Itkonen rakentaa nimenomaan naishenkilönsä.

Myös musiikkimaailmaa Itkonen kuvaa kiehtovasti, sitä miten se erottaa ja yhdistää, luo rajoja ja tunnetiloja. Etenkin Antin tekemisiä värittää muukin kuin Suvin, Summer Maplen, musiikki: Los Angeles ja musiikkielämän kuvaus, Jim Morrison ja Love Street. Antti ei pääse 60-luvulle, vaikka kuinka haluaisi ja kuinka miettisi Morrisonin ja Ray Manzarekin kohtaamista (Manzarekilla on tietenkin Kyle MacLachlanin Twin Peaks -kasvot). Ja lisäksi Joni Mitchell, U2, Damien Rice, Emmylou Harris, R.E.M. Leonard Cohen... Itkosen romaanille on tehtykin oma soittolista Spotifyhin, suosittelen kuuntelemaan.

Ja sitten on rakkaus ja perhe-elämä. Moneen suuntaan repivä kaipuu, halu elää ja mennä eteenpäin, keski-iän ja ikääntymisen kriisit, ajoittainen jonkinlainen Espoota kohtaan koettu hellyys, Polarn O Pyretin hanskat, täidenhäädöt ja yritys rakentaa koti jonnekin. Niin me jatkoimme elämäämme. Itkonen hallitsee keski-ikäisten angstin kuvaamisen tavalla, joka tuntuu tällaisesta nelikympisestä lukijasta ehkä liiankin tutulta.

Liiallinen tuttuus saa sajattelemaan, että jotain puuttuu. Jotain on muuttunut - tai sitten muutosta ei ole ollut tarpeeksi. Olenko minä lukijana kasvanut Suvista ja Antista ohi? Vaikka Antin, Leenan ja Suvin elämä on erilaista, on Palatkaa perhoset mitä tutuinta Itkosta. Romaanin lukeminen tuntui paluulta vanhaan, turvalliseenkin. Luin kirjan mielelläni eikä paluu ei ollut huono, mutta kaipasin uutta sen sijaan että nyt koin lukeneeni kirjan jonka olin lukenut jo aiemmin.

Vaikka suuret odotukseni eivät ihan täyttyneet, viihdyin kyllä Palatkaa perhosten parissa. Anttia ja Suvia tuskin kaipaan enää seuraavan kymmenen vuoden kuluttua, mutta piipahdus heidän nykyisessä maailmassaan muistutti minua siitä, miksi olen pitänyt Itkosen romaaneista niin paljon - ja miksi tulen niistä varmasti jatkossakin pitämään.

13 kommenttia:

  1. Minäkin olen kovin tykästynyt Itkosen tyyliin. Jossain määrin harmmitti tätä lukiessani se, etten ollut lukenut AMREA aiemmin: aito jälleennäkemisen riemu jäi kokematta, enkä päässyt täysillä sisään tämän teoksen nostattamaan nostalgiapilveen...

    Varmaa, tyylikästä kerrontaa, kuten sanotkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, Itkosen tyyli on kovasti minunkin mieleeni. Kaikki Itkosen teokset lukeneena kaipaisin ehkä jotain uutta (mitä se sitten voisi ollakaan), mutta olen kyllä näinkin mukavuusalueellani.

      Poista
  2. Tätä arviotasi olen odottanut! Kuten toisaalla juteltiinkin, minä en ole koskaan lukenut yhtäkään Itkosen romaania, mutta tälle kesälle niitä on tulossa lukuvuoroon sattuneista syistä useampiakin - mm. AMRE ja Palatkaa perhoset. Tämä kuulostaa kyllä oikeasti tosi hyvältä kirja(pari)lta, vaikka odotuksesi tämän uutuusteoksen suhteen eivät aivan täyttyneetkään. Minulla ei tietty samanlaisia etukäteisodotuksia olekaan, kun en ole Itkosen lukija ja fani aiemmin ollut. :)

    Voi että! Luulen, että tulen tykkäämään näistä kirjoista! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, ihanaa että aiot tänä kesänä lukea Itkosta. Jo on aikakin! <3 Itkonen on eräs suosikkikirjailijoitani, vaikka nyt hieman valitinkin siitä että Perhoset tuntui niin kovin tutulta... Kirjaparina AMRE:n kanssa varmasti tosi hyvä, olisikin kiinnostavaa lukea kirjat aika lailla peräkkäin. Hetken hohtava valo on myös ihana, samoin Kohti.

      Toivottavasti tykkäät! :)

      Poista
  3. Mun niin täytyy nyt tsempata tuon AMRE'n kanssa, se on seissyt jo omassakin hyllyssä varmaan kaksi vuotta ja aina valitsen jonkun muun! Jotenkin tarina hieman epäilyttää, mutta silti myös houkuttelee. Jospa sen aika olisi vielä tänä kesänä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laura, siispä tsemppiä sinne! AMRE on hieno romaani, tai oli sellainen minulle kymmenisen vuotta sitten. En ole lukenut kirjaa uudestaan, mutta muistan edelleen sen tunteen, joka lukemisesta jäi.

      Poista
  4. Lainausten perusteella kyllä maistuisi minullekin :) Itkoselta en ole vielä lukenut mitään, mutta alkoipas kiinnostaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, lue ihmeessä joku Itkosen romaani. Suosittelen Anna minun rakastaa enemmän -kirjaa, mutta hieno on esikoinenkin.

      Poista
  5. Hmmm... minä en taas oikein innostunut AMREsta, vaikka mielenkiintoiseksi ja taitavasti kirjoitetuksi tunnustankin. Pitänee lukea kuitenkin tuo Palatkaa perhoset. Voi olla, että yksinkertaisesti olin vähän väärää sukupolvea AMREn kohdalla (luin sen vasta nyt keväällä) Tarina keski-ikäisistä voisi kolahtaa paremmin. Toisaalta en tiedä, olenko tarpeeksi kiinnostunut Suvin ja Antin kuulumisista kirjaan tarttuakseni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minna, ehkei Itkonen ole ns. sinun kirjailijasi? Tiedän meidän ikäisiä, jotka ovat myös lukeneet AMRE:n vasta ihan hiljattain ja pitäneet. Muuten, tuntuu että Itkonen kirjoittaa aina 1970-luvulla syntyneistä tai heidän vanhempiensa sukupolvesta.

      Poista
  6. Pidin aikanaan todella paljon AMRE:sta, eivätkä muut lukemani Itkoset ole vastanneet tuota kokemusta (ihan koko hänen tuotantoaan en ole lukenut, esim. esikoisromaani on jostain syystä lukematta). Perhoset meinasivat lentää seinään kolmasosan kirjasta luettuani, mutta lopulta kuitenkin olin tyytyväinen siihen, että Antin ja Suvin tarina jatkui. Luulen, että palaan näihin kirjoihin joskus vielä parina uudelleenkin, koska AMRE:n lukemisesta oli nyt se kymmenen vuotta aikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hanna, AMRE on kyllä hieno. Oma Itkos-suosikkini on Myöhempien aikojen pyhiä varmaan siksi, että se oli ensimmäinen jonka luin. AMRE:n vaikutus oli muuten valtava. Sittemmin intoni on laantunut, vaikka onhan Itkonen taitava kirjoittaja.

      Poista
  7. Miksi Itkosen piti palata aikaisemman romaaninsa henkilöiden elämään, kysyit.

    Minusta tämä on avainkysymys kirjan ymmärtämiselle.

    Itse ajattelen näin: Juha Itkonen kertoi muutama vuosi sitten, että harkitsee romaanien kirjoittamisen lopettamista. Aika nopeasti tämän jälkeen Itkonen kuitenkin jatkoi kirjoittamista ja julkaisi Ajon. Kirja sai vaisun vastaanoton. Ajon jälkeen Itkonen alkoi kehitellä jatko-osaa suosituimpaan kirjaansa.

    Perhosissa kuvataan taitelijaa, joka taistelee luomisen hiipuessa, täydellisyyttä tavoitellen, taitellen leipiintymistä vastaan. Kirjoittaako Itkonen itsestään, mietin useasti. Varmaan Suvi Vaahteran ajatuksia Itkonen on joutunut käsittelemään omassa elämässäkin.

    Kirjan alkupuolisko, itse asiassa 2/3 -osaa, oli minusta melko laimeaa luettavaa. Etenkin Suvin äidin osuudet tuntuivat tylsiltä. Kirjan siirtyessä kuvaamaan uudelleenrakastumista parjasin itseäni: ehkä en todellakaan ole rakastumiskirjojen ystävä.

    Tarinan edetessä kirja sai yllättävän synkeitä sävyjä, epä-itkosmaisia.

    Mutta sitten tapahtui.

    Kirjan viimeinen osa muutti mielipiteeni kirjasta. Minusta loppu on loistava. Kun Suvi päästettiin ääneen, se puuttuva pala vihdoinkin löytyi. Itkosen kielenkäyttö oli ihastuttavaa viimeisessä osassa.

    Itse en muista AMRE:n tapahtumia. Käsiteltiinkö siinäkin taiteilijan luomisentuskaa ja leipiintymistä samalla tavalla?

    VastaaPoista