torstai 16. kesäkuuta 2016

Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta


Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta
WSOY 2016
The Loney 2014
Suomentanut Jaakko Kankaanpää
427 sivua
Arvostelukappale

Brittiläinen romaani

Ajattelin usein, ettäa aikaa oli siellä liikaa. Aikaa oli sairaalloisen paljon. Se kummitteli kaikkialla. Aika ei valunut pois niin kuin olisi pitänyt. Sillä ei ollut paikkaa, minne mennä, ei ollut nykymaailmaa, joka olisi hoputtanut sitä jatkamaan matkaa. Aika kerääntyi sinne kuin musta vesi rannan marskimaalle ja jäi samalla tavalla ummehtumaan.

Andrew Michael Hurleyn Hylätty ranta kuljettaa lukijansa syrjäiselle Loneyksi nimetylle englantilaiselle rannalle. Sade piiskaa maisemaa, kun veljekset Tonto ja Hanny asettuvat rinnetaloon viettämään pääsiäisretriittiä yhdessä vanhempiensa ja muutaman muun uskonnolliseen yhteisöön kuuluvan ihmisen kanssa. Perheen äiti, Äikkä, uskoo että paikallisen kappelin pyhä vesi voi parantaa mykän ja (ainakin minun mielestäni) autistisen oloisen Hannyn. Loneyn tienoilla tapahtuukin kaikenlaista outoa, sokea saa näkönsä takaisin, omenapuut tuottavat hedelmää jo keväällä ja veljekset näkevät, miten raskaana olevaa teinityttöä kuljetetaan Coldbarrown saarelle.

Isossa-Britanniassa Hylätty ranta on palkittu vuoden parhaimpana esikoisromaanina eikä ihme. Kyse on näet kauniisti kirjoitetusta, synkkätunnelmaisesta tarinasta, jossa näkökulmat ovat tyylikkäästi nyrjähtäneet ja maailma vesittyy harmaaseen tihkuun uskonnollisten puheiden ja rukousten ollessa taustalla. Tunnelma on samanlainen kuin useissa Nick Caven lauluissa: paatoksellinen, tumma, runollinenkin.

Hurley kirjoittaa kaunista ja viipyilevää tekstiä, jonka Jaakko Kankaanpään käännös välittää erinomaisesti suomeksi. Tunnelma on hidas ja ennakkomarkkinoinnin rummuttama kauhu on kaukana. Mystisyyttä, pelottelua helvetin kidutuksilla ja sumuista tunnelmaa kyllä riittää. Tarina kiehtoo, Hurley luo sanoillaan hyvin visuaalisia miljöitä ja tunnelmia: sade hulmusi mereltä valtavina, höyryävinä verhoina. Uskontoa Hurley kuvaa kiinnostavan moniulotteisesti: lahkolaisuus, sellaisestahan tässä on kyse, on hullua ja yksittäisen papin mielivaltainen toiminta epäreilua, mutta hyvääkin löytyy. Pelottavinta - ja kiehtovinta - on kuitenkin ulkopuolinen.

Ilahduttavan paljon jää myös lukijan oman tulkinnan varaan. Hurley  tuntuukin kirjoittajana luottavansa lukijaan. Hän ei selitä liikaa, vaan jättää Tonton näkökulmasta kerrottuun tarinaan aukkoja ja epäluotettavuutta, mikä lisää ryhtiä tai valppautta muuten niin verkkaiseen kerrontaan. Kuten Jonnakin pohtii, Hylätty ranta sopisi mainiosti vaikkapa lukupiirikirjaksi. Romaanissa on paljon arvoituksellisuutta ja runsaasti yksityiskohtia, joista keskustella.

Ja silti. Vaikka luin eittämättä hyvän romaanin, en vaikuttunut niin paljon kuin toivoin: Kaikesta hyvästä, kauniista ja synkästä huolimatta Hylätty ranta ei täyttänyt omia odotuksiani. Tarinan verkkaisuus on osin hyve, mutta osin se pitkästyttää, sillä mikään ei tunnu etenevän, ei juoni, ei henkilöhahmojen sisäisen maailman kuvaus. Kaikki vaan on, mikä toisaalta sopii kirjan tyyliin. Myöskään henkilöhahmot eivät lopulta ole kovin kiinnostavia. Heillä on paljon persoonallisia ominaisuuksia, mutta heihin ei kiinny eikä samaistu. Se, mitä heille tapahtuu tuntuu lopulta aivan samantekevältä. Vahvimmaksi nouseekin itse Loney, julmana ja myrskyisänä.

Hampurilaismenetelmää noudattaen: vaikka en vaikuttunut niin paljon kuin odotin, on Hylätty ranta lukemisen arvoinen romaani. Se on hyvin kirjoitettu synkkä ja runollinen kertomus veljeksistä tuntemattoman äärellä. 

11 kommenttia:

  1. Olipas mukava lukea kommenttejasi tästä kirjasta, sillä se on minulla odottamassa lukulistalla seuraavana. Nyt olen juuri aloittanut Anthony Doerrin Davidin unen ja sen jälkeen sitten tämä Hylätty ranta. Lukemiseen jää nyt vähemmän aikaa kuin talvella, kun puutarhatyöt veloittavat osansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anneli, tämä on monessa mielessä hieno kirja. Tunnelma sopii hyvin ainakin sadepäiviin ja Hurley kirjoittaa aika kunnianhimoisesti. Toivottavasti pidät tästä. Mutta se on varmasti totta, että kesällä pihahommat vievät mukanaan. Se on kyllä ihanaa!

      Poista
  2. Olen kanssasi paljolti samaa mieltä. Turhan paljon vei asioiden virittäminen aikaa, mutta lopetus jäi kyllä mieleen. Kiinnostava tarina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonna, jäin itse ihan miettimään tuota hitautta. Pidän monista hitaista kirjoista, mutta tässä se oli jotenkin vääränlaista. Mutta paljon tässä on hyvääkin ja kirja jäänee mieleen pitkäksi aikaa.

      Poista
  3. Hmm. Kuulostaa ihan mielenkiintoiselta ja samalla pituus... Ja jos sinustakin... Mutta sepä ei tarkoita ettenkö itse ihastuisi, joten kiitän vinkistä :)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Bleue, tämä ei ole varsinaisesti pitkä, mutta paikoin pitkäveteinen. ;) Mutta ehdottoman kiinnostava, joten kannattaa tietenkin lukea!

      Poista
  4. Jees, kirja piti otteessaan alusta loppuun. Se, että kaikkea ei selvitetty, jäi lopulta vaivaamaan kuitenkin. Mitenkähän tuosta elokuva selviää? Katolisuus sai taas ikävän leiman huolimatta inhimillisestä isä Bernardista. Kirjassa oli muutama painovirhe ja jokin käännösvirhekin, mutta eniten ihmetytti Äikkä ja Taato ja toistuva "jovain".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, mukava kuulla että pidit tästä. Jos (vai: kun? En ole seurannut niin tarkkaan) tästä tehdään elokuva, niin uskoisin että siitä tulee hyvä. Avoin loppu voi olla tyylikäs.

      Minua tuo "jovain" häiritsi alkuun, mutta koska se toistui, arvelin sen olleen tietoinen valinta ja romaanihenkilölle ominaiseksi kirjoitettu puhetapa.

      Poista
  5. Sain kirjan kustantajalta mustana. Se olisi ollut myös oma valinta. Odotin tarinalta hieman muuta. Tämä vaati lukijaltakin ajattelua. Pidin tarinasta ja lukisin lisää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ulla, mustakantinen olisi ollut omakin toiveeni, mutta kyllähän tämän valkokantisenakin luki. ;) Minäkin pidin, mutta en täysin vaikuttunut.

      Poista
  6. Minustakin tämä oli hyvin kirjoitettu, hienoja maisemakuvauksia, tunnelma ja odotuksen tunne tekivät kirjasta mielenkiintoisen lukea. Mutta kokonaisuudessa oli silti jotain keskeneräistä, ja kun tarina loppui, tuntui, ettei jäänyt käteen oikein mitään. Ihmeen tyhjänpäiväinen kokonaisuus siis merkityksellisen tuntuisista aineksista.

    VastaaPoista