sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Antti Ritvanen: Miten muistat minut


Antti Ritvanen: Miten muistat minut
Otava 2016
463 sivua
Kotimainen romaani

En vastannut. Ajattelin: tämä ei lopu ikinä. Saadessani Kun suljen silmäni käsiini kohta kaksi vuotta aiemmin olin lukenut sitä jonkinlaisena anteeksipyyntönä minulle, liikuttunut, eräällä tapaa puolustellut äitiä sen jälkeen, sekä itselleni että muille. Hiljalleen suhteeni romaaniin ja sen kirjoittajaan muuttui - kun kirjasta tuli julkisempi, luetumpi ja puhutumpi, se menetti henkilökohtaisen viestin luonteen.

Menestyskirjailija Marjatta Aalto ammentaa teoksiinsa aineksia omasta elämästään, myös oman poikansa ja entisen miehensä elämästä. Hän on levoton sielu, jonka asuinpaikat ja parisuhteet vaihtelevat, vaikka hän palaa aina kahteen: nuoruudenrakastettuunsa, muusikko Lindeen ja poikaansa Jesseen, jonka isä on Linden ystävä, Marjatan entinen aviomies. Nyt Marjattaa ei enää ole. Omia aikuisuuden kipujaan kantava Jesse saa puhelun, johon on varautunut tavallaan koko elämänsä ajan.

Antti Ritvasen esikoisromaani Miten muistat minut antaa äänensä sekä äidille että pojalle. Lopputulos on vahvaa, joskin rönsyilevää kirjallisuutta. Voisin sanoa, että Ritvasen romaaniin on kasattu liikaa teemoja, päähenkilön alituinen haahuilu ja alisuoriutuminen väsyttävät ja että näitä risaisen elämäntavan runtelemia kirjailijakuvauksiakin on kyllä kirjoitettu. En nyt kuitenkaan lähde tähän "tyypillinen esikoisromaani" -leikkiin varsinkaan, kun Ritvanen on niin hyvä. Miten muistat minut on komeasti kirjoitettu debyytti.

Kerronta on enimmäkseen vetävää ja koko ajan taitavaa. Ritvanen osaa kuvata ihmiselon iloja ja alhoa tavalla, joka naurattaa silloin kun syytä on ja surettaa silloin, kun elämä näyttää varjopuoliaan. Varjoja onkin paljon, niitä syntyy eri aikoina ja eri syistä, mutta kaiken takana on aina Marjatta ja Marjatan tekemiset, tekemättömyydet, ihmissuhteet ja -suhteettomuudet. Oidipaalisuus paikoin kylmää: on kauheaa ja oudosti huvittavaakin, miten yhdynnän koittaessa äiti tulee mieleen, mutta juuri tällaisesta kasvaa Jessen tarina. Äidistä ei pääse eroon koskaan ja iso osa romaanista onkin tempoilua irti äidistä ja takaisin - takaisin silloinkin, kun äiti on muualla ja etenkin silloin, kun äitiä ei enää ole. Huumori on hetkittäin absurdia, usein hirtehistä, kuten esimerkiksi Jessen tyttöystävän Annan ja Marjatan keskustelussa: - Mä olen Itävallasta, Anna sanoo murteellisella suomellaan. - Niin Hitlerkin, äiti innostuu. 

Sen verran ahdistavaa ja hetkittäin tarkoituksellisen alkoholinhuuruista ja tunkkaistakin kuvaus on, että romaanin lukeminen on hetkittäin raskasta. Riemuakin löytyy sekä jo mainitusta huumorista että ajankuvasta ja musiikki- ja kirjallisuusmaailman tuntemisesta. Ja paljon, paljon muuta: on maailmankansalaisuutta ulkomailla asumisen ja matkustelun puolesta, populaarikulttuuria, kuvitteellisia kirjallisia juoruja, oikeita ja fiktiivisiä kulttuurielämän julkkiksia, parrasvaloissa olemista ja niistä putoamista - ja rikkinäistä lapsuutta, siitähän Jessen tarina kumpuaa. Ritvasen romaanista ei niin sanotusti ääntä ja vimmaa puutu.

Minulla on nyt kaikki mitä tarvitaan sen tarinan kertomiseen. Loppu on tässä, tämä hetki. Kaikki palaa Jesseen ja Marjattaan, jotka piirtyvät tarkasti, ihmisinä rikkonaisina, henkilöhahmoina ehjinä. Miten muistat minut on taidokkaasti kirjoitettu kasvukertomus, jossa on runsaasti sivupolkuja, mutta myös paljon tarttumapintaa. 

4 kommenttia:

  1. Luin tämän itsekin viime viikolla ja olen samaa mieltä: komeasti kirjoitettu debyytti. Hieman olisi ehkä siitä kaikesta säheltämisestä ja viinalla läträämisestä voinut karsia (loppupuolella meinasi tulla hetkellinen väsy lukijalle), mutta taitava ja vimmainen kokonaisuus yhtä kaikki. Jään odottelemaan mielenkiinnolla, mitä Ritvanen seuraavaksi kirjoittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maisku, onpa meillä tosiaan aika samanlaiset mietteet! Ritvanen kirjoittaa kyllä hyvin, mutta olisi tätä romaania voinut hieman supistaakin. Odotan samoin Ritvasen mahdollisia tulevia kirjoja.

      Poista
  2. Minäkin sain Ritvasen romaanin päätökseen tuossa sunnuntaina ja oli kyllä komeaa kyytiä alusta melkein loppuun asti - kirjan päättänyt nauhurinpurku oli vain vähän turhan itsestään selvä ja tyhjäkäynnille unohtunut osuus. Noin muuten en osaa päättää, oliko tässä liikakin sisältöä vai ei, sillä melkein kaikki osiot nivoutuivat mukavasti kokonaisuuteen mukaan edes jonkinlaisilla aasinsilloilla. Alun lapsuusmuistelot olivat karmaisevan painajaismaista luettavaa ja tempaisivat harvinaisen tehokkaasti mukaan, eikä meno käynyt tylsäksi missään vaiheessa. -Petter

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Petter, komeaa kyytiä on hyvä luonnehdinta! Sellainen tämä on. Ritvanen kirjoittaa taidolla, kylmää ja naurattaakin samalla kertaa. Minun makuuni tässä oli vähän liikaa kaikkea, mutta kokonaisuus toimii loistavasti.

      Poista