keskiviikko 19. elokuuta 2015

Antti Tuomainen: Kaivos


Antti Tuomainen: Kaivos
Like 2015
326 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen jännitysromaani


Muisti on joskus kummallinen. Se tietää ennen kuin ymmärtää. Hän näki miehen silmistä, että tämä jollain tasolla tunnisti hänet ennen kuin täysin ymmärsi mitä katseli. Pieni klappi ei ollut ihme. Oli kulunut lähes kolmekymmentä vuotta siitä kun he olivat viimeksi katsoneet toisiaan. Hän otti lyhyitä, kohteliaanvarovaisia askelia miehen suuntaan.

Isä, poika, kolmenkymmentä vuotta, kaivos, lumi. Janne Vuori on roihuvuorelainen toimittaja, perheenisä ja työmyyrä. Tammikuussa 2015 Janne saa nimettömän vihjeen, jonka mukaan pohjoissuomalaisella Suomalahden kaivoksella tapahtuu laittomuuksia ja ympäristö on vaarassa. Kun Janne alkaa tutkia kokonaisuutta, huomaa hän monen kaivosyhtiön kannalta keskeisen henkilön kuolleen. Samaan aikaan Jannen isä Emil palaa Suomeen - kolmenkymmenen vuoden jälkeen nyt, yllättäen. Miksi?

Antti Tuomaisen Synkkä niin kuin sydämeni niitti mainetta kaksi vuotta sitten yhtenä parhaimpana kotimaisena noir-henkisenä dekkarina. Sitä edeltänyt Parantaja sai Vuoden johtolanka -palkinnon. Juuri ilmestyneen Kaivoksen luettuani istun koneen ääressä aurinkoisena päivänä ja ihmettelen, miksen ole lukenut kumpaakaan noista kirjoista aiemmin.

Ihmettelen todella, sillä vaikkei Kaivos olekaan juonellisesti täydellisin mahdollinen dekkari, on Tuomainen kirjoittajana varmasti yksi parhaita kotimaisia jännityskirjailijoita. Siitä, ettei Kaivos ole ihan täydellinen, ei kannata välittää. Nimittäin siinä on varsin hyvä ja monikerroksinen jännitysjuoni: mitä tapahtuu kaivoksen ympärillä, kuka tappaa ketä ja miksi? Mikä on Jannen isän Emilin motiivi palata Suomeen 30 vuoden jälkeen? Mitä Emil tekee työkseen, miten Jannen työ toimittajana etenee? Miten kaikki liittyy yhteen? Kuka sen teki -motiivi ei ole kovin tärkeä, kaivos tuntuu lopulta sittenkin sivuseikalta, mikä voi olla joillekin lukijoille pettymys. Sen sijaan keskiöön nousee kysymys perheestä. Siitä, voiko aiemmin hukattua saada takaisin ja siitä, mikä voi mennä oikeaan tai väärään; mitä oikea ja väärä sitten tarkoittaakin.

Ihmiset kehystyvät valoon kuin maalaukseen. Tuomainen kirjoittaa kauttaaltaan hyvin ja tavoittaa tunnelman, joka on koko ajan melankolinen, toisaalta surullisenkaunis, toisaalta raaka silloin, kun raakuutta tarvitaan tehokeinona: kun puukko solahtaa paljaan ranteen läpi ja terä uppoaa silmään kahvaa myöten, on hetken kuluttua vain tuuli puissa lunta pöllyttämässä. Turhaa ei ole mikään. Myös lumen ja Helsingin kuvaus on hienoa: Helsingin lukuisat baarit ja rappukäytävät, toisaalla luminen maisema täynnä liikettä, maailma on pelkkää laakeaa hankea. Lumen peittämänä Mustikkamaa on lumottu, kun mäntyjen latvatkin voi kuulla. Ja Helsingin tuoksu: kuin pakkaseen unohdettu villasukka, jolle oli pirskunut suolaista merivettä ja tuoreita kuusenneulasia.

Emilin ja Jannen Tuomainen luo taidolla. Emil hakee mennyttä paitsi jättämästään perheestä, myös nuoruutensa Helsingin vanhanaikaisista ruokaravintoloista, jollaisia vieläkin löytyy, melkein muuttumattomina. Janne tempoilee työn, isyyden ja oman isänsä paluun aikaansaamien tuntemusten ristiaallokossa, mutta hänen avovaimostaan Pauliinasta Tuomainen luo ohuen kuvan. Toisaalta kaikkea ei voi eikä pidäkään kuvata täydellisesti. Jännityskirjagenreen sopii tietty stereotyyppisyyskin.

Kun kauneus ja raakuus kohtaavat ja vuosikymmenet puhaltavat läpi, kasvaa isän ja pojan välinen suhde yli kaivosyhtiön tapahtumien. Hyvä niin. Kaikkea varjostaa tai tihentää tappajan mieli, tappamisen helppous ja vaikeus, harhakäsitykset ja kokemusperäisyys. Juoni laukkaa ja sivut kääntyvät kuin itsestään. Kaivos toimii minulle vahvana suosituksena siitä, että Tuomaisen edellisiinkin kannattaa tutustua. 

10 kommenttia:

  1. Luin juuri Kaivoksen. Minustakin jännittävintä kirjassa ovat ihmissuhteet. Etenkin isän osuus. Hienosti kiteytät Tuomaisen taidon kuvata paikkoja ja säätä. Tykkään Tuomaisen selkeästä ja elävästä kielestä. Kyllä Kaivos jatkaa kunniakkaasti Dekkaristin tuotantoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuija, sinä olet varmaan lukenut Tuomaisen aiempiakin? Mitä olet pitänyt niistä? Olen samaa mieltä, että Emil on tosi hyvin kuvattu, samoin paikat, sää ja tapahtumien kiinnittyminen niihin. Hyvä kirja.

      Poista
  2. Oi, en ole vielä ehtinyt tätä korkata, mutta pian, pian :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annika, ooh, jään siis odottamaan sinun mietteitäsi tästä.

      Poista
  3. Kuulostaapa jännittävältä. Tuomaisella on ihan oma tapansa kuvat ihmisiä ja erityisesti perheenjäsenten välisiä jänniteitä. Tämäkin pitää lukea jossain välissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minna, tämä on ehkä enemmän jännitteinen kuin jännittävä (pitäisi melkein lisätä tuo pohdinta tekstiin :D ). Olen iloinen, että luin tämän ja aion lukea lisää Tuomaista. Suosittelen, siis!

      Poista
  4. Kaivos odottelee minullakin vuoroaan, joten en uskaltanut kurkata tekstiäsi...

    Ihanaa, kesäistä viikonloppua, Katja! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, jään siis odottamaan sinun mietteitäsi tästä.

      Aurinkoista alkuviikkoa! <3

      Poista
  5. Oijoi, minun niin piti lukea Prantaja! Kirjoitit tästä nyt niin kiehtovasti, etenkin jännitys, isän paluu (olen nostalginen ihminen!) ja sitten nuo kuvikielinäytteet: On kuvakieltä ja kuvakieltä. Päätän lukea tämän, sillä kotimainen jännitys ei jännitä minua riittävästi, ei Lehtolaisen kulta-ajan jälkeen, joten annan nyt yhdelle mahdollsiuuden.

    (Vilkaiseppa mun ja Ompun mietteet Yöperhosen kommenteissa;)

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, minä haluaisin lukea nyt Parantajan ja etenkin Synkän niin kuin sydämeni. Tässä moni teema kytkeytyy toisiinsa ja suurin jännite syntyy isän kerronnasta. Tuomainen kirjoittaa huikean hyvin. Hänelle kannattaa antaa mahdollisuus ja tämän on varsin hyvä, joskin luulen että edellinen on vielä parempi.

      (Vilkaisin - kiitos! <3 <3 )

      Poista