sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Perheen kanssa Tallinnassa


Tässä kirjabloggauksien lomassa kuljetan teidät hetkeksi Tallinnaan.

Tallinna on varmasti hyvinkin tuttu suurimmalle osalle blogini lukijoista. Omalle perheelleni sen sijaan ei. Olen toki itse käynyt Tallinnassa muutaman kerran (työreissuilla ja kerran oopperassa), mutta lapsilleni tämä oli ensimmäinen matka Suomenlahden yli. Matkasimme nyt hieman isommalla porukalla, sillä matkaseurana olivat perheeni lisäksi myös vanhempani sekä siskoni miehensä kanssa. Reissun aikana juhlimme isäni 70-vuotispäivää. Vietimme kaupungissa kaksi päivää ja yhden yön ja olikin helppoa ihailla vanhan kaupungin pastellista suloisuutta, nauttia kahvit niin kirjakaupan kahvilassa kuin Pierre-nimisessä chocolateriessakin, katsella merta ja tutustua hienoon Lennusadaman merimuseoon.

Mieleni halajaa taas kauemmaksi ja jotain matkustelua onkin jo tänä kesänä tiedossa. Ennen uusia reissuja ja kirjabloggauksia (ihanuuksia luvassa) muutama kuva kesäisen koleasta, mutta kauniista Tallinnasta:















perjantai 27. kesäkuuta 2014

Bo Carpelan: Kesän varjot



Bo Carpelan: Kesän varjot 2005
Kustantaja: Otava
Alkuteos: Berg
Suomennos: Oili Suominen
Kansi: Timo Numminen
Sivuja: 201
Kotimainen romaani


Alkaa olla aika, isä sanoo. Soudamme kotiinpäin. Isä perkaa ahvenia, Arvi soutaa. Tiirat syöksyvät kirkuen kohti vedenpintaa. Ulappa on täynnä valkoisia pilviä. Kuuluu etäistä jyrinää. Kaikki mitä näen kulkee lävitseni. Vain minä, minä yksin, näen kaiken, tunnen kaiken. Tuntuu melkein surulliselta että päivä on jo näin pitkällä. Berg pilkottaa puiden lomasta. Jos kaikki mitä näen katoaisi, olisiko minua enää olemassa? Entä jos kuljenkin silmät kiinni? Entä jos kuolen?

Ikääntyvä Mattias Bergmark palaa sukunsa kartanoon Bergiin 1990-luvun lopussa. Paluu vie hänet muistojensa valtaan ja sotakesään 1944, jolloin kahdeksanvuotias helsinkiläispoika Mattias viettää kesää Bergissä. Monien kaupunkilaislasten tavoin hän on paossa pommituksia. Nyt, yli viisikymmentä vuotta myöhemmin Mattias tapaa lapsuudenystävänsä ja rakkautensa kohteen Sonjan, joka oli monen muunkin ihastuksen kohde. Kesällä tapahtunut välikohtaus on kummitellut Mattiaksen mielessä jo kauan ja nyt Bergissä aikoinaan tapahtunut sekä siellä olleet ihmiset - elävät ja kuolleet - saavat uusia merkityksiä.

Kesän varjot toi Bo Carpelanille hänen toisen Finlandia-palkintonsa. Huomasin, että minulle se on melkein samanlainen koirankorvakirja kuin syksyllä 2011 lukemani ja suuresti rakastamani Lehtiä syksyn arkistosta.

Carpelanin teksti on nimittäin ihmeellistä luettavaa. Teksti on niukkaa, mutta paljon puhuvaa. Se on enemmänkin sana- kuin juonivetoista ja hyvä niin. Luin Kesän varjot itselleni raskaan ja puuduttavan Valontuojien lomassa ja nautin Carpelanin lauseista, romaanin hitaasta tunnelmasta ja Mattiaksen menneen kesän paikoin raskaastakin tunnelmasta. Moni kirjailija osaa tietenkin sanoa paljon rivien välissä, mutta Carpelan osaa maalata sinne myös miljöön ja tunteet. Pieneen mahtuu paljon: teksti soljuu, muttei rönsyile. Ilmaisu on tuttua Carpelanin muista romaaneista ja Kesän varjoja verrattiin aikalaiskritiikeissä syystäkin Ingmar Bergmanin elokuviin niin lasten ja aikuisten maailman kuin porvarismiljöön kuvauksenkin osalta. Nykytilassaan ränsistynyt Berg esimerkiksi herää komeasti eloon, kun Mattias saapuu perille. Hän kuulee ovea rynkyttävät lapset ja evakoiden hiljaisuuden, näkee arpiset polvet. Hän kuulee kiljunnan ja näkee ruukkupalmut ja salin hämäryyden. Elämä ja kuolema ovat tasaveroisina läsnä, ne tuntuvat paitsi sodassa ja vanhenemisessa, myös siinä, miten tuomen tuoksu on merkkinä siitä että maailma on, että me elämme.

Jos poimisin lukemastani hienoja lauseita johonkin kirjaan tai vihkoon, saisin paljon täytettä Kesän varjoista. En kirjoita, vaan omiin kirjoihini taittelin tälläkin koirankorvia. Kesän varjoissa koirankorvia on niin, että sivuparat ovat kovilla. Carpelan kirjoittaa hallitusti, mutta sydämellä, ihmisiään ja näiden (mielen)maisemia ymmärtäen. Carpelanin kerronta - ja Oili Suomisen onnistunut suomennos - on tajunnanvirtaista: menneessä lapset näkevät ja kokevat, nykyisyydessä vanhukset muistavat tai sitten eivät. Mennyt ja nykyisyys sekoittuvat, ajatukset ja tunnetilat lomittuvat. Tunnelma on tiivis, mutta lukijalla on silti tilaa. Romaanin kaari on silti ehjä, muistot ja nykyisyys kumpikin kannattelevat Mattiasta.

Vaikka Carpelan kirjoittaa kauniisti, ei Kesän varjot ole vain kaunis kirja. Mattiaksen, yhtä lailla nuoren kuin vanhan, mielessä väreilevät sota, pelot ja menetys. Tunnelma on haikeudessaankin lohdullinen. Mattiaksen kesässä on varjonsa, jotka valtaavat myös lukijan mielen. Varjojen kanssa vuorottelevat kuitenkin menetys ja pelko sekä ennen kaikkea ilmavuus ja häikäisevä valo.

-
Kesän varjoista ovat kirjoittaneet myös muun muassa Joana ja Kaisa.

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Eleanor Catton: Valontuojat

Eleanor Catton: Valontuojat
Kustantaja: Siltala 2014
Alkuteos: The Luminaries 2013
Suomennos: Tero Valkonen
Kannen suunnittelu: jennygrigg.com
Sivuja: 722
Arvostelukappale
Uusiseelantilainen romaani

Langenneella naisella ei ole tulevaisuutta, asemansa kohottaneella miehellä ei taas menneisyyttä.

Lyhyt sitaatti, runsas romaani. Juhannukseni tiiliskivi, Eleanor Cattonin Valontuojat, kertoo Uuden-Seelannin kultakuumeen ajasta. Booker-palkittu romaani on viktoriaaniseen aikaan sijoittuva ja viktoriaanista romaania jäljittelevä kertomus, monimutkainen mysteeri, jossa kaikki liittyy kaikkeen ja joka tarjoaa näkökulmanvaihdoksen ja yllätyksen toisensa jälkeen.

Monipolvisen ja niin tarinansa kuin rakenteensa puolesta mutkikkaan romaanin kehystä on miltei mahdotonta - ja ehkä turhaakin - avata muutamalla lauseella.  Lyhykäisyydessään voi kertoa, että eletään vuotta 1866. Walter Moody saapuu Uuteen-Seelantiin kultaa etsimään. Hän asettuu Hokitikan kaupunkiin ja majoittuu Crown-hotelliin. Crownin ravintolassa kaksitoista miestä on kokoontunut salaisen oloiseen neuvonpitoon. Miehet pohtivat viimeaikoina tapahtuneita rikoksia, joiden seurauksena vauras mies on kadonnut, oopiumkoukussa oleva prostituoitu on yrittänyt itsemurhaa ja köyhän juopon hallusta on löydetty paljon rahaa. Walter Moodyn tavoin lukija joutuu keskelle salaisuuksien ja valheiden verkkoa, joka vilisee ihmisiä ja ajallista eteen- ja taaksepäin menoa.

Jos kiteyttäisin Cattonin romaanin yhteen sanaan, käyttäisin adjektiivia pyörryttävä. Valontuojat on pyörryttävä tai pökerryttävä monessakin mielessä. Se on ensiksikin niin runsas, että yksityiskohtien määrä uuvuttaa ja puuduttaa. Pidän verkkaisesti etenevistä kirjoista, mutta olin hyytyä ensimmäiseen kahteensataan sivuun. Yksityiskohtia ja henkilöitä on niin, että olin lukiessani kiitollinen teoksen alussa olevasta henkilöluettelosta - keskeishenkilöitähän on yhteensä kaksikymmentä. Tapahtumat eivät kiinnostavasta kehyksestään huolimatta jääneet kutkuttamaan. Pikkuhiljaa Valontuojat kuitenkin osoitti jonkinlaista taikaansa ja vaikka tunnustan lukeneeni romaanin pinnistellen, pääsin sisälle sen moniulotteiseen - samalla kertaa raakaan, salahellään ja mysteeriseen - maailmaan. Valontuojia on luonnehdittu pastissiksi viktoriaanisesta romaanista. Tähän näkemykseen on helppo yhtyä, itselleni kirja vaikutti ensin dickensläiseltä romaanilta nykyaikaisella twistillä.

Viktoriaanisuuden Catton hallitsee niin kerrontansa yksityiskohtien kuin muotoseikkojen osalta. Hän taustoittaa kaikki henkilöhahmonsa ja paikkansa huolella, kuvailee näiden ulkoasua ja henkilöhahmojen eleitä. Dialogit ovat pitkiä ja tarina välittyy pitkälti juuri repliikkien kautta. Myös lukujen alussa toistuu tietynlainen viktoriaanisuus. Catton aloittaa lukunsa kuvailemalla, mitä luvassa on. Esimerkiksi:

Keskiyö koittaa skorpionissa

Apteekkari lähtee etsimään oopiumia, me tapaamme vihdoinkin Anna Wetherellin, Pritchard käy kärsimättömäksi ja kaksi laukausta ammutaan.

Tämä lukujen alkuun sijoittuva kuvaileminen laajenee romaanin loppupuolella ja antaa erilaista tietoa kuin varsinainen luku. Suorasanaisen kerronnan lisäksi Catton kuljettaa tarinaa myös kirjeiden ja dokumenttien muodossa. Tähtien asennot ja horoskoopit kulkevat mukana kautta linjan - Merkurius on jousimiehessäVenus kaloissa ja sitä rataa - mutta tähtikarttojen merkitys ei auennut minulle kuin lähinnä sattuman kauppana, vaikka henkilöihin nekin vahvasti liittyvät. Luulenkin, että uusi lukukerta avaisi tätä lisää, mutta tiedän etten tule palaamaan Valontuojien pariin.

Romaanissa hienointa ja samalla uuvuttavinta on nimittäin sen rakenne, joka kiertää useita kehiä keskeiskäänteiden ympärille. Tapahtunutta ja tapahtuvaa katsellaan kaikista mahdollista näkökulmista siten, että jokainen saa äänensä kuuluviin ja kaikki pohjustetaan perinjuurin. Monien teemojen - kultakuumeen, sukupuoliroolien, huumeiden ja uudisraivauksen - ja henkilöiden vuoksi moninäkökulmaisuus käy sekin raskaaksi. Catton kyllä kirjoittaa tyylitellen, tarkasti, paikoin humoristisestikin. Hänen kielensä on hienoa, kielikuvat onnistuneita. Samaa voin tietenkin sanoa Tero Valkosen suomennoksesta, joka on huikeaa työtä. Kurjuus voi olla lohdullista, sillä esimerkiksi romaanin huora on heijastava pimeys ja lainattu valo. Ihmiset näkevät maailman, jonka haluavat tehdä täydelliseksi ja kuvittelevat minkänlaista siellä olisi asua, vaikka maisema on kaukana näistä haaveista.

Catton myös kieputtaa lukijaansa. Teksti on raskassoutuisenakin vaivatonta ja tarina tempoilee suuntaan sun toiseen. Silti kokonaisuus jättää hieman kylmäksi ja väsyneeksi. Näin ollen en voi sanoa, että nautin Valontuojien lukemisesta, vaan sen lukeminen oli pikemminkin bloggaajan työvoitto. Mutta tunnistan kyllä taidokkaasti kirjoitetun, Bookerinsa ansainneen kirjan. Nautinto ei olekaan aina lukemisen tarkoitus, vaan joskus myös se, että romaani haastaa ja jatkaa askarruttamistaan kirjan kansien sulkeuduttuakin.

--
Omppu kirjoitti romaanista erityisen hienosti ja hänen tekstinsä välittää osin niitä tunnelmia, joita Valontuojia lukiessani koin.

torstai 19. kesäkuuta 2014

Juhannustoivotus


Juhannusruusu on kukkinut jo parin viikon ajan ja pionitkin ovat topakalla nupulla, mutta juhannusaatonaatto enteilee aurinkoisenakin hyviä lukusäitä. Vuosi sitten juhannuksena tuoksuttelin vanamoita ja luin yöllä lapsuudenkotini pihalla. Tänä vuonna saattaa ajatus takan vieressä loikoilusta houkutella enemmän.


Mutta kukkivat vanamot, juhannusruusut, päivänkakkarat - tai sananjalat, hih - kirjabloggaajan juhannukseen kuuluvat hyvän ruuan ja pienen retkeilyn ohella kaikenlaiset tekstit. Saa nähdä, selätänkö viimein kuvassa näkyvän tiiliskiven vai sukellanko sittenkin lempeään suomenruotsalaisuuteen? Huiliakin voisi välillä ja selata myös englantilaista aikakauslehteä, joka hallitsee kesämielikuvat. Toivottavasti Vaarallinen juhannus tulee kuitenkin vastaan vain kirjassa.

Suloista suvijuhlaa!

--
P.S. Monessa blogissa lukumaratoonataan tänään. Onnea ja intoa lukumatkoille!

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Vera Vala: Villa Sibyllan kirous

Vera Vala: Villa Sibyllan kirous
Kustantaja: Gummerus 2013
Sivuja: 426
Arvostelukappale / Blogatin kesäkuun kampanja
Kotimainen, Italiaan sijoittuva dekkari

Arianna, Arianna. Olet unohtanut säännön numero yksi. Sinun pitää suojata selustasi paremmin.
Kuiskaus kuului takaa, hänen korvansa vierestä, ja tuntui silti tulevan jostain kaukaa. Vuosien takaa, aiemmasta elämästä.

Loppukesän lämpö väreilee Rooman seudulla. Katia Levrini, vauras uranainen, pyytää yksityisetsivä Arianna de Bellisiltä apua selvittämään Villa Sibylla -nimiseen huvilaansa kohdistunutta väkivaltaista ryöstöyritystä. Aviomies Lorenzo ja pieno Stefano-poika tuntuvat olevan Katialle kaikki kaikessa ja Katia pelkää niin itsensä kuin läheistensäkin puolesta. Katian luona vieraillessaan Arianna aistii huvilan oudon ilmapiirin. Sitten tapahtuu onneton kuolema, tapaturma - tai murha. Ryöstöä ja murhaa tutkiessaan Arianna joutuu syvälle roomalaisen mafian banda della Maglianan sekä antiikin mithra-kultin syövereihin. Miten ne liittyvät toisiinsa ja Villa Sibyllaan? Samalla Ariannan oman menneisyyden haamut piinaavat entistäkin enemmän eikä totuutta ja kuvitelmia ole aina helppoa erottaa.

Italiassa asuvan suomalaisen Vera Valan sankaritar Arianna de Bellis alkaa olla kesätuttavani. Tämä on nimittäin kolmas kesä, jolloin luen Ariannan selvittämistä rikoksista. Toissakesänä Arianna tuli tutukseni Kuolemassa sypressin varjossa, viime vuonna valvoin juhannusyönä lapsuudenkotini pihalla ja luin Kostoa ikuisessa kaupungissa. Nyt sää ei houkuta lukemaan ulkona, mutta bussimatkat töihin taittuivat nopeasti Villa Sibyllan kirousta selvitellessä.

Jos työmatkat taittuivat nopeasti, niin nopeasti tai suorastaan vauhdikkaasti eteni myös Villa Sibyllan kirous, joka on tyylipuhdas viihdejännäri ja sellaisena oikea page turner. Olen sitä mieltä, ettei eri genrejen lukemista tarvitse koskaan perustella, mutta ihmisten lukuvalinnat ovat mielestäni kiinnostavia. Blogini esittelysivulla kerron, ettei suoranainen viihde kiinnosta minua. Arianna de Bellis -kirjat ovat mitä viihdyttävintä viihdettä, joten joku voi ihmetellä että miksi vuodesta toiseen luen hänen seikkailujaan. Yksi sana riittää: Italia. Sattuneista syistä sydämessäni on aina pieni soppi Italialle ja suomalaisen kirjoittama Italiaan sijoittuva romaani kiinnostaa jo lähtökohtaisesti. Lisäksi pidän dekkareista, joissa väkivalta ei ole kerronnan itsetarkoitus, vaan rikosten ja niiden ratkaisemisten väliin mahtuu muutakin, Ariannan kohdalla esimerkiksi ihmissuhteita ja hyvää ruokaa.

Valan, tai pikemminkin Ariannan, Italia on aistillinen. Se tuoksuu parmigianolle ja gelaterian pistacchiolle sekä lasissa olevalle viinille. Korkokengät kopisevat marmoriin, skootterit rämistelevät kapeilla mukulakivikaduilla ja puut pehmentävät auringonpaahdetta. Samalla kaikki on kovin matkamainosmaista, liiaksikin ennalta odotettuihin mielikuviin sukeltavia. Ihmiset ovat kauniita, roistot pahoja, piilopaikka sängyn alla ja maisemat yksinkertaisesti upeita. Tällainen stereotyyppisyys olisi voinut ärsyttää, ellei Valan tarinankuljetus olisi imaissut mukaansa. Aivan romaanin alussa toki nikottelinkin lukijana: alku kaikkine ryöstöön liittyvine käänteineen muistuttaa halvalla tehtyjä epäuskottavia televisiosaippuoita, mutta Ariannan astuttua kehiin tarina kasvaa. Samoin kasvaa Ariannan hahmo, ja ilokseni tällä kertaa myös Ariannan suomalaisia juuriakin kasvatetaan aiempaa pitemmiksi. Juoni kulkee hyvin, vaikka siinä onkin reippaanlaisesti turhia sivupolkuja. Syyllisen arvasin melko nopeasti, mutta tarinalinjat ovat onneksi sellaiset, että muitakin ehdokkaita riittää. Kokonaisuudessaan voisin luonnehtia Villa Sibyllan kirousta toistaiseksi parhaimmaksi Arianna de Bellis tutkii -sarjan osaksi.

Kiiltävää ja jännityssaippamaista, ehdottomasti. Mutta samalla varsin nautittavaa ja otteessaan pitävää. Jos pienille kliseisyyksille antaa palttua, voi Ariannan kanssa viettää jännittäviä hetkiä ja kokea vielä pienen palan Italiaakin. Lisäksi Ariannan oma elämä ja suku saavat kirjassa reippaasti lisää taustoitusta, mikä lopun käänteen kanssa saa odottamaan sarjan neljättä osaa. Toivottavasti siis kohtaamme Ariannan kanssa taas ensi kesänä.

--
Villa Sibyllan kirouksesta ovat kirjoittaneet myös MinnaTuijaStazzy ja Karoliina.

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Alan Bennett: Epätavallinen lukija
Kustantaja: Basam Books 2008
Alkuteos: The Uncommon Reader 2007
Suomentanut: Heikki Salojärvi
Kansi: Ina Kallis
Sivuja: 115

Tietenkään Forster ei voinut sanoa sitä hänelle suoraan, sen hän toki ymmärsi, mutta mitä pidemmälle hän luki sitä enemmän häntä harmitti että ihmiset pelkäsivät häntä, ja hän toivoi että erityisesti kirjailijoilla olisi rohkeutta sanoa ääneen se mitä he myöhemmin panivat paperille. Hän alkoi myös huomata kuinka yksi kirja johti toiseen, uusia ovia avautui kääntyi minne tahansa, eivätkä päivän tunnit enää tahtoneet riittää lukemiseen.

Kaikki alkaa Windsorista - ja koirista. Kuningatar Elisabeth kulkee Buckinghamin palatsin puistossa koiriensa (niiden walesincorgien, vaikkei rotua kirjassa muistaakseni mainitakaan) kanssa. Koirat haukkuvat jotain erityisen paljon. Haukuttava kohde avaa kuningattarelle ihan uuden elämän: kyseessä on Westminsterin kirjastoauto, jonka sisään kuningatar astuu ja päättää lainata kirjan. Kirjoja saisi lainata kaikkiaan kuusi, mutta kuningatar päätyy Ivy Compton-Burnettin teokseen, mistä alkaa hänen tiensä lukijana. Kuningatar on toki aiemminkin lukenut kirjoja, mutta lukeminen ei ole koskaan kiinnostanut häntä, vaan hän on asemansa vuoksi osoittanut kiinnostusta lukemiseen. Kirjat ja lukeminen vievät Elisabethin mennessään. Hän haluaa keskustella kirjallisuudesta, alkaa hoitaa työnsä huolimattomasti. Jotain on tehtävä, tuumii juonitteluun tottunut hoviväki.

Mitäpä sitä mielipidettään piilottelemaan. Erään kesäni tiiliskiven hengähdystaukona - tiiliskivi saa jatkua ensi viikolla - luin yhden koko blogiurani hauskimmista kirjoista. Luin kirjan, joka on fiksu ja raikkaalla tavalla hersyävä. Kyse on Alan Bennettin pienoisromaanista Epätavallinen lukija.

Epätavallinen lukija tarjosi minulle täydellisen välipalakirjan. Bennettin pieni romaani on ylistyslaulu lukemiselle ja kirjallisuudelle ja lisäksi se on niin huokailuttavan brittiläinen, että kaltaiseni (osa-aika-)anglofiili voi kieriskellä onnesta. Menen ensin brittiläisyyteen: tapakulttuuri, ajelua Mallilla, teetarjoilua vesikrassi-, kananmuna- ja kinkkuleipineen - ja tietenkin hovielämää aina Elisabethin isovanhempien muistamisesta lapsenlapsiin ja brittiläisen luokkayhteiskunnan kysymyksiin. Sitten kirjallisuuteen: luokkayhteiskunnan kysymykset ovat mielenkiintoisia niin lukemisen säätelijöinä kuin hovin kannalta. Kuinka paljon ihmisen sopii lukea? Kuinka paljon korkeassa asemassa olevan? Voiko lukemisesta seurata jotain pahaa? Vai pelkkää hyvää? Mitä kaikkea uppoutuminen ihmeellisiin maailmoihin aina Nancy Mitfordista E.M. Forsteriin ja vanhaan kaukoihastukseen Ted Hughesiin lukijalleen oikeastaan tuo? Bennett pohtii sitä, miten lukeminen voi olla ihanaa ja välttämätöntä, mutta myös vaarallista.

Bennettin romaani on samalla kertaa hauska, yhteiskunnallinen ja sivistävä. Se kertoo siitä, millaista kokonaisvaltainen lukeminen voi olla. Se on hyvin kirjoitettu ja kerronnalliselta kaareltaan ehjä pieni romaani. Se on nopealukuinen ja kepeä, muttei tyhjänpäiväinen. Oikeastaan Epätavallinen lukija on niin täydellinen pieni romaani, että sen voisi tiivistää kahteen seikkaan:

1. Elisabeth kirjoittaa muistiin viisauksia, kuten ihminen ei pane elämäänsä kirjoihin. Hän löytää sen niistä.
2. Se sisältää ovelan ja täydellisen lopetuksen, joka jättää lukijansa huulille kestohymyn ainakin pariksi päiväksi.

Tämä välipalakirja saattaa muuttua jos ei pääruuaksi, niin ainakin alkupaloiksi.

--
Bennettin kirja on esiintynyt blogeissa niin taajaan, etten linkitä muita kuin ihanan Hannan, jolta sain kirjan lainaan. Kiitos! Niin nappiin mennyt kirja, ja sellainen joka täytyy etsiä ihan omistettavaksi.

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Kazuo Ishiguro: Silmissä siintävät vuoret

Kazuo Ishiguro: Silmissä siintävät vuoret
Kustantaja: Tammi 1983
Alkuteos: A Pale View of Hills 1982
Suomentaja: Marjatta Kapari
Kannen suunnittelu: Pentagram
Sivuja: 201
Japanilais-brittiläinen romaani

Tiedän että muisti voi olla varsin epäluotettava; muistoja värittää usein vahvasti muisteluhetken tilanne, ja näin on epäilemättä joidenkin tähän kokoamieni muistikuvien laita. Tunnen esimerkiksi houkutusta uskoa että se mitä koin eräänä iltapäivänä oli etiäinen, että se epämiellyttävä kuva joka tunkeutui alitajuntaani tuona päivänä oli jotain muuta - jotain paljon voimakkaampaa ja todellisempaa - kuin ne lukuisat valveunet joita ajelehtii mielessä pitkinä joutilaina yksinolon hetkinä.

Englannissa asuva japanilaissyntyinen Etsuko elää nykyisyydessä, mutta vaipuu muistoihinsa. Etsukon Niki-tytär saapuu Lontoosta vierailulle äitinsä luo. Heidän välinsä ovat etäiset, mutta ystävälliset. Etsukon esikoistytär Keiko on hirttäytynyt asunnossaan Liverpoolissa, mikä vie Etsukon yhä tiiviimmin muistoihin, muutaman vuosikymmenen takaiseen Nagasakiin ja helteiseen kesään, jolloin hän odotti Keikoa. Silloin Nagasaki, kuten koko Japani, elivät toisen maailmansodan jälkeistä murrosvaihetta. Maailma oli muuttumassa, vanha katoamassa. Menneisyydessä Etsukon naapurin pieni Mariko-tytär viettää päiviään yksin kissanpentujen kanssa, Etsukon appi taas tuntee arvostuksensa murenevan. Kesä on täynnä enteitä ja uhkaa: alueella on surmattu lapsia, hirtettykin. Mennyt ja nykyisyys sekoittuvat entisestään Etsukon mielessä.

Ole luonani aina ja Pitkän päivän ilta tekivät Kazuo Ishigurosta erään suosikkikirjailijani. Ne kantavat sisällään jonkinlaista peribrittiläisyyttä ja tarkastelevat kuitenkin brittiyhteiskuntaa etäältä. Nyt lukemani Silmissä siintävät vuoret on ensimmäinen Ishigurolta suomennettu romaani. Se alkaa Englannista, mutta sen keskeisimmät käänteet sijoittuvat Etsukon muistojen Japaniin.

Jos Silmissä siintäviä vuoria pitäisi luonnehtia yhdellä sanalla, olisi tuo sana unenomainen. Se ei ole unenomainen surrealistisella ja fragmentaarisella tavalla, vaan pikemminkin syvän unen kaltainen, painava ja hivenen raskas. Raskaalla en tarkoita junnaavuutta enkä vaikealukuisuutta, vaan tunnelmaa. Ishiguron romaanin suurin vahvuus onkin tunnelmassa, sillä juonensa osalta romaani jättää paljon auki ja moni teema jää ilmaan roikkumaan. Teemoja on sinänsä runsaasti: parisuhde, vanhemmuus, lasten surmat, muuttuva Japani, japanilaisuuden ja brittiläisyyden erot, sukupolvien ja sukupuolten erot, naisten itsenäistyminen ja surussa selvityminen tai selviytymättömyys. Kaikkea tarkastellaan Etsukon näkökulmasta, mutta Etsuko itse tuntuu kuitenkin katselevan kaikkea ulkopuolisena - hän on ikään kuin oman elämänsä tarkkailija.

Lukijan tulkittavaksi jää, mikä on tarinankerrontaa, mikä muistettua ja mikä totta? Voiko niitä edes erottaa, tarvitseekokaan? Ishuguro kirjoittaa taitavasti, mutta romaanista jää käteen yllättävän vähän. Hienovireinen ja viittaileva teksti sekä vahva tunnelma riittävät kuitenkin kannattelemaan kokonaisuutta ja luulen, että uusi lukukerta avaisi nyt rivien väliin jääviä seikkoja, jotka vain Etsuko ymmärtää. Romaani myös kestäisi toisenkin lukukerran, ja Ishiguron taitavuutta todistaa sekin, että kaiken unenomaisen tunnelmoinnin vastapainoksi muutamat romaanihenkilöiden käymät keskustelut sekä eräs kohtaus joella korostuvat kirkkaina kuin terävin valokuva.

Romaanin nimen mukaisesti moni asia kytkeytyy maisemaan: muuttuvaan Japaniin, jossa vanhat sodassa tuhoutuneet rakennukset korvaantuvat uusilla samaan tapaan kuin kulttuurikin, tai mielikuvien Englantiin vehreine peltomaisemineen. Silti vanha postikorttikaan ei näytä, millaista kaikki oli tai millaista kaikki olisi voinut olla.

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Pohjolan lasten Raamattu

Pohjolan lasten Raamattu
Kustantaja: Lasten keskus 2014
Suomenkielinen painos, kirja julkaistu kaikissa Pohjoismaissa
Useita kuvittajia
Sivuja: 152
Uskonnollinen lastenkirja

Sitten Jumala ryhtyi työhön. Alussa rupesi yskittämään. Miljardien vuosien hiljaisuuden jälkeen puhuminen ei heti suju. Ensin hän huuteli: "Huhuu, huhuu... huhuu, Jumala täällä. Tarvitsisin valoa", ja pu-pum, tuli valo.

Raamattu, maailman kenties tunnetuin kirja ei juuri esittelyjä kaipaa. Vanha ja uusi testamentti, Mooseksen kirjat, Korkea veisu, Evankeliumit ja Ilmestyskirja. Kymmenen käskyä, lähetyskäsky, vedenpaisumus ja niin edelleen. Pyhäkoulu, koulun uskontotunnit, rippikoulu - ja sitten: satunnaista lukemista juhlien yhteydessä? Jokaiseen päivään kuuluvaa pyhää sanaa? Jotain aivan tuntematonta? Satua? Totta? Jo hyvän aikaa sitten postitse yllätyksenä tullut Pohjolan lasten Raamattu antoi minulle sykäyksen lukea lähinnä koulun uskontotunneilta ja rippikoulusta tuttuja, toki yleissivistukseen kuuluvia tarinoita.

Raamatun merkityksestä niin kulttuurisesti kuin henkilökohtaisestikaan en voi sivuuttaa, sillä lapsillekaan suunnattua Raamattua ei voi lukea kuin mitä tahansa muuta lastenkirjaa. Ainakaan minä en voi, ja sen vuoksi avaan hieman omaan suhdettani uskontoon. Kävin lapsena pyhäkoulussa ja rippikoulun jälkeen olin mukana seurakuntanuorten toiminnassa. Kuulun edelleen luterilaiseen kirkkoon ja aion vastakin kuulua. Arvostan kirkkoa toimijana ja nimenomaan luterilaisuudessa arvostan suuresti ajatusta armosta ja armollisuudesta. Tästä huolimatta olen agnostikko. En voi sanoa uskovani Jumalaan, sillä ajattelen niin kristinuskon Jumalan kuin kaikkien muidenkin jumalten olevan ihmisten ikiaikaisen ajattelun tulosta, ihmisten omaa tarvetta uskoa ja turvata johonkin isompaan. Oma maailmankatsomukseni pohjaa vahvasti luonnontieteelliseen ajatteluun. Kun luette kirjoitustani Pohjolan lasten Raamatusta, muistakaa, että tätä kirjoittaa kirkkoa arvostava arvoliberaali ikuinen epäilijä. Tämä antaa tietenkin oman sävynsä teoksen lukemiseen ja sitä on turha alkaa peitellä. Tämä blogijuttu valottaakin luultavasti enemmän perheeni lukukokemusta kuin yhteispohjoismaista teosta yleisellä tasolla.

Pohjolan lasten Raamatun lukeminen oli paikoin ristiriitaista. Aloite kirjan lukemisesta tuli lapsiltani, kahdeksanvuotias esikoineni ihastui kirjaan ja halusi lukea sitä yhdessä. Itse aloin lukea kirjaa hieman pitkin hampain, sillä kirjan aloittava, sinänsä oikein reipasotteisesti kirjoitettu Luomiskertomus sai minut nikottelemaan. Nikottelu johtuu tietenkin siitä, etten usko Raamatun luomiskertomukseen ja mietimmekin lasteni kanssa sitä, mistä se maailmankaikkeus sitten tuli - ja mistä Jumala sinne saapui? Keskustelimme myös erilaisista maailmansyntyteorioista. Toisaalta Pohjolan lasten Raamatun luomiskertomus on paitsi hauska ja vauhdikas, myös osoittaa aika rohkeastikin sen, ettei Jumala ole täydellinen, vaan joutuu puremaan kieltään liikaa innostuttuaan.

Jos kirjan aloitus sai aikaan keskustelua, vielä enemmän sitä sai aikaan Johanneksen ilmestys. Ajatus siitä, että Jumala tekee uuden maailman niille, jotka uskovat häneen, sai mietteliään esikoiseni pelkäämään, ettei hän usko tarpeeksi ja että tuhosuunnitelma toteutuu oikeasti. Ja näin saimme taas aikaan keskustelun siitä, miten maailma tai maailmankaikkeus tullee saamaan loppunsa. Tiede ja netissä olevat varsin kauniit mallinnetut videot maailmankaikkeuden loppuun liittyvistä teorioista auttoivat tässäkin. Lapsi sai lohtua ajatuksesta, että JOS taivas on olemassa, niin mennään Antti Kylliäisen linjoilla.

Voi siis ajatella, että Pohjolan lasten Raamattu täytti yhden tärkeän tehtävänsä. Se sai ajattelemaan maailmankaikkeutta ja ihmisenä oloa, vaikka ristiriitaisesti ja hieman pelottavastikin. Väliin mahtui monenlaista. Pohjolan lasten Raamattu toi mukanaan niin ihastumista, nostalgiaa, lisää nikottelua, ristiriitaisia tunteita ja uusia keskusteluja lasten kanssa sekä oivalluksia minulle itselleni. Esimerkiksi kertomukset Laupiaasta samarialaisesta ja Jaakobista ja Eesausta palauttivat mieleeni koulun uskontotunnit.

Pohjoismaisin yhteisvoimin tehdyn kirjan kertomukset ja kuvitus vaihtelevat tyylillisesti paljonkin. Paikoin tekstit ovat lennokkaita ja hauskoja, toisinaan vakavia ja selostavia. Suomesta kertojina ovat muun muassa Anna-Mari Kaskinen ja Eeva Johansson. Kuvittajina taas Elina Warsta ja Lena Frölander-Ulf. Marian kuvittajasuosikki on sama kuin omani: tanskalaisen Mette Marcussenin kuvitus Luomiskertomukseen, joka on riehakas, leikkisä ja raikas. Vaikka Luomiskertomus oli yksi niistä tarinoista, joiden lukeminen sai minut hieman nikottelemaan, on se tehokas alku lastenkirjalle - kuten tietenkin oikeallekin Raamatulle. Marian blogista voitte katsoa kuvituskuvia tarkemminkin.

Ennen kaikkea Pohjolan lasten Raamatulla on suurta kulttuuriarvoa. Jonkinlainen Raamattu kuuluu mielestäni jokaiseen suomalaiseen lastenkirjahyllyyn, oli perheen maailmankatsomus millainen hyvänsä. Suomalainen - ja ennen kaikkea eurooppalainen - kulttuuri nojaa niin vahvasti kristinuskon perinteisiin, että kertomuksista perinteiden takana on hyvä ottaa selvää. En tunne muita lasten Raamattuja, mutta Pohjolan lasten Raamattu on ihan kelpo teos tähänkin tarkoitukseen. Toiseksi teos myös sivistää. Se palauttaa mieleen paljon lapsena kuultua, mutta muistuttaa myös esimerkiksi siitä, miten juutalaisuudesta ja kristinuskosta lähtöisin olevat tarinat kantavat vielä nykypäivän maailmanpolitiikassa. Kertomus Ismaelista sai minut ajattelemaan tietenkin ensin Moby Dickin aloitussanoja "Call me Ishmael", mutta myös googlettamaan lisätietoa ajatuksesta Ismaelista arabien kantaisänä ja eräänä islamilaisena profeettana.

Kulttuuriarvon ja sivistyksen lisäksi Pohjolan lasten Raamattu kantaa tietenkin sitä sanomaa, joka on mielestäni Raamatun tärkein viesti myös kaltaisilleni agnostikoille. Se sanoma kertoo kultaisen säännön, joka lastenkirjassa kuuluu muun muassa näin: Oisko parempi niin ettei kiusattaisi ketään? Älä sitten ilku mukana ja huutele perään. Tämä kun pysyisi itse kunkin muistissa, niin maailma voisi aika hyvin.

-
Myös Amma ja Hyllytonttu Tiina ovat bloganneet Pohjolan lasten Raamatusta.

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Rachel Joyce: Harold Fryn odottamaton toivioretki


Rachel Joyce: Harold Fryn odottamaton toivioretki
Kustantaja: WSOY 2014
Alkuteos: The Unlikely Pilgrimage of Harold Fry 2012
Suomennos: Hilkka Pekkanen
Sivuja: 324
Kannen kuvitus: Andrew Davidson
Arvostelukappale
Brittiläinen romaani

Kun aika kului ja hän tavoitti hyvän kävelyrytmin, olo alkoo tuntua varmemmalta. Englanti avautui hänen jalkojensa juuressa, ja vapauden ja tuntematonta kohti astelemisen tunne oli niin virkistävä, että oli pakko hymyillä. Hän oli yksin maailmassa, mikään ei voinut estää häntä eikä kukaan voinut pyytää häntä leikkaamaan nurmikkoa.

Eläkkeellä oleva Harold Fry viettää rauhallista elämää vaimonsa Maureenin kanssa. Arki englantilaisella pientaloalueella sujuu nurmikkoa leikaten, teetä juoden ja naapureiden kanssa jutustellen. Eräänä päivä Harold saa postia entiseltä työkaveriltaan Queenielta, joka on kuolemassa syöpään. Harold päättää lähettää Queenielle kortin ja postitusreissulla poikkeaa huoltoasemalle ostamaan jotain syömistä. Huoltoaseman tarjoilijan kanssa käymänsä merkityksellinen keskustelu mielessään Harold jatkaa matkaansa ohi postilaatikon, ja ohi toisenkin. Pikkuhiljaa hän päättää viedä vastauksensa perille kävellen. Edessä on liki 800 kilometrin matka Etelä-Englannin Dorsetista aivan Skotlannin rajalle.

Englantilaisen Rachel Joycen romaani Harold Fryn odottamaton toivioretki kuulostaa hieman pitkäpiimäiseltä kirjalta: väritön englantilaiseläkeläinen kävelee kotimaansa halki tarkoituksenaan kohdata vanha työkaverinsa ennen tämän kuolemaa. Kuinka epäuskottavaa! Kuinka pateettista ja imelää ja tylsää! Vai sittenkin jotain muuta? Vastaus sisältyy kysymykseen.

Harold Fry - kutsun tästä eteen päin kirjaa näin lyhyesti - on romaani, joka kasvattaa sisältöään sitä mukaa, kun tarina etenee. Aluksi romaani vie mukanaan peribrittiläisellä tunnelmallaan, mutta saa lukijan samalla epäilemään, että kuinka pitkälle idea mahtaa kantaa. Harold kun tuntuu luku luvulta kävelevän hieman lisää ja kohtaavan uusia, omalaatuisia ihmisiä. Onneksi romaanin idea ei ole kokonaisuudessaan tässä, vaikka Haroldin vaellus onkin tärkeää: määränpääkin häämöttää ja matkan varrella Haroldin elämä valottuu lukijoille yllättävillä tavoilla. Mitä kauemmas Harold kulkee, sitä lähemmäs myös Maureenin ja pariskunnan pojan Davidin elämä tulee. Samoin vaelluksen perimmäinen syy ja Haroldin ja Queenien väliset asiat selviävät.

Joycen romaani on helppolukuinen, mutta ei lattea. Se on sujuvasti ja sydämellisesti kirjoitettu tarina, jossa peilataan päähenkilön ja tämän lähipiirin elämää ja ratkaisuja hyvin brittiläisessä kehyksessä. Minulle romaanin perienglantilaisuus on tietenkin plussaa, mutta olenkin niitä ihmisiä, joille pelkät sanat Englanti tai Iso-Britannia luovat silmien eteen Union Jackin ääriviivat, kauniita puutarhoja sekä ajatuksen iltapäiväteestä ja skonsseista. Haroldin tarinasta sain melkein kaiken tuon. Myönnän, ettei Joyce puutu juurikaan brittiyhteiskunnan epäkohtiin, vaan tuo lukijoidensa eteen melko romantisoidun kuvan, mutta juuri sellaisen kuvan minä lukijana haluankin - ainakin juuri nyt halusin: Harold kulkee kylästä toiseen, nukkuu joskus ihmisten kodeissa, toisinaan hotelleissa, jopa taivasalla. Ja hänen eteensä levittäytyvät niin aamuauringossa leiskuva Bathin kermanvärinen kivi kuin puutarha, jossa lehimangoldi, punajuuret ja herneet kasvavat, karviaiset roikkuvat; jossa palstojen hoitajat jättävät ylimääräistä satoa laatikoihin, joissa lukee OTTAKAA VAPAASTI. Harvassa kirjassa syödään yhtä paljon teekeksejä.

Ei Harold Fry silti mikään täydellinen kirja ole, tietenkään. Se on paikoin pitkästyttävää luettavaa, mutta toisaalta niin on takuulla 800 kilometrin mittainen vaelluskin. Toisteisuutta ei voi täysin välttää, sillä jokainen uusi päivä tuo uusia kohtaamisia ja uusia keskusteluja, joiden jälkeen voi vaan kätellä ja erota ja jättää jälkeensä teeleivän rippeitä. Toisaalta jokainen keskustelu valottaa lisää myös mennyttä, josta kirjan nykyisyys kumpuaa. Kirjan isot kysymykset syövästä ja eräänlaisesta pyhiinvaelluksesta jäävät osin leijumaan ilmaan, mutta antavat onneksi lukijan määritellä omat näkökulmansa. Sekin on jotenkin hyvin englantilaista: ei avata liikaa ihmisen uskonnollisia näkemyksiä. Onneksi pyhiinvaelluskin voi olla maallinen.

Onko aikaa teekupposeen? Sellaiseen tavalliseen, English Breakfastiin ehkä. Jos kaipaa omalaatuisia kohtaamisia, hieman tragediaa ja rakkolaastatreita ja paljon englantilaisia puutarhoja ja teehetkiä, niin suosittelen matkaa Haroldin seurassa aina Dorsetista Berwick-upon-Tweediin saakka - pitkin pääteitä, maantietä, kujia ja polkuja.

-
Myös Ulla on lukenut kirjan.

P.S. Walkersin keksit eivät ole mitenkään sponsoroineet tätä postausta, mutta mielelläni otan vastaan brittikeksejä. ;)

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Kuninkaan kaarre


Vaihteeksi haaveilua, pian taas kirjoja.

Kuten Murakamin juoksukirjan esittelyn yhteydessä kerroin, käyn toisinaan hölkkäämässä lähimaisemissa. Lenkillä voi bongata kaikenlaista ja muutama viikko sitten miltei hieraisin silmiäni, kun Vantaan ja Sipoon rajalla Vanhalla Porvoontiellä, "Kuninkaantiellä", sijaitsevan ihanan Palménin kaupan vieressä olevan entisen koulun pihalla oli hevosia. Pienen googlettelun jälkeen huomasin, että vanha mansardikattoinen Björkbackan koulu on nyt Kuninkaan kaarre -niminen Bed and Breakfast -paikka, jossa on myös hevosia ja pienimuotoinen koirahoitolakin. Björkbacka Kafékin on siellä juuri aloittanut ja (lasten) kesäloman alkajaisiksi vierailimmekin siellä nyt sunnuntaina.




Joimme kahvia ja söimme leivoksia salissa, ja Kuninkaan kaarteen ystävällinen isäntä esitteli paikkaa: höyläpenkistä oli syntynyt hieno kahvilan tiski, yläkerrassa taas pääsimme kurkistamaan yhteen hotellihuoneeseenkin, joka oli mielestäni valoisa yhdistelmä skandinaavista ja brittiläistä henkeä.




Kirjanörtti ei tietenkään koskaan jätä bongaamatta kirjoja: majoituspuolella yläkerrassa on viihtyisä kirjasto, jossa lokoisat nojatuolit suorastaan kutsuvat istahtamaan hetkeksi. Tällä kertaa en istunut, mutta tarkastin toki kirjahyllyt, joissa oli uutta ja vanhaa. Kiljusen herrasväen vanhan painoksen kansi riemastutti! Sitten tuli hieman ikävä mummolan kesiä ja pikkuleipäkertoimella painotettuja kirjoja. ;)




Kuninkaan kaarteen pihamiljöö on viehättävä: pihalla sijaitsevat hevosaitaukset, pupujen häkki ja kultakala-allas. Vanhalla Porvoontiellä sijaitsevan entisen koulun vastapäätä alkaa sipoolainen maaseutu, toisella puolella on idyllinen vantaalainen pientaloalue. Luulenpa, että vierailen kahvilassa toistekin. Ennen kaikkea olen iloinen siitä, että aiemmin autiona ja hieman masentuneen oloisena rapistunut komea rakennus on saanut persoonallista ryhtiä ja uutta eloa.


-
Tämä ei ole mikään maksettu tai sovittu mainos, vaan intoilua omien (melkein) kotikulmien vähäisten palveluiden lisääntymisestä. Lisää voitte lukea Kuninkaan kaarteen omilta sivuilta. Kannattaa vierailla myös hurmaavassa Palménin kaupassa, joka tarjoaa aikahypyn menneeseen, hyvää ruokaa ja loistavaa palvelua, jonka veroista ei Suomessa kovin monessa paikassa saa.

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Sjón: Poika nimeltä Kuukivi

Sjón: Poika nimeltä Kuukivi
Kustantaja: Like 2014
Alkuteos: Mánasteinn - Drengurinn sem aldrei var til
Suomennos: Tuomas Kauko
Sivuja: 152
Arvostelukappale
Islantilainen romaani

Ja nyt poika elää elokuvissa. Silloin kun hän ei lataa niitä itseensä silmillään, hän toistaa niitä mielessään.
Nukkuessaan hän uneksii elokuvista muunnelmia, joissa tapahtumien verkko kietoutuu hänen oman elämänsä lankoihin.
Vielä hän ei kuitenkaan ole nähnyt unta Sóla Guðb-:sta.


Vuonna 1918 Reykjavikissa tapahtuu paljon: Katla purkautuu, Eurooppa käy ensimmäistä maailmansotaa ja Islanti hakee itsenäisyyttä, espanjantauti tappaa ihmisiä. Kuusitoistavuotias Máni Steinn, poika nimeltä Kuukivi, ahmii kaikki elokuvat, jotka kaupungissa näytetään. Hän elää osin omassa unimaailmassaaan, arjessaan hän tienaa rahaa homoprostituoituna. Elämä ja kuolema, valve ja uni, fiktio ja tosi kaikki kohtaavat Máni Steinnin tarinassa, joka kantaa yllättävän kauas.

Islantilainen Sjón on tunnettu kulttuuripersoona ja kirjailija. Palkittujen romaaniensa ohella hänet tunnetaan muun muassa runoilijana, musiikkona ja (monien Björkin kappaleiden) sanoittajana. Kustantajan esittelyn mukaan Poika nimeltä Kuukivi toi Sjónille Islannin arvostuimman kirjallisuuspalkinnon.

Poika nimeltä Kuukivi on kooltaan pieni, mutta aiheiltaan suuri romaani. Se nivoo yhteen Islannin historiaa itsenäistymisestä Katlan purkautumiseen sekä populaarikulttuuria ja vertauskuvia. Se myös katsoo eräänlaiseen homo-Islannin menneisyyteen satama-alueilla ja kaupungin kujilla. Kohtauksissa on vahvaa symboliikkaa: asiakkaan, homoseksuaalisen tanskalaisen matruusin, prostituoidun, Máni Steinnin, kohtaamisessa kohtaavat myös vanha isäntämaa ja uusi, itsenäinen valtio; Sóla Guðb, tyttö jonka Máni Steinn näkee, on kuin elokuvasta Vampyyrit.

Sjónin teos pitää sisällään rumuutta ja rosoa omaan, eritteitä kirjallisuudessa kaihtavaan makuuni liikaakin. Pienoisromaani esimerkiksi alkaa rajusti, kun asiakkaan paisunut elin luiskahtelee pojan suussa. Limaa tulvii useissa muissakin kohtauksissa. Ja sitten, kaiken vastapainona: laineiden loiske. Kesänvaalea valo. Rumuus ja kauneus mahduttavat väliinsä myös paljon miltei surrealistisia unenomaisia jaksoja. Kokonaisuus tarjoaa arvoituksen ja jättää paljon lukijan tulkittavaksi. Hyvä niin, koska näin ihmisen sisäinen elämä on omanlaistaan, valtion ja luonnon aikaansaamat muutokset omiaan. Maaginen tunnelma valtaa lukijan mielen.

En ole ihan varma, pidinkö kirjasta vaiko en. Mutuhuttuilun periaatteiden mukaisesti totetan, että romaanissa on paljon kohtauksia, joita vierastan, mutta teemojensa ja kaarensa osalta lopputulos on komea. Sjón kirjoittaa hiotusti, mutta väkevästi. Poika nimeltä Kuukivi on on niitä teoksia, jotka ovat huomattavasti kokoaan suurempia. Sen lukee nopeasti, mutta sitä ei voi vain sulkea ja unohtaa.

--
Esimerkiksi ErjaJonna ja Mai Laakso ovat myös lukeneet Pojan nimeltä Kuukivi.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Kesälukemisia ja Vuosi kuvina

Kesäkuu alkoi. Se ei toki ole mikään uutinen, mutta perheestäni tasan puolet, eli lapset, jäivät nyt kesälaitumille ja viettävät aikaa isovanhempien seurassa. Me aikuiset jatkamme puurtamista vielä jonkin aikaa, vaikka mieli karkailee jo kesälomaan ja tietenkin kesälukemisiin. Onko teillä blogini lukijoilla jo tiedossa, mitä luette kesällä? Tai teetteko ylipäätään lukusuunnitelmia?



Minä en tee kovinkaan tarkkoja, mutta mielessäni totta kai suunnittelen ja joskus ihan listaankin lukuhaaveitani. Aikaisempina kesinä olen pitänyt muutamia teemaviikkoja, kuten dekkariviikkoja sekä Lontoo-kirjojen viikon. Nyt mietin savolaiskirjojen viikkoa, mutta en lupaa mitään. Jennin taannoin lanseeraama haaste houkuttaa ja vaikken ole asunut Savossa pariinkymmeneen vuoteen, olen ikuisesti Suonenjoen tyttöjä. Aion lukea myös pari tiiliskiveä, uutuuksista minua kiinnostaa eniten Eleanor Cattonin Valontuojat, myös Donna Tarttin Tikli on alkanut putkahdella mieleeni, vaikka en ollut siitä aluksi kovinkaan innoissani. Saa nähdä, ehdinkö lukea molemmat - vai ehdinkö kumpaakaan. Haluan sukeltaa kesällä myös ihaniin suomenruotsalaisiin, kuka sen teki -tyylin dekkareihin sekä muutamiin tyttökirjoihin ja mummolan vintin yllätyksiin. En kuitenkaan ole vielä nostanut mitään mainitsemista yöpöydälleni odottamaan, vaan saatan lukea kesällä jotain ihan muutakin. On oikeastaan aika ihanaa, etten vielä tiedä, millaisia kirjaseikkailuja saan kokea!


Toukokuussa bloggasin kaikkiaan 11 kirjasta. Kirjoista ehdottomasti paras oli Kate Atkinsonin Elämä elämältä, joka oli minulle yksi tähänastisen vuoden mieluisimmista lukukokemuksista. Viihdyttävin oli Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta, mutta Keltaiseen kirjastoon romaani on mielestäni kepeähkö. Kuukauden pienoinen pettymys oli "ihan kiva" Gabrielle Zavinin Tuulisen saaren kirjakauppias ja käytännöllisin taas Jouni Laaksosen Lapsiperheen retkeilyopas, joka sisältää hyviä retkivinkkejä ja paljon karttoja. Tässä vielä toukokuussa bloggaamani kirjat:

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias
Rauha S. Virtanen: Luumupuu kukkii
Kate Atkinson: Elämä elämältä
Jouni Laaksonen: Lapsiperheen retkeilyopas
Kolme runokirjaa (Maaria Päivinen, Pirjo Suvilehto, Katriina Ranne)
Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta
Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma
Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön
John Boyne: Lentävä poika


Tätä postausta kuvittavat Vuosi kuvina -haasteen kuvat, joissa liikun edelleen täällä Sipoon ja Vantaan rajalla kotimaisemissani. (Entinen) syysihminen on aivan haltioitunut alkukesän vihreydestä. Ajatella, että kurjenpolvet kukkivat jo! Ja pihallamme karviaisissa on isot raakileet, mutta niistä pihajutuista voisin kirjoittaa joskus lisää. Huomasin, että autiotalon kuvan unohdin, mutta väliäkö sillä, kun toiset jo kirmaavat kesälaitumille.



Minä palaan pian joko itselleni ristiriitaisen lastenkirjan tai pohjoismaisen nykykirjallisuuden merkeissä. Suloista alkukesää ja hyviä kesälukusuunnitelmia kaikille!