maanantai 23. kesäkuuta 2014

Eleanor Catton: Valontuojat

Eleanor Catton: Valontuojat
Kustantaja: Siltala 2014
Alkuteos: The Luminaries 2013
Suomennos: Tero Valkonen
Kannen suunnittelu: jennygrigg.com
Sivuja: 722
Arvostelukappale
Uusiseelantilainen romaani

Langenneella naisella ei ole tulevaisuutta, asemansa kohottaneella miehellä ei taas menneisyyttä.

Lyhyt sitaatti, runsas romaani. Juhannukseni tiiliskivi, Eleanor Cattonin Valontuojat, kertoo Uuden-Seelannin kultakuumeen ajasta. Booker-palkittu romaani on viktoriaaniseen aikaan sijoittuva ja viktoriaanista romaania jäljittelevä kertomus, monimutkainen mysteeri, jossa kaikki liittyy kaikkeen ja joka tarjoaa näkökulmanvaihdoksen ja yllätyksen toisensa jälkeen.

Monipolvisen ja niin tarinansa kuin rakenteensa puolesta mutkikkaan romaanin kehystä on miltei mahdotonta - ja ehkä turhaakin - avata muutamalla lauseella.  Lyhykäisyydessään voi kertoa, että eletään vuotta 1866. Walter Moody saapuu Uuteen-Seelantiin kultaa etsimään. Hän asettuu Hokitikan kaupunkiin ja majoittuu Crown-hotelliin. Crownin ravintolassa kaksitoista miestä on kokoontunut salaisen oloiseen neuvonpitoon. Miehet pohtivat viimeaikoina tapahtuneita rikoksia, joiden seurauksena vauras mies on kadonnut, oopiumkoukussa oleva prostituoitu on yrittänyt itsemurhaa ja köyhän juopon hallusta on löydetty paljon rahaa. Walter Moodyn tavoin lukija joutuu keskelle salaisuuksien ja valheiden verkkoa, joka vilisee ihmisiä ja ajallista eteen- ja taaksepäin menoa.

Jos kiteyttäisin Cattonin romaanin yhteen sanaan, käyttäisin adjektiivia pyörryttävä. Valontuojat on pyörryttävä tai pökerryttävä monessakin mielessä. Se on ensiksikin niin runsas, että yksityiskohtien määrä uuvuttaa ja puuduttaa. Pidän verkkaisesti etenevistä kirjoista, mutta olin hyytyä ensimmäiseen kahteensataan sivuun. Yksityiskohtia ja henkilöitä on niin, että olin lukiessani kiitollinen teoksen alussa olevasta henkilöluettelosta - keskeishenkilöitähän on yhteensä kaksikymmentä. Tapahtumat eivät kiinnostavasta kehyksestään huolimatta jääneet kutkuttamaan. Pikkuhiljaa Valontuojat kuitenkin osoitti jonkinlaista taikaansa ja vaikka tunnustan lukeneeni romaanin pinnistellen, pääsin sisälle sen moniulotteiseen - samalla kertaa raakaan, salahellään ja mysteeriseen - maailmaan. Valontuojia on luonnehdittu pastissiksi viktoriaanisesta romaanista. Tähän näkemykseen on helppo yhtyä, itselleni kirja vaikutti ensin dickensläiseltä romaanilta nykyaikaisella twistillä.

Viktoriaanisuuden Catton hallitsee niin kerrontansa yksityiskohtien kuin muotoseikkojen osalta. Hän taustoittaa kaikki henkilöhahmonsa ja paikkansa huolella, kuvailee näiden ulkoasua ja henkilöhahmojen eleitä. Dialogit ovat pitkiä ja tarina välittyy pitkälti juuri repliikkien kautta. Myös lukujen alussa toistuu tietynlainen viktoriaanisuus. Catton aloittaa lukunsa kuvailemalla, mitä luvassa on. Esimerkiksi:

Keskiyö koittaa skorpionissa

Apteekkari lähtee etsimään oopiumia, me tapaamme vihdoinkin Anna Wetherellin, Pritchard käy kärsimättömäksi ja kaksi laukausta ammutaan.

Tämä lukujen alkuun sijoittuva kuvaileminen laajenee romaanin loppupuolella ja antaa erilaista tietoa kuin varsinainen luku. Suorasanaisen kerronnan lisäksi Catton kuljettaa tarinaa myös kirjeiden ja dokumenttien muodossa. Tähtien asennot ja horoskoopit kulkevat mukana kautta linjan - Merkurius on jousimiehessäVenus kaloissa ja sitä rataa - mutta tähtikarttojen merkitys ei auennut minulle kuin lähinnä sattuman kauppana, vaikka henkilöihin nekin vahvasti liittyvät. Luulenkin, että uusi lukukerta avaisi tätä lisää, mutta tiedän etten tule palaamaan Valontuojien pariin.

Romaanissa hienointa ja samalla uuvuttavinta on nimittäin sen rakenne, joka kiertää useita kehiä keskeiskäänteiden ympärille. Tapahtunutta ja tapahtuvaa katsellaan kaikista mahdollista näkökulmista siten, että jokainen saa äänensä kuuluviin ja kaikki pohjustetaan perinjuurin. Monien teemojen - kultakuumeen, sukupuoliroolien, huumeiden ja uudisraivauksen - ja henkilöiden vuoksi moninäkökulmaisuus käy sekin raskaaksi. Catton kyllä kirjoittaa tyylitellen, tarkasti, paikoin humoristisestikin. Hänen kielensä on hienoa, kielikuvat onnistuneita. Samaa voin tietenkin sanoa Tero Valkosen suomennoksesta, joka on huikeaa työtä. Kurjuus voi olla lohdullista, sillä esimerkiksi romaanin huora on heijastava pimeys ja lainattu valo. Ihmiset näkevät maailman, jonka haluavat tehdä täydelliseksi ja kuvittelevat minkänlaista siellä olisi asua, vaikka maisema on kaukana näistä haaveista.

Catton myös kieputtaa lukijaansa. Teksti on raskassoutuisenakin vaivatonta ja tarina tempoilee suuntaan sun toiseen. Silti kokonaisuus jättää hieman kylmäksi ja väsyneeksi. Näin ollen en voi sanoa, että nautin Valontuojien lukemisesta, vaan sen lukeminen oli pikemminkin bloggaajan työvoitto. Mutta tunnistan kyllä taidokkaasti kirjoitetun, Bookerinsa ansainneen kirjan. Nautinto ei olekaan aina lukemisen tarkoitus, vaan joskus myös se, että romaani haastaa ja jatkaa askarruttamistaan kirjan kansien sulkeuduttuakin.

--
Omppu kirjoitti romaanista erityisen hienosti ja hänen tekstinsä välittää osin niitä tunnelmia, joita Valontuojia lukiessani koin.

22 kommenttia:

  1. Miten nyt sattuikin niin onnekkaasti, että juuri kun tulin bloggeriin oli sinun kirjoituksesi nähtävissä. Blogger kun on tänään oikutellut oikein toden teolla, eikä suostu näyttämään listauksessa kuin viimeisimmän bloggauksen.

    Kiitän linkityksestä blogiini. Kyllä tosiaan aika samalla tavalla koin Valontuojat kuin sinäkin. Luin loppuosan hyvin intensiivisesti ja vähän sitten jäi Valontuojia kaipaamaankin, kun sen loppuun sain, mutta samalla kertaa olin helpottunut, että olin saanut sen luetuksi läpi. Valontuojilla oli hetkensä ja ne olivat hienoja hetkiä, mutta sitten oli aikamoinen määrä myös puutumisen hetkiä. Olen samaa mieltä, että Catton on hurjan taitava, mutta toivon, että hän seuraavaksi käyttäisi taituruuttaan vähän jollain toisella tavalla. :)

    Mietin itsekin noista astrologiajutuista, että niiden kautta varmaan avautuisi uusia näkökulmia (niiden kymmenien entisten lisäksi), mutta en jaksanut tuohon puoleen paneutua. Jos tästä romaanista tulee klassikko, niin voipahan ainakin ruksata luetuksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, Blogger taisi tosiaankin temppuilla alkuviikolla.

      Olen samaa mieltä Valontuojien loppuosastakin. Se on intensiivisin osa kirjaa ja minulle vasta siinä kirja näytti taikansa. Tiivistäen: hienosti kirjoitettu ja puuduttava. Minulla olisi Cattonin esikoinen pokkarina, mutta kynnys tarttua siihen kasvoi aika tavalla.

      Ja joo, tällä kirjaa saa tulevaisuudessa ehkä pisteitä "lue ainakin nämä" -listoilla. :)

      Poista
  2. Minäkin pakerran parhaillaan tämän kanssa! Jaksaa, jaksaa.... Paljon samoja ajatuksia!

    VastaaPoista
  3. Minä tykkäsin kirjan spiraalimaisesta rakenteesta ja kiihtyvästä vauhdista. Tämä oli romaani, joka koukutti minut, vaikkei ollutkaan helpoimmasta päästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minna, minunkin mielestäni rakenne on periaatteessa hieno. Romaanin vaikeus syntyy sen runsaudesta, ainakin minulle. Mutta on toki hyvä, että tällaisia kirjapaksukaisia kirjoitetaan ja arvostetaan.

      Poista
  4. Pyörryttävä ja pökerryttävä ovat kyllä erinomaisia sanoja kuvaamaan Valontuojia. Minäkin olin ihan uupunut kirjan alkuun (joka tässä tapauksessa on todellakin sen parin sadan sivun mittainen), mutta pikkuhiljaa aloin päästä henkilöistä jyvälle ja tarinan imuun. Ilmeisesti pidin kirjasta lopulta enemmän kuin sinä, mutta täydellinen se ei minulle ollut.

    Mietin muuten lukiessani tätä englanniksi, että mikä hirvittävä työ suomentajalla on täytynyt olla. En kadehdi, mutta nostan hattua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laura, alku tosiaankin uuvutti, loppu palkitsi. Luulen, että pidin huomattavasti vähemmän kuin sinä, vaikka minäkin tunnistin kirjan hienouden.

      Suomentajan työ on ihan huikeaa!

      Poista
  5. Jaa, heti alkoi kuulostaa kiinnostavalta kun mainittiin astrologiajutut. Tulin lukemaan kirjasta, koska kirjalla on kaunis nimi ja kansikuva on kaunis, salaperäinen ja kiinnostava :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai Laakso, kirjan nimi ja kansi ovat huikeat. Astrologia ei juurikaan kiinnosta minua, joten sen vuoksikin tästä kirjasta jäi hieman haastava olo.

      Poista
  6. Luin juttusi ja lisäsin kirjan oitis tbr-listalleni - kaipaan haasteita :)

    VastaaPoista
  7. Hmm. Aina vain enemmän epäilen, luenko tätä kirjaa milloinkaan. Miten on, muistuttaako yhtään Byattin Riivausta? Se nimittäin tästä kuvauksestasi tuli mieleen. Sekin on raskassoutuinen mutta toisaalta koukuttava, monikerroksinen jne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirsi, Riivausta tämä muistuttaa ehkä vain raskassoutuisuutensa osalta. Muuten romaanit ovat hyvin erilaiset. Koska rakastin Lasten kirjaa ja Pientä mustaa kirjaa, aion vielä joskus kokeilla Riivausta. Sen sijaan Cattonin suhteen olen epäileväisempi - ainakin omalla kohdallani.

      Poista
  8. Tämä kiinnostaa, mutta ehkä jättiläinen jää syksyn pidempiin iltoihin tuomaan iloa.

    VastaaPoista
  9. Minäkin olen juuri tässä miettinyt, että hyvä kirja ei välttämättä ole helppo kirja. On lopulta hyvin palkitsevaa, kun joutuu venymään, pinnistelemään, hämmästelemään, uupumaan ja kummastelemaan. Aina sitä ei vaan jaksa, haluaa helposti luettavaa, joka imaisee heti maailmaansa.

    Minulla on tuossa vielä pari tiiliskiveä odottamassa lukemista, joten tämän taidan skipata, vaikka Uusi-Seelanti onkin minun salainen rakastettuni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjailijatar, olen samaa mieltä. Monet lempikirjani eivät ole kovin helppoja. Tässä haastavuus tulee enemmänkin rakenteen raskaudesta enkä muuten saanut kirjasta suuria oivalluksia. En siis ihastunut ja nyt tuntuu, että olisin voinut skipata, mutta joskus vaan on oltava sitkeä.

      Ja ihana Uusi-Seelanti! Ainakin mielikuvissani.

      Poista
  10. Mielenkiintoinen arvio, jonka perusteella kirja kiinnostaa ja ei. Teemat vaikuttavat kiehtovilta, mutta luulen ettei tämä kirja noin muuten välttämättä ole ihan minua varten. Vaikka eihän sitä voi mitenkään tietää kokeilematta, mutta toistaiseksi seuraan sivusta. Onneksi ei tarvitse tässä ja nyt päättää lukeako joskus vai ei. Toisinaan riittää, että lukee toisten arvioita ja mietteitä. Vähän hassua ehkä, mutta kivaa silti. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elegia, kiinnostaa ja ei. Ymmärrän hyvin. Minua varten tämä ei ollut, vaikka luinkin loppuun. Ja minä muuten usein tyydyn toisten blogijuttuihin. :)

      Poista
  11. Koska luonnehdit kirjaa haastavaksi, se alkoi kiinnostaa minua... Tätä voisi kokeilla ihan uteliaisuuden vuoksi. Kiitos hienosta arviosta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, kehotan kokeilemaan! Haastavuus on mielestäni enemmänkin kerronnan yksityiskohdissa ja rakenteessa kuin esimerkiksi kielessä. Minä tykkään kielellisistä haasteista. ;)

      Poista