torstai 17. lokakuuta 2013

Margaret Atwood: Herran tarhurit



Margaret Atwood: Herran tarhurit
Kustantaja: Otava 2010
Alkuteos: The Year of the Flood 2009
Suomennos: Kristiina Drews
Kannen kuva: Corbis / SKOY
Mistä: Ostos
Kanadalainen romaani


Toby nielaisee yhden tuoksuvan lusikallisen, sitten toisen. Hunajan kerääminen oli raskasta työtä: pesien savustaminen, kennojen työläs irrottaminen, hunajan linkoaminen. Siinä vaadittiin herkkyyttä ja hienotunteisuutta. Mehiläisille piti puhua, niitä piti suostutella ja silloin tällöin myös kaasuttaa, ja joskus ne pistivät, mutta Tobyn muistoissa koko prosessi oli yhtä rikkumatonta onnea. Hän tietää pettävänsä itseään, mutta hän haluaakin pettää itseään. Hän tuntee kiihkeää tarvetta uskoa, että sellainen puhdas ilo on vielä mahdollista.

Maailmassa on tapahtunut luonnonkatastrofi, Vedetön tulva on pyyhkäissyt kaiken yli eikä eloon ole jäänyt juuri kukaan. Vain ikääntyvä Toby ja nuorempi Ren tietävät selvinneensä. Kummankin naisen elämä on jossain vaiheessa kietoutunut Herran tarhurit -nimiseen uskonlahkoon. Lahko on opettanut seuraajiaan elämään askeettisesti ja luontoa kunnoittaen, mistä syystä lahko on eristäytynyt muista, riettauteen kiintyneistä ihmisistä - valtaväestöstä.

Kanadalaisen Margaret Atwoodin romaani Herran tarhurit kuvaa maailmaa eräänlaisen ihmiskunnan tuhon jälkeen. Oryx ja Crake -kirjan eräänlainen sisarteos on kuvaus siitä, millainen tulevaisuus voisi mahdollisesti - ja ehkä pahimmillaan - olla. Ostin kirjan hyllyyni jo muutama vuosi sitten ja vaikka olen pitänyt kaikista lukemistani Atwoodin kirjoista, muistin romaanin vasta nyt.

Opeta meitä pahimman puutteen aikana ottamaan vastaan mitä kohtalo tarjoaa; ja kuiskaa meidän sisäiseen, hengelliseen korvaamme kasvien nimet, niiden kasvuajat ja kasvupaikat.
Sillä Vedetön tulva nousee, ja silloin tulee loppu kaikelle ostamiselle ja myymiselle, ja meidän on taas turvattava omaan apuumme täällä Jumalan rehevässä Puutarhassa. Joka oli myös sinun puutarhasi.

Herran tarhurit on tyylipuhdas dystopia. Ekokatastofin ja ihmisten himojen ja tarpeiden sovittaminen yhteen on tuttua monista kirjoista, mutta lahjakkaana kirjailijana Atwood tuo kirjaan moniulotteisuutta niin henkilöhahmojen, yhteiskunnallisuuden ja (eko)uskonnollisuuden kuin sukupuoliroolienkin osalta. Tulevaisuuskuvauksena Atwoodin kirja on nykynäkökulmasta varsin taitavasti kirjoitettu: pikkubioneereineen, BioKelmuineen ja SuperOnnineen (seksiä ilman jälkiseuraamuksia) romaani herättelee mielikuvitusta ja luo omanlaisensa maailman, mutta toisaalta ihmisten perustarpeet, eritteet ja sosiaaliset suhteet rakentuvat nykytodellisuudellemme tutulla tavalla. Lukija saa siis niin ruokaa mielikuvitukselleen kuin maata jalkojensa alle.

Vain muutama kohta dystopiassa ontuu ja tässä haluan tietenkin huomauttaa, että kirjailija saa kirjoittaa dystopiansa sellaiseksi kuin haluaa. Teknistä kehitystä on mahdoton arvailla ja Atwood maalaa pelottavan ja ahdistavan, mutta silti miltei leikittelevän maailman tulevaisuuden bordelleilla ja pikaruokaloilla. Keinoiho ja geenien muokkaus ja/tai geenimanipulaatiovapaus ovat arkipäivää, ja silti ihmiset soittavat tavallisilla, hieman vanhentuneen oloisilla kännyköillä. Tämä pikkuseikka ei häiritse lukukokemusta, mutta mielikuvituksellisessa maailmassa se tuntuu miltei nostalgiselta ja sympaattisen kotikutoiselta jäänteeltä.

Romaanina taitavasti rakennettu Herran tarhurit pitää otteessaan: eri ikäiset Toby ja Ren ovat päähenkilöinä onnistuneet ja katsovat kaikkea erilaisin silmin ja siten, että lukija pidättää paikoin hengitystään. Maailma on monin paikoin ankara ja rietas, mutta toivon pilkahduksiakin on. Lukiessaan saa olla tarkkana, sillä romaani rakentuu takaumien ja nykyhetken, virsien, saarnojen ja toiminnallisuuden varaan. Koska Atwood taitava kirjoittaja, pysyy kokonaisuus kasassa ja hyvin pysyykin. Atwoodin tyyliä voi luonnehtia paikoin saarnaavaksi, mutta teoksen aihepiiriin paasaaminenkin sopii etenkin, kun romaanin kuljetus ei juurikaan kärsi.

Sillä kun vedetön tulva tulee, ei luonnon voimia sovi vähätellä. Heti alusta saakka on selvää, ettei ihmislajille käy hyvin. Oppia voisi ottaa vaikka mehiläisiltä, joiden symbolinen rooli Atwoodin romaanissa on merkittävä. Herran tarhurit on kaiken kaikkiaan palkitseva lukukokemus ja suosittelen sitä myös heille, jotka eivät ihan ensimmäisinä ole dystopioihin tarttumassa.

23 kommenttia:

  1. Kiitos tästä arviosta! Kuulostaa aivan atwoodmaiselta kirjalta, eli kiinnostavalta ja laadukkaalta, tärkeältä teokselta, kuten olin etukäteen jo ajatellutkin muiden arvioiden perusteella. Olin kuitenkin erityisen kiinnostunut kuulemaan juuri sinun mielipiteesi, koska luulen, että olemme molemmat lukijoita, jotka eivät sinua lainaten "ihan ensimmäisinä ole dystopioihin tarttumassa". :) Nyt tuli sellainen olo, että olisi kiinnostavaa ja tarpeellista lukea Atwoodia pitkästä aikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jenni, oli kyllä virkistävää lukea Atwoodia pitkästä aikaa. Ja totta, en ihan ensimmäisenä lue dystopioita, mutta aina on poikkeuksia, kuten Teemestarin kirja ja tämä.

      Poista
  2. Fanitan kovasti Atwoodia ja olen lukenut melkein kaikki suomennetut romaanit, mutta juuri nämä Herran tarhurit sekä Oryx ja Crake ovat vielä lukematta. Sinun kirjoituksesi myötä tuli heti suuri hinku rynnistää näiden kimppuun. Taidan kuitenkin vähän odotella suotuisampaa lukuhetkeä: Atwood ansaitsee enemmän omistautumista, kuin mitä tässä kiireessä nyt irtoaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, Oryx ja Crake kannattaa lukea ennen Herran tarhureita, mutta tämä toimii toki itsenäisenäkin teoksena. Atwood vaatii oman aikansa, mutta hän kirjoittaa samalla aika koukuttavasti.

      Poista
  3. Minä pidin niin valtavasti Emmi Itärannan Teemestarin kirjasta, etten tiedä, uskallanko lukea toista dystopiaa :) No ei, kyllähän minä uskallan. Ja uskallanko tunnustaa täällä, etten olen tainnut lukea kuin yhden Atwoodin? Se on minusta vähän häpeällistä, sillä tiedän hänen olevan loistava kirjailija. Oi, kun saisikin vain päivät pitkät lukea ja kirjoittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjailijatar, Itärannan kirja on ihan omaa luokkaansa. Siinä on jotain kaunista ja ikiaikaista. Atwoodin kirja on toki tärkeä ja hyvin kirjoitettu.

      Ja niin, saisipa vaan lukea kaikki päivät. Ja kirjoittaakin - etenkin sinä!

      Poista
  4. Katja, minä en sitten ollenkaan syttynyt tälle kirjalle ja kyllä yritin. Eikö Johanna Sinisalo maalaa vähän samanlaisia tulevaisuuskuvia...Häneltä luin yhden ja se oli jotenkin pelottava.

    Tämän kirjan kansikin on niin houkuttava, mutta kun ei, niin ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. PS. Alan yhä enmmän uskoa, että jos puuttuu Atwood-geeni ei voi mitään, jos puuttuu Munro-geeni ei voi mitään...;) Ja Lessingiltäkin pidän vain kirjasta Viides lapsi. Mutta jäähän sitä jäljelle vielä vaikka mitä huiman kiinnostavia kuten Oates, Shrver, Shields, Pelo, Kettu, Irving...ne sata nais- ja sata mieskirjailijaani;)

      Poista
    2. Sinisalolla on tosiaan myös paljon dystooppista. Minäkään en ole innostunut hänen tuotanostaan, mutta Atwood vie mukanaan.

      Ja aina niitä kirjailijoita, joista ei vain innostu ja niitä, joihin putoaa täysillä. Luettelit monta omaa suosikkiani. Peloa en ole lukenut - vielä!!

      Poista
  5. Atwoodin kerronta on jotenkin niin luonnonläheistä ja lumoavaa... Tämä(kin) täytyy lukea, kun viimeisestä katastrofileffan katsonnastakin alkaa olla jo hyvä aika.
    Saako Katjaa haastaa lukemaan huomisen satupäivän kunniaksi yhden sadun (hih laitoin tämmöisen hupsun haasteen blogissani!)?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Bleue, sinäpä sen sanoit: luonnonläheistä ja lumoavaa. Kirjassa on paljon tartuntapintaa, vaikka tulevaisuuskuva on aika synkeä.

      Ja saa, olin hieman myöhässä, mutta innostuin sitten saduista ihan kunnolla. ;)

      Poista
  6. Olen lukenut Atwoodilta Sokean surmaajan. Sen muistan, että totuttautuminen Atwoodin kerrontaan ja kirjan aihepiiriin kesti muutaman kymmenen sivua. Sen jälkeen teksti alkoi vetää ja oikeasti tykästyin.

    Tämäkin siis kiinnostaisi. Kiitos arviosta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa, Sokea surmaaja on hieno. Suosittelen lukemaan lisää Atwoodia - minunkin pitäisi!

      Poista
  7. Ensimmäinen lukemani Atwoodin romaani oli Ryövärimorsian vuonna 1994, olin silloin 19-vuotias ja muistan romaanin olleen ihan omaa luokkaansa ja todellinen tajunnanräjäyttäjä, en ollut lukenut mitään vastaavaa aiemmin. Silloin tajusin olevani jonkun hienon äärellä. Atwoodia pitäisi ehdottomasti lukea, monta teosta löytyisi omastakin hyllystä. Tätäkään en ole lukenut, hyvä dystopia kyllä kiinnostaisi. Luen muuten tällä hetkellä toista hienoa kanadalaista, Alice Munroa totta kai. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, sama! <3 Ryövärimorsian oli ensimmäinen lukemani Atwoodin kirja se vei mukanaan, tosiaan räjäytti kirjallista tajuntaa jollain tasolla. Minun pitäisi lukea enemmän Munroa.

      Poista
  8. Atwood kiinnostaa kovasti ja dystopiakin on mieleen, joten kiitos lukuvinkistä! :)

    VastaaPoista
  9. Kiva kun luit ja kirjoitit tästä. Pidän kovasti sekä Verrosesta että Atwoodista dystopioineen. Herran tarhurit on tosiaan jatkoa Oryx ja Crake -kirjalle, vaikka henkilöt vaihtuvat. O&C räjäytti minun tajuntani!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arja, mainitsit Verrosen. Minä en ole häntä lukenut, mutta pitäisi kyllä! Oryx ja Crake mainitaan tässäkin kirjassa.

      Poista
  10. Olen lukenut muutamia Atwoodin kirjoja,kuten juuri tämän Herran tarhurit. Ei kauhean odotettava tulevaisuus olisi tämän mukaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Family Living, tulevaisuuskuva on tosiaankin synkkä. Mutta hieno ja ajatteluttava romaani, kuitenkin.

      Poista
  11. Juuri tänään Atwoodista bloganneiden joukkoon liittyneenä vinkkaan hänen psykologisesta romaanistaan Cat's Eye (suomennettu nimellä Kissansilmä), jonka käsittelemä aihe on riipaiseva mutta joka on teemaltaan eheyttävä. Tulevaisuuskuva siis valoisa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taija Mård, kiitos vinkistä! Atwood on hieno kirjailija.

      Poista