maanantai 17. joulukuuta 2012

Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus

Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus
Kustantaja: Gummerus 2012
Alkuteos: tiedot puuttuvat kirjan copy-sivulta (Googlen mukaan Schweigeminute 2008)
Suomennos: Markku Mannila
Kannen suunnittelut Kathleen DoGrado
Sivuja: 176
(Pienois)romaani, Saksa

Miten kauan hän seisoikaan siinä asennossa sinun kuvasi edessä, Stella, kuvan jonka kulmassa oli poimutettu musta nauha, surunauha, muistonauha; hänen kumarruksensa aikana katseeni haki sinun kasvojasi, joilla väreili lempeä hymy, meille vanhemmille oppilaille niin tuttu sinun englannintunneiltasi.

Saksalaiskoulu Itämeren rannikolla elää suruaikaa. Koulun ihailtu englanninopettaja Stella on kuollut loukkaannuttuaan veneilyonnettomuudessa. Koko koulu on järkyttynyt, mutta kaikkein eniten Stellan poismeno koskettaa Christiania, 18-vuotiaista nuorukaista, joka oli korviaan myöten rakastunut Stellaan. Christianin muistoissa rakkaus ei ollut täysin yksipuolista. Nyt jäljellä ovat vain suru ja hiljaisuus, jota Christian koettaa täyttää ottamalla selkoa Stellan elämästä. Mutta mitä on jäljellä silloin, kun haaveellinen rakkaus on fyysisesti vain valokuva eikä sekään Christianin omaisuutta?

Saksassa suurta arvostusta nauttiva Siegfried Lenz kirjoitti romaaninsa Hetken hiljaisuus (2008) osin tehdessään surutyötä vaimonsa kuoleman jälkeen. Kirjan takakansitekstin mukaan Lenzin omakohtainen suru antaa romaanille ainutlaatuista herkkyyttä ja menetetyn rakkauden kaihoa.


Sinä painot pääsi olkaani vasten, minä en uskaltanut liikahtaakaan, ojensin sinulle käteni ja tunsin vain, miten sinä kohotit sen poskellesi ja annoit sen levätä siinä hetken. Miten erilaiselta Stellan ääni kuulostikaan, kun hän yhtäkkiä nousi ja meni ulos rannalle, missä hän yritti kääntää meidän kaatuneen veneemme pystyyn, mutta ei onnistunut, sitten, hetken mietittyään, hän otti äyskärin, joka oli aina mukana, ja alkoi tyhjentää venettä.

Lenzin romaani on niitä kirjoja, jotka jakavat lukijansa. Helsingin Sanomien Pertti Lassilan mielestä Hetken hiljaisuus on pelkistettyä ja vaikuttavaa sanataidetta, vanhan mestarin hieno teos. Keskisuomalaisen Hannu Waaralalle kirja on elegisyydessään pieni helmiAmma joutui väittelemään itsensä kanssa, Tuulian mielestä kirjan tarina on ontto ja kieli tylsää. Hetken hiljaisuus ei ollut myöskään Ilselän Minnan mieleen. Hän arvelee, että kirja uppoaa hyvin Joel Haahtelan tuotannon ystäviin. Olen Haahtelan tuotannon suuri ystävä, mutta en löytänyt Lenzin ja Haahtelan kirjoista oikeastaan muuta samaa kuin keskieurooppalaishenkisyyden. Näenkin Lenzissä enemmän Johan Bargumia, jonka teoksista pidän kuitenkin enemmän kuin tästä ensimmäisestä lenzistäni. Tämä johtuu siitä, että Haahtelan romaaneissa vatulointi on usein - kaikesta huolimatta - toimijuutta, kun taas Bargumin ja Lenzin kirjojen sävy on kaihoisan muisteleva, kadotetussa vellova ja jollain tapaa ainakin osin toivonsa menettänyt. Myös kirjoitustyylissä löydän samanlaisen mentaliteetin Lenzin ja Bargumin välillä: mennyt elää nykyisyydessä, sen jokaisessa hetkessä. Silti en löydä Lenziltä sitä, mikä Bargumin kerronnassa viehättää: romanttisuuden ja tarkkanäköisyyden vuorottelua. Lenzin kirjasta löysin vain romanttisuutta ja sitäkin ainoastaan suruna.

Tunnistin toki kirjasta sen hienouden ja elegisyyden, mutta koin teoksen samalla kieleltään kummalliseksi ja väärällä tavalla haahuilevaksi. Surusta ei tarvitsekaan saada otetta, mutta Lenz ei pääse lainkaan sen yli. Tarina ei kasva, se ei ikävä kyllä elä. Tietenkin kirjassa, jonka keskiössä on nuorukaisen surun kokemus, ei eläminen olekaan se tärkein asia, mutta kaunokirjallisuudelta odotan aina jonkinlaista puhuttelevuutta, jota en nyt saanut. Ilselän Minnan tavoin koin vaivaannuttavaksi sen, että Christianin puhuu Stellasta samassa yhteydessä sinä- ja hän-pronominein. Kenties kirjailija on halunnut toisaalta vieraannuttaa - olihan Stella kaikesta huolimatta melkoinen haavekuva - ja toisaalta tuoda kuolleen opettajattaren lähemmäksi päähenkilöä, mutta ratkaisu vaikeuttaa lukemista tehden siitä hyppelehtivää. Kaikesta huolimatta Hetken hiljaisuus on kaunis kirja. Se on ikääntyneen miehen kirjoittama romaani nuoren miehen rakkaudesta. Sukupolvien vuorottelu näkyy Lenzin kerronnassa, koska vaikka Christian on nuori, valottuu hänestä kertovan kirjailijan iäkkyys kaikessa.

Luin Hetken hiljaisuuden viikko sitten lentokoneessa matkalla Münchenistä Helsinkiin. Vaikka lukukokemus on vielä melko tuore, olen unohtanut melkein koko kirjan. Kokonaisuus ei säväyttänyt, mutta mieleen jäi sentään aavistus Lenzin kerronnan ilmavuudesta sekä surun kaikenläpäisevästä vaikutuksesta.

***

18 kommenttia:

  1. Tosiaan, jotain samaa Lenzissä voisi olla kuin Bargumissa. Olen kyllä siinä mielessä huono asiantuntija, kun olen lukenut molemmilta vain yhden. Bargum vei kyllä mennen tullen! Pidin paljon enemmän Syyspurjehduksesta kuin tästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuulia, tematiikassa ja tunnelmassa on samaa. Olen ihan samaa mieltä siitä, että Bargum on paljon parempi. Lenziä selvästi arvostetaan maailmalla, mutta tämän jälkeen en ole erityisen kiinnostunut lukemaan muita hänen teoksiaan.

      Poista
  2. Ei kuulosta ihan minun kirjaltani. Jos haluan haahuta, valisten Haahtelan :D
    Kiintoisaa oli kuitenkin lukea arviosi kirjasta, kiitos siitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elma Ilona, minäkin luulen ettei tämä ole ihan sinun kirjasi. Minulla ei tämä ihanien kirjojen joulukuu ole mennyt vielä ihan putkeen, mutta nyt luen kyllä aika ihanaa romaania. :)

      Poista
  3. Aloittelin tätä Lenzin kirjaa taannoin, vähän sen jälkeen kun Minna heitti ilmoille mahdollisen tyylillisen yhteneväisyyden ihanan Haahtelan teoksiin. Teksti alkoi kuitenkin tökkiä jo heti alkuvaiheessa, ja kirja jäi lyhyydestään huolimatta kesken. Ei siis ehkä ihan minun(kaan) kirjani.

    En ole kuitenkaan vielä palauttanut Hetken hiljaisuutta kirjastoon, ajattelin antaa sille jossain kohtaa vielä toisen mahdollisuuden. Tarina vaikutti kaikkiaan kauniilta, kuten sanoitkin, ja minulle jäi ensimmäisestä epäonnistuneesta yrityksestä huolimatta vielä vähän mielenkiintoa kirjaa kohtaan. Katsotaan nyt... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, minuakin kiinnosti tuo Haahtela-vertaus, mutta en löytänyt kirjoissa kovinkaan paljon samaa. Luulen, että minultakin kirja olisi jäänyt kesken, jos se ei olisi ollut ainoa lentokonelukemiseni paluumatkalla. ;) Täysin kehno kirja ei kuitenkaan ole. Kannattaa siis ainakin kokeilla!

      Poista
  4. Mikäs Joel Haahtelan fanikerho täällä kokoontuu, ilmoittaudun mukaan :D Tätäkin kirjaa pyörittelin kädessä mutta en vielä tuonut kotiin asti. Nyt kyllä tuntuu, että voisi olla lukumakuuni sopiva. Bargumia en ole lukenut vielä ollenkaan, pitänee korjata sekin puute.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Henna, tervetuloa! :) Haahtela-faneja on kirjabloggaajien joukossa aika paljon, mutta on myös hänen teoksiaan inhoavia. Ja se, että kirjailija jakaa mielipiteet on vain iloinen asia.

      Minä en tästä kirjasta pitänyt, mutta Bargumia suosittelen lämpimästi.

      Poista
  5. Hmm..pitäisiköhän huitaista hattuun saksaksi. Jotta pääsisin jakamaan mielipiteeni :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helmi-Maaria, huitaise! Olisi kiinnostava lukea, miten Lenz avautuu sinulle - ei se voi ainakaan Haahtelaa huonommin mennä. ;)

      Poista
  6. Minua tämä kiinnostaa, mutta ehkä en pisä kiirettä tämän lukemisen kanssa. Haahtela ja Bargum ovat molemmat niin hienoja kirjailijoita, että en osaa verrata muita heihin :D.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, olen samaa mieltä Haahtelasta ja Bargumista. Lenz on niin arvostettu, varmasti ihan ansiosta, että ajan myötä kannattaa varmasti lukea.

      Poista
  7. Mielenkiintoista! Ja mielenkiintoista oli lukea tuo oma väittelynikin, nimittäin nyt parin kuukauden jälkeen mielikuvani kirjasta on huomattavasti positiivisempi kuin postauksessani. Mutta olen siis monesta asiasta kanssasi aivan samaa mieltä, ei tämä mikään suoraviivainen lukunautinto ollut.

    Sotkeudun aina ajatuksissani, kun mietin ajatusten (kuten esim tässä minä- ja hän-puhuttelujen) irrationalisuutta. Toisaalta se lukijana on ärsyttävää, mutta sitten toisaalta, jos toivomme kirjalta todellisuuden todentamista, eikö siihen nimenomaan kuulu irrationaalisuus?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Amma, joskus mielikuva kirjasta tosiaankin muuttuu ajan kanssa. Minä luulen, että minulle käy niin, että tämä kirja muuttuu vain haaleaksi muistoksi. En nimittäin muista kirjasta enää oikein mitään.

      Irrationaalisuus on totta kai olennainen osa tajunnanvirtaista tekstiä. Minä en kuitenkaan kaipaa todellisuuden todentamista silloin, kun se tarkoittaa tällä (minulle väärällä) tavoin vaikeaselkoista tekstiä.

      Poista
  8. Ihan hassua. Joskus olen suorastaan helpottunut, että et ole pitänyt jostain kirjasta, sillä sehän tarkoittaa sitä, että minun ei tarvitse lukea sitä :) Kun tämä aika on niin rajallista, valitsen mieluiten hyviä kirjoja ja olen huomennut, että meidän makumme menevät aika lailla yksiin. Joten hyvä näin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjailijatar, tosiaankin hassua! Yleensä sitä tulee kirjoitettua blogiinsa sellaisista kirjoista, joista pitää. Olen aika hyvä jättämään ei-kiinnostavat kirjat kesken. Mutta tämä oli ainoa, joka minulla oli lentokonelukemisena. Tulipahan luettua!

      Poista
  9. Tämä olisi varmaan juuri minulle. Uin vieläkin Saksan kirjallisuudessa ja mm. Maxim Leon Talviuni Berliinissä ei saanut blogisavuja ja Schlinkin Viikonloppua puolisvat vain minä, Tuure ja Tuulaliina Varis;-) Barnesin Kuin jokin päättyisi velloo myös menneissä tapahtumissa,niissä meneissä, jotka ulottavat otteensa meihin välillä kuluneen ajan ylitsekin.

    Sinun ja minun kirjalliset maut eivät kohtaa kaikiltaan, mutta onneksi kohtaamme lumessa ja eläköön erilaisuus: En ole ikinä ulvonut laumassa susien mukana eli ikihippi;-) Nyt olisi jännittävää kuulla, mitä pidät Hollinghurstin Vieraan lapsesta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, Saksa, suru ja meri ovat sinua. Mutta laimeus ei. Ja nimenomaan se laimeus on kirjan ongelma. Kirja on jotenkin hajuton ja mauton. Toki aina kannattaa kokeilla! ;)

      Meillä kirjallinen maku menee mielestäni monin osin yksiin: juuri Barnesin Kuin jokin päättyisi, Heivollin Etten palaisi tuhkaksi, Irving, Oates (vaikka en ole uusinta lukenut), Brooks, Hustvedt, Auster... Paljon, paljon samoja suosikkeja! Onneksi myös monia eri.

      Vieraan lapsen luen joskus, kunhan sen käsiini saan.

      Poista