keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Chris Cleave: Poikani ääni



Chris Cleave: Poikani ääni
Kustantaja: Gummerus 2012
Alkuteos: Incendiary 2005
Suomennos: Irmeli Ruuska
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 338
Ulkomainen romaani, Iso-Britannia

Hei Osama, kaikki mitä olen tähän mennessä kirjoittanut tapahtui keväällä vailla hetkenkään taukoa. Se oli likaista ja surullista, ja kaikki, jotka eivät räjähtäneet tai palaneet, köyrivät keskenään kuin viimeistä päivää. Meno oli kuin luonnossa konsanaan. Siis Lontoon tyttöjähän tässä ollaan, mutta tiedän kyllä, mitä maaseudulla tapahtuu. Katson telkkaria siinä missä muutkin.

Keväällä, vapunpäivänä, kaikki muuttuu, niin Lontoo ja brittiläinen yhteiskunta kuin Lontoon East Endistä kotoisin olevan naisen elämäkin. Arsenalin jalkapallostadionilla tehdään terrori-isku, jonka seurauksena tuhatkunta ihmistä menettävät henkensä. Kuolleiden joukossa ovat myös naisen mies, poliisi ja hyvä isä, sekä nelivuotias poika, joka eläessään rakasti Puuha-Peteä sekä unileluaan Herra Pupua. Terrori-iskun aikana nainen nai Jasper Black-nimisen juppimiehen kanssa, mikä ei ole hänelle uutta. Hyvästä parisuhteestaan huolimatta nainen on hakenut seksiä sylistä, jos toisestakin. Terrori-iskun ja valtavan menetyksen jälkeen nainen alkaa käydä läpi omaa elämäänsä, menneisyyttään, rakkaitaan, työväenluokkaisuuttaan ja täysin vailla päämäärää olevaa tulevaisuuttaan. Hänen minä-kerrontaan perustuva pohdintansa alkaa aina sanoilla Hyvä Osama tai Hei Osama - naisen mietteistä muodostuu kirje Osama bin Ladenille.

Chris Cleaven tänä syksynä suomeksi julkaistu Poikani ääni (2005) kysyy, että mikä pitää meidät elossa, kun mitään syytä elää ei enää ole? Olisin varmasti uponnut hyvin jo tuohon kysymykseen ja kirjan takakansitekstiin, mutta suurimmat syyt tarttua kirjaan olivat, että pidin kovasti Cleavelta aiemmin suomennetusta Little Been tarinasta ja pääsin myös haastattelemaan Cleavea reilu vuosi sitten. Koska aloin lukea kirjaa mainitsemistani lähtökohdista käsin, olivat odotukseni suuret.

En tiedä, miten sinä Osama sen teit, mutta sinä et yksistään räjäyttänyt minun poikaani kappaleiksi, vaan myös kokosit hänet uudestaan miljoona kertaa. Sen jälkeen minä katselin joka ainoa hetki, miten poikani marssi pois milloin yläluokkaisten äitien, milloin liikenteenvalvojien, milloin ruokatunnilla shoppailevien toimistovirkailijoiden kanssa, ei kukaan niistä näyttänyt siltä kuin osaisi laittaa pojalle sellaista ruokaa, josta hän tykkäisi. Suklaajäätelöä!

Poikani ääni on romaani surusta. Kaiken keskiössä on se valtava menetys, suuri koko kansakuntaa järkyttävä tapahtuma sekä pari pientä, muutaman ihmisyksilön koko elämän muuttavaa kohtaamista. Cleaven teos on hyvä romaani. Se on kerronnallisesti ja kielellisesti vahva, sen tarina pitää otteessaan ja kaiken kruunaa vielä brittiläistä luokkayhteiskuntaa tarkasteleva (voisinko sanoa) sosiologinen ote.

Kirjassa on kuitenkin paljon sellaista yksinkertaistamista, suoranaista naiiviutta, joka ärsyttää ja tekee Poikani äänestä ainakin osin kliseisen. Romaani pohjautuu vastakkainasettelulle. Vastakkain eivät ainakaan suoraan ole Osama bin Laden ja britit, vaan ylä- tai keskiluokkaiset nirppanokat Helmut Langeissaan ja itälontoolainen Niken ja Adidaksen vaatteisiin pukeutuva kouluttamaton kevytkenkä. Vaatteet ja kampaus tekevät ihmisen, mutta onneksi nirppanokistakin löytyy sydämellisyyttä, samoin slummiseudun asukkaista. Voi olla, että kaikkien näiden vivahteiden ymmärtämiseen tarvittaisiin parempaa brittiläisen yhteiskuntajärjestelmän tuntemista, mutta itseäni tällaisen yksinkerteistetun vastakkainasettelun lukeminen ärsytti. Eri luokista lähtöisin ihmisten kohtaamiset ovat jotenkin päälle liimattuja. Samanlaista vastakkainasettelua on muussakin kerronnassa: kun aurinko paistaa kauniisti ja kaikki on hyvin, räjähtää stadionilla. Auringonpaiste ennakoi terrori-iskua niin itsestään selvästi, että lukija tietää sen takakannessakin kerrotun tapahtuman ihan heti. Kirjassa liikutaan vahvasti ylisentimentaalisuuden karikoissa.

Poikani ääntä kuvataan kirjeeksi Osama bin Ladenille. Silti kyse ei mielestäni ole kirjeromaanista, vaan pikemminkin yksinpuhelusta, jossa surunsa kanssa kamppaileva äiti puhuu, ajattelee ja huutaa terroristijohtajalle. Kirjeenä kirjaa ei voi lukea, mutta muuten Cleave saavuttaa uskottavasti englantilaisen "lähiömutsin" tuskan. Koska päähenkilö on kovapintainen Itä-Lontoon kasvatti, on Cleave käsitääkseni kirjoittanut romaaninsa murteella tai ainakin vahvalla alaluokkaisella puhekielellä. Alkuteosta lukematta en osaa arvioida suomentajan onnistumista, mutta ainakin hän saavuttaa hyvin niin puhekielisyyden, alatyylisyyden (tissit, kusipäät ja ginitonikit) kuin ennen kaikkea äidin tuskaa kuvastavan sekopäisen intensiivisyyden.

Poikani ääni on koskettava, ehjä ja ajatteluttava romaani. Se on helppolukuinen, muttei helppo. Se käpertyy suruun ja on silti yhteiskunnallinen, poliittinenkin. Vaikka romaani pelaa jossain määrin kliseillä eikä se täysin vakuuta, onnistuu se ehkä tärkeimmässä tehtävässään: se koskettaa ja liikuttaa.

***½

Oota mä luen tän eka loppuun -blogin Minna löysi kirjasta vaikeita asioita, yhteiskunnallista merkittävyyttä ja toiveikkuutta. Kirjavan kammarin Karoliina puolestaan löysi kirjasta paljon ällöttävää ja epäuskottavaakin, muttei silti voinut laskea kirjaa käsistään. Kolmannen linjan Miian mielestä kirja on läpikohtaisin ihan hyvä.

20 kommenttia:

  1. Oli jännittävää lukea mietteitäsi tästä kirjasta. Minä havaitsin kirjassa paljon puutteita, enkä kauheasti arvostanut sitä lukuhetkellä - ja silti en osannut laskea kirjaa kädestäni ja nyt myöhemmin totean sen jääneen minulle hyvin vahvasti mieleen.

    Cleave ei ole kauhean hyvä pienieleisyydessä eikä varmasti yritäkään olla. Hän pelaa häikäilemättä kliseillä, sentimentaalisuudella ja melodramaattisuudella saadakseen viestinsä perille. Se on välillä ärsyttävää, mutta minusta hän hoitaa hommansa aika hyvin. Pidän Cleaven kirjoista tunteen tasolla kovasti.

    Oli hyvä kuulla, että suomennos oli sinusta hyvä. Luin kirjan itse englanniksi ja tosiaan tuo äidin puhetyyli oli niin kertova ja ratkaiseva kirjan idean kannalta, että minua on hirvittänyt ajatella, miten se on kääntynyt (abstraktillakin tasolla) suomeksi. Kaikkein eniten koko kirjassa pidin juuri äidin kertojanäänestä, sen rehllisyydestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Karoliina, minua jännitti lukea tätä, koska Little Been tarinan ja Cleaven tapaamisen jälkeen olen ollut ihan fani. Ja pidin tästäkin kirjasta, totta kai. Samoin uskon kirjan jäävän mieleeni.

      Silti en ihastunut niin paljon kuin toivoin. Kliseet, vaikka tarkoituksellisetkin, ärsyttävät minua. Nyyh. Mutta tunteisiin Cleave osaa tekstillään vedota.

      Poista
  2. Sain tämän ihan äsken loppuun ja olen vielä aika hämmentynyt lukemastani. Varsinkin kirjan alku oli kirje-rakenteen takia minusta vähän hämmentävä ja ehkä epäuskottavakin. Tämä on niitä kirjoja joista haluaisin tykätä mutta en ehkä varauksettomasti pysty.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Norkku, minä en hämmentynyt, mutta muuten tuntuu kuin olisimme tästä aika samaa mieltä. Kirjerakenne ei oikein toimi, mutta muuten äidin kertojanääni on hyvin kirjoitettu.

      Poista
  3. Minä olen oikeastaan alkanut kiinnostua tästä vasta viime aikoina. Jotenkin nuo kaksijakoiset blogiarviot puhuvat tällä kertaa enemmän puolestaan kuin yksiselitteisen kehuvat. Ihan pakko saada lukea miten kirja voi olla yhtä aikaa koskettava ja kliseinen, epäuskottava ja melodramaattinen, koukuttava ja mieleenpainuva. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Peikkoneito, olen ihan samaa mieltä! Jos kirja jakaa lukijansa, on siinä pakko olla joku sellainen piirre, joka herättää tunteita suuntaan jos toiseenkin. Cleaven kirja on mielestäni kaikkea tuota: kliseinen ja epäuskottava, mutta jotenkin tosi, koskettava ja luultavasti kauan mielessä säilyvä. Jännittävää!

      Poista
  4. Tämän haluaisin lukea,ihan aiheensa vuoksi,joka on tuttua myös täällä. Kiitos esittelystä:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yaelian, kirjan aihe on ikävää ja pelottavaa kyllä tosi, vaikka teos fiktiota onkin. Vaikuttava kirja, uskon että voisit pitää!

      Poista
  5. Oli varmaan mukava päästä taas parempien kirjojen pariin, vaikka huonon kirjan viikko olikin menestys! ;) Kiva että tämä oli hyvä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elma Ilona, arvaa vaan? :) Vaikka huonon kirjan viikossakin oli puolensa...

      Poista
  6. Minä olen aloitellut tätä muutaman sivun verran ja hyvältä vaikuttaa. Kiva jos tämä on lukemisen arvoinen :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, tämä on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ei mikään vuoden huipputeos, mutta vahva, omintakeinenkin kertomus.

      Poista
  7. Ihana että "Huonon kirjan"; päänsärkyä aiheuttava-viikkosi on takana;-)

    Ihan pikainen viesti taas kiittääkseni sinua siitä että kerroit kirjasta (kuten Little Bee:ä) sopivasti, paljastamatta liikaa. Odotan kovasti oman kappaleeni saamista. Olen varma, että pidän myös tästä. Koukutuin Chrisin kirjoitustyyliin!

    Mukavaa loppuviikkoa Katja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaana, ihanaa että pidit Little Beestä! Luulen, että voisit pitää tästäkin. Tosin aika herkäksi tämä kirja vetää.

      Poista
  8. Luin vasta Little Been, enkä nyt ihan hirveästi siihen ihastunut. Alku oli hyvä, mutta sitten homma jotenkin lässähti. Viimeksi kun kävin rakkaassa lainauslaitoksessa, Poikani ääni oli uutuushyllyssä, mutta en ottanut sitä mukaani. Little Been pienoinen pettymys raastoi vielä lukusieluani, mutta ehkäpä annan herra Cleavelle uuden mahdollisuuden toisella kertaa... =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Irene K., minä taas pidin kovasti Little Beestä. Ja rakastuin siihen sen jälkeen, kun pääsin tapaamaan Cleave illallisen ja haastattelun merkeissä - joskus nämä romaanin ulkopuoliset asiat vaikuttavat kovasti, mutta tosiaan Little Bee oli (onneksi :D ) mieleeni jo aiemminkin.

      Aina kannattaa antaa uusi mahdollisuus, vaikkei kaikesta voi tai tarvitse tykätä.

      Poista
  9. Juuri julkaisin oman postauksen tästä, tämä linkki jäi pois mutta lisään. Surustahan tämä tosiaan kertoo, ja kyllä liikutuin, pakko myöntää, kaikesta ylisentimentaalisuudesta ja muusta överistä (jota siinä mielestäni oli) huolimatta. Tai ehkä juuri siksi. Ehkä kirjailija vain on niin taitava :-) Tarina ainakin on riittävän yllätyksellinen koukuttamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arja, kiitos. :) Minäkin liikutuin tämän äärellä, koukutuinkin. Cleave on taitava, mutta silti minä en ihan saanut sitä, mitä hain.

      Poista
  10. Mä aloitin tämän enkuksi viime kevättalvesta, mutta en saanut koskaan loppuun. Kuten varmaan olen jokaiseen blogiin kommentoinut, niin poikani oli isänsä kanssa muilla mailla, eikä tuntunut hyvältä karmalta lukea tällaista kirjaa sillä hetkellä.

    Toki kiinnostavaa lukea, mitä muut lukijat ovat mieltä. Mulle se lukuhetki oli vähän liian vaikea tähän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari A., lukuhetki vaikuttaa aina paljon ja sinulla oli ihan erityinen syy jättää tämä kesken. <3

      Poista