keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Jean Webster: Setä Pitkäsääri


Kuukauden tyttökirjaklassikko
Jean Webster: Setä Pitkäsääri

Kustantaja: WSOY, Nuorten toivekirjasto 1955 (5. painos)
Alkuteos: Daddy-Long-Legs 1912

Suomennos: Tyyni Haapanen-Tallgren
Kuvitus: Jean Webster
Sivuja: 176
Ulkomainen tyttökirjaklassikko, kirjeromaani, Yhdysvallat


Tuntuu hullulta kirjoittaa kirjeitä ihmiselle, jota ei tunne. Minusta tyntuu hullulta ylipäätään kirjoittaa kirjeitä - en elämässäni ole kirjoittanut muuta kuin kolme tai neljä, niin että anna anteeksi, jos nämä eivät ole vallan mallikelpoisia.

Jerusha Abbot, pienestä pitäen orpokodissa kasvanut tyttö, saa aikuisuuden kynnyksellä yllättävän uutisen kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona, joka on vanhastaan ollut Ihan Kamala Päivä. Silloin orpokodin johtokunta kokoontuu ja kaiken täytyy olla tahratonta ja tomutonta. Nyt Jerushalle kerrotaan, että herra John Smith -nimeä käyttävä johtokunnan vaikutusvaltainen jäsen on päättänyt lähettää Jerushan korkeakouluun ja maksaa tytön koulutuksen ja ylläpidon opinahjossa. Ainoana ehtona koulutukselle on, että Jerusha kirjoittaa herra Smithille kirjeen kerran kuussa ja kertoo niin opintojensa etenemisestä kuin kampuksella viettämästään arjesta. Aikana, jolloin tytöillä, varsinkaan orvoilla, ei ollut kuin harvoin mahdollista kouluttautua, kohtaa Jerusha melkoisen onnenpotkun. Mutta miten orpotytöllä sujuu hienostopiireissä? Ja kuka kumma on herra Smith?

Herra Smith on Setä Pitkäsääri, kuten Jerusha häntä kirjeissään nimittää. Sata vuotta sitten Yhdysvalloissa ilmestynyt Jean Websterin romaani Setä Pitkäsääri (1912) on käsitykseni mukaan erittäin rakastettu teos kotimaassaan ja kirjan maine sekä klassikkoasema saivat minutkin sen lukemaan. Jerushan, joka keksii kutsua itseään Judyksi, opiskeluvuosien tarina kerrotaan Setä Pitkäsäärelle osoitetuissa kirjeissä.

Rakas Setä Pitkäsääri!
Onko sinulla koskaan ollut herttaista tyttölasta, joka pienenä varastetttiin kehdosta?
Ehkä minä olen se tyttö! Jos olisimme romaanissa, olisi ratkaisu sellainen, eikö totta?
On todella hirvittävän hullunkurista, kun ei tiedä kuka on - jännittävää ja romanttista.


Jännittävä ja romanttinen on Websterin kirjakin ja sellaisenaan se on tyylipuhdas tyttökirja. Jerusha, Judy, on nokkela, hyväntuulinen, kirjallisesti lahjakas, muihin verrattuna sopivan erilainen - ulkopuolinen - tyttö. Hänen kirjeensä Setä Pitkäsäärelle ovat hauskoja, täynnä tunteita epävarmuudesta pyyteettömään ihailuun sekä arjen ja juhlan kuvailua aina koripallopeleistä filosofian opiskeluun ja sairastumisesta ihmeelliseen Crêpe de chinestä valmistettuun juhla-asuun. Kirjeromaani etenee vetävästi ja viehättävän tarkkanäköisesti.

Vetävä ja tarkkanäköinen kerronta voisi ihastuttaa suuresti eikä kirjeromaanejakaan tule vastaan liiaksi saakka. En kuitenkaan päässyt varauksetta kirjan lumoihin, sillä ollakseen korkeakouluopiskelija Judy on kovin naiivi, hän on kuin yli-ikäinen Pollyanna-hahmo. Kaikki huudahtelu ja kirjeitä elävöittävät sinänsä hauskat piirustukset saivat minussa aikaan tunteen, että luen kaksitoistavuotiaan lapsen, en aikuisuuteen astuvan korkeakouluopiskelijan, kirjeitä. Tämä ristiriita häiritsi minua kirjan puoliväliin saakka, mutta lopulta tarinan voima vei mukanaan.

Kouluelämän kuvaus on vahvaa. Webster tunnettiin voimakkaana tyttöjen koulunkäynnin puolestapuhujana ja naisten oikeuksien esimarssijana. Saran mukaan Wesbterin kirjoissa korostetaan oppiaineiden tasa-arvoisuutta; Judykin opiskelee klassisia kieliä, geometriaa ja voimistelua, oppiaineita, joita vain joitakin vuosia aiemmin pidettiin tytöille sopimattomina. Setä Pitkäsääri onkin sivistykseen voimaan uskova romaani, vaikka teoksessa on myös - ainakin nykynäkökulmasta - muutamia kyseenalaisia sävyjä, joita myös Luru nostaa esille. Nämä teemat ovat helposti arvattavissa ja kyynisin silmin luettuna ne voisivat jopa närkästyttää. Nyt onnistuin ilokseni heittämään kyynisyyden romukoppaan ja tiedän, että jos olisin lukenut kirjan varhaisteininä, olisin suorastaan haltioitunut Judyn elämän käänteistä.

Vaikkei Setä Pitkäsääri tehnyt minuun niin suurta vaikutusta kuin toivoin, on sen klassikkoasema täysin ymmärrettävissä: orpo, älykäs ja iloinen Judy on täydellinen henkilöhahmo, kirjan kirjerakenne toimii ja tarina on kuin aikuinen versio Burnettin Pikku Prinsessasta. Aikuiselta lukijalta (useimmat) tyttökirjaklassikot vaativat kuitenkin jonkinlaisen omakohtaisen, vanhaan lukukokemukseen perustuvan kiinnittymispinnan. Ne omassa lapsuudessa tai nuoruudessa luetut tuppaavat ainakin omalla kohdallani olemaan niitä kaikkein rakkaimpia. Setä Pitkäsääri osoittaakin sen, kuinka vaikea on rakastua aikuisena luettuun tyttökirjaklassikkoon, vaikka kirja sisältää kaikki ihanan kirjan elementit.

Onneksi aina ei ole pakko rakastua: Setä Pitkäsääri kiehtoi ja rentoutti, minkä vuoksi kirja pääsee yhdeksi aarteeksi muiden omistamieni tyttökirjaklassikoiden joukkoon. Luultavasti tulen vielä lukemaan kirjan uudemmankin kerran.

***½

P.S. Kuukauden tyttökirjaklassikko -sarjani, jonka aloitin kesällä 2011, on ollut tauolla nyt muutamia kuukausia. Koetan tormistautua sarjan suhteen, koska siinä missä toiset lukijat rentoutuvat vaikkapa dekkareiden tai chic litin äärellä, nautin itse tyttökirjojen lukemisesta. Ja ehkä voin tyttökirjoja blogiini tuoden kuljettaa teitä lukijoitakin jonkinlaiselle nostalgiatripille? Onko Setäpitkäsääri tuttu teille blogini lukijoille?

20 kommenttia:

  1. Ihana että luit tämän - lue vielä itsenäinen "jatko-osa", Paras vihollinen! Pidin siitä muistaakseni vielä enemmän silloin "tyttökirjaiässä", kun luin nämä useita kertoja. Ja St. Ursula koulun tytöt on myös ihana!

    Monissa tyttökirjaklassikoissa on vaikea hahmottaa päähenkilön ikää; aiemmin ehkä teini-ikäiset olivat lapsekkaampia - ja toisaalta he astuivat aikuisuuteen (menivät naimisiin / töihin) varhemmin kuin nykyään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maria, pitää joskus lukea se jatko-osakin. Minä ihmettelen, miksi en lukenut tätä lapsuudessa, vaikka muuten ahmin tyttökirjoja. Olisin takuulla rakastunut tähän. :)

      Olen samaa mieltä, että iän hahmottaminen on vaikeaa. Toisaalta esim. Alcottiin ja Montgomeryn hahmot olivat niin kypsiä, tässä Websterin kirjassa taas sitten jotenkin lapsellinen.

      Poista
  2. Molemmat olivat aikanaan Suuria Suosikkejani, vaikken enää muista kirjoista muuta kuin kannet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Villiviini, kannet ovatkin tärkeitä. Pelkkä tutun kannen näkeminen palauttaa mieleen paljon tuttua ja rakasta.

      Poista
  3. Ihanaa että kuukauden tyttokirjat tulevat taas! Setä Pitkässären näin kymmenvuotiaana telkkarista piirrettynä ja olin ihan myyty. Eli kiinnittymispintaa on, vaikken kirjaa ole lukenutkaan. Kiva olisi lukea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elma Ilona, olen kaivannutkin tyttökirjojen maailmaan. Oliko se telkkarista tullut Setä Pitkäsääri piirretty? Minulla saattaa olla siitä hämärä muistikuva - vaikka olen muistaakseni aika samaa ikäluokkaa kuin sinä (ikäeroa korkeintaan vuosi tai kaksi). :)

      Poista
  4. Hauskaa, että luit tämän! Aikuisiällä tyttökirjoihin on tosiaan haastavaa kehittää yhtä vahvaa tunnesidettä kuin tyttökirjaiässä. Minulla oli Setä Pitkäsäärestä lämpimiä muistoja menneiltä vuosilta, mutta nyt aikuisenakin nautin kirjan raikkaasta otteesta, ja kirjeromaanina tämä on minusta varsin onnistunut tapaus.

    Tuo päähenkilön ikä/naiivius on kyllä mielenkiintoinen kysymys. Olisi hauska tietää, minkä ikäisiin lukijoihin tämä vetosi ilmestymisaikanaan. Minä ainakin luin tämän paljon Judyn kirjassa kuvattua ikää nuorempana ja siihen ikään tarina vetosi, myöhemmin olisi ehkä tuntunut lapselliselta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luru, oli vain mukava lukea tämä nyt. On ihan totta, ettei aikuisena saa tyttökirjoista samaa kuin nuorena ja ehkä siksi en rakastunut Setä Pitkäsääreen täysin, vaikka nautin kirjan lukemisesta.

      Minäkin luulen, että tämä kirja on vedonnut hieman nuorempiin, varhaisteini-ikäisiin ehkä?

      Poista
  5. Minun pitäisi hankkia tämä kyllä jostakin käsiini. Minulla on nimittäin sama juttu kuin Elma Ilonalla; olen nähnyt (ja kiintynyt) lapsena nähtyyn piirrettyversioon :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Morre, minua alkoi tuo piirrosversio vaivata mieltäni niin, että kohta googlettelen sitä. Luulen, että olen saattanut nähdä saman elokuvan lapsena, mutta en ole varma. :)

      Poista
  6. Minulla on itselläni tämä ihan sama laitos! Tykkäsin siitä nuorena, taisin lukea muutamaan kertaankin, vaikka ei ollut ihan Vihervaaran Annan tai Pikkunaisien veroinen. Muistan tyrmistyneeni kirjan loppuratkaisua, vaikka Setä Pitkäsäären arvoituksen ratkaisinkin aika varhaisessa vaiheessa. Mutta minkä ihmeen takia reipas ja fiksu Jydy MENI NAIMISIIN VANHAN UKON KANSSA??! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirsi, tuo loppuratkaisu on toki aika jännittävä... Mutta jos kirjan lukee aikansa tuotteena, on ratkaisu ymmärrettävä.

      Tyttökirjaiässä tuli luettua saman kirjan montakin kertaa. Minulle Annat ja Virtasen Selja-kirjat olivat sellaisia, joihin palasin aina ajottain. Tai taidan palailla niihin aina toisinaan nyt keski-iän kynnykselläkin. :)

      Poista
    2. Minäkin muistan olleeni aika järkyttynyt tuosta loppuratkaisusta. Nuorelle lukijalle lemmenparin ikäero tuntui giganttiselta.

      Poista
  7. Hei! Olen uusi tulokas tässä kirjablogien ihmeellisessä maailmassa. Olen 13-vuotias tyttö ja minulla on kirjablogi. Blogissani teen arvosteluja kirjoista, elokuvista, musiikista, tv-sarjoista ja muodista, mutta enimmäkseen kirjoista.

    Jos kiinnostuit, tsekkaa: http://taiteentaikaa.blogspot.fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taiteen Taika, hei! Kiva, että olet alkanut pitää blogia sinua kiinnostavista asioista. Tulen kurkistamaan blogiisi. :)

      Poista
  8. Taisin pitää kaikista eniten nyt aikuisällä luettuna Websterin hauskasta St Ursula koulun tytöistä, joka oli myös tällainen sisäoppilaitoskertomus! Marian viittaama Setä Pitkäsäären jatko-osa Paras vihollinen nosti taas karvoja pystyyn rodunjalostusoppiin liittyvillä näkemyksillä. Sitä oli aika hurjaa lukea tyttökirjasta! Lapsena lukiessa sitä ei edes ymmärtänyt.

    p.s. Tuo Webster-juttuni löytyy myös nykyisestä blogistani http://sarankirjat.blogspot.fi/search/label/Jean%20Webster. Ilmeisesti google nostaa esiin vanhan blogini kirjoituksen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, St Ursulan tytöt alkoi kiinnostaa heti. Sisäoppilaitoskuvaukset ovat yleensä viehättäviä, toisaalta päähenkilönsä sisäisen maailman kuvausta, toisaalta yhteisön tarkastelua. Onpa Parhaassa vihollisessa tosiaan hurjia teemoja. :(

      Google tosiaankin nosti vanhan blogisi esille. Hassua, koska uusi on vielä Googlen omistaman Bloggerin alla!

      Poista
  9. Miekin luin Setä Pitkäsäären lapsena, juuri tuossa tyttökirjaiässä -pikkulapsikauden ja teini-iän välissä. Muistan tykänneeni kirjasta hurjasti, vaikka alussa kirjeromaanimuotoon oli vaikea tottua, taisi olla ensimmäiseni sitä laatua. En muista lukeneeni kirjailijan muita kirjoja, mikä tarkemmin ajatellen tuntuu epäuskottavalta, sillä yleensä lainasin kirjastosta kaikki kirjat tykkäämiltäni kirjoittajilta. Ehkä ne eivät vain tehneet yhtä suurta vaikutusta kuin tämä Pitkäsääri. Kirjoituksesi, Lumiomena, ja kaikki kommentit innoittavat miutakin palaamaan lapsuuden kirjojen pariin. Lauantai onkin oikein sopiva päivä käydä tyhjentämässä Jean Webster-hylly kirjastosta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. PeppiLyra, kirjeromaani on vaikea laji ja minun on yleensä vaikea päästä sellaisen sisälle. Mutta tämä on tosiaankin sellainen, joka tempaisee mukaansa.

      Mukava kuulla, että tämä kirjoitus kaikkine kommentteineen innosti sinua lapsuutesi kirjojen pariin. Kävitkö kirjastossa? :)

      Poista
  10. On toki tuttu. Ehdin ala-asteen aikana lukea kaikki lähimmän sivukirjaston lasten- ja nuortenosaston kirjat, paitsi Viisikoista en pitänyt. Hauskaa muuten, muistan että Setä Pitkäsäärestä oli jonkinlainen anime-versio myös tv-sarjan tai elokuvan muodossa olemassa. Muistelisin lapsena katselleeni sellaista ulkomailla. Animeko nykynuorison keksintö? Höpö höpö, minä pidin siitä jo 80-luvulla. ^__^

    VastaaPoista